Haavautuva minuus - Trepo - Tampereen yliopisto

Haavautuva minuus

Haavautuva minuus

Atte Oksanen

Väkivallan barokki kontrolliyhteiskunnassa

Copyright ©2006 Tampere University Press ja tekijäKirja on myös Nuorisotutkimusverkoston/Nuorisotutkimusseuran julkaisu.Nuorisotutkimusverkosto/Nuorisotutkimusseura, julkaisuja 68.

MyyntiTiedekirjakauppa TAJUKalevantie 5PL 61733014 Tampereen yliopistopuhelin (03) 3551 6055fax (03) 3551 [email protected]/tajuhttp://granum.uta.fi

LayoutMaaret Young

Kannen kuvaJuha Honkonen

Painettu väitöskirjaISBN 951-44-6705-1

Sähköinen väitöskirjaActa Electronica Universitatis Tamperensis 564ISBN 951-44-6755-8ISSN 1456-954Xhttp://acta.uta.fi

Tampereen Yliopistopaino Oy – Juvenes PrintTampere 2006

Akateeminen väitöskirjaTampereen yliopistososiologian ja sosiaalipsykologian laitos

Luettelo alkuperäisjulkaisuista ........................................................ 9Alkusanat ..................................................................................... 11

1. Enkelin nuoli .......................................................................... 17Verhottu kurimus ............................................................ 17Keskeneräinen ihminen ................................................... 19Muutoksen repaleiset laskokset ........................................ 23

2. Barokkinen metodologia ......................................................... 31Rihmastollinen arkkitehtuuri ........................................... 31Kaupungit kaupunkien sisällä .......................................... 36Sosiaalinen diagnoosi – tragedian alkeet .......................... 41Äärirajat ja haasteet .......................................................... 46

3. Kontrollin valtatiet .................................................................. 50Yhteiskunta illuusiona ..................................................... 50Kurista kontrolliin ........................................................... 52Horisontin katoaminen – tilojen eteerisyys ...................... 57Organisoimaton elämä .................................................... 60

4. Virtualisoituva minuus ........................................................... 69Missä minä olen? ............................................................. 69Kulutuskontrollin vampyyrit ja zombit ............................ 73Spektaakkelien räjäyttämä tajunta .................................... 80Virtuaalihaavat: teinihirviöt ja tappajanaiset .................... 87

5. Tunne-elämän äärimmäistyminen ........................................... 96Kauhun kertosäkeet ......................................................... 96Haavautuva emotionaalinen avaruus ............................. 100

Sisällys

Kontrollin ääripäät – satuttaminen minuutena .............. 106Minä en halua olla minä ................................................ 112

6. Lopun aluksi: lasi ja liha ....................................................... 115Myöhäismoderni altruismi ............................................ 115Saastainen sikiäminen .................................................... 117

Artikkeliosuus ............................................................................ 120

I Yksin kaikkia vastaan: Kalervo Palsan maskuliininen hulluus 122Lähtö kuolemaan ja perversioon .................................... 122Myytti ja vimma ............................................................ 124Kullervo kuoleman palveluksessa ................................... 127Anus solaris – saastainen todellisuus .............................. 130Aino-Barbaran huuto..................................................... 133Kaoottisen ruumiin kapina ............................................ 135Paluu jäätävään .............................................................. 138

II Kuolossa kulkijat: raskas suomenkielinen rock maskuliinisuuden sosiaalisena diagnoosina ............................ 140

Polkuja polkuihin .......................................................... 140Kirjalliset ruumiit .......................................................... 142Kritiikin mekaniikka ..................................................... 145Tie ja panssari ................................................................ 148Kuoleman loukot maskuliinisuudessa ............................ 152Haarautuvien polkujen miehet ...................................... 157Kurimuksen maskuliinisuus ........................................... 163

III Likainen minuus: maskuliinisen seksuaalisuuden itsetuhomaisemat Nine Inch Nails -yhtyeen tuotannossa ..... 166

Orgian jälkeen – rockin, halunja kuoleman kytkennät 2000-luvulle tultaessa ................ 170Paikaton maskuliinisuus ................................................ 173Toiseuden pelko ............................................................ 178Minuus abjektina – satuttamisen kehä ........................... 181

Dekadentti masokismi ................................................... 184Abjektiivinen mielikuvitus – tie tulevaisuuteen .............. 187

IV Crashin traumaattinen realismi: teknologian, kuoleman ja sukupuolen kytkennä ................. 189

Viiltävä julkinen sfääri ................................................... 193Ruumiillisuus virtuaalisuuden vankina .......................... 198Halun arvet ................................................................... 202Kuolemaan vapautetut ................................................... 207

V Elämää ruudulla: tosi-tv moraalibrändinä ........................... 211Tosi historia ................................................................... 213Laboratorioelämä........................................................... 216Paljastamisen vimma ..................................................... 219Minuus tilaustyönä ........................................................ 223

VI Nuorten yksilöllisyyden hajoaminen: teknologisoitumisen riski jälkitraumaattisessa yhteiskunnassa .............................. 227

Julkisen yksityistyminenilluusiottomuuden tuottajana ........................................ 229Fetissit ja virtuaaliobjektit yksilöllisyyden hajottajana .... 234Julkisuuden intimisoituminenpostindividualismin edistäjänä ....................................... 240

VII ”A life told in ink”: Tattoo Narratives and the Problem of the Self in Late Modern Society ..................................... 245

Narrating the body ........................................................ 247Negotiating tattooed subjectivity ................................... 250The visualization of subjectivity .................................... 253Tuning up the body ....................................................... 258Tattoos as shields of subjectivity .................................... 262Pain and narrating ......................................................... 265Retreat to the body ........................................................ 267

VIII Bodies in Chains: Consumer Culture as Black Pedagogy and Body Dissatisfaction among Finnish, Swedish and Norwegian Children .......................................................... 269

Quantitative Cartography .............................................. 272First signs of body crisis ................................................. 275Bodyscapes– intermediation between agency and visual power ........ 280Black pedagogy – the outlines of visual conversion ........ 284Brave new dividual ........................................................ 291Future bodies – beyond dissatisfaction? ......................... 295

IX Hurting as Subjectivity: Violence and Self-Destruction among Finnish Children in Nordic Comparative Perspective ......................................................................... 299

Overview of violence among children in Finland ........... 301Destructive subjectivities ............................................... 304The fortified self ............................................................ 308The ruined self .............................................................. 316The burden of self-control ............................................. 319Appendix ....................................................................... 323

Lähteet ....................................................................................... 324Kirjallisuus .................................................................... 324Painamattomat lähteet ................................................... 363Äänitteet ........................................................................ 364

Haavautuva minuus – 9

Luettelo alkuperäisjulkaisuista

I. Oksanen, Atte (2002): Yksin kaikkia vastaan: Kalervo Palsanmaskuliininen hulluus. Naistutkimus-Kvinnoforskning 15: 4, 18–29. (Referoitu artikkeli.)

II. Oksanen, Atte (2003): Kuolossa kulkijat: raskas suomenkielinenrock maskuliinisuuden sosiaalisena diagnoosina. Nuorisotutkimus21: 1, 4–20. (Referoitu artikkeli.)

III. Oksanen, Atte (ilmestyy 2006): Likainen minuus: maskuliinisenseksuaalisuuden itsetuhomaisemat Nine Inch Nails -yhtyeen tuo-tannossa. Teoksessa Taina Kinnunen ja Anne Puuronen (toim.):Seksuaalinen ruumis. Helsinki: Gaudeamus.

IV. Oksanen, Atte (ilmestyy 2006): Crashin traumaattinen realismi:teknologian, kuoleman ja sukupuolen kytkennät. Nuorisotut-kimus 24: 4. (Referoitu artikkeli.)

V. Oksanen, Atte & Näre, Sari (2006): Elämää ruudulla: tosi-tv mo-raalibrändinä. Teoksessa Hanna Lehtimäki & Juha Suoranta: Kas-vattajan brändikirja. Helsinki: Finn Lectura.

VI. Levä, Ilkka; Näre, Sari & Oksanen, Atte (2003): Nuorten yksilöl-lisyyden hajoaminen: teknologisoitumisen riski jälkitraumaatti-sessa yhteiskunnassa. Teoksessa Sonja Kangas & Tapio Kuure(toim.): Teknologisoituva nuoruus, Nuorten elinolot -vuosikirja, vol.3. Helsinki: Nuorisoasiain neuvottelukunta & Nuorisotutki-musverkosto & Stakes. (Referoitu artikkeli.)

VII. Oksanen, Atte & Turtiainen, Jussi (2005): “A life told in ink”: Tat-too Narratives and the Problem of the Self in Late Modern So-ciety. Auto/biography 13: 2, 111–130. (Referoitu artikkeli.)

10 – Atte Oksanen

VIII. Oksanen, Atte (2005): Bodies in Chains: Consumer Culture asBlack Pedagogy and Body Dissatisfaction among Finnish, Swe-dish and Norwegian Children. Teoksessa Pekka Hakkarainen,Tommi Hoikkala & Sofia Laine (toim.): Beyond Health Literacy.Youth Cultures, Prevention and Policy. Helsinki: Nuorisotutki-musverkosto & STAKES.

lX. Oksanen, Atte (ilmestyy): Hurting as Subjectivity: Violence andSelf-Destruction among Finnish Children in Nordic Comparati-ve Perspective. Teoksessa Irmeli Järventie & Håkon Leiulfsrud(toim.): Welfare in Nordic Countries: The Finnish Case. Tampere:Tampere University Press.


Alkusanat

Kartoitettaessa on joskus heitettävä kartat pois. Kävelin turistinaVenetsiassa, veteen rakennetussa kaupunkilabyrintissa, jonka kaduttuntuivat aina vievän väärään suuntaan. Vilkuilin karttaa joka iki-sessä kadun haarassa. Lopulta totesin, että kartta on turha. On pa-rempi vaeltaa ja eksyä löytääkseen. Tutkimus ei ole turismia. Tutki-muskohteeseen täytyy suhtautua kuin venetsialainen, joka tietää,että seuraavana päivänä kanaali voi tulvia ja kaupunki muuttaamuotoaan – on muutettava reittiä. Tutkimuskohdetta ei voi hah-mottaa mielessään kuin turistipyydyksiä kartalta.

Goethe kuvaa Napolia Italian matkallaan 17.3.1787. Ihmisetmuodostavat virtoja, joissa jokainen kulkee omaan suuntaansa.Väenpaljouden keskellä Goethe alkaa hahmottaa kaupungin virkis-tävää ja rauhoittavaa merkitystä, kuin Baudelaire 1800-luvun lopunPariisissa ikään. Mitä kovemmaksi kadun melu käy, sitä hiljaisem-maksi Goethe muuttuu. Tutkimus on matkana samanlaista hiljai-suuden etsimistä. Maailman melu pakottaa rauhaan, jonka koke-muksesta tutkimus pystyy tarttumaan rauhattomuuteen.

Gilles Deleuzen mukaan todelliset nomadit eivät välttämättäliiku edes fyysisesti, vaan he matkustavat paikallaan intensiteeteissä.Siinä missä fyysinen matka on aina sidottu ajatukseen kotiin pa-luusta, luovuuden matkalta ei ole paluuta takaisin. Se juoksee ruu-miillisena ajatusmateriana kodin konkreettisuudesta, turvallisuu-desta ja pysyvyydestä. Mielikuvituksen venetsiat radikalisoivat reaa-liset matkat, sillä ne etsivät reittinsä aina uudelleen.

12 – Atte Oksanen

Luova taiteellinen tai tieteellinen työ vaatii rauhaa ja omaa ti-laa. Näiden löytäminen ei aina ole helppoa. Tutkijan elämä on kuinruuhkainen Rooma: eteenpäin kulkeminen on vaikeaa eikä koskaanvoi olla varma jatkoyhteyksien pitävyydestä. Pätkärahoitus on muo-dostunut tieteellisen työn uhaksi. Olenkin hyvin kiitollinen Suo-men Kulttuurirahastolle, joka on tukenut väitöskirjaani kolmivuo-tisella apurahalla. Kiitos kuuluu myös Suomen Akatemialle, jonkarahoittama Irmeli Järventien johtama projekti Inequal Childhood: aComparative Study of Children’s Life Chances and Well-being in theNordic Welfare States mahdollisti parin vuoden työskentelyn tutkija-na.

Kiitän matka-apurahojen jakajista erityisesti CIMOa, jonka ra-hoitus mahdollisti kolmen kuukauden työskentelyn Padovassa syk-syllä 2003, ja Helsingin Sanomain 100-vuotissäätiötä, jonka apura-han turvin työskentelin viisi kuukautta Berliinissä keväällä 2006.Molemmat tutkimuskaudet olivat tärkeitä: Italia barokin kartoitta-misena ja kävelymatkoina vanhoissa kaupungeissa ja Berliini (ka-tu)taiteen ja marginaalin risteyksenä, aikana Friedrichsheinin kau-punginosassa, jossa vaihtoehtokulttuuri palaa voimakkaalla liekillä,vaikka uhkaakin tukahtua kohti itää levittäytyviin kauppakeskuk-siin.

Suurimmat kiitokset kuuluvat kuitenkin ihmisille. Tutkijan-uralle lähtemistä helpotti erityisesti Tampereen yliopiston taideainei-den laitoksen kannustava opetus: ensimmäiset tieteelliset julkaisunisyntyivät vuonna 2000–2001 kirjallisuuden pro seminaari -töistä.Sittemmin rahoituksen saannissa avusti Anja Riitta Lahikainen.Olen ollut onnellisessa asemassa sikäli, että olen tavannut lukuisiatärkeäksi muodostuneita kollegoja jo uran alkuvaiheessa. Kiitänpahuustutkijoita ”Nuoruus pahan kasvoina visuaalisuuden ja vir-tuaalisuuden aikana” -projektista, joka jäi valitettavasti rahatta vuo-sina 2002–2003. Projektin suunnitteluun ottivat osaa Sari Näre,Jaana Lähteenmaa, Ilkka Levä ja Titus Hjelm. Samojen vuosien var-relta haluan kiittää myös Sumeliuksenkadun tiedekolhoosia.


Työtäni esittelin sen eri vaiheissa erilaisissa seminaareissa. Par-haat kommentit sain Juha Siltalan seminaareissa Helsingin yliopis-ton historian laitoksella. Erikoiskiitokset väitöskirjan käsikirjoituk-sen kommentoinnista, ystävyydestä, yhteistyökuvioista ja kriittisis-tä keskusteluista tieteen, taiteen ja elämänpolitiikan saralla kuuluvatIlkka Levälle, Sari Näreelle ja Jussi Turtiaiselle. Kiitokset myösmuutamien tekstieni kommentoinnista Vilma Hänniselle, Arto Jo-kiselle, Irmeli Järventielle, Anja Riitta Lahikaiselle, Jussi Ojajärvelleja Päivi Tynille. Juha Honkoselle kiitokset kannensuunnittelusta jaTanja Nisulalle oikoluvusta. Lisäksi kiitän Lahden Ammatti-korkeakoulun Taideinstituuttia, jossa olen työskennellyt tuntiopet-tajana innovatiivisessa ja ilmaisuvapaassa ilmapiirissä, ja Nuoriso-tutkimusverkostoa tutkijoineen mainiosta ja kotoisasta tunnelmas-ta. Kiitokset kuuluvat myös eri hankkeiden, kirjaprojektien ja luen-tojen yhteydessä toimineille yhteistyötahoille.

A. unjustifiable existence

One two three fourI don’t wanna live no more

Well I’ve got no more reason to liveAnd I’ve got no more love to give

Tonight’s the nightI’ll paint the town red

I’ll put another hole through my head

Unjustifiable existenceUnjustifiable

Unjustifiable existenceUnjustifiable existence

Now I feel the weight of a world on my backI’ve seen the future

The future looks blackIt’s what I must do

14 – Atte Oksanen

I have no reservationsAin’t talk ’bout self preservation



GravityCrushing me

GravityCrushing meCrushing meCrushing me

B. acceleration (due to gravity) - 980cm-2 sec

Yeah I feel something pulling me downForcing me between myself and the groundOf all the nightmares that ever came trueI think that gravity (gravity-gravity) is you



GravityCrushing me

GravityCrushing meCrushing meCrushing me

C. antimatter: electromechanical psychedelicosis


D. requiem for a souless man

I’ve got a problemA problem with hate

I can’t go on dragging this weightA cold steel hand that won’t let goAcid-filled thoughts out of control

I built myself a nice little cageWith bars of anger and a lock of rageI can’t help asking who’s got the key?When I know damned well it’s me

No I ain’t hinting for sympathyI’m used to dealing with apathy

The scars on my wrists may seem like a crimeJust wish me better luck next time

So what if I died a thousand deathsYou think I’m insane but I have no regretsOne more time won’t matter no question

Suicide is self expression

Type O Negative, ”Gravitational Constant: G = 6.67 x 10-8 cm-3

gm-1 sec-2”, albumilta Slow, Deep and Hard, 1991

16 – Atte Oksanen

Giovan Lorenzo Bernini: Pyhän Teresan hurmio (1646–1652), Santa Mariadella Vittoria, Rooma.


1. Enkelin nuoli

Verhottu kurimus

Julmuus ja hekuma sekaantuvat [barokissa] toisiinsa. Hekumoi-daan verinäytelmissä, kidutuksissa ja haavoissa, ihannoidaan ki-vun suloisuutta. Lopulta yhtyvät erotiikka, itsensäkidutus ja yli-luonnollisen kaipuu tuoksi eriskummalliseksi sekoitukseksi, jon-ka valtavimpana ilmauksena on Berninin Pyhä Teresa. (Friedell1928/1989, 80.)1

Kaksiulotteinen kuva ei paljasta Pyhän Teresan hurmion (1647–1652, Santa Maria della Vittoria, Rooma) taidokkuutta. GiovanLorenzo Berninin (1598–1680) teos on lähes ylitodellinen esitysdramaattisesta tilan käsittelystä, jossa materiaalinen ja henkinen,nautinto ja kipu, elämä ja kuolema sekä yksityinen ja julkinen ovatläsnä virtuaalisesti samassa tilassa ja hetkessä. Teos on lähes täydelli-nen esimerkki barokin multimediaalisesta spektaakkelista: kirkkoti-laan sijoitettu teos on maalauksen, veistoksen ja arkkitehtuurin yh-distelmä. Marmori aaltoilee pitkin Teresan helmoja, enkelin kasvotpiirtyvät kirkkaina, jumalalliset säteet täyttävät tilan ja kattoikku-nasta tulviva valo täydentää draaman. Lempeä enkeli, joka nostaa

1 ”Grausamkeit und Wollust fließen ineinander. Man schwelgt in Blutszenen,Martern und Wunden, man verherrlicht die Süße des Schmerzes. Schließ-lich vereinigen sich Erotik, Algolagnie und Sehnsucht nach dem Überna-türlichen zu jener bizarren Mischung deren überwältigendster AusdruckBerninis Heilige Teresa ist [...].” (Friedell 1927–1931/2005, 469.)

18 – Atte Oksanen

rakkaan nuolensa kohti Teresan rintakehää, muuttuu toisesta näkö-kulmasta katsottuna viekkaaksi ja lähes sadistisen näköiseksi.

Berninin haasteena on ollut henkisen kuvaaminen materiaali-sesti (Flynn 1998, 86). Lopputulos on kuitenkin lähes yhtä heku-mallinen kuin tekijän toinen tunnettu veistos Beata Ludovica Alber-toni (1671–1674, San Francesco a Ripa, Rooma). Molemmissa tun-tuu barokin yliruumiillinen tendenssi: sen raaka ja materiaalinenpassio, joka yhdistää kalman ja elämänhalun (Buci-Glucksmann1984/1994, 136; 1986, 96). Teresan syvin hurmio lähenee kalmankauhua ja syntyy hetkessä, jossa elämä pakenee ruumiista. Tunneil-maisun liioittelussaan teos edustaa aikansa saippuaoopperaa. Es-panjalainen kulttuurihistorioitsija José Antonio Maravall (1975/1986, 90) on huomauttanut, että barokin kulttuurituotanto käyt-tää hyväkseen kitschiksi luokiteltavia elementtejä. Kaiken lisäksispektaakkeli on sijoitettu Cornaron suvun kappeliin, minkä seu-rauksena katsoja tulee väkisinkin loukanneeksi yksityistä tilaa.

Barokki on kirvoittanut äärimmäisyyksien aikana lukuisiakriittisiä kommentteja naurettavuuteen asti paisutellusta sentimen-taalista hulluudesta (Croce 1929, 24–25). Barokkia luonnehtii ma-kaaberiuteen asti pursuvan tunteenomaisuuden ohella rationaali-nen puhtaan mallin tavoittelu. Barokki on irrationaalisen ja ratio-naalisen välinen taite – kriisi. Barokki juhlii muodonmuutoksia,dynaamisuutta, juoksevuutta ja paradoksaalisuutta, jotka voidaannähdä ominaisiksi myös nykyiselle sosiokulttuuriselle tilanteelle.Barokin tapaan nykyinen mediavälitteinen yhteiskunta korostaatunteita, visuaalista näyttävyyttä ja materiaalista ruumiillisuutta,unohtamatta rationaalisia malleja esimerkiksi informaatioteknolo-gian yhteydessä. Myöhäismoderni kulttuurintuotanto osaa myösparhaimmillaan vetää samoista naruista kuin Bernini aikanaan. Ba-rokki rakentuu osaksi modernia maailmaa, kuten ranskalainen filo-sofi Christine Buci-Glucksmann (1984/1994; 1986; 2002) onosoittanut kuvatessaan Charles Baudelairea ja Walter Benjaminiamodernin kaupunkimaiseman diagnosoijina.


Myöhäismodernissa yhteiskunnassa barokkinen tendenssi onvain kasvanut, minkä johdosta on alettu puhua uusbarokista (Ca-labrese 1987; Ndalianis 2004). Spektaakkeli on lähes välittömästiläsnä, mutta draaman luonne on muuttunut. Barokkikulttuurilleominaisen kirkollisen tai hovillisen kaitsijan roolissa ovat kaupalli-set markkinat, ja Jumalan sijaan transsendenssin luo teknologia.Teknologian jumalalliset säteet sarjoittavat subjektin. Siinä missämodernin kokemuksen paraatiesimerkki, paranoian klassinen tapa-us Daniel Paul Schreber vertaa jumalallisia säteitään Pradillanbarokkimaalaukseen (Schreber 1903/2003, 186–187; Vidler 2000,91), säteet tekevät nykyään subjektista etupäässä skitsofreenisen:vainoharhalla ei ole kohdetta, sillä teknologia on näkymättömästikaikkialla. Elämä on entistä kiivastempoisempaa; aika ja tila ovatmuuttuneet soljuviksi, minkä seurauksena ihmisestä on tullut tek-nologisessa kontrolliyhteiskunnassa enemmän välimaasto kuin py-syvä kohde (Deleuze 1990, 244–246).

Tutkimukseni tarttuu 2000-luvun minuusproblematiikkaan.Tarkastelen ”haavautuvaa minuutta”, teknologisen barokin pimeääpuolta eli enkelin sadistisia kasvoja. Pyrin kysymään, mitä subjek-teille on tapahtunut teknologian ylivalottamassa maailmassa, jossamyös väkivalta on virtuaalista ja jatkuvasti läsnä, vaikka se ei suora-naisesti aktualisoituisikaan konkreettisiksi teoiksi. Väkivalta, eli fyy-sinen tai psyykkinen tunkeutuminen minuuteen, muuttaa spek-taakkelina muotoaan jatkuvasti kuin Berninin Teresa – haavat jäävätauki. Pahimmillaan jopa huoli väkivallasta kääntyy itseään vastaan,mediapaniikeiksi, jotka saattavat alkaa tuottaa väkivaltaa (Oksanen2001a; 2003, 32–33). Väkivallan tutkimuksen onkin oltava skitsoa,sen on barokkisesti hajotettava itse itsensä, elettävä rajalla ja kritisoi-tava yhteiskuntaa ja väkivaltaa sisältä käsin.

Keskeneräinen ihminen

Tavoittelen barokin ajatuksella nyky-yhteiskunnan moniulottei-suutta, kameleonttiluonnetta. Saksalainen taidehistorioitsija Hein-

20 – Atte Oksanen

rich Wölfflin (1888/1967, 27–57) määritteli klassisessa tutkimuk-sessaan barokin maalaukselliseksi tyyliksi, jota luonnehtii suureelli-suus, massiivisuus ja liike. Barokki hajottaa säännönmukaisen va-paalla epäjärjestyksen korostuksella. Samanlaiseen monimutkaisuu-teen törmätään myöhäismoderneissa yhteiskunnissa, jotka pitävätsisällään esimoderneja ja moderneja tendenssejä. Olemme jatkuvas-ti ylimoderneja, ylituotettuja ja ylirasitettuja uusien innovaatioidenedessä. Myöhäismodernin yhteiskunnan paradoksi on sen kyvyssätuottaa samanaikaisesti sekä runsautta että kurjuutta.

Barokki herää käsitteellisenä metaforana henkiin […] vasta näkö-kulmamme läpi, joka on itsessään sen muovailema ja sen taittama.”Se” ei voi olla olemassa ilman ”meitä”, niinpä me tulemme tämänseurauksena jossain määrin barokki-ihmisiksi. (Bal 1999, 27.)2

Seuraan tutkimuksessani hollantilaisen taidehistorioitsijan MiekeBalin (1999, 16) tapaa hahmottaa barokki pikemmin perspektiivik-si kuin tyyliksi tai aikakaudeksi. Barokki täytyy aina luoda uudes-taan, se on näkökulma aikaamme. Barokki on tie moninaisuuteen.Barokin vaikutus ulottuu nykypäivään asti dynaamisuutensa ja ris-tiriitoihin asti ulottuvan moninaisuutensa vuoksi. Useat nykytaitei-lijat ovat töillään uusintaneet barokin ajatusta (ks. esim. Bal 1999)3.Myöhäismodernissa kulttuurintuotannossa voidaan nähdä yhteyk-siä barokkiin (Ndalianis 2004). Barokin ehkä keskeisimmän filoso-fin Gottfried Wilhelm Leibnizin (1646–1716) ajatuksia pidetäänteknologisien virtuaalimaailmojen intellektuaalisina esiasteina (Heim1993, 92–99; Shaviro 2003, 28–29; Zizek 2001, 26, 52).

Väitöskirjani tarkoitus ei ole kuitenkaan tutkia barokkia siinämerkityksessä kuin se ilmeni 1600–1700 -luvun yhteiskunnassa vaankäyttää barokin ajatusta työkaluna nyky-yhteiskunnan moninaisenpsyykkisen pahoinvoinnin selvittämisessä. Nykymaailmassa kohda-

2 ”To use a baroque conceptual metaphor, it only comes to life […] for usthrough our point of view, which itself is molded by it, folded in it. ”It” can-cannot exist outside of ”us”, so we become, to some extent, baroque people asa consequence.”

3 Suomessa esimerkiksi Kimmo Schroderus on tehnyt barokkisia veistoksia.


taan hyvin pitkälle barokkinen paradoksi, jossa yltäkylläisyys on al-kanut turruttaa, vaikka ympärillä velloo kurjuus. Nykyihmisen on-gelma on samankaltainen kuin barokkiruhtinaalla, joka koki sisäistätyhjyyttä, vaikka oli koristellut temppelinsä ja palatsinsa niin rik-kain sävyin, ettei sellaista oltu ennen nähty.

Suomessa 1990-luku oli dramaattinen kausi lamasta informaa-tioteknologiseen muutokseen ja entistä tiiviimmän kilpailuyhteis-kunnan syntymiseen. 1990-luvulla myös psyykkisestä pahoinvoin-nista tuli mediailmiö. Huoli on kohdistunut usein lapsiin syömis-häiriöiden, itesensäviiltelyn ja nuorten toteuttamien spektaakkelin-omaisten murhien muodossa. 1990-luvun alun syvän laman jäl-keen vallitsi jälkitraumaattinen mieliala. Yhdysvaltalaiset kulttuu-rintutkijat Kirby Farrell (1998) ja Mark Seltzer (1997; 1998) ovatkuvanneet kulttuurista haavoittuneisuutta, jälkitraumaattista jahaavautuvaa kulttuuria. Yhteisö on loukkaantunut, mutta ei pystyparantamaan haavojaan, se kokee itsensä turraksi, tartuttaa pelol-laan jäsenensä ja pelkää tuhoutuvansa (Farrell 1998, 11–12). Suo-messa Myyrmannin pommiräjähdys ja sitä seurannut mediakohusyksyllä 2002 on esimerkki tästä (ks. luku VI). Kuolleet ruumiittäyttivät median, mutta samalla haluttiin korostaa ikään kuin puh-distavana operaationa, että kyseessä oli vain yksittäistapaus.

Tarkastelen tutkimuksessani minuutta haavautuvana. Käsittee-nä haavautuva minuus kuvaa nyky-yhteiskunnassa helposti muo-dostuvaa psyykkisen prosessin aukinaisuutta, olemassaolon viiltä-vää labyrinttia. Haavat jäävät auki tai subjekti haavautuu yhä uu-destaan sosiaalisen maailman liuetessa hänen ympäriltään. Esitäntyössäni, että nyky-yhteiskunnassa subjekteilla ei välttämättä oleenää yhtä paljon kiinnikkeitä kuin ennen. Sosiaalisesta maailmastaon tullut entistä kaoottisempi ja sumeampi. Subjektin identiteettiäei enää kirjata perheen, koulun, ammatin tai iän mukaan, vaan sub-jekteilta edellytetään jatkuvia muutoksia, joiden seuraukset saatta-vat pahimmiltaan nostaa esiin tuhoavia minuuden muotoja. Poh-din, millä ehdoilla identiteettituotannosta saattaa tulla tällaisessa ti-lanteessa radikaalia ja väkivaltaista ja kuinka elämä saatetaan saavut-taa vasta kuoleman tunnossa (ks. esim. luku IV).

22 – Atte Oksanen

Sosiologi Nick Leen (2001, 71, 81–85, 113–119) mukaan epä-varmuutta täynnä olevassa yhteiskunnassa prosessuaalinen ja jatku-vassa kehityksen tilassa oleva minuus laajenee koko elämän mittai-seksi. Näen ihmiselämän ranskalaisten Gilles Deleuzen ja FélixGuattarin filosofiaa mukaillen moniulotteisena sommitelmana, jotaluonnehtii sosiaalisten muutosten vuoksi keskeneräisyys. Subjektion pakotettu jatkuviin muutoksiin. Näitä tuottavat esimerkiksi yh-teiskunnallisten ja kulttuuristen muutosten nopeutuminen, jousto-pakko ja putoamisuhka. Nyky-yhteiskunnassa subjektin on jatku-vasti kyettävä mukauttamaan toimintaansa muuttuviin vaatimuk-siin, mikä on omiaan murtamaan perimmäisen identiteettiprinsii-pin – jatkuvuuden. Minuusproblematiikka koettelee niin iältäänvanhoja kuin nuoriakin, mutta psyykkinen kyky selviytyä on laa-dullisesti erilainen ja vaihtelee myös sukupuolittain.

Pyrin tutkimuksessani tarttumaan haavautuvaan minuuteenkäyttämällä rinnan muun muassa sosiologisia, antropologisia jakulttuurintutkimusta sivuavia tutkimuksia nyky-yhteiskunnan ti-lasta. Subjektitasolla ilmiöön poraudutaan sekä Deleuzen ja Guatta-rin skitsoanalyysin että muun muassa Thomas H. Ogdenin, JuliaKristevan ja Peter Fonagyn psykoanalyyttisten ja -dynaamisten teo-rioiden avulla. Teknologian ja median välittämässä maailmassa tar-vitsemme entistä enemmän ruumiillisuutta ja ihmisen affektitoi-mintaa ymmärtäviä teorioita.4 Lähtökohtani on, ettei varsinkaansosiaalipsykologinen tutkimus saisi kadottaa itseään postmoderniintekstualismiin, jossa ei enää etsitä reaalisia sosiaalisia tai psykologisialähtökohtia ilmiöiden selittämiselle (ks. myös esim. Räsänen 1999;Siltala 1996a).

Tutkimukseni rakentuu perustuksiltaan materiaalisen filosofi-an varaan ja edustaa esimerkkiä ”ruumiillisesta käänteestä”, jossasosiaalitieteellinen tutkimus ei enää määrity tekstien erittelyksi vaan

4 Viittaan affektilla ruumiillisiin ärsykkeisiin ja vaikutteisiin. Ne eivät ole tun-temuksia (engl. feeling) eivätkä tunteita tai emootioita (engl. emotion).Tuntemukset ovat persoonallisia, elämäkerrallisia ja persoonallisesti tulkit-tuja, siinä missä emootiot ovat opittuja ja sosiaalisia. Affektit ovat sen sijaanesipersoonallisia ja ei-subjektiivisia. Ne eivät ole subjektin tietoisessa hallin-nassa. (Ks. esim. Massumi 2002, 27–28, 61; Shouse 2005.)


sosiokulttuuristen affektien diagnoosiksi (Oksanen 2003; Oksanen& Turtiainen 2004, 29–30).5 Tarkoituksena on psykologisen tasonpalauttaminen niin kulttuurintutkimuksen kuin sosiaalitieteiden-kin työpöydälle. Ihmisinä ei käsitellä postmoderneina, itseään päi-vittävinä konstruktioina vaan ruumiillis-affektiivisesti unohtamattatoiminnallista aspektia. Minuuden päivityspakko saattaa olla todel-lista, mutta niin ovat sen seurauksetkin, jotka mitataan kirjaimelli-sesti lihassa ja veressä, ei pelkästään tutkijan luomina intertekstuaa-lisina konstellaatioina. Tarkoitukseni on hahmottaa uutta teoriaaminuudesta, väkivallasta ja teknologisesta muutoksesta, mikä tar-koittaa käytännössä aiemmin kirjoitettujen tutkimusten kriittistä javalikoivaa luentaa.

Tutkimukseni teoreettinen kehys kytkeytyy erityisesti ranska-laiseen filosofiaan, psykoanalyyttiseen teoriaan ja feministisen teori-an piirissä esitettyihin pohdintoihin esimerkiksi ruumiillisuudesta.Temaattisten esimerkkiensä puolesta työ sivuaa muun muassa lap-suuden tutkimusta, nuorisotutkimusta ja kriittistä miestutkimusta,mutta erityisesti myös kulttuurin-, musiikin-, taiteen- ja kirjallisuu-den tutkimusta. Tutkimukseni ottaa kantaa ruumiin ja tunteidensosiologiaan sekä yhteiskuntateoreettisiin kysymyksiin. Temaatti-sen moninaisuuden keskeltä piirtyy esiin sosiaalipsykologinen nä-kemys ja halu luoda siltoja, jotta voitaisiin tarkemmin hahmottaaihmisten kokemaa itsemäärittelyn vaikeutta nyky-yhteiskunnanmuutospaineiden alla.

Muutoksen repaleiset laskokset

Transformaatiot, metamorfoosit, mutaatiot ja prosessit ovat tulleettutuiksi useimmille aikalaissubjekteille. […] Jos ainoa pysyvä asia

5 Ruumiillisen käänteen termiä ovat käyttäneet eri yhteyksissä myös muunmuassa Sheets-Johnstone 1991; Tambornino 2002; Witz 2000; ks. Brai-dotti 2006, 37, 51.

24 – Atte Oksanen

kolmannen vuosituhannen sarasteessa on muutos, haasteena onkäsitteiden sijaan prosessien ajatteleminen. (Braidotti 2002, 1.)6

Muutoksen tutkiminen on epätoivoinen yritys ankkuroida todelli-suutta. Teema on ikivanha, sillä jo esisokraattinen filosofi Heraklei-tos (n. 540–480 eaa.) puhui siitä, kuinka samaan virtaan ei astutakahta kertaa. Vedet juoksevat alati, hajautuvat ja yhdistyvät, lähene-vät ja loittonevat niin, että todellisuuden sopusointu voi syntyä vainsen vastakohdista (Kirk ym. 1957/1983, 188–197). Vaikka antiikinfilosofia saattaakin tuntua triviaalilta, se pitää sisällään keskeisenopetuksen muutoksen suhteellisuudesta. Miten niinkin muutosalt-tiita, häilyviä ja prosessuaalisia asioita kuin yhteiskunta ja kulttuurivoidaan ylipäätään tutkia, kun ne jäsentyvät jatkuvasti uudelleen jatutkija niiden mukana? Deleuze kuvaa Henri Bergsonin filosofiaanperustuen, kuinka paluuta alkuperäiseen ajanhetkeen ei ole, koskatilanne ja olosuhteet ovat jo muuttuneet:

Jos tarkastelen osia ja paikkoja abstraktisti, A:ta ja B:tä, en voiymmärtää liikettä, joka kulkee yhdestä toiseen. Olen nääntymäs-sä nälkään A:ssa ja B tarjoaa syötävää. Kun olen saapunut pistee-seen B ja syönyt, vain olotilani ei ole muuttunut vaan kaikki mikäkuului B:hen, A:han ja kaikki mitä oli niiden välillä. (Deleuze1983, 18.)7

Kun kaikki juoksee, tutkimuksen on mahdotonta lähteä tavoittele-maan staattisia kiintopisteitä, joista muutosta voitaisiin vakioida,sillä niitä haikailemalla itse kokonaisuus katoaa näköpiiristä. Esi-merkiksi yhteiskunnan teknologisoitumista selvitettäessä on useintakerruttu partikulaarisiin laitteisiin, minkä vuoksi teknologisoitu-6 ”Transformation, metamorphoses, mutations and processes of change have

in fact become familiar in the lives of most contemporary subjects. […] Ifthe only constant at the dawn of the third millennium is change, then thechallenge lies in thinking about processes, rather than concepts.”

7 ”Si je considère des parties ou des lieux abstraitement, A et B, je ne comprends pas le movement qui va de l’un à l’autre. Ma je suis en A, affamé, eten B il y a de la nourriture. Quand j’ai attaint B et que j’ai mange, ce qui achangé, ce n’est pas seulement mon état, c’est l’état du tout qui comprenaitB, A et tout ce qu’il y avait entre les deux.”


misen ymmärtäminen laajana sosiokulttuurisena sommitelmana onjäänyt puutteelliseksi (Van Loon 2002, 72, 91). Samaan tapaan yh-teiskunnallisen hyvinvoinnin tutkimuksessa on liian helposti taker-ruttu yksittäisiin ilmiöihin, jolloin kokonaiskuva on jäänyt hämä-räksi. Yritys tilkitä todellisuutta pieniin ja selkeästi rajattuihin koh-teisiin tarkentuvilla mikrotutkimuksilla on loppumaton suo. Siinävaiheessa, kun jotain yleisempää voitaisiin sanoa, maailma on jomuuttunut.

Tutkimukseni noudattelee barokkista chiaroscuron (kirkashä-märä) periaatetta. En lähde liikkeelle siitä, mikä on ilmiselvää jakirkasta vaan pikemminkin siitä, mikä synkkää ja mustaa: valo nou-see pimeydestä, niin kuin esimerkiksi Caravaggion maalauksissa.(Ks. Deleuze 1988, 76, 120.) Berninin Teresa on esimerkki ambiva-lentista liikkeestä, jossa enkelin Januksen kasvot, marmorin poi-muttuminen ja nuolen liike, eivät estä teoksen harmonisoivaa vai-kutusta. Valtoimenaan aaltoileva materia kirkastuu omista ristirii-doistaan ja harmonia nousee riitasoinnuista ja lähes väkivaltaisistaaffekteista niin kuin barokkimusiikissa (mt. 111–112; 164–170).

Näen välttämättömänä, että sosiaalipsykologisen väkivallan-tutkimuksen täytyy olla lähtökohtaisesti avoin erilaisten yhteiskun-nallisten ilmiöiden tarkasteluille. Ilmiökenttä selkeytyy tutkimuk-sen edetessä. Essee on kirjoitusmuotona avain tällaiseen chiaroscu-roon. Kun asioiden suhteet ovat selvittämättömiä ja hahmottomia,esseistinen kirjoitusmuoto tarjoaa vapauksia. Sen avulla voidaan ra-kentaa siltoja eri ilmiöiden välille ja luonnostella uusia lähtökohtiatutkimukselle. Osittain kartoitettujen ilmiöiden tutkimuksessa es-see on tarkin mahdollinen muoto. (Oksanen 2001b, 47–49; 2003,8; 2004a, 5–6.) Tarkkuuden avaimena ovat rohkeat avaukset, sillätutkimusta tehtäessä mielikuvitusta ei ole syytä erottaa järjestä, ku-ten deleuzeläinen naistutkija Rosi Braidotti (2002, 9) huomauttaaosuvasti.

Väitöskirjani aineistot ovat tarkoituksellisesti hyvin erilaisia.Itsenäisinä ne ovat tapaustutkimuksen kaltaisia hahmotelmia, yh-dessä ne luovat kokonaisuutta yhteiskunnallisista prosesseista, jotka

26 – Atte Oksanen

näkyvät niin taiteessa kuin subjektien reaalisissa elämänvalinnoissa.Käsittelen kuvataiteen, elokuvan ja rockmusiikin avulla minuus-kriisejä, jotka purkautuvat varsin destruktiivisilla tavoilla. Haavau-tuvaa minuutta tarkastellessani olen ottanut huomioon erityisestisukupuoliproblematiikan, joka näyttäytyy maskuliinisuuden väki-valtaisessa kytköksessä muutokseen. Minuuden haavat jäävät aukitai avautuvat yhä uudestaan, mikä pakottaa subjektin etsimään tu-hoavaa turvaa.

Otan käsittelyyn myyttisenä näyttäytyvän erakkotaiteilijan Ka-lervo Palsan ja tarkastelen hänen taiteensa avulla modernin indivi-dualismin murtumia. (ks. luku I). Rock-aineisto hahmottaa Suo-messa niin eriarvoistumiskehitystä kuin ihmisten välisten suhteidenhäilyvyyttäkin (ks. luku II). Kyseiset artikkelit nivovat psyykkisenkäsittelykyvyn teemaa erityisesti maskuliiniseen väkivaltaan ja itse-tuhoon. Lähtökohtana on sosiaalinen diagnoosi ihmisestä muuttu-vien olosuhteiden keskellä.

Teknologista maisemaa ja radikaali-ilmiöitä tarkastelen erityi-sesti industriaalimusiikin ja Nine Inch Nails -yhtyeen tuotannonavulla. Nine Inch Nailsin teknologisissa fobioissa subjekti putoaayksin vieraannuttavaan todellisuuteen, jossa itseinho värittää mi-nuutta (ks. luku III). J.G. Ballardin Crash-romaanin ja David Cro-nenbergin Crash-elokuvan analyysi sivuaa samanlaista satuttamiste-matiikkaa, jossa ihmiset ovat vieraantuneet todellisuudesta siinämäärin, että kokevat elävänsä vain tuhoamalla itsensä autokolareissa(ks. luku IV).

Crashissä ja industriaalimusiikissa toteutuva teknoprimitivismisaa vastinparinsa kahdessa myöhemmässä artikkelissa. Sosiologi SariNäreen kanssa kirjoitettu tosi-tv -artikkeli kuvaa valtavirtaviihteentapaa häpäistä ja kilpailuttaa ihmisiä sekä asettaa ihminen jatkuvastiprimitiiviselläkin tavalla työstön kohteeksi (ks. luku V). SosiologiJussi Turtiaisen kanssa kirjoitetussa empiirisestä analyysistä hahmo-tetaan puolestaan tatuoitujen subjektien tapaa kertoa omasta itses-tään. Tatuoinnit toimivat esimerkkeinä subjektien vaihtoehtoisistatavoista ankkuroida itseään jatkuvasti muuttuvassa sosiokulttuuri-


sessa tilanteessa. Kun maailmaa ei enää voi muuttaa, omasta ruu-miista tulee elämän kerrontapiste, kolmiulotteinen ruumiillinennarraatio (ks. luku VII).

Suomalaisessa yhteiskunnassa lasten ja nuorten hyvinvoinnillerakentuvia riskejä kuvataan psykohistorioitsija Ilkka Levän ja SariNäreen kanssa kirjoitetussa artikkelissa (ks. luku VI). Artikkeli erit-telee 1990-luvun yhteiskunnallisia ja kulttuurisia muutoksia ja esit-tää huolen siitä, että informaatioteknologisesta kehityksestä huoli-matta lasten ja nuorten joukossa emotionaalinen syrjäytyminensaattaa olla lisääntymässä (ks. Näre 1999, 273–278). Myyrmanninostoskeskuksen räjähdyksen kuvauksena artikkeli osoittaa, että yk-sittäisilläkin teoilla saattaa olla merkittäviä vaikutuksia paitsi medi-an aiheuttamina reaalisina haavoina myös subjektiivisina jäsennyk-sinä. Elämä turrutetussa yhteiskunnassa tuo esiin ääri-ilmiöitä (Ok-sanen 2004d; 2006b; Oksanen & Näre 2006, 123–130).

Sivuan emotionaalisen syrjäytymisen, väkivallan ja identiteetti-ongelmien teemoja myös kahdessa empiiris-teoreettisessa artikke-lissa, jotka pohjautuvat Pohjoismaisen Inequal Childhood -projektinpuitteissa vuonna 2002 kerättyyn aineistoon (ks. luku VIII & IX).Projektin kvantitatiivinen aineisto kuvaa 1990-luvulla varhaislap-suuttaan eläneiden 7–13-vuotiaiden lasten ajankäyttöä, hyvinvoin-tia ja sosiaalista elämänpiiriä. Aineisto tarjoaa näkökulman ensim-mäisen aidosti informaatioteknologisen sukupolven käsityksiinomasta itsestään ja intersubjektiivisista suhteistaan.

Jokainen työn luku on oma siveltimenvetonsa ja konkretisoin-tinsa. Kehyksenä toimii jaottelu sosiaaliseen, intersubjektiiviseen jasubjektiiviseen tarkastelutasoon: tarkastelen, 1) miten väkivalta poi-muttuu osaksi laajoja sosiokulttuurisia kehityskulkuja, 2) kuinkaintersubjektiiviset vuorovaikutussuhteet vaikuttavat minuudenhaavoittuvuuteen ja 3) kuinka subjektit elävät psykoruumiillisestidestruktiivisia minuuksiaan. Itse analyysissä tarkastelutasot limitty-vät toinen toistensa sisään.

Barokkiset taitokset leikkaavat periaatteina koko tutkimuksenläpi ja ammennan taidehistoriasta esimerkkejä työhön. Seuraava lu-

28 – Atte Oksanen

ku on johdatus barokkiseen metodologiaan. Siinä esitellään pää-puitteissaan prosesseista ammentavan rihmastollisen tutkimuksenperiaatteet. Informaatio- tai kontrolliyhteiskunnassa tutkimus eivoi perustua enää objektiiviselle etäisyydelle vaan siitä tulee parem-minkin sijoittunutta. Problematisoin Deleuzen rihmastollisen filo-sofian avulla ajatusta tutkijan paikasta. Tutkijasta tulee näkökulmanäkökulmiin tai käsitteellinen henkilö, jonka tehtävänä on rakentaalähtökohtia sosiaaliselle diagnoosille, jota artikkeliosuuden yksit-täistutkimukset konkretisoivat tarkemmin.

Tutkimuksen kolmas luku ”Kontrollin valtatieto” tarkastelee1900-luvun lopun sosiokulttuurista muutosta Gilles Deleuzenkontrolliyhteiskuntien teoriaa apuna käyttäen. Kehitän teoriaa eteen-päin rinnastellen sitä myöhäismoderneista informaatioyhteiskun-nista kirjoitettuun sosiologiseen teoriaan. Pohdin sekä globaalillaettä lokaalilla tasolla teknologisoitumiskehitystä ja luon karttaa so-siokulttuurisista muutoksista. Luku etenee ranskalaisen filosofinMichel Foucault’n kuvaamien panoptisten kuriyhteiskuntien ku-vauksesta nyky-yhteiskunnan epäorganisoituneeseen tilaan, jossainstitutionaalisen pysyvyyden sijaan elämää on alkanut luonnehtianopeatempoinen organisoimattomuus.

Työn neljäs luku, ”Virtualisoituva minuus”, käsittelee kontrol-liyhteiskuntien seurauksia tarkemmin subjektin perspektiivistä.Pohdin erityisesti, mitä elämän virtualisoituminen merkitsee sub-jektille. Virtuaalinen mahdollisuuksien maailma avautuu subjektineteen. Tilanne tarjoaa paitsi uudenlaisia mahdollisuuksia luovuu-teen myös riskejä ja erityisesti muutoksia sosiaalisissa suhteissa. Esi-merkiksi etäläsnäolo ajallemme ominaisena virtuaalisuutena onomiaan muuttamaan myös sosiaalista vuorovaikutusta. Virtualisoi-tuvassa maailmassa ihminen on entistä enemmän teknologian, me-dian ja kulutuksen välittämä ohjausyksikkö.

Viidennessä luvussa, ”Tunne-elämän kuolema”, pohdin tekno-logisen yhteiskunnan sudenkuoppia. Jatkuva yltäkylläisyys ja elä-myksellisyys voi johtaa myös turtumiseen. Ihminen tavoittelee yhäenemmän, mutta saa entistä vähemmän. Erilaisten extreme-elämys-


ten haikailu on esimerkki tästä. Yritän myös pohtia, millä tavoinkontrolliyhteiskunta ei johtaisi destruktiivisuuteen vaan toimisiluovuuden kanavana. Kuudes luku, ”Lopun aluksi: lasi ja liha”, ko-koaa teemoja yhteen.

30 – Atte Oksanen

Giovanni Battista Piranesi: Carceri d’Inventazione, laatta XIV (1761).


2. Barokkinen metodologia

Rihmastollinen arkkitehtuuri

Pikku hiljaa […] kerrokset vetäytyvät loppumattomiin asti, ra-kennukset kasaantuvat toisiinsa ja menettävät värinsä ja näennäi-set ulottuvuutensa perspektiivin lakien mukaan siihen asti, kun-nes ne häviävät kaukaisuuteen, joka on hädin tuskin mielikuvi-tuksen mitattavissa. (Nodier 1836, 192.)1

Giovanni Battista Piranesin (1720–1778) Carceri-kuparipiirroksia(n. 1749–1750, 1761) voidaan pitää ensimmäisenä yrityksenä som-mitella rihmastollista arkkitehtuuria. Tila ja rakennelmat tuntuvatjatkuvan lähes loppumattomasti ja nivoutuvan toisiinsa, aivan kuinDeleuzen ja Guattarin (1976/1993, 27) rihmaston (ransk. rhizome)periaatteiden määrittelyssä: ”Jokainen rihmaston piste voidaan yh-distää mihin tahansa muuhun pisteeseen ja täytyykin yhdistää.”2

Rihmastossa ei ole pysyviä pisteitä tai positioita, kuten struktuuris-sa, puussa tai juuressa, vaan se avautuu jatkuvasti. Jos sen katkaisee,se alkaa kasvaa uudestaan kuin rikkaruoho. (Mt. 29–31; Deleuze &Guattari 1980, 15–16.) Carceri, kuten myös monet muut Piranesin

1 ”Peu à peu […] les plans se reculent à l’infini, les édifices s’entassent les unssur les autres, en diminuant de couleur et de dimension apparentes, selonles lois de la perspective, jusqu’au moment où ils vonts se perdre à unedistance à peine mesurable à l’imagination.”

2 Jussi Vähämäen käännös perustuu Rhizome-tekstin vuonna 1976 julkais-tuun versioon, jota Deleuze ja Guattari eivät ole Mille plateaux’ssa (1980,13) muuttaneet tämän lainauksen osalta: ”[N]’importe quel point d’unrhizome peut être connecté avec n’importe quel autre, et doit l’être.”

32 – Atte Oksanen

grafiikat, kuvaa juuri tällaista keskipisteetöntä tilaa, jossa tyhjyystuottaa huimausta (Santarcangeli 1984/2000, 224–228; Tafuri1980/1990, 27). Sarjan laatat ovat täynnä portaita ja siltoja. Tilaavautuu lähes loppumattomasti.

Carceria riivaa liike sisäisen ja ulkoisen todellisuuden välillä.Voi sanoa, että se kuvaa barokkista päättämättömyyttä, jossa rajatitsen ja toisen välillä muuttuvat epäselviksi (ks. Bal 1999, 43). Ro-mantiikan myötä Carcerin monimutkaisuus ja prosessuaalisuusalettiin tulkita osoituksena taiteilijan mentaalisista tiloista. Mieliku-vituksen tiloista muotoutui sisäisiä. (Quattrocchi 2001, 18; ks.Kupfer 1992.) Teoksessaan Confessions of an English Opium Eaterenglantilainen kirjailija Thomas De Quincey (1821/1971, 105–106) vertaa oopiumin aiheuttamia harhojaan Piranesin Carceriin jakuvaa sen loppumattomia portaita: ”Sairauteni alkuvaiheissa, unie-ni loisto oli lähinnä arkkitehtonista”.3 Ranskalainen kirjailija Char-les Nodier (1836) jatkaa traditiota kuvauksellaan refleksiivisestämonomaniasta, jossa on kyse mielikuvituksen muuttumisesta niinvoimakkaaksi, että fakta ja fiktio sekoittuvat toisiinsa. Piranesi jou-tuu kapuamaan yhä uusia portaita, hänen henkilökohtainen helvet-tinsä jatkuu loputtomasti eikä loppujen lopuksi ole jäljellä mitäänmuuta kuin jatkuvasti porrastuvaa tilaa (mt. 190–192).

Carceri on esimerkki siitä, kuinka helposti prosessuaalisuuskääntyy uriltaan psykopatologiaksi. Taidehistorioitsija AnthonyVidlerin (1992, 17–44; 2000, 25–50) mukaan labyrinttinen tila al-koi herättää 1800-luvulla epämiellyttävää kammoa ja tunnetta siitä,ettei ihminen kuulu paikkaan. Ei olekaan yllätys, että piranesilainentilakokemus on päätynyt myös psykoanalyyttiseen teoriaan, jota joNodier ennakoi refleksiivisen monomanian kuvauksellaan4. Sig-

3 ”In the early stage of my malady, the splendours of my dreams were indeedchiefly architectural.” On sanottu, että De Quincey ei olisi edes nähnytPiranesin etsauksia, vaan perusti tulkintansa Coleridgen kuvauksiin ja jorikkaaseen Piranesin (väärin)ymmärtämisen traditioon (Quattrocchi 2001,17; Vidler 1992, 37; ks. myös Reed 1978, 192). Piranesin vaikutuksistaromantiikkaan ks. Keller 1966; Reed 1978.

4 Nodierin kirjallisuus ennakoi unistruktuurin tulkinnallaan Freudin ja Jun-gin teorioita. Hänen teoksensa Trilby pitää sisällään myös hiljaa hiipivän


mund Freud kirjoittaa Das Unheimliche -artikkelissaan eksymises-tään italialaisessa kaupungissa, jossa jokainen tie tuntuu tuovan ta-kaisin samaan pisteeseen: ”[N]opeaa poistumistani seurasi vain ettäuuden kiertotien jälkeen päädyin paikalle kolmannen kerran. Sil-loin minut valtasi tunne, jota voin luonnehtia vain kammottavaksi[…].” (Freud 1919/2005, 51) 5 Eksymisen kauhusta luodaan sisäi-nen tila: Piranesi labyrintin rakentajana ja oman itsensä vankina(ks. Macksey 1962).

La sfida al labirinto -esseessä italialainen kirjailija Italo Calvino(1962/1995, 114–116) näkee labyrintin arkkikuvana kirjallisuudel-le. Ensinnäkin sen avulla voidaan yrittää antaa mahdollisimmantarkka kuva maailmasta, mutta riskinä on, että joudutaan labyrintinvangiksi ja kuva maailmasta jää puutteelliseksi. Toiseksi labyrinttiinkytkeytyy nautinnon mahdollisuus – eksymisen lumo – ja ulospää-syjen puuttuminen. Lähtökohdat eivät ole tiukasti erotettuja toisis-taan, sillä ulospääsyn etsimiseen liittyy aina rakkaus labyrinttejakohtaan. Calvino korostaa tarvetta haastaa labyrintit, vaikka ulos-pääsy ei johtaisi kuin toiseen labyrinttiin (mt. 116). Barokkinen tul-kinta Piranesin Carcerista kuvaisi sitä yrityksenä hahmottaa todelli-suuden monimutkaisuutta Leibnizin tapaan: valinnat haarautuvatjatkuvasti uusiin loputtomiin vaihtoehtoihin (ks. Siukonen 1995).6

Selkeyden vuoksi on tärkeää erottaa toisistaan kolme erilaistalabyrinttia: a) kehälabyrintit, joissa olennaisinta on kulku alusta

modernisaation demonisena näyttäytyvän urbanisoitumisen muodossa.(Porter 1974, 97–98, 109.)

5 ”[M]eine eilige Entfernung hatte nur die Folge, daß ich auf einem neuenUmwege zum drittenmal dahingeriet. Dann aber erfaßte ich mein einGefühl, das ich nur als unheimlich bezeichnen kann […]” (Freud 1919/1947, 249.)

6 1900-luvun kirjallisuus on ammentanut labyrintista. Calvino (1962/1995,115) mainitsee Vladimir Nabokovin ja Günter Grassin ohella erityisestiJorge Luis Borgersin. Deleuze lisää listaan muun muassa Maurice Leblan-cin ja James Joycen, mutta hänen suosikkinsa näyttää olevansa Borgesin”Haarautuvien polkujen puutarha”, jossa yksittäinen kirja pitää virtuaali-sesti sisällään kaikki mahdolliset vaihtoehdot (Deleuze 1988, 83–84, 111;ks. myös Deleuze 1968, 153; 1985, 171–172; Oksanen 2003, 11–13).Calvinon (1972/1993) Le città invisibili -teos kuvaa omalta osaltaan Venet-sioita labyrinttisina todellisuuksina (Oksanen 2001b).

34 – Atte Oksanen

loppuun vailla vaihtoehtoja, b) sokkelot binaarisia vaihtoehtoja si-sältävinä älytesteinä ja c) rihmastot, joissa ei ole alkua, loppua eikälopullista ratkaisua (Eco 1983/1985, 353; 1984, xiii–xiv). Keskiai-kaisilla ja esimoderneilla kehälabyrinteilla oli rituaalinen tehtävä.Vääriä valintoja ei voinut tehdä. Sen sijaan 1500-luvulta alkaen aa-teliston suosimista sokkelolabyrinteista tuli ennen kaikkea rationaa-lisia haasteita, jotka täytyi ratkaista. (Santarcangeli 1984/2000,213–217.) Rihmastolliset labyrintit kertovat puolestaan rationaali-suuden romahtamisesta tai vähintäänkin irrationaalisuuden limit-tymisestä rationaalisuuteen.

Tieteellisessä tutkimuksessa labyrinttejä on rakastettu erityises-ti yrityksenä hallita todellisuutta ja sulkea pois epämiellyttävyyttäherättävää monimutkaisuutta, jota eksynyt Freudkin koki. Länsi-maisen tieteen ideaalin mukaan toimiva tutkija yrittää ratkaistasokkelon kaltaisen kohteen, joka oletetaan pysyväksi. Labyrintti jatutkija on erotettu toisistaan. Länsimaisessa tieteen ideaalissa juurimetodi on pyrkinyt takaamaan, että tietäjästään riippumaton tietoon mahdollista (Harding 1986, 228; 1998, 134). Tutkija tarkasteleelabyrinttia linnan parvekkeelta kuin Aurinkokuningas puutarha-ansa Versailles’sta likaamatta itseään sen sokkeloissa.

Siinä, ettei löydä tietään kaupungissa, ei ole mitään ihmeellistä.Kaupunkiin eksyminen kuin metsään vaatii harjoitusta. Silloinkadunnimien täytyy puhua eksyneelle kuin kuivan varvikon rati-nan, ja keskustan pikku katujen heijastaa vuorokaudenajat vuor-ten notkelmien tapaan. Tämän taidon opin vasta myöhään; setäytti unelman, jonka ensimmäiset jäljet olivat vihkojeni imupa-perille piirtyneet labyrintit. (Benjamin 1932–1938/1989, 11.)7

7 ”Sich in einer Stadt nicht zurechtfinden heißt nicht viel. In einer Stadt sichaber zu verirrer, wie man in einem Walde sich verirrt, braucht Schulung.Da müssen Straßennamen zu dem Irrenden so sprechen wie das Knackentrockner Reiser und kleine Straßen im Stadtinnern ihm die Tageszeiten sodeutlich wie eine Bergmulde widerspiegel. Diese Kunst habe ich spät er-lernt; sie hat den Traum erfüllt, von dem die ersten Spuren Labyrinthe aufden Löschblättern meiner Hefte waren. (Benjamin 1932–1938/1972, 237.)


Modernit metropolit eivät enää ole olleet puutarhojen laillahallittavia kokonaisuuksia. Metropoli näyttäytyy labyrinttisina japotentiaalisesti myös epävarmuutta tuottavana sommitelmana (ks.Vidler 1992, ix). Benjaminin Berliinin ja Pariisin kuvauksissa sub-jekti polvistuu metropolin virtaavan kaoottisuuden edessä – hänharhailee ja luovii sotkeutuneena Adrianen lankoihin. Labyrinttia eienää voitu ratkaista niin kuin manieristista sokkeloa, joka pelkistyysarjaksi oikeita ja vääriä valintoja.8 Piranesin Carceri voisi olla kuva-us metropolisesta kokemuksesta, jossa kaupunki kirjaimellisesti vir-taa (Kupfer 1992, 135–138). Mainokset muuttuvat, liikkeet vaihta-vat paikkaa, vanhoja taloja puretaan uusien tieltä ja liikenne sykkiihermostuneesti. Jokainen on todellisuuden vanki eikä ulospääsyäole. Tutkijan palatsi on vaihtunut kerrostaloasuntoon, jonka par-vekkeelta ei näe edes nurkan taakse. Kaupunki on koettava ja elettä-vä itse.

Myöhäismoderni teknologisoituminen ja medioituminen eivätsuinkaan poista labyrinttisuutta vaan ne jopa vahvistavat sitä, silläinformaatio- tai kontrolliyhteiskunnassa ei ole aikaa ja tilaa ottaaminkäänlaista etäisyyttä. Kulttuuri kohdataan välittömästi, jolloinjopa Benjaminin kuvaama flâneur on katoava laji. Nykyihmisellä eienää ole aikaa harhailuun tai väkijoukon tarkkailuun metropolinkadunkulmissa. Riittävä etäisyys ja kyky reflektioon puuttuvat. So-siologi Scott Lash (2002, 148–149) painottaa, että informaatioyh-teiskunnassa tutkimuksenkin on oltava arkkitehtonista ja imma-nenttia:

Emme enää elä subjektivistisen etäisyyden kulttuurissa. Kulttuurion jättänyt paikkansa representationaalisena ja narratiivisena ja

8 Moderni arkkitehtuuri on nostanut esiin sellaisia labyrintin ideasta ammen-tavia arkkitehteja kuin Gaudi ja Le Corbusier. Le Corbusier rajattomastilaajentuvat spiraalimuodot muistuttavat Carceria, vaikka hän pyrkikin rat-kaisemaan labyrintin. Gaudin elämänprojekti muistuttaa rihmastollistaprosessia. Casa Milan kaltevat lattiat ja labyrinttiset huoneet luovat moder-nin elämän kuvana hahmoa kaaokselle. On hieman ironista, että Gaudinelämä päättyi raitiovaunun alle ja hänen pääprojektinsa, vuosikymmeniätyön alla ollut La Sacrada Famiglia jäi kesken labyrinttisen hulluuden il-mentymäksi. (Ks. Santarcangeli 1984/2000, 290–294.)

36 – Atte Oksanen

tullut arkkitehtoniseksi, kuten Benjamin oletti. Elämme immate-riaalisten ja materiaalisten objektien maailmassa. […] Kulttuurion nyt kolmiulotteinen ja spatiaalinen, yhtä paljon tuntoon kuinvisuaalisuuteen tai tekstuaalisuuteen perustuva, ympärillemmelevittynyt ja asutettu, paremminkin eletty kuin representaationkaltainen erotettu alue.9

Kun rihmasto otetaan tutkimuksen perusperiaatteeksi, sisäistä jaulkoista ei voida jakaa. Tutkimus näyttäytyy samanlaisena kauhunvoittamisena kuin Jim Hensonin ohjaamassa ja David Bowien täh-dittämässä Labyrinth-elokuvassa (1986). Päähenkilö ratkaisee Car-ceria muistuttavan porrasviidakon ja ottaa viimeisen hypyn, jolloinlabyrintti tuhoutuu. Elokuva kuvaa, kuinka elämän loppumatto-massa eksymisessä jopa labyrintti muokkaa itseään jatkuvasti. On-nelliseen loppuun kuuluu, että labyrintistä pääsee pois. Tutkimuk-sessa täytyy sen sijaan hyväksyä labyrintit kaaoksena, jota ei voidaratkaista. Labyrintissa toteutuu barokkinen idea traagisesta epävar-muudesta (Santarcangeli 1984/2000, 301). Tutkija voi antaa hah-moa maailmalle, mutta hän ei voi vangita sitä kokonaisuudessaan.Eksyminen ei johda kauhuun vaan mahdollistaa luovuuden tai joparakkauden – aivan kuten Benjaminilla tai myöhemmin Deleuzellä.Tieto on yhtä epävarmaa kuin itseään jatkuvasti muuttava labyrintti.

Kaupungit kaupunkien sisällä

Labyrinttinen ja rihmastollinen tieto nostaa esiin ongelmia. Mitävoidaan sanoa, jos oletetaan, että tutkimuskohde itsessään muuttuualati ja näyttäytyy aina uudessa valossa? Modernin tieteen ideaalinmurtumisen mukanaan tuomaa problematiikkaa on yritetty rat-

9 ”We no longer live in a culture of subjectivist distance. Culture has left itsstead as representational and narrative to become – as Benjamin suspected– architectural. We live in the world with immaterial and material culturalobjects. […] Culture is now three-dimensional, spatial as much tactile asvisual, all around us and inhabited, lived in rather than encountered in aseparate realm as a representation.”


kaista niin postmodernin relativismin kuin kokemuspohjaisen sub-jektivisminkin avulla. Edellinen päätyy nihilismiin, jossa mistään eivoida enää sanoa mitään ja jälkimmäinen päättyy pahimmillaan tri-viaaliin elämäkerrallisuuteen (ks. Oksanen 2001b, 45; 2004a, 10).Esimerkiksi naistutkimuksen piirissä on kritisoitu naiivia paikan-tumista, jossa ei ole ymmärretty tehdä eroa tutkijan ja tutkijastatutkimukseen tekstualisoidun version välillä (Heinämaa 1993; Ro-jola 2000, 155). Kolmantena seurauksena on ollut metodinen rigi-dismi. Sosiaalisen todellisuuden monimutkaisuutta on haluttu pae-ta tarkastelemalla sitä yhä pienemmissä kielellisissä sekvensseissä.Kielellisten mikrosekvenssien tarkastelussa menetetään usein vali-tettavasti laajempi konteksti, jossa sosiaalinen todellisuus tuotetaan.(Guattari 1986/1996, 111; Siltala 1996a, 7–8; Siltala 2001, 144,147; Töttö 2000, 109–113.)

Barokkinen metodologia edustaa deleuzeläistä transsendentaa-lista empirismiä, jossa lähdetään liikkeelle siitä, että puhtaasta empi-riasta tai puhtaasta teoriasta käsin ei saavuteta ymmärrystä todelli-suudesta. Tieto on likaista ja se ammentaa kokeellisesti itseään elä-män immanentista virtaavuudesta. (Ks. Bogue 1989, 58; Cole-brook 2002a, 86–89; Rajchman 2001, 16–20.) Tutkija on kokeilijasuhteessa tällaiseen virtaavuuteen. Tehkää rihmasto ja kokeilkaa,Deleuze ja Guattari (1980, 307) ehdottavat. Tutkijasta tulee kartto-jen tekijä (mt. 20). Todellisuudesta ei pyritä ottamaan pysäytysku-vaa tai representaatiota. Karttojen tekijä ei koskaan yritäkään jäljen-tää metropolia. Sen sijaan hän poimii esiin kytköksiä, viitteitä, link-kejä ja havaintoja, jotka eivät palaudu puhtaasti subjektiivisiin ko-kemuksiin tai objektivoituun todellisuuteen. Todellisuus yritetäänluonnostella ja haastaa niin, että tutkimus pysyy mahdollisimmanlähellä immanenssin tasoa.

Immanenssin taso on kuin kaaoksen poikkileikkaus ja toimiieräänlaisena seulana. Itse asiassa kaaosta ei niinkään luonnehdimääritysten puuttuminen kuin se ääretön nopeus, jolla ne käyn-nistyvät ja haihtuvat: se ei ole liikettä yhdestä merkityksestä toi-seen vaan päinvastoin kahden määrityksen välisen suhteen mah-

38 – Atte Oksanen

dottomuutta, sillä yhden ilmaantuminen merkitsee välttämättätoisen katoamista, ja ilmaantuminen on samalla myös haihtumis-ta ja katoaminen alkua. Kaaos ei ole inerttistä tai pysyvää, ei sat-tumanvaraista sekoittumista. Kaaos kaotisoi ja uhmaa kaikkeakonsistenssia. Filosofian ongelmana on konsistenssin hankkimi-nen ilman, että se kadottaisi sen äärettömyyden, johon ajattelusukeltaa […]. (Deleuze & Guattari 1991a/1993, 50–51.)10

Tutkimuksessa toteutuu koko ajan immanenssin ajatus, jota luon-nehtii barokkinen poimu (ransk. pli) (Deleuze 1988).11 Poimunmateriaalisena esityksenä toimivat esimerkiksi Teresan aaltoilevatvaatteet tai Carcerin loputtomat tilat portaineen ja siltoineen. De-leuze korostaa Leibnizin filosofiasta kirjoittaessaan, että barokki tuoesiin prosessuaalisuuden, jossa ei ole alkua eikä loppua. Poimussasisä- ja ulkopuoli nivoutuvat toisiinsa, eikä liikkeellepanevaa voimaavoi erottaa seurauksesta; esimerkiksi tuuli ja aalto ovat osa samaaliikettä. (Deleuze 1988, 43, 48–49.) Samalla tavalla teorian ja em-pirian suhde on poimuttunut. Teoria täydentää sitä, minkä empiriajättää vajaaksi, ja päinvastoin. Kokonaisuudessaan empirian avullakirjoitettu teoria ja teorian avulla analysoitu empiria muodostuvatenemminkin läheisyydeksi ja immanenssiksi kuin objektivoiduksietäisyyden ottamiseksi. Lashin (2002, 10, 111, 128) mukaan yh-teiskuntakritiikin on oltava nykyään immanenttia. Poliittiset jakulttuuriset mittelöt käydään nykyään spatiaalisessa ja eletyssä tilas-

10 ”Le plan d’immanence est comme une coupe du chaos, et agit comme uncrible. Ce qui caractérise le chaos, en effet, c’est moins l’absence de deter-minations que la vitesse infinie à laquelle elles s’ébauchent et s’évanouis-sent: ce n’est pas un mouvenment de l’une à l’autre, mais au contraire l’im-possibilité d’un rapport entre deux déterminations, puisque l’une n’appa-raît pas sans que l’autre ait déjà disparu, et que l’une apparaît comme éva-nouissante quand l’autre disparaît comme ébauche. Le chaos n’est pas unétat inerte ou stationnaire, ce n’est pas un mélange au hazard. Le chaoschaotise, et défait dans l’infini toute consistence. Le problème de la philo-sophie est d’acquérir une consistence, sans perdre l’infini dans lequel lapensée plonge [...].” (Deleuze & Guattari 1991a, 44–45.

11 Poimun käsitteen Deleuze (1988, 43) on lainannut ranskalaiselta symbolis-tilta Stéphane Mallarmélta (1842–1898), jota hän ylistää suurena barokki-runoilijana. Poimun voi kääntää suomeksi myös laskokseksi, taitteeksi taiaalloksi.


14 Michel Foucault (1966/1999, 19–31, 318–319) analysoi Les mots et les choses-teoksen alussa Diego Velásquezin Las Meniñas -maalausta (suom. Hovi-

sa eikä perinteisen ideologiakritiikin tavoin ideologian ulkopuoleltakäsin.

Immanenssille herkkä tutkimusote lyö väistämättä leimansamyös itse tutkijaan. Ajattelua ei enää voida irrottaa materiaalisestamaailmasta ja tutkimuksesta tulee semioottisen ja poliittisen yhdis-tävää pragmatistista toimintaa. Derridalaisen ”tekstin ulkopuolellaei ole mitään” hokeman sijaan Deleuze (1973/2002, 363) painot-taa: ”Teksti ei ole minulle kuin pikku ratas ekstratekstuaalisessapraksiksessa.”12 Jussi Turtiaisen termiä käyttäen tutkimuksesta tuleepost-tekstuaalista. ’Kielellisen käänteen’ sivuoireena oli kielelliseenreduktionismiin päätyminen. (Oksanen & Turtiainen 2004, 29–30.) Deleuzeläisittäin voidaan puhua ruumiillisesta käänteestä, jon-ka myötä tutkijan on jatkuvasti kokeiltava todellisuuden materiaa-listen haluja valtakartoitusten rajoja. Tutkimusta kuvaa kammionja norsunluutornin sijaan tori. Tutkija ottaa yhteiskunnallisena toi-mijana osaa maailmaan ja on osa sen tuotantoa. (Oksanen 2004a;Oksanen 2004b.) Diskurssien tutkimisen sijaan hän paremminkintulee diskurssiksi tai diskursseiksi. Viimeistään tutkimuksen popu-larisoiminen avaa tutkijan täysin uudeksi näkökulmaksi – halusihän sitä itse tai ei.

Diskurssiksi tullut tutkija on käsitteellinen henkilö. Tutkimuson aina täynnä käsitteellisiä henkilöitä ja moneuksia. ”Minä en oleenää minä, vaan ajattelun taipumus nähdä itsensä ja kehittyä tasol-la, joka leikkaa minua useassakin kohdassa. Käsitteellisellä henkilöl-lä ei ole mitään tekemistä abstraktin personifikaation, symbolin taiallegorian kanssa, sillä hän elää ja vaatii”, kirjoittavat Deleuze jaGuattari (1991a/1993, 70)13. Tutkija on itse maasto ja käsitteellisethenkilöt siihen piirtyviä karttoja. Barokkista metodologiaa riivaatietoisuus näkökulmasta, mutta näkökulma ei ole subjektiivinen.14

12 ”Un texte, pour moi, n’est qu’un petit rouage dans une pratique extratex-tuelle.”

13 ”Je ne suis plus moi, mais une aptitude de la pensée à se voir et se dévelop-per à travers un plan qui me traverse en plusieurs endroits. Le personnageconceptual n’a rien à voir avec une personification abstraite, un symbole ouune allégorie, car il vit, il insiste.” (Deleuze & Guattari 1991a, 62.)

40 – Atte Oksanen

Sen sijaan, että subjekti omistaisi näkökulman, hän muuttuu itsenäkökulmaksi: subjekti vaihtelee näkökulman mukaan eikä voiomistaa totuutta (Deleuze 1988, 27–28). Päinvastoin labyrinttises-sa todellisuudessa kaupunki on ”perspektiiveiltään moninkertais-tettu” (Leibniz 1714/1995, §57). Leibnizin filosofiassa ei ole näkö-kulmaa ilman näkökulmaa. Näkökulmat rakentuvat toistensa si-sään, ikään kuin moniäänisyyksien moniäänisyydeksi. (Deleuze1988, 110–112, 187–189.)

Kaupunkien sisään avautuvat kaupungit ovat kaukana post-modernista leikistä. Barokkisen metodologian mukainen tutkimuson liian radikaalisti sitoutunutta ja demonista peliin ja leikkiin. De-moninen tieto välttelee staattisia ja transsendentaalisia totuuksia jaetsii jatkuvasti uusia vaihtoehtoja (ks. Deleuze 1968, 54–55; Oksa-nen 2003, 82–83). Tutkijan on kirjoitettava teoria aina uudestaan.Filosofeista kirjoittaessaan Deleuze (1990, 15) kertoo ottavansa hei-dät takaapäin ja tekevänsä hirviömäisen äpärälapsen heidän kans-saan. Äpärätieto liikkuu niin lähellä immanenssin tasoa, että plura-lismi on aina perimmältään monismia, kuten Leibniz-Deleuze(1988, 173) ja Deleuze ja Guattari korostavat (1980, 31).

Moneus täytyy tehdä, ei lisäämällä yhä uusia ulottuvuuksia, vaanpäinvastoin mahdollisimman yksinkertaisesti, kohtuullisesti jakäytettävissä olevien ulottuvuuksien tasolla, aina n-1 (vain tällätavoin, aina jo vähennettynä, yksi kuuluu moneuteen). Vähennäainutkertainen muodostettavasta moneudesta; kirjoita n–1.(Deleuze & Guattari 1976/1993, 26.)15

naisia, 1656, Prado, Madrid), joka on ehkä tunnetuimpia esimerkkejä ba-rokin esiin nostamasta näkökulmatietoisuudesta. Maalaus operoi näky-mättömyyden ja näkyvyyden välisen jaottelun varassa ja leikittelee näkö-kulmilla, mutta siinä ei ole paikkaa subjektille. Kuningasparin kuva näkyyvain peilistä, mutta kukaan ei katso sitä. Hubert L. Dreyfus ja Paul Rabinov(1982/1983, 25) ovatkin todenneet Foucault’n analyysistä, että Las Me-niñaksen keskeisenä paradoksina on mahdottomuus representoida repre-sentointia.

15 ”Le multiple, il faut le faire, non pas en ajoutant toujours une dimensionsupérieure, mais au contraire le plus simplement, à forc de sobriété, auniveau des dimensions don’t on dispose, toujours n–1 (c’est seulement ainsique l’un fait partie du multiple, en étant toujours soustrait). Soustraire


Rihmastollinen moneus perustuu vähennykselle. Yhden ja mo-nen välille muodostuu jatkuva vaihtosuhde (Deleuze 1988, 173–174). Todellisuus otetaan vastaan sen kaikessa moninaisessa kaoot-tisuudessaan, jota Deleuze ja Guattari ovat kutsuneet kaaosmoksek-si (kaaos+kosmos) (ks. esim. Deleuze 1968, 161; 1988, 111; Guat-tari 1992), mutta liike kulkee koko ajan kaaoksesta konsistenssiin.Barokkisen metodologian lähtökohtana on ristiriidoista nousevaharmonia tai raskaudesta ammentava keveys. Oidipuksen ja Nar-kissoksen sijaan demonisen tiedon käsitteellisenä henkilönä on Ika-ros (ks. Buci-Glucksmann 2002, 224). Ilman lentämistä ei voi rik-koa rajoja ja nousta mielikuvituksen harjalle, mutta jatkuvana uh-kana on lentää liian korkealle ja polttaa siipensä. Barokki etsii ainaäärimmäisintä vaihtoehtoa, mutta rajojen rikkomisellakin on rajan-sa, jotka mitataan destruktiossa (ks. Deleuze ja Guattari 1980, 199).

Sosiaalinen diagnoosi – tragedian alkeet

Benjamin (1936/1977) kuvaa Der Erzähler -esseessään tarinointiaverkonkutomisena. Tarinoitsijan juttu eroaa romaanin kaltaisestataideteosyksiköstä siinä, että se nivoo Benjaminin mukaan sisäänsälukuisia eri tarinoita tai tarinoiden verkkoja, joilla luodaan koke-muksellisia tikkaita yli ajan ja paikan. Ihmiset sijoittavat itseään to-dellisuuteen tarinoiden avulla. Benjamin vertaa tarinoitsijaa käsi-työläiseen ja erottaa tämän romaanikirjailijasta, jonka työ edustaamodernia individualismia. Romaanikirjailija hioo eristyksissä yhtäja samaa teosta ja järjestää asioita uudestaan, kunnes lopputulos onhänen mielestään täydellinen. Barokkisessa metodologiassani tutki-ja toimii kuin tarinoitsija. Hän elää todellisuuden immanentissa vä-littömyydessä ja hänen tarinankerrontaansa luonnehtii rihmastol-linen narratiivisuus, jossa tarinat syntyvät situationaalisesti ajassa japaikassa ja menettävät usein osan merkityksestään toisen kerrankerrottuina.

l’unique de la multiplicité à constituer; écrire à n-1.” (Deleuze & Guattari1980, 13.)

42 – Atte Oksanen

Narratiivinen muotoni on tragedia. Kirjoitan dystopiaa nyky-yhteiskunnasta, mutta tästä ei voida johtaa sitä, että traaginen dys-topia olisi jotenkin vähemmän tosi kuin koominen utopia. Ennem-minkin tragedia tulisi nähdä kriittisenä mahdollisuutena ja ymmär-tää sen poliittisuus (ks. Eagleton 2003). Tarkoitukseni on kartoittaanyky-yhteiskunnan halun ja vallan voimia. Barokkinen traagisuuson näkökulma, metodi ja mikropoliittinen valinta, ei lopullinenpäätepiste tai tulkinta. Se muistuttaa paremminkin piranesilaistaspiraalia ja benjaminilaista harhailua. Deleuze on pyrkinyt ajatte-lussaan siirtämään painoa tulkinnasta toiminnalle. ”Kokeilkaa, äl-kää koskaan tulkitko”, Deleuze ja Parnet (1977/1996, 60) kirjoitta-vat.16 Kirjallisuutta, taidetta ja elokuvaa koskevissa analyyseissäänDeleuze korostaa pragmatistisesti voimien ja halujen aktualisoitu-misesta. Hänen analyyseissään ’mitä tarkoittaa’ -kysymys on korvat-tu ’miten toimii’ -kysymyksellä. Deleuze ja Guattari (1973, 385,404) vertaavatkin skitsoanalyytikkoa mekaanikkoon.

Mekaanikkovertaus viittaa Deleuzen ja Guattarin ajatukseenajatella subjektia aina osana laajempaa toimintaympäristöä. Ajatus-ta voidaan avata puhumalla barokin ihailemista ja jäljittelemistämarioneteista – barokki-ihmisen täydellisistä ilmentymistä (Friedell1927–1931/2005, 554). Marionetti yhdistyy leibnizilaisen mona-din tavoin koko todellisuuden labyrinttisuuteen. Deleuzen ja Guat-tarin (1980, 14–15) ovela käänne on tarkastella marionettia rihmas-tollisena systeeminä: marionetin lankoja ei liikuta taiteilija tai sub-jekti, vaan langat yhdistyvät rihmastoina todellisuuteen. Rihmas-tollisuus ei kuitenkaan merkitse missään tapauksessa deterministis-tä kantaa, jossa sosiaalinen tai kulttuurinen todellisuus sanelisi vii-me kädessä marionetin liikkeet. Päinvastoin sovellan Deleuzen ajat-telua työssäni sosiaalipsykologisesti niin, että kyse on ihmiselämänjatkuvasta dialogisuudesta, jossa yksilöllinen toiminta nivoutuu jat-kuvasti sosiokulttuuriseen todellisuuteen, mutta kumpikaan ei olelähtökohtaisesti ensisijainen.

16 ”Expérimentez, interprétez jamais.”


Deleuze korostaa voimakkaasti elämän prosessuaalista luon-netta, mitä kuvaavat erilaiset rihmastolliset muodonmuutokset taitulemiset joksikin toiseksi (ransk. devenir, engl. becoming). Sub-jekti avautuu prosessuaaliseksi – tulemisessa ei ole selkeää alkuaeikä loppua, ei sidottuja pisteitä, ei pysähdystä. On vain välitiloja,jotka murtavat ajatuksen identiteetistä, minäkuvasta ja minuudenrepresentationaalisista esityksistä. (Deleuze & Guattari 1980, 284-380.) Deleuze ja Guattari (1980, 20–229) toteavat esimerkiksi,että psykoanalyytikot eivät ole aina onnistuneet ymmärtämään las-ten ajatteluun liittyvää transgressiivisuutta ja rihmastollisuutta.Kun Freud tulkitsi pikku Hansin kiinnostuksen hevosiin represen-taationa oidipaalivaiheen ongelmista, Deleuze ja Guattari puhuvatHansin hevosista affekteina ja painottavat, että Freud on halunnutkieltää ihmisen eläimellisen puolen. Pikku Hans tulee hevoseksi.Hevoset rakentuvat toiminnallisesti osaksi hänen maailmaansa ei-vätkä suinkaan vain kuvaksi epäonnistuneesta perhesiteestä. (De-leuze & Guattari 1980, 313–318.)

Tulemisen prosessia kuvatessaan Deleuze käyttää usein esi-merkkeinä kirjailijoita ja kuvataiteilijoita. Taiteilijat asettuvat luo-misprosessissa välitilasuhteeseen toisen tai itselleen vieraan kanssa.(Deleuze 1981/2002; 1993, 9–17; Deleuze & Parnet 1977/1996,54–58.) Deleuze arvostaa taiteessa sen kykyä rikkoa rajoja ja avatauusia tapoja nähdä todellisuus (Deleuze & Guattari 1991a, 161).Luovuuden ilmiö avaa mahdollisuuden päästä kosketuksiin jonkinitselle vieraan kanssa. Esimerkiksi kuvataiteilijat ovat kertoneet,kuinka taiteen tekeminen saattaa merkitä heille täydellistä mahdol-lisuutta olla ei-kukaan ja ei-mikään (Oksanen 2004a; Oksanen2004b). Tuleminen onkin loppujen lopuksi niin persoonatontakuin voi olla – havaitsemattomaksi tulemista (Deleuze & Guattari1980, 343–348; Deleuze & Parnet 1977/1996, 54–56). Deleuzenja Guattarin ajatus on kaukana postmoderneista identiteettipeleis-tä. He puhuvat materiaalisesta ja voimakkaasti ruumiillisesta sijoit-tumisesta maailmaan.17

17 Deleuzen ja Guattarin jälkistrukturalistinen ajattelu samastetaan liian hel-posti postmodernismiin. Claire Colebrookin (2002b, 155) mukaan De-

44 – Atte Oksanen

FrancescoBorromini:Sant’IvoAlla Sapienzan(1642–1644),Rooma.

Ruumiillinen sijoittautuminen osaksi maailmaa käy ilmi De-leuzen taideanalyyseissä ja hänen ajatuksessaan sosiaalisesta diag-noosista. Deleuze haluaa murtaa ajatuksen taiteesta puhtaasti yksi-löllisenä mielenilmauksena. Deleuzen mukaan kirjailijat ja taiteili-

leuzelta ei herunut sympatiaa postmodernia kirjallisuutta kohtaan, sillä sensuosima metafiktio ei avaa mahdollisuuksia elämän avaamiseen persoonat-tomuudessaan. Deleuzeä onkin sanottu viimeiseksi modernistiksi. MyösGuattari (1986/1996; 1989, 9–10; 1993/1996, 116) suhtautui kriittisestipostmodernismiin. Hän on muun muassa todennut, ettei postmodernismiole omassa modernismikritiikissään mitään muuta kuin modernismin vii-meinen hengenveto (Guattari 1986/1996, 109). Erityisen voimakkaastiGuattari (mt. 111) kritisoi postmodernien teoreetikoiden tapaa redusoida


jat ovat nietzscheläisittäin eräänlaisia sivilisaation lääkäreitä, jotkaerottelevat ja diagnosoivat todellisuudessa olemassa olevia ja oras-tavia asioita. (Deleuze 1990, 195; 1993, 14; Deleuze & Guattari1991a, 107–108; Deleuze & Parnet 1977/1996, 142–147; Smith1998, xvii.) Esimerkiksi sen sijaan, että nähtäisiin Francesco Borro-minin Sant’Ivo Alla Sapienzan (1642–1642, Rooma) kaltaiset ba-rokkiarkkitehtuurin mestariteokset ilmauksena taitelijan hermoro-mahduksesta (Norberg-Schulz 1971/2003, 122; Vidler 2000, 90–91), voitaisiin aivan yhtä hyvin kuin Piranesin Carcerin yhteydessäpuhua siitä, kuinka kirkon luoma sisäisen ja ulkoisen välinen her-mostunut liike kertoo jotain olennaista barokista kriisikulttuurina.

Sosiaalisen diagnoosin ajatus on helppo ymmärtää väärin niin,että se nähdään eräänlaisena marxilaisena perustan ja päällysraken-teen vastaavuussuhteena. Haluan alleviivata, että sosiaalinen diag-noosi on kaukana analogisten tai kausaalisten vastaavuussuhteidenetsimisestä (ks. Levä ym. 2003; Oksanen ym. 2004). Ymmärräntyössäni sosiaalisen diagnoosin deleuzeläisittäin rihmastollisestiavautuvana mikropolitiikkana. Deleuzelle ajattelu on uusien elä-män mahdollisuuksien luomista (Deleuze 1962, 115; Deleuze &Guattari 1991a, 108). Sosiaalinen diagnoosi eroaa representaatioonliittyvästä platonismista (ks. Deleuze 1968). Sitä luonnehtii parem-minkin nietzscheläinen ikuinen paluu (ks. Deleuze 1962). Tutkijaei pyri aineistojen avulla luomaan täydellistä (varjo)kuvaa todelli-suudesta vaan avaa kytkentöjä, liitoksia, haluvoimia ja tekee samallanäkyväksi vallan sosiaalipsykologista mekaniikkaa.

Lash (2002, 133) vahvistaa pessimistisesti Benjaminin (1936/1977) väitteen siitä, että tarinoitsijan päivät ovat luetut ja jäljellä onenää romaanikirjailijan eristetty maailma, jossa todellisuus kohda-taan välittömästi. Benjaminin ja Lashin pessimismistä huolimattatarinoitsijalla saattaa olla vielä hieman toivoa. Mitä kaoottisemmak-si todellisuus käy, sitä voimakkaammaksi tarinankerronnan tarve

kaikki sosiaalinen kielellisiin merkityspeleihin. Hänen mukaansa postmo-dernismissa on lähinnä jatkettu modernistisen strukturalismin huonoim-pia puolia. Ihmistieteissä vaikutukset ovat näkyneet anglo-saksisen syste-maation kehnoimpien puolien esiinnousuna.

46 – Atte Oksanen

tulee, mutta myös kerronnan metodit saattavat muodostua entistäradikaaleimmiksi. Tästä esimerkkinä toimivat tatuoinnit subjektii-visena narraationa (ks. luku VII). Tutkijana tehtäväni on etsiä mah-dollisuuksia fabulaatioon eli todellisuuden laittamista kriittiseenliikkeeseen tieteellispoliittisen mielikuvituksen avulla. Menneisyy-teen katsominen tulisi nähdä tulevaisuuden luomisena (Deleuze &Guattari 1991b, 353). 1900-luvun lopun muutoksen diagnoosi on2000-luvun barokkista fabulaatiota.

Äärirajat ja haasteet

Barokkinen metodologia merkitsee ristiriitaista vuoropuhelua ai-neiston, teorian ja tutkijan välillä. Tärkeintä on esittää jatkuvastikysymyksiä vastaamisen sijaan (Deleuze 1966, 4). Ajattelun ilmen-tymänä ovat paradoksit (Deleuze 1968, 293). Tutkimuksen onavattava itseään äärirajoja kohti. Deleuzelle ajattelu on kerrontaa(Badiou 1994, 53). Hänen mukaansa filosofisen teoksen on kuulut-tava osittain sekä dekkarin että scifin genreen. Salapoliisiromaanistatutkimus ottaa tapansa nähdä käsitteet asioihin puuttumisena jakontekstisidonnaisina tilanteiden ratkaisuina. Käsitteet kuitenkinmuuttuvat ongelmien myötä. Niissä on aina scifiin kuuluvaa ul-kopuolisuuden etsintää ja fabulaatiota. (Deleuze 1968, 3–5.) Käsit-teet ovat rihmastollisia kartanviivoja ja kysymisen välineitä, jotkaon luotava aina uudestaan (Deleuze & Guattari 1991a, 22–28).

Barokkinen metodologia pyrkii kysymyksillään tarttumaan to-dellisuuden monimutkaisuuteen. Tutkimus yrittää ymmärtää kaa-osta hajoamatta itse kaaokseksi. Carcerin jatkuvat portaikot saivatelokuvaohjaajan ja montaasin kehittäjän Sergei Eisensteinin pohti-maan objektin kriisiä, joka johtaa Carcerista kubismiin ja objektinkatoamiseen. (Tafuri 1980/1990, 61–62.) Eisensteinin elokuvis-saan käyttämä leikkausmenetelmä, montaasi, pyrki spiraalisenatuomaan yhteen kvantitatiiviset (yksi–monta), kvalitatiiviset oppo-sitiot (meri–maa), intensiiviset (pimeys–valo) ja dynaamiset oppo-


sitiot (liike ylhäältä alas – alhaalta ylös; vasemmalta oikealle – oike-alta vasemmalle). Eri osista koottu elokuva palautuu dialektisestiyhteen vain jatkuakseen spiraalin lailla eteenpäin. (Deleuze 1983,51–52.) Kun ajatus yhtenäisestä ja universaalista tutkimuskohteestaon hylätty, tutkimuksen ei auta muuta kuin ottaa oppia montaasilta(Canevacci 1995, 76–77). Mutta tutkimuksen luomat leikkauksetovat itsessään labyrintteja: deleuzeläisesti kääntäen yksi voi aina ollamonta, polut haarautuvat ja labyrintit johtavat labyrintteihin.

Edellä mainittujen kysymisen ja todellisuuden monimutkai-suuden kartoittamisen ohella tutkimukseni haasteena on optimis-min näkeminen epätoivossa. Yleissävynä on melankolia siinä mie-lessä kuin esimerkiksi Benjamin (1925/1978) on barokkia luon-nehtinut. Nietzscheläisittäin voitaisiin todeta, että traagisuus onriemua (Deleuze 1962, 20). Työtäni ei tule kuitenkaan sotkea apo-kalyptiseen postmodernismiin. Tavoitteena on post-apokalypti-suus, jota ei luonnehdi lopun prognoosi vaan diagnoosi ja fabulaa-tio siitä, mitä tapahtuu lopun jälkeen. Labyrintin rakentajan Daida-loksen poika Ikaros on polttanut siipensä ja kehittelee itselleen tule-vaisuutta. Fabulaatio ei ole nostalgiaa. Mennyt on aivan yhtä ristirii-tainen paha kuin nykyisyyskin, vain laadullisesti erilainen. Fabu-loinnissa on kyse eteenpäin katsomisesta. Tutkimuksen keveys nou-see raskaudesta. Ratkaisuna on traaginen optimismi, joka avaa tus-kasta mahdollisuuksien avaruuden. Vaihtoehtoina voi olla jotainmuutakin kuin Daidaloksen tarjoama hukkuminen tai palaminen.

Barokkista metodologiaa voi pitää karttana labyrinttiin. Olenhahmottanut joitain linjoja tutkimukselleni. Työn asettamat haas-teet kysymisestä aina todellisuuden moninaisuuden kartoittami-seen ja traagiseen optimismiin ovat moninaisia. Ei ole yhtä kysy-mystä, yhtä tapaa esittää sosiaalista diagnoosia, yhtä mahdollisuuttaetsiä äärirajoilla taiteilevaa traagista optimismia. Jokaisessa luvussaeksytään uudestaan, haetaan uudet kysymykset, diagnoosin aiheetja sosiaaliset kritiikit, mutta loppujen lopuksi uskotaan maailmaan.

48 – Atte Oksanen

18 ”Croire au monde, c’est aussi bien susciter des événements même petits quiéchappent au contrôle, ou faire naître de nouveaux espaces-temps, memede surface ou de volume réduits. C’est que vous appelez pietas. C’est auniveau de chaque tentative que se jugent la capacité de résistance, ou aucontraire la soumission à un contrôle. Il faut à la fois création et peuple.”

Maailmaan uskottaessa paetaan kontrollia pienimpiinkin tapah-tumiin tai synnytetään uusia tila-aikoja riippumatta siitä kuinkapieniä ne ovat pinta-alaltaan tai määrältään. Tätä kutsutaanhurskaudeksi. Kykymme vastustaa kontrollia – tai alistua sille –täytyy ottaa huomioon jokaisella liikkeidemme tasolla. Tarvit-semme yhtä aikaa luovuutta ja ihmisiä. (Deleuze 1990, 239.)18


Guarino Guarini: Cappella della Santissima Sindone (1667–1690), Torino.

50 – Atte Oksanen

3. Kontrollin valtatiet

Yhteiskunta illuusiona

Guarino Guarinin Cappella della Santissima Sindonen (1667–1690,Torino) keskipisteessä todellisuus avautuu samaan aikaan ristiriitai-sena ja harmonisena. Kappelia ei ole turhaan sanottu yhdeksi mys-teerisimmistä ja stimuloivimmista tiloista, joita on koskaan luotu(Norberg-Schulz 1971/2003, 131). Guarinin teos voitaisiin ottaalähtökohdaksi myöhäismodernia yhteiskuntaa analysoitaessa. Kap-peli poimuttuu yhä uudelleen koko todellisuuden kattavaksi matrii-siksi. Alku ja loppu hämärtyvät, samoin kuin sisäinen ja ulkoinen.Edessä on optinen illuusio todellisuudesta calderonilaisena teatrummundina (ks. Skrine 1978, 12–13). Mutta tätä maailman näyttä-möä eivät kansoita elämänsä käsikirjoitusta tulkitsevat subjektit.Marionettien rihmastolliset langat kietoutuvat kaikkialle.1

Kuvaan myöhäismodernia sosiokulttuurista tilannetta kontrol-liyhteiskunnan käsitteellä, jonka Deleuze (1990, 229–247; 1998/2003, 298–300) on nostanut esiin muutamissa myöhäisteksteis-sään. Deleuzen teoria kontrolliyhteiskunnista on pääosin Foucault’nkuvaamien historiallisten muutosten uudelleen analyysiä 1900-lu-vun teknologisoitumisen valossa. Deleuzen lähtökohtina toimivatilmeisesti muutamat amerikkalaisen kirjailijan William S. Burrough-sin paranoidiset huomiot teknologisen kehityksen mahdollistamas-ta informaatiokontrollista (Burroughs 1970; 1986, 117–121; De-1 Lause “all the world’s a stage” on peräisin Shakespearelta, mutta teatrum mun-

di -fraasi juontaa antiikin Roomaan (Sennett 1994/2002, 97; ks. myösSkrine 1978, 1).


leuze 1990, 241). Burroughsin ohella ranskalaisen teknopessimistinPaul Virilion ajatukset vaikuttivat kontrolliyhteiskunnan muotoi-luihin. Deleuze ei kuitenkaan kirjoita Virilion tapaan yksipuolistamenetystarinaa ja on muutenkin hyvin tietoinen Virilion ja Fou-cault’n ajatuksiin liittyvistä ristiriidoista (ks. Deleuze 1986, 49–50).

Deleuzen mukaan emme enää elää kuriyhteiskunnissa, joitaluonnehtivat vankilan, tehtaan, sairaalan, koulun ja perheen kaltais-ten apparaattien mahdollistamat valtaverkostot. Nämä apparaatiteivät tietenkään ole kadonneet mihinkään, mutta ne ovat menettä-mässä asemaansa elämää säätelevinä staattisina kuripisteinä. Nyky-ään kontrollin virta rikkoo rajat yksityisen ja julkisen, kodin ja kau-pan sekä yksilön ja yhteiskunnan välillä. Kontrollia luonnehtii in-tensifioitunut sisäisen ja ulkoisen rajan rikkominen; kontrollissa onaina kyse myös subjektiivisesta itsekontrollista.

Teoria kontrolliyhteiskunnista tuo säikeen refleksiivisen mo-dernisaation tematiikalle, jota Ulrich Beck, Anthony Giddens jaLash (1994) ovat käsitelleet sosiologiassa. Käsitteellä voidaan viitatajoustavuuden, muutosnopeuden kuin informationalisoitumisen li-sääntymiseen nyky-yhteiskunnassa, mikä omalta osaltaan purkaaperinteisiä intersubjektiivisia suhdeverkostoja. Ajatus kontrolliyh-teiskunnista nivoutuu myös osaksi informaatioyhteiskuntatema-tiikkaa, mutta korostaa enemmän yhteiskunnallisen ja subjektiivi-sen välipintaa sekä reaalisen eletyn elämän muutosta teknologisessayhteiskunnassa. Jumalan kuoleman (Nietzsche) ja ihmisen kuole-man (Foucault) jälkeen voidaan alkaa pohtia ihmiskoneiden tekno-logisia piiliittymiä (Deleuze 1986, 94–95).

Kontrolliyhteiskuntia varjostaa poikkeustila. Muutoksesta ontullut pysyvää, kuten jo Benjamin esitti poikkeustilaa koskevassahavainnossaan: ”Alistettujen traditio opettaa meille sen, että ’poik-keustila’, jossa elämme, on sääntö.” (Benjamin 1940/1989, 181.)2

Benjamin hahmotteli barokin tällaisena poikkeustilana, jota luon-nehtivat päättämättömyys, kyvyttömyys ja päätäntävallan traagiset

2 ”Die Tradition der Unterdrückten belehrt uns darüben, daß der ’Ausnahmezustand’, in dem wir leben, die Regel ist.” (Benjamin 1940/1974, 697.)

52 – Atte Oksanen

seuraukset (Benjamin 1925/1978, 47, 52–53; ks. myös Agamben2003, 72). Päättämättömyys rinnastuu myös barokkiseen ajatuk-seen tyhjästä maailmasta, joka näyttäytyy vain maskin muodossa(Benjamin 1925/1978, 119–120). Benjaminin ajatuksesta päästäänkysymään, hahmottuuko myöhäismoderni yhteiskunta subjektillevain illuusiona, elämän läpi käytävänä teatterina, jossa hän näytteleekorkeintaan sivuroolia ja jossa päärooli on annettu markkinoille,kulutukselle ja informaation virtauksille.3

Italialainen filosofi Giorgio Agamben (2003, 85–86, 91) käsit-telee analyysissään yhteisöjen tarvetta rakentaa kokemustaan kaaos-ta vastaan. Liminaalitilat eivät ole tästä poissuljettuja, esimerkkinävuosittaiset siirtymäjuhlat, jotka tilapäisesti hajottavat arkista järjes-tystä. On huomattava, että kaaoksella ja liminaalitiloilla on kaksois-luonteensa, joka tulee pitää mielessä myös kontrolliyhteiskuntienajatusta tarkasteltaessa. Se, mikä mahdollistaa luovuuden, innovaa-tiot ja mielikuvituksen, saattaa kääntyä tukahduttavaksi jatkuessaanilman päämäärää ja vailla loppua. Suomalaista laman jälkeistä yh-teiskuntaa on luonnehdittu poikkeustilan kaltaiseksi tavalla, jokakorostaa kyvyttömyyttä tarttua sosiaalisiin ongelmiin (ks. luku VI;Siltala 2004). Kyse ei ole niinkään poikkeustilasta absoluuttisenaväkivallan monopolina (ks. Agamben 2003; Hardt & Negri 2004)vaan hyvinvointiyhteiskunnan purkamisena, eriarvoisuuden kasva-misena ja sosiaalisten suojaverkkojen repeämisenä.

Kurista kontrolliin

Kontrolli ei ole kuria. Esimerkiksi valtatiet eivät aitaa ihmisiävaan moninaistavat kontrollin keinot. En tarkoita, että tämä olisivaltateiden ainoa tarkoitus; ihmiset voivat ajaa rajattomasti ja ‘va-paasti’ ilman minkäänlaista salpaamista ollen silti täydellisesti

3 Ajatus yhteiskunnasta illuusiona rinnastuu Risto Heiskalan (1996, 182, 196)muotoiluihin ’keinotekoisesta yhteiskunnasta’, jossa koko todellisuus ontullut teknologisen kehityksen myötä suunnittelun ja muuntelun piiriin ja,jossa subjekti pakotetaan tekemään valintoja, sillä jos hän ei niitä tee, jokumuu tekee ne hänen puolestaan.


kontrolloituja. Tämä on tulevaisuutemme. (Deleuze 1998/2003,300.)4

Kontrolliyhteiskunnat alkavat moderniteetin äärirajalta ja laajentu-vat täyteen voimaansa myöhäismoderniteetissa (Hardt & Negri2000, 23). Niihin vaikuttaneita tekijöitä ovat muun muassa 1970-luvulta alkaen tapahtunut kansallisen pääoman hajaantuminen,markkinoiden ja informaatioteknologioiden globalisaatio sekä työ-hön liittyvän sääntelyn purkaminen (Ticineto Clough 2004, 14).Kontrolliyhteiskuntia edeltävät suvereniteettiin perustuvat yhteis-kunnat ja kuriin perustuvat yhteiskunnat. Foucault’lle (1975a) su-vereniteettiin perustuvat yhteiskunnat rakentuvat lain tai ylival-tiaan väkivaltaisen hallinnon varaan. Valta on täysin näkyvää näissäyhteiskunnissa ja sitä vastaan rikkomisesta seuraa rangaistus. Sensijaan kuriyhteiskunnissa valta on näkymätöntä. Vallankäytön koh-teeksi tulee yksilö, jota analysoidaan tieteen avulla ja hallitaan sosi-aalipoliittisilla ratkaisuilla.

Vastaisuudessa ei rikosoikeuden soveltamispisteenä eli sen ”hyö-dyllisenä” kohteena tule enää olemaan syyllisen ruumis asettu-neena kuninkaan ruumista vastaan eikä myöskään ihanteellisenyhteiskuntasopimuksen osapuoli, vaan nimenomaan kurinpito-toimien kohdeyksilö. Kuningasvallan aikana rikosoikeuden ääri-pisteenä oli kuninkaanmurhaajan loputon silpominen: se olikaikkein voimakkaimman vallan ilmenemistä kaikkein suurim-man rikoksen tehneen yksilön ruumiissa, jonka tuhoaminen toinäyttävästi esiin koko totuuden. Nykyään rikosoikeuden ihan-teellisena huipentumana olisi loputon kuri eli kuulustelu, joka eikoskaan päättyisi, tutkinta, joka jatkuisi rajattomiin pikkutark-kana ja yhtä erittelevämpänä tarkkailuna […]. (Foucault, 1975a/1980, 256.)5

4 ”Un contrôle n’est pas une discipline. Avec une autoroute, vous n’enfermezpas les gens mais en faisant des autoroutes, vous multipliez des moyens decontrôle. Je ne dis pas que ce soit cela le but unique de l’autoroute mais desgens peuvent tourner à l’infini et ‘librement’ sans être du tout enferméstout en étant perfaitement contrôles. C’est cela notre avenir.”

5 ”Ce qui désormais à la justice pénale comme son point d’application, sonobjet ‘utile’, ce ne sera plus le corps du coupable dressé contre le corps du

54 – Atte Oksanen

Kuriyhteiskuntia luonnehtii Jeremy Benthamin (1748–1832)suunnitteleman panopticonin arkkitehtoninen malli. Panopticonis-sa vanki eristetään ja asetetaan näkyväksi, siinä missä tarkkailija,vartija, on läpinäkymätön. Foucault (1975a, 233–239) kuvaa pan-opticonin vallan automatiikkana – kurinpitokoneena: sen tavoittee-na on luokitella, yksilöidä tarkkailu ja järjestää tila analyyttisesti.Foucault’n mukaan panopticonin malli toteutuu hyvinkin erilaisis-sa kuriyhteiskuntien instituutioissa vankiloista, kouluihin, sairaa-loihin ja kasarmeihin. Niiden kurinpidollinen valta ei kuitenkaanole repressiivistä vaan muotoutuu paremminkin mikrotasolla. Joka-päiväiset intersubjektiiviset suhteet tuottavat vallan seuraukset(Foucault 1975a, 32–38; 1976, 123–124.) Valta ei toisin sanoen olepelkistettävissä fyysisiin instituutioihin: valta on subjektiviteettejäkonstituoiva verkosto. Tätä luonnehtii Foucault’n (1971/1994,194) havainto rankaisuinstituutiosta: ”Vankila alkaa paljon ennenporttejaan, heti kun lähdet kotoasi.”6

Useat tutkijat ovat ymmärtäneet Foucault’n historiallisen ana-lyysin 1900-luvun valtamuotojen malliksi. On esimerkiksi puhuttuelektronisesta panopticonista ja panoptikonia on pidetty avaimenayritettäessä ymmärtää informaatioyhteiskunnan valtaverkostoja.(Jones 2000, 8; Lyon 1994, 67–79; Robins & Webster 1999, 122.)Foucault’n analysoimien historiallisten ajattelumuotojen siirtämi-nen myöhäismoderneihin informaatioyhteiskuntiin ei kuitenkaanole aivan ongelmatonta. Häntä voi jopa kritisoida takertumisestavalistuksen esiin nostamaan läpinäkyvyyden myyttiin, jota on sit-temmin toistettu esimerkiksi modernissa arkkitehtuurissa (Vidler

roi; ce ne sera pas non plus le sujet de droit d’un contrat idéal; mais bienl’individu disciplinaire. Le point extrême de la justice pénale sous l’AncienRégime, c’était la découpe infinite du corps du régicide: manifestation dupouvoir le plus for sur le corps du plus grand criminal dont la destructiontotale fait éclater le crime dans sa vérité. Le point ideal de la pénalitéaujourd’hui serait la discipline indéfinie: un interrogatoire qui n’aurait pasde terme, une enquête qui se prolongerait sans limiti dans une observationminitieuse et toujours plus analytique […].” (Foucault 1975a, 264.)

6 ”La prison débute bien avant ses portes. Dès que tu sors de chez toi.”


1992, 168, 172, 217). On kuitenkin selvä, että Foucault liikkuuomissa analyyseissään suuntaan, joka ennakoi Deleuzen kuvaamiakontrolliyhteiskuntia. Hän huomioi muun muassa, että yhteiskun-nassa on yhä enemmän kategorioita, jotka eivät näyttäydy kurina(Foucault 1978/1994, 533).

Yhteiskuntateoreetikot Michael Hardt ja Antonio Negri (2000,22–27) yhdistävät Foucault’n ajatukset biovallasta kontrolliyhteis-kuntiin. Biovalta säätelee elämää sisältä käsin, tulkitsee ja uudel-leenartikuloi sitä. Foucault’n (1976, 183–185) mukaan biovalta al-koi 1700-luvulla osana ihmisruumiin kurinpidollista hallinnointiaja elämän sääntelyyn liittyvää laskelmointia ja se kytkeytyi kapitalis-min kehitykseen. Ruumiiden kontrolloitu sijoittaminen tuotanto-koneistoon oli kapitalismin edellytys. Hardtin ja Negrin (2000, 24)tulkinnan mukaan kuriyhteiskunnissa biopoliittiset teknologiat oli-vat vielä suhteellisen rajoittuneita ja geometrisesti suljettuja. Valtaoli staattista ja kvantitatiivista ja sitä vastasi yksilön vastarinta.Kontrolliyhteiskunnissa valta on virtuaalisesti läsnä kaikkialla ja senluonne on muuttunut avoimeksi, laadulliseksi ja affektiiviseksi. Po-litiikan tutkija Jussi Vähämäen (2003, 22) mukaan kontrolli onluonteeltaan epämääräistä ja epäsuoraa. Se kohdistuu koko elämäänniin, että ulkoinen kontrolli ja itsekontrolli limittyvät toisiinsa. Li-mittymisen seurauksena lepo ja palautuminen muuttuvat entistävaikeammiksi.

Biopoliittisen avautumisen seuraus on vanhojen instituutioi-den rapautuminen. Deleuze (1990, 241–242) mainitsee esimerkik-si, että sairaaloita on täydennetty kunnallisilla palveluilla, kotihoi-dolla. Yksi tila ei enää rajaa terveen ja sairaan eroa. Koulut ovat toi-nen esimerkki. Tiettyyn ikään kuuluvan koulutuksen tai opetuksensijaan nykyään puhutaan elinikäisestä oppimisesta, täydennyskou-lutuksesta ja toistuvasta arvioinnista. Kontrolliyhteiskuntien tun-nussana onkin jatkuva valvonta. Siinä missä kuriyhteiskunnan op-pilas sai päättötodistuksesta varmistuksen siitä, ettei hänen tarvitseenää palata koulun penkille, kontrolliyhteiskunnissa koulutus onikuista. Mikään ei pääty: ”Kun kuriyhteiskunnissa joutui aloitta-

56 – Atte Oksanen

maan aina alusta (matkalla koulusta, työpajoihin ja työpajoista teh-taisiin), kontrolliyhteiskunnissa ei päätetä mitään” (Deleuze 1990,243).7 Tästä kertonee jotain esimerkiksi nyky-Suomessa toteutuvakoulutusfetissi: tutkinnot vailla takuuta työllistymisestä (ks. Siltala2004, 155–158).

Kun kuri määrittelee subjektia ajan ja tilan avulla, kontrolli va-pauttaa subjektin näiden rajoituksista. Muutos huomataan esimer-kiksi, jos verrataan päivittäin toistuvaa tarkkoina kellonaikoina teh-tävää tehdastyötä niin sanottuun ’tietotyöhön’, jota sosiologit Rai-mo Blom, Harri Melin ja Pasi Pyöriä (2001; 2002) ovat kuvanneettutkimuksissaan. Työn itsenäisyys on lisääntynyt, samalla kun kil-pailu on kiristynyt, ja työn tuottavuuteen ja tuloksellisuuteen pe-rustuvaa arviointia tai valvontaa on entistä enemmän. Tietotyöläi-nen voi toimia henkilökohtaisten aikataulujensa mukaan ja joskusmyös paikasta riippumatta, mutta samalla myös vastuu tulee henki-lökohtaisesti hänen kannettavakseen. Työstä on vaikea irrottautuajopa vapaa-aikana. Tietotyöläinen kohtaakin paradoksin: autono-mia ja työstä saadut palkkiot yhdistyvät stressiin, kontrolliin ja suo-rituspaineiden kasvuun.

Deleuze (1990, 241–242) korostaa, että kontrolliyhteiskuntienvapaudet voivat muodostua subjektiivisesti yhtä raskaiksi kuin ku-riyhteiskuntien asettamat rajoitteet. Jos kuriyhteiskunnat muistut-tavat puuta, joissa instituutiot toimivat yhteiskunnan oksina ja yk-silöt lehtinä, kontrolliyhteiskunnat ovat rihmasto; ne moninaistavatja hajottavat ajan ja paikan määreet ja levittävät vaikutuksensa kaik-kialle.8 Rihmastollisesti levittäytyvä kontrolli ei tunne eroa subjek-tin ja objektin välillä. Kontrolli on kaikkialla, esimerkkinä työmark-kinoiden paikoin rajattomalta vaikuttava tulosmittaus (ks. Siltala2004). Henkilökohtainen vastuu ja vapaudet käyvät yksiin elämänpoimuttuessa episodeiksi koulutusta, työpaikan vaihdoksia ja työttö-myyttä, joiden väliin subjektiivinen aika ja tila limittyvät. Työstä tulee

7 ”Dans les sociétés de discipline, on n’arrêtait pas de recommencer (de l’écoleà la caserne, de la caserne à usine), tandis que dans les sociétés de contrôleon n’en finit jamais avec rien”.

8 Puusta ja rihmastosta ks. Deleuze & Guattari 1980, 9–37.


koko elämä varsinaisen tuotantoprosessin levittäytyessä vapaa-ajan jatunteiden alueelle (Vähämäki 1997, 218; 2003, 19). Sen luonne onentistä epämääräisempi ja ajallisesti liukuvampi, mutta samalla myöshenkilökohtaisempi (Julkunen ym. 2004, 73–74).

Horisontin katoaminen – tilojen eteerisyys

Quattrocenton horisonttia kohti suuntautuva pakopiste saa nytrinnalleen novecenton pakopisteen: nykyään ylhäällä on uloskäy-tävä. […] Pian on opeteltava lentämään, uimaan eetterissä. (Viri-lio 1995/1998, 18–19.)9

Teknologisesti vahvistettu vauhti on kontrolliyhteiskuntien keskei-nen ominaisuus (Deleuze, 1990, 241). Paul Virilion (1990/2002;1995) mukaan vauhti muokkaa aika-tila -suhteitamme. Nykyaikaaluonnehtii reaaliaikainen läsnäolo, jonka teknologiset kommuni-kaatiovälineet ovat mahdollistaneet. Myöhäismoderni elämä ele-tään yhä enemmän reaaliaikaisena on-line -yhteytenä ilman paikanluomia rajoitteita, esimerkiksi internet-chateissä, sähköpostivies-teissä tai kännykkäpuheluissa, ihmisen kokemusta autioittavanatele(visio)presenssinä. Virilion käsitys teknologiasta onnettomuute-na on äärimmäisen negatiivinen ja deterministinen, mutta tästähuolimatta hänen ajatuksiaan ei tulisi täysin sivuuttaa. Elämän ai-ka-paikka -määreiden sosiopsykologinen muotoutuminen on syytäottaa tarkempaan tarkasteluun.

Anthony Giddensin (1990, 17–21) mukaan esimoderneissakulttuureissa ajalla ja paikalla oli tiivis ja keskeinen elämää sanelevayhteys. Vuosi määräytyi kalenteritapahtumiin ja sosio-tilallisiinmääreisiin, jolloin kysymys ”missä” liittyi kysymykseen ”milloin”.Mekaanisen kellon myötä aika ja tila alkoivat erota toisistaan, jasama aika alkoi koskettaa lähes kaikkia. Esimerkiksi työpäivä voitiin

9 ”Le point de fuit vers l’horizon du Quattrocento se double maintenant decelui du Novecento: aujourd’hui il y a une issue en haut… […] Il va bientôtfalloir apprendre à voler, à nager dans l’éther.” (Virilio 1995, 13.)

58 – Atte Oksanen

mitata tarkasti kellolla. Giddenssille modernisaatio merkitsee ajanja tilan tyhjenemistä. Tilan tyhjenemisessä on kyse siitä, että tila(engl. space) eroaa paikasta (engl. place), jolla Giddens viittaa tar-kemmin rajattuun maantieteellisesti määräytyneeseen sosiaalisenelämän asetelmaan. Modernisaation myötä aika ja tila ikään kuinnousevat ylös. Teknologinen kehitys tekee ajasta ja tilasta yhä eteeri-sempiä. Ranskalaisen antropologin Marc Augén (1992) termeinvoisi väittää, että maailmaamme luonnehtivat paikkojen ohella yhäenemmässä määrin ei-paikat (ransk. non-lieux), eräänlainen paikatontilallisuus, jossa liike on hallitseva. Paul Viriliota (1995, 37) seuratenvoidaan väittää, ettei niitä luonnehdi subjektiivisuus eikä liioin objek-tiivisuus vaan trajektiivisuus kulkuun ja liikkumiseen viittaavanaimmanenssina.

Lashin (2002, 21) mukaan elämän teknologisoitumisen myötätilat ovat menettäneet ominaispiirteensä. Lentokenttä on paraatiesi-merkki tällaisesta yleisestä tilasta (engl. generic space). Niistä onvain lento pois toiselle kentällä. Sosiologi Richard Sennett (1994/2002, 349) onkin kutsunut lentokentän odotussalia aikamme ark-kitehtuuriseksi embleemiksi. Lashin (2002, 21–23) kuvaamia tek-nologisia elämänmuotoja luonnehtii nimenomaan lentoon lähtö(eng. lifting out). Lentokenttien lisäksi brändiketjut ovat esimerk-kejä tilojen muuttumisesta eteerisiksi. Brändit ovat yleisiä tiloja(Lash 2002, 23; Yaklef 2004). Saman liikkeen voi korvata toisella:on aivan sama missä maassa käy H&M:ssä, Ikeassa, Benettonin liik-keessä tai McDonald’sissa (ks. Zukin 1991, 43–44). Ei haittaa, lu-keeko sähköpostinsa Shanghaissa, Rio de Janeirossa tai New Yorkis-sa. Paikat eivät silti täysin katoa. Paikka ja ei-paikka ovat suhteellisiaääripäitä (Augé 1992, 101). Jopa globaalisti brändättyjä tiloja muo-vataan silloin tällöin lokaalisten kontekstien tarpeisiin (Yaklef 2004,242, 247). Paikat tulevat kuitenkin integroiduksi kansainvälisiinverkostoihin (Castells 1996, 381, 412).

Sosiologi Manuel Castellsin (1996, 376) mukaan tila saneleenykyään paljolti aikaa. Castells korostaa etupäässä tilaa prosessuaali-sena. Teknologinen yhteiskunta prosessoituu rahan, informaation,


merkkien, äänien ja symbolien virtauksille, jotka sanelevat taloudel-lista, poliittista ja symbolista maailmaa (mt. 411–412). Voitaisiin-kin sanoa, että kontrolliyhteiskuntia luonnehtii soljuva, nomadinentila (ransk. espace lisse, engl. smooth space). Deleuzelle ja Guattaril-le (1980, 597–600) meri on soljuvan tilan arkkityyppi, mutta myösmerestä voi tulla rajattu tila (ransk. espace strié, engl. striated spa-ce), jos se kalkuloidaan ja mitataan läpeensä.10 Pörssikurssien logiik-kaan sidotuissa kontrolliyhteiskunnissa tila pysyy soljuvana, silläsitä ei pystytä täysin ennakoimaan.

Optimistisesti uuteen teknologiseen tilanteeseen suhtautuvatnäkevät soljuvassa, virtaavassa tilassa tulevaisuuden lupauksen,vaikka siitä voidaankin tunnistaa globaalin poliittisen talouden ää-ni, kuten tietoyhteiskuntateoreetikot Kevin Robins ja Frank Webs-ter (1999, 233–235) huomauttavat. Jos kuriyhteiskunnat perustui-vat tuotannon varaan, kontrolliyhteiskuntia luonnehtii yhä virtuaa-lisemmaksi käyvä kulutus. Deleuze (1990, 242) toteaa, että tv-visai-lut kertovat kontrolliyhteiskuntien logiikasta. Bonuspalkkiosystee-mit ovat esimerkki tv-visailulogiikan levittäytymisestä, mutta ne ei-vät koske ainoastaan yhtiöitä työntekijöineen; paremminkin bisneson joka puolella yhteiskunnassa (mt. 242–246). Kontrollilla on ky-ky muuttaa ihmisten affektiivinen toiminta pääomaksi (TicinetoClough 2004, 15). Deleuzelle kaikki sosiaalisen toiminnan sektoritovat alkaneet toimia samalla organisoivalla bisneslogiikalla (Jones2000, 10). Julkinen tila ja markkinoiden tila ovat erottamattomatkontrolliyhteiskunnissa (ks. Rodowick 2001, 225).

Voisi sanoa, että kontrolliyhteiskunnissa tila muuttuu eteeri-seksi juuri markkinavoimien painostuksesta. Tila on monistettutyhjiksi markkinatilakopioiksi ja etäisyydet eliminoitu teknologisel-la nopeudella (ks. Rodowick 2001, 223), mistä seuraa usein ajatuskommunikaation vapahtavasta läpinäkyvyydestä, ikään kuin uusiteknologinen tila toisi kaikki ihmiset yhteen (Robins & Webster

10 Tarkat käännökset termeille olisivat sileä ja uurrettu. Käytän kuitenkin solju-vaa ja rajattua, sillä ne kuvaavat mielestäni paremmin, mistä termeissä onkyse.

60 – Atte Oksanen

1999, 228). Tosiasiassa yhtenä tyhjien tilojen ominaisuutena voi-daan pitää niiden tuottamaa toimintaa, joka ei perustu lainkaanvuorovaikutukseen. Ne eivät rakennu monimutkaisten kommuni-kaatioketjujen tuottamiin ratkaisuihin, esimerkiksi hyvän ravinto-lan löytymiseen suurkaupungin syrjäkadulta tuttavan tutun suosit-telemana. Sen sijaan esimerkiksi brändiketjut tekevät kauppaa help-poudella. Liian monimutkaisessa, nopeassa ja kaoottisessa todelli-suudessa ne poistavat häiriöt ja myyvät yksinkertaisuudella, tuttuu-della ja luottamuksella. Rahan valta on tilallista, tilaan liittyvää. Sejärjestää kokemuksia muovaamalla ympäristöä suuntaan, jossakaikki tärkeäksi nähty on välittömästi visuaalisesti nähtävillä ja saa-tavilla.

Läpinäkyvyyden myytti on ollut keskeinen modernisaatiotajuontava teema aina Jeremy Benthamista Le Corbusieriin (Vidler1992, 168). Kehitysmyytti näyttäytyy edelleenkin esimerkiksi kont-rolliyhteiskuntien rakastamissa avokonttoreissa – lasin ja teräkseneteerisissä näyttämöissä, joiden seuraus vuorovaikutukselle on esi-merkiksi tiimityöskentelystä huolimatta usein negatiivista valvon-nan, kontrollin ja stressin lisääntymistä (ks. Baldry ym. 1998). Näi-den hygieeniseksi ajateltujen tilojen kääntöpuolena on Foucault’n-kin (1977/1994, 196) mainitsema pimeiden paikkojen pelko. Mo-dernisaation edistystarinat on kirjoitettu pimeyden pelkoa vastaan(Scott 1998, 107; Vidler 1992, 168–172). Tyhjä ja hygieeninen tilapalautuu toistopakkoisesti freudilaiseen epämiellyttävyyden tuntee-seen (Vidler 1992, 171) – tai väkivaltaiseen haluun tuhota koke-musta autioittava teknologinen läpinäkyvyys. Eteerinen tila on pait-si ideaalinen markkinapaikka myös depersonalisoiva painajainen.

Organisoimaton elämä

Barokin aikana yritettiin järjestää joukkoja. KaupunkihistorioitsijaLewis Mumfordin (1961, 363–367) mukaan italialaisissa barokki-


kaupungeissa valettiin modernin järjestyksen peruskivet: tila pyrit-tiin pelkistämään mittaan ja järjestykseen tavoitteena harmonia.Keskiaikaisten kaupunkien monimutkainen ja sattumanvarainenrakenne muokattiin uudestaan: keskipisteestä lähtevät kadut alkoi-vat puhkoa kaupunkia. Sennett (1994/2002, 255–265) korostaa,että barokin aikana kadut alettiin ymmärtää vitaalisesti ikään kuinsuonina, jotka kuljettivat ihmisiä kuin verta. Kaupungin haluttiinhengittävän, mutta kaikki tiet johtivat silti kohti kirkollista tai ku-ninkaallista subjektia, joka sykki yhteiskunnan ylenpalttisena muttaepävarmana sydämenä. Valistuksen myötä itse liike ja ihmistenvirtaavuus muuttui tärkeäksi. Vallan subjektista oli kuljettu vallanjoukkosubjektiin. Joukoilla oli vastarinnan mahdollisuus. Ne saat-toivat organisoida itse itsensä vallankumoukseen, kuten joukkojenGustave Le Bon (Le Bon 1895/1963, 15) kirjoittaa joukkojen so-siaalipsykologiasta:

Rikollisia joukot kyllä usein ovat, mutta myös usein sankarillisia.Joukot saadaan helposti tappamaan itsensä jonkun vakaumuksentai aatteen vuoksi; ne voidaan saada innostumaan maineen jakunnian puolesta; niitä voi temmata mukaansa melkein ilmanleipää ja aseita niin kuin ristiretkien aikana pelastamaan Vapahta-jan hautaa uskottomien käsistä, tai kuten 1793 puolustamaanisänmaata. Sellainen sankarius on tosin jossain määrin itsetiedo-ton, mutta sellaisilla sankariteoilla luodaan historia.11

Joukot saattoivat näyttäytyä valistuksen aikana vapauttavina elämääuudelleen organisoivina projekteina. Hyvinvointivaltioprojektissaon nähtävissä tällaisen joukkojen organisoitumisen piirteitä. Kiilahyvinvoinnin organisoinnille on nähtävissä kuitenkin jo 1800-lu-

11 ”Criminelles, les foules le sont souvent certes, mais, souvent aussi, héroïques.On les amène aisément à se faire tuer pour le triomphe d’une croyance oud’une idée, on les enthousiasme pour la gloire et l’honneur, on les entraînepresque sans pain et sans armes comme pendant les croisades, pour délivrerde l’infidèle le tombeau d’un Dieu, ou, comme en 93, pour defender le solde la patrie. Héroïsmes évidemment un peu inconscients, mais c’est avecde tells heroisms que se fait l’histoire.”

62 – Atte Oksanen

vun kirjallisuudessa, jolle väkijoukon kuvaaminen oli Benjaminin(1939a/1974, 618–629) mukaan yksi keskeisistä teemoista. Benja-minin kuvaama flâneur liikkuu sujuvasti Pariisissa, mutta EdgarAllen Poen ”Man of the Crowd” -novellin öinen Lontoon tarkkaili-ja on maaninen ja aistii kaupungin vastenmielisyyden ja jo E.T.A.Hoffmannilla tavataan syrjäänvetäytyvä Berliinin nurkkaikkunantarkkailija. Vidler (1992, 4–6) huomauttaa, että 1800-luvun lopullasosiologiassa alettiin puhua vastaavista teemoista, esimerkiksi vie-raantuneisuudesta (Marx), vieraudesta (Simmel) ja anomiasta(Durkheim). Metropolit alkoivat pikkuhiljaa herättää epämiellyttä-vyyttä. Vapaasti yksilöllisyydestään nauttivista yksilöistä tuli pelok-kaita.

Teknologisoitumiseen on vahvasti liitetty ajatus joukkojen ha-joamisesta ja ihmisten sulkeutumisesta tietoverkkoihin. Paul Virilio(1995, 32–33) esittää tästä synkimmän vision todetessaan, että ih-misistä on tullut vihollisia toisilleen, eikä hän juurikaan eroa scifi-kirjallisuuden pessimistisistä visioista. Modernisaatio on mahdollis-ta nähdä myös etääntymisen ja vieraantumisen historiana, jossa tek-nologian merkitys on tehdä elämästä niin vaivatonta, ettei toisia ih-misiä tarvitse enää kohdata. Myös useammista teknologisista visi-oista ihmiset ovat kadonneet intressien edestä: virtuaaliyhteisölli-syydestä puhutaan poliittisena agendana, mutta näillä ei näytä ole-van tekemistä oikeiden ihmisten ja oikeiden ongelmien kanssa(Robins & Webster 1999, 227–232). Yksilön ja massan yhteiskun-taa organisoiva suhde näyttää muuttuneen siirryttäessä kontrolliyh-teiskuntiin.

Ei ole enää jaottelua massan ja yksilön välillä. Individuaalista tu-lee dividuaali, ja massoista tulee otoksia, dataa, markkinoita tai’pankkeja’. Raha ilmaisee ehkä parhaiten eroa kahden yhteiskun-tamuodon välillä, sillä kuri oli suhteessa kultaan numeerisenastandardina, kurssien muottina. Sen sijaan kontrolