038 Peruste #1–2 2015038

KANSALAISUUDEN UNIVERSAALI VÄKIVALTA

kasper kristensen

väki

ja

valt

a

Kansalaisoikeudet määritellään laissa universaaleina juridisina oikeuksina. Todellisuudessa valtaa pitävä enemmistö soveltaa kansalaisoikeuksia valikoiden, vähemmistöjen kustannuksella. Universaalit muodolliset oikeudet ovatkin merkityksettömiä ilman aktiivista kamppailua niiden toteuttamiseksi.

039Kansalaisuuden universaali väkivalta

ansalaisuus on yksi perusta-vimmista ihmisen olemassa-oloa määrittävistä statuksista.

Se muodostaa yksilön ja valtion välisen lainsäädännöllisen siteen, ”joka mää-rittää yksilön aseman valtiossa ja jol-la määritetään yksilön ja valtion välisiä keskeisiä oikeuksia ja velvollisuuksia” (Kansalaisuuslaki 2 §). Näiden oikeuk-sien ja velvollisuuksien määrittelyn his-toria ei kuitenkaan ole suoraviivainen edistyksen ja sivistyksen prosessi, jossa vapaus ja tasa-arvo luontaisesti lisään-tyvät.

Kansalaisuuden historia on pikem-minkin poliittisten taistelujen historiaa, kamppailua siitä, keille poliittiset oikeu-det kuuluvat, kuka jätetään ulkopuolelle ja kuka päättää oikeuksien soveltamises-ta. Kansalaisuuden määrittely on myös ihmisideaalien luomista ja normeis-ta poikkeamisen politisoimista. Kan-salaisuuden voidaankin katsoa juridi-sen ulottuvuutensa lisäksi kytkeytyvän myös kollektiivisiin samastumisproses-seihin, joissa kansalaisuus ilmenee in-himillisiä eroja hierarkisoivana nor-malisoituna enemmistöidentiteettinä. Moderni kansalaisuusajattelu syntyi vä-kivallan kyllästämässä 1600-luvun Eu-roopassa. Ajalle tyypillinen yhteiskun-tafilosofia (Hobbes, Spinoza, Locke) kirjoitettiin maanpaossa tai muuten epävakaissa oloissa, joissa verenvuo-datuksen peikko oli alati läsnä. Keske-nään taistelevien yhteiskunnallisten ryhmittymien ja hallitsemattomien vä-kijoukkojen uhkaan etsittiin ratkaisua

sellaisesta poliittisesta subjektista, joka takaisi yhteiskunnan yhtenäisyyden ja turvallisuuden jatkuvien sisäisten val-tataistelujen sijaan.

Tähän ongelmaan vastattiin luonnon-oikeuden ja yhteiskuntasopimusteori-an määrittämällä kansalaisuudella. Sen ajateltiin muodostavan poliittisen pe-rustan vakaalle yksilön turvallisuutta ja oikeuksia kunnioittavalle yhteiskun-nalle.

Samalla kysymys ihmisluonnos-ta nousi poliittisen ajattelun keskiöön. Kansalaisen käsite tarvitsi tuekseen vastaavan käsityksen ihmisestä yhteis-kunnallisena olentona niine tarpeineen, haluineen ja taipumuksineen, joita yh-teiskunnallisen järjestäytymisen tulisi toisaalta palvella, mutta myös muokata ja hyödyntää.

Filosofinen antropologia eli ihmi-sen filosofinen tutkimus (lue: määritte-ly) onkin ollut keskeinen osa modernia poliittista filosofiaa. Sen avulla voidaan rakentaa poliittista teoriaa ohjaavat ih-mistä koskevat lähtöoletukset tarpeis-ta, haluista ja intresseistä. Filosofinen antropologia on siten läpeensä poliittis-ideologista, koska ihmistä koskevat läh-töoletukset vaikuttavat suuresti siihen, minkälaisia normatiivisia väitteitä yk-silön asemasta suhteessa toisiin yksilöi-hin ja valtiovaltaan tullaan esittämään.

Ihmisen olemuksen määritelmästä on tullut kuitenkin modernissa ajattelus-sa monenkirjavien kiistojen kohde. Eri-laiset ismit rakentavat kaikki oman ver-sionsa ihmisestä ja niistä instituutioista,

040 Peruste #1–2 2015

jotka, ajattelutavasta riippuen, joko ku-rittavat tätä egoistista olentoa yhteis-kunnan tarpeisiin tai edistävät ihmisten luontaisten sosiaalisten taipumusten kanavoitumista yhteiseksi hyväksi. Vas-taavasti kansalaisuuden institutionaa-linen järjestys voidaan nähdä kamp-pailuna, jossa keskenään kilpailevat ihmiskuvat toimivat ideologisina taiste-luvälineinä.

vapaus ja tasa-arvo

Eräs tärkeimmistä modernin ajan po-liittisista projekteista on ollut sellaisen yhteiskunnan rakentaminen, jossa ant-ropologiset erot1 eivät enää määrää yh-teiskuntasuhteita. Vanhan feodaalijär-jestyksen sijaan on tarvittu myös uu-denlainen käsitys sellaisesta yhteisestä nimittäjästä, joka kykenee sitomaan yk-silöiden moneuden yhteiseksi poliitti-seksi subjektiksi.

Moderni kansalaisuus luo tämän si-teen ensisijaisesti vastaamalla yksilöi-den vapauden ja turvallisuuden kai-puuseen. Tämän kaipuun taustalla olevilla tuntemuksilla on kuitenkin eri-laiset lähteet riippuen siitä mistä yh-teiskunnallisesta asemasta puhutaan, ja tämä on keskeinen syy sille, etteivät antropologiset erot lakkaa määrittämäs-tä ihmisen poliittis-oikeudellista ase-maa yhteiskunnassa. Kansalaisoikeudet ovatkin vastanneet ennen kaikkea etni-

1 Lainaan termin Étienne Balibarilta (ks. esim. 2014b, 128). Puhumalla antropologisista eroista voimme tuoda esiin yksilöitä erottelevien kategorioiden konstruktiivisen tiedolliskulttuurisen luonteen. Erotteluista tekee merkityksellisiä se, mistä joku erotetaan: tämä on aina ihmistä normatiivisesti määrittelevä prosessi. Erot (syntyperä, ikä, sukupuoli, etnisyys, seksuaalisuus, mielen- ja ruumiinterveys, immateriaalisen tai materiaalisen työn tekeminen, koulutus, kognitiiviset ja kommunikatiiviset taidot jne.) tulee ymmärtää laajasti ihmisiä arvottaviksi merkityskudelmiksi, joilla yhteiskunnallista vallan jakoa tuotetaan ja uusinnetaan.

041Kansalaisuuden universaali väkivalta

seen enemmistöön ja omistavaan luok-kaan kuuluvien miesten pelkoihin ja tarpeisiin.

Étienne Balibarin (2014a, 47) mukaan valistuksen porvarillisissa vallankumo-usvaateissa kansalaisen metafysiikka muodostui historiallisista syistä ennen kaikkea tasa-arvon ja vapauden käsit-teiden ympärille: vapaus asettui abso-luuttisen monarkian valtaa vastaan, tasa-arvolla taas vastustettiin aristokra-tian etuoikeuksia. Samalla näissä käsit-teissä yhdistyivät kaksi hyvin erilaista tapaa ajatella yksilön ja valtion suhdet-ta: toisaalta tasavaltalainen ajatus ta-sa-arvoisten kansalaisten yhteisöstä (etenkin Rousseau), toisaalta ajatus au-tonomisten toimijoiden vapaaehtoisesta toiminnasta markkinoilla (Locke).

Vastaavasti moderni vapaus ymmär-retään kansalaisuuskysymyksissä juri-dis-poliittisena käsitteenä, joka perus-tuu ennen kaikkea yksilön muodolliseen oikeuteen toteuttaa negatiivista vapaut-taan2 loukkaamatta muiden vastaavaa oikeutta. Tasa-arvo puolestaan on talo-udellis-sosiaalinen käsite, joka on alusta lähtien yhdistetty resursseihin, joiden tasapuolisen jakautumisen on katsottu vaativan valtion aktiivista osallistumis-ta resurssienjakoon (Balibar, 2014a, 38; 2014b, 108).

Näin ollen vapauden ja tasa-arvon insti tutionalisointi luo aina jännittei-tä, joita Balibar (2014a, 46) kuvaa yhdis-

Vase

mm

alla

: Sus

anna

Sal

ama

Wod

zu lu

kee

Waw

an k

irja

a R

oslin

ny M

ilosc

i. Ö

ljy k

anka

alle

, 200

5. 1

23 x

57

cm.

Oik

ealla

: Sus

anna

Sal

ama

Alk

emia

. M

aala

us k

uvio

llise

lle o

velle

, 200

5. 2

33x8

3 cm

.

2 Negatiivinen vapaus tarkoittaa yksilön vapautta toimia kenenkään puuttumatta valittuun toimintaan, kunhan se ei vahingoita muita tai estä heidän vastaavaa vapauttaan. Tätä vastoin positiiviseksi vapaudeksi luetaan sellaisista asioista nauttiminen, jotka kasvattavat yksilön toimintamahdollisuuksia, mutta jotka eivät ole saatavilla ilman muiden apua (koulutus, terveydenhuolto, sosiaali-turva jne.).

042 Peruste #1–2 2015

telmäkäsitteellä yhtäläisvapaus (ransk. égaliberté, égale+liberté, yhtäläinen vapaus). Yhtäläisten vapauksien vaa-de muodostui keskeiseksi kansalaisoi-keuksien puolesta taistelleille 1700- ja 1800-lukujen vallankumouksellisille. Niin liberaalilla kuin sosialistisella puo-lella ajateltiin, että vapaus ja tasa-arvo edellyttävät toisiaan; toisen laajennus on myös toisen laajentamista, toisen tu-kahduttaminen on toisen tukahdutta-mista.

Kuitenkin, kuten Balibar (2014a, 54) huomauttaa, vapaus ja tasa-arvo uhkaa-vat jäädä pelkiksi muodollisiksi periaat-teiksi, mikäli niitä ei määritellä suhtees-sa johonkin konkreettiseen perustaan. Modernissa kansalaisoikeusajattelus-sa tämän perustan tarjoavat yhteisön ja yksityisomaisuuden muodostamat suhteet, jotka määrittävät vapauden ja tasa-arvon sisältöä. Samalla yksityis-omaisuus ja yhteisö muodostavat jän-nitteisen mutta symbioottisen suhteen, jossa oikeus yksityisomaisuuteen suoje-

lee yksilön vapautta yhteisöä vastaan ja yhteisön takaamat oikeudet taas suoje-levat yksilöitä vapaasti toimivien mark-kinoiden despotismilta.

Kuitenkin jo Ranskan vallankumouk-sen pyörteissä käytiin kiivasta vääntöä siitä, miten omaisuus ja yhteisö tulee ymmärtää. Yksityisomaisuus ja libera-lismi vastaan yhteisomistus ja sosialis-mi; kansallisvaltioon perustuva natio-nalistinen kansalaisuus vastaan rajat ylittävä kosmopoliittinen kommunismi, naisten yhteiskunnalliset oikeudet vas-taan elämä edusmiehisyyden alaisena3 ja niin edespäin (Balibar 2014a, 55-56).

Jännitteet, jotka aiheutuivat va-pauden ja tasa-arvon artikuloimi-sesta universaalikäsitteinä, johtivat lopulta kuitenkin varsin rajattuun kan-salaiseksi kelpaavan ihmisen käsit-teeseen. Esimerkiksi molemmat mai-nitut tavat käsittää yksilön ja valtion suhde – rousseaulainen yleistahtoa to-teuttava lakiasäätävä kansalaissub-jekti ja lockelainen itsensä omistava autonomiyksilö – perustuvat universaa-liperiaatteille. Todellisuudessa niiden omat universaalisuusperiaatteet vas-taavat kuitenkin omistavaan luokkaan kuuluvan aikuisen rationaalisen mie-hen ominaisuuksia, jolloin ne ihmiset, joilla ei ole yhteiskunnallisten asioiden hoitoon vaadittavaa järkeä ja omaisuu-den tuomaa riippumattomuutta, jäävät kansalaisuuden ulkopuolelle.

Tämä valistuksen antropologisiin erotteluihin tukeutuva näennäisuni-versalismi tulee erityisen hyvin esiin valistuksen ikoneiksi nousseissa Yh-dysvaltain Itsenäisyysjulistuksessa se-

3 Ennen naisten kansalaisoikeuksien vahvistamista heidän oikeutensa hallita omaisuutta tai tehdä laillisia sopimuksia oli hyvin rajattu. Tähän tarvittiin yleensä edustavan miehen auktoriteetti, joka oli isä tai, naisen ollessa avioliitossa, aviomies.

TOINEN VAIHTOEHTO TAAS ON TUNNUSTAA SE HISTORIAN MATERIALISTINEN OPETUS, ETTEI OIKEUKSIA KOSKAAN TOTEUTETA YLHÄÄLTÄ TAI ULKOPUOLELTA ANNETTUINA, VAAN POLIITTISELLA KAMPPAILULLA OIKEUKSIEN PUOLESTA.

043Kansalaisuuden universaali väkivalta

kä Ranskan Ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistuksessa. Molemmat on kirjoitettu universalistisella kielellä, mutta ensim-mäinen jätti niin omaisuudettomat, or-jat, alkuperäiskansat kuin naisetkin ta-sa-arvoisten oikeuksien ulkopuolelle; jälkimmäinen taas loi passiivisen kan-salaisuuden kaatoluokan, jonka avul-la naisilta, omaisuudettomilta ja orjilta evättiin oikeus poliittiseen osallistumi-seen (ks. esim. Dunn 2005).

universalismi vai oikeuksien dialektiikka?

Miten paradoksi universalismin ja käy-tännön syrjinnän välillä sitten tulisi ym-märtää? Eräs vaihtoehto on lukea mo-dernin ulossulkevaa politiikkaa edis-tysnäkökulmasta, jossa ajatellaan, että ihmiskunta on vasta kulkemassa koh-ti täysi-ikäisyyttä ja siksi universaali-oikeuksia ei voida toteuttaa välittömäs-ti. Pikemminkin niitä kohti pitää edetä rauhallisesti massoja ja vähemmistöjä vastuulliseen kansalaisuuteen valistaen ja koulien.

Toinen vaihtoehto taas on tunnustaa se historian materialistinen opetus, et-tei oikeuksia koskaan toteuteta ylhääl-tä tai ulkopuolelta annettuina, vaan poliittisella kamppailulla oikeuksien puolesta. Tätä ajatusta seuraten Hannah Arendt toteaa teoksessaan Totalitaris-min synty (2013, 359-) 1900-luvun kata-strofien opettaneen, että ihmisoikeudet ovat täysin riippuvaisia poliittiseen yh-teisöön kuulumisesta4. Toisin sanoen, mikäli ei ole olemassa institutionaalista tahoa, joka sekä pystyy että haluaa suo-jella yksilöille myöntämiään oikeuksia,

ovat ihmisoikeudetkin pelkkää tyhjää sananhelinää. Siten Arendtille kaikkien oikeuksien perusta on poliittisen yhtei-sön tunnustama vastavuoroinen oikeus oikeuksiin.

Arendtin oivallus oikeuksien materi-aalisesta luonteesta avaa ovet universa-lismin kritiikille ja osoittaa samalla uni-versaalidiskurssin toimivan kahteen eri suuntaan. Huolimatta kansalaisuu-den universaalisuuteen pohjaavan ar-gumentoinnin kaksinaismoralistisesta luonteesta se on alusta alkaen tarjonnut syrjityille ryhmille konkreettisen pe-rustan, jonka pohjalta vaatia yhtäläisiä oikeuksia. Nämä vaatimukset myös nos-tavat näkyviin sen kuilun, joka avautuu muodollisten lakitekstien ja materiaa-lisen todellisuuden välille maailmassa, jossa oikeuksien toteutuminen yhtäläi-sinä vaatisi konkreettisia poliittisia te-koja rakenteiden ja käytäntöjen muut-tamiseksi.

Täten universalismi on samaan ai-kaan sekä alistettujen ase, jolla vaatia yhtäläisiä oikeuksia että etuoikeutettu-jen hallintakeino, joka uusintaa vallit-sevat epätasa-arvoiset yhteiskuntasuh-teet. Tämä kaksinaisuus ilmaisee myös merkittävän eron poliittisen materialis-min ja idealismin välillä: ensimmäinen sanoo, ettei kukaan ole tasa-arvoinen ennen kuin kaikki ovat. Tällöin tasa-ar-vo on politiikan lopputulos. Jälkimmäi-selle tasa-arvo on ihanne, joka asetetaan arvoksi ja lähtöasetelmaksi mahdolli-suuksien tasa-arvona, mutta jonka ei tä-män jälkeen tarvitse tarkoittaa mitään konkreettista toimintaa tasa-arvon to-teutumiseksi. Näin se päätyykin vain

4 Historiallisesti samankaltainen ajatus aineellisen todellisuuden ylittävät abstraktiot kieltävästä oikeus- ja valta-ajattelusta löytyy mm. Spinozan vallan ja oikeuden samaistamisesta (esim. Political Treatise, luku 2), Karl Marxin liberaalien muodollisten oikeuksien kritiikistä (esim. Juutalaiskysymyksestä) ja Michel Foucault’n vallan määrittelystä todellisiksi käytännöiksi ja toiminnaksi (esim. Seksuaalisuuden Historia I: Tiedontahto).

044 Peruste #1–2 2015

vahvistamaan olemassa olevia valtasuh-teita, koska ei ole olemassa mitään puh-dasta etuoikeuksista vapaata alkutilaa, jossa mahdollisuuksien tasa-arvo ikinä konkretisoituisi.

Näyttääkin siltä, että muodolliset oi-keudet ovat merkityksettömiä ilman aktiivista kamppailua niiden toteutta-miseksi. Oivia esimerkkejä tästä ovat muun muassa vielä toteutumaton tasa-arvoinen avioliittolaki, sosiaali- ja ter-veysministeriön pöydälle jämähtänyt transsukupuolisten itsemääräämisoike-utta parantava laki sekä kuntouttavana työnä teetetty palkaton pakkotyö. Suo-men ratifioiman kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan asetuksen (Finlex 8/1976) mukaan ketään ei koh-della eriarvoisesti ”rotuun, ihonväriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, po-liittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen al-kuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun asemaan” liittyvien seikko-jen perusteella.

Tästä huolimatta mainitut esimer-kit todistavat käytännössä syrjinnäs-tä niin seksuaalisuuden, sukupuolen kuin omaisuudenkin perusteella. Voi-daankin todeta, että muodollisten oi-keuksien takana on aina piilevä ihmis-tä ja kansalaista koskeva hallitsevien ihmisryhmien universalisoima normi, jota valtiovaltaa käyttävät tahot uusin-tavat oikeuksien soveltamista tulkites-saan. Tämän vuoksi kaikkien normista poikkeavien täytyy aina erikseen vaa-tia oikeuksiaan tullakseen tunnustetuk-

si kansalaisuuden ilmaisemien oikeuk-sien piiriin.

Mikään ei kuitenkaan takaa saavutet-tujenkaan oikeuksien pysyvyyttä. Bali-barille (2014c, 4-) kansalaisuus oikeuk-sineen on dialektinen prosessi, joka on historiassa tuhottu ja uudelleenperus-tettu lukemattomia kertoja. Oikeuksiin sisältyykin aina myös sekä konstitutii-vinen että vallankumouksellinen ulot-tuvuus.

Näistä ensimmäinen koskee oikeuk-sien alan määrittelyä institutionaali-siksi periaatteiksi ja käytännöiksi. Ne toteuttavat kuitenkin aina edellä ku-vattua valtaapitävien ominaisuuksien ”universalisoimista” yleisiksi normeik-si ja siksi ne voidaan aina haastaa sen perusteella, etteivät ne toteuta sitä mi-tä lupaavat. Tässä mielessä oikeuksien politiikan täytyykin olla sekä jatkuvaa vanhojen oikeuksien uusintamista että uusien oikeuksien keksimistä ja vaati-mista. Jälkimmäisen puuttuessa yhteis-kunnalliset prosessit kivettyvät sorta-viksi instituutioiksi.

kollektiiviset identiteetit ja sosiaaliset oikeudet

Kenties merkittävin strategia muodol-listen oikeuksien konkretisoimiseksi on historiallisesti ollut kamppailu sosi-aalisten oikeuksien5 liittämisestä kan-salaisoikeuksiin. Sosiaaliset oikeudet edustavat taistoa konkreettisesta tasa-arvosta ja esimerkiksi Balibarille (2014c, 17-20) sosiaalisten oikeuksien historia on ennen kaikkea sosialististen kamp-

5 Sittemmin on vakiintunut puhe taloudellisista, sosiaalisista ja sivistyksellisistä oikeuksista, jotka määritellään YK:n yleissopimuksessa (1966; Suomi ratifioi sopimuksen vuonna 1975). Oikeudet sisältävät huomattavan paljon ns. positiivisia oikeuksia, kuten oikeus sopimuksin säädeltyyn työhön, sosiaaliturvaan, koulutukseen, asuntoon, ravintoon, hyvinvointiin jne. (Valtiosopimukset 6/1976). Kyseisten oikeuksien sisältö ja varsinkin soveltaminen on kuitenkin vaihdellut historiallisesti ja valtiosta toiseen. Puhuessani sosiaalisista oikeuksista tarkoitan laajassa mielessä sellaisia positiivisia oikeuksia, joiden on eri tilanteissa katsottu muodostavan perustan poliittisten oikeuksien ja ihmisoikeuksien toteuttamiselle.

045Kansalaisuuden universaali väkivalta

pailujen6 historiaa. Näillä kamppailuilla on haastettu yhteiskunnallisia etuoike-uksia ja näennäistä tasa-arvoa.

Samalla on kuitenkin huomattava, et-tä juuri sosiaalisten oikeuksien toteutus näyttää selvästi, kuinka oikeuksien poli-tiikka on viime kädessä aina myös iden-titeettipolitiikkaa. Moderni kansalai-suus universaalikategoriana on unelma yksittäiset identiteetit ylittävästä yh-teisyydestä, jossa oikeudet kiinnittyvät abstrakteihin yksilöihin ilman antropo-logisia erotteluja.

Samalla kuitenkin huomataan, ettei mitään politiikkaa tapahdu ilman kol-lektiivisia samastumisen prosesseja, jotka puolestaan perustuvat aina ant-ropologisten erojen hierarkisoimiselle. Siinä missä sosiaalisilla oikeuksilla ta-voitellaan hyvinvoinnin jakamista, ovat ne vastaavasti tarjonneet kapitalistisel-le kansallisvaltiolle välineistön, jolla vä-hentää luokkaristiriitoja puuttumat-ta varsinaisiin tuotantosuhteisiin sekä paimentaa väestöä lempeästi kohti kan-sallisvaltion rodullistettua ja sukupuo-littunutta kansalaisuutta.

Modernissa politiikassa kansallisuus-ajattelu tarjoaakin sen mytologisen yh-teisyyden, johon kansalais- ja sosiaa-liset oikeudet voidaan universaaleina liittää. Niinpä nationalismista on tullut se oopiumi, jolla jaetun kansan sisäiset eriarvoisuudet on peitelty myyttisellä samassa veneessä purjehtimisella. Sa-malla sosiaaliset oikeudet ovat tarjon-neet konkreettisia toimia näiden myyt-tien tueksi.

Luokkaulottuvuutensa lisäksi moder-

ni nationalismi on kuitenkin alusta al-kaen operoinut myös biologisten ka-tegorioiden avulla ja siten vahvistanut sukupuolittuneita ja rodullistettuja ero-ja sekä luonnollistanut naisten ja etnis-ten vähemmistöjen asemaa kansallisen poliittisen vallan ulkopuolella. Suku-puolittunut perhe on toiminut vertaus-kuvana isänmaan järjestyksestä: naiset liitettiin kansallisvaltion kansalaisuu-teen miesten täysivaltaisuuden kaut-ta, jolloin naiskansalaisuuteen kuului ennen kaikkea lisääntymisestä ja ko-dinhoidosta huolehtiminen. Vastaavas-ti kansan enemmistöön kuulumattomia etnisiä ryhmiä on eristetty täysivaltai-sesta kansalaisuudesta hienovaraisel-la tapaan ja lakiin perustuvalla syrjin-nällä sekä rajummilla toimilla kuten pakkosiirroilla, lisääntymis- ja avioitu-miskontrolleilla ja väkivaltaisilla puh-distuksilla (McClintock ym. 2004).

Paradoksaalisesti voidaankin todeta, että huolimatta sosiaalisten oikeuksi-en tavoittelemasta antropologisten ero-jen tasa-arvoistumisesta, ne itse asias-sa tekevät erot entistä poliittisemmiksi. Huolimatta sosiaaliturvan universaali-suudesta sitä ei ole ikinä toteutettu il-man erottelevia kategorioita: sosiaali-set oikeudet koskevat aina vain tiettyä ryhmää (opiskelija, työtön, lapsi, van-hempi, eläkeläinen, köyhä, sairas, les-ki, vammainen…), joka on erotettu sii-tä normista, jota sosiaalisten oikeuksien tulee kompensoida.

Niinpä sosiaaliturva sekä stigmatisoi yksilöllisiä identiteettejä erottelemalla että totalisoi koodaamalla yksilöidyt erot

6 Samoin esimerkiksi Sandra Halperin (2009) on osoittanut, kuinka suuri merkitys maailmansotiin liittyneel-lä työväenluokan massamobilisoinnilla oli sosiaalisten oikeuksien integroimisessa hyvinvointivaltiopolitiikaksi. Suomessa kuitenkin vielä 1957 taloudellinen ja poliittinen eliitti vastusti sosiaaliturvan parannuksia ja ilman mittavaa kansanliikehdintää hyvinvointivaltion rakennus olisi ajettu alas alkuunsa (Uljas 2012).

046 Peruste #1–2 2015

osaksi kollektiivista kansalaisnormis-toa. Samalla sosiaalisten oikeuksien so-veltaminen on täysin riippuvaista sekä kapitalistisesta taloudesta että nationa-lismin määrittämästä kansalaisuudesta, jolloin oikeudet tulevat väistämättä riip-puvaisiksi myös taloudellisesta hyödys-tä ja kansallisesta normalisoinnista.

Tasa-arvopolitiikan nationalistis-ka-pitalistinen haltuunotto on varmasti tär-keimpiä syitä siihen, että antropologisista eroista tuli keskeinen poliittinen kysy-mys postmodernissa ajattelussa. Kansal-lisvaltioon sidotut kansalaisoikeudet ja sosiaaliset oikeudet toivat mukanaan en-nennäkemättömän resurssienjaon, mutta sen hintana on ollut sekä ennennäkemä-tön normalisaatio että (kansan)taloudel-listen intressien tunkeutuminen ihmis-ten jokapäiväiseen elämään7.

Oman lukunsa oikeuksien ”univer-saaliin” politiikkaan kirjoitti sosiaali-sia oikeuksia ajanut työväenliike, jossa nationalismi voitti internationalismin ja jossa sukupuolten tasa-arvo on esi-merkiksi Taina Uusitalon väitöskirjan perusteella ollut lähinnä vitsi (Uusita-lo 2014). Niinpä etenkin 70-luvulta al-kaen uudet poliittiset liikkeet vastasivat kasvaneeseen universalismin ja materi-aalisen todellisuuden ristiriitaan iden-titeettipolitiikalla, joka haastoi yhtä-läisvapauden politiikan normatiiviset ja totalisoivat vaikutukset. Ne vaativat oi-keuksien tunnustamista moneuden ja erojen myöntämisen kautta – tai anta-gonistisemmin kieltämällä vähemmis-töpolitiikan yhteiset intressit enemmis-tön kanssa.

oikeuksien politiikka nyt

Historiallisesti poliittinen filosofia on kallistunut politiikan konstitutiiviseen puoleen ja yrittänyt tehdä niin itsensä kuin vallankumoukset tarpeettomak-si. Harmoniseen yhteiskuntaan kur-kottavat rakennelmat Platonin filoso-fikuninkaasta Hobbesin Leviathaniin, Kantin ikuisesta rauhasta Hegelin histo-rian loppuun ja Rousseaun yleistahdos-ta Rawlsin liberaaliin konsensukseen toistavat kaikki unelmaa konfliktitto-masta yhteiskunnasta, jossa universaa-lijärki korvaa väkivallan.

Todellisuudessa politiikka näyttää kuitenkin aina olevan puolen valitse-mista, arvojen luomista ja erilaisten mahdollisuuksien sulkemista. Politiik-ka eli yhteiskunnallinen vallankäyttö ei ikinä ole universaalia, vaan se vastaa tiettyihin rajattuihin tarpeisiin. Juu-ri tästä syystä emme voi koskaan luo-da kansalaisen kuvaa, joka ei tekisi vä-kivaltaa ihmismoneudelle loputtomine erilaisuuksineen.

Tämän hetkinen yhteiskunnallinen il-mapiiri näyttää tukevan edellä esitettyä ajatusta oikeuksien dialektiikasta. Mo-nien mielestä (esim. Graeber 2014) kapi-talistinen talous on palannut kasvavien luokkaerojen politiikkaan toisen maail-mansodan jälkeisten poikkeuksellisten vuosikymmenten jälkeen. Samalla uni-versaalit sosiaaliset oikeudet on kyseen-alaistettu myös Pohjoismaissa (Mikkola 2013) ja vanhoja oikeuksia on alettu mi-tätöidä sekä taloudellisen että poliittisen vallan uusjaon siivittämiseksi. Näyttää

7 Esimerkiksi Michel Foucault kuvaa 70-luvun tuotannossaan, kuinka modernien kansalaisvapauksien kasvu osuu täydelleen yhteen väestön kontrollien ja yksilöiden kurillistamisen intensiivistymisen kanssa. Vasta, kun väestöstä on tullut kansa, voidaan kansalaisoikeuksia laajentaa turvallisesti ennalta määritellyssä poliittisessa viitekehyksessä. (Ks. etenkin Tarkkailla ja rangaista, Seksuaalisuuden historia I, Toimitetuista luentosarjoista Il faut défendre la société ja Turvallisuus, Alue, Väestö.)

047Kansalaisuuden universaali väkivalta

siltä, että postmodernin poliittisen ajat-telun kritisoima valtiojohtoinen norma-lisaatio sulautuu yhä enenevässä mää-rin yhteen markkinoiden mielivallan kanssa.

Tässä tilanteessa perustulo hohtaa lä-hes jumalallisena väliintulona, joka sa-maan aikaan vapauttaisi ihmiset sosi-aaliturvan kontrollista ja markkinoiden mielivallasta. Kaventuvien oikeuksien ja kasvavan eriarvoisuuden aikana pe-rustulo olisi merkittävä yhteiskunnalli-sen solidaarisuuden lisääjä.

Samalla on kuitenkin selvää, ettei si-

tä tulla toteuttamaan ilman merkittä-vää järjestäytymistä ja kamppailua. Vie-lä ratkaisemattomaksi kysymykseksi jää silti, mikä on perustulon suhde kan-salaisuuteen maailmassa, jossa hyvin-voinnin mahdollistavat resurssit virtaa-vat sujuvasti kansalaisrajojen yli mutta oikeudet eivät. On pidettävä huolta, et-tei perustulosta tule vain yhtä uutta lu-kua ihmisten eriarvoistamisen pitkässä historiassa.

Kirjoittaja on käytännöllisen filosofian jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa.

lähteet:

✕ Arendt, Hannah (2013) Totalitarismin synty. Vastapaino, Tampere.

✕ Balibar, Étienne (2014a) ”The Proposition of Equaliberty”. Teoksessa Equaliberty: Political Essays.

Duke University Press, Durham. (Alkuperäisteos La Proposition de l’Égaliberté 2010).

– (2014b) ”New Reflection on Equaliberty: Two Lessons”

– (2014c) ”Introduction: The Antinomy of Citizenship”

– (2014d) ”Hannah Arendt , the Right to have Rights, and Civil Disobedience”

– (2014e) ”Communism and Citizenship”

✕ Dunn, John (2005) Setting the People Free. The Story of Democracy. Atlantic Books, Lontoo.

✕ Graeber, David (2014): ”Savage capitalism is back – and it will not tame itself”. The Guardian

30.5.2014 [http://www.theguardian.com/commentisfree/2014/may/30/savage-capitalism-back-

radical-challenge].

✕ Halperin, Sandra (2009) ”Power to the People: Nationally Embedded Development and Mass Armies in

the Making of Democracy”. Millennium - Journal of International Studies. 37:toukokuu 2009, 605-630.

✕ Kansalaisuuslaki 16.5.2003/359. [http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2003/20030359].

✕ McClintock, Anne; Mufti, Aamir ja Shohat, Ella (toim.) (2004) Dangerous Liaisons. Gender, Nations and

Postcolonial Perspectives. University of Minnesota Press, Minneapolis.

✕ Mikkola, Matti (2013) Minimum standards of European social security and the Nordic countries.

Oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisuja, Helsingin Yliopisto, Helsinki. http://www.helsinki.fi/

oikeustiede/tutkimus_ja_julkaisut/julkaisut/Mikkola_Tilburg_presentation.pdf

✕ Uljas, Päivi (2012) Hyvinvointivaltion läpimurto. Into, Helsinki.

✕ Uusitalo, Taina (2014) Elämä työläisnaisten hyväksi. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen

seura, Helsinki.

✕ Valtiosopimukset 6/1976: ”Asetus taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan

kansainvälisen yleissopimuksen voimaansaattamisesta” [http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/

sopsteksti/1976/19760006].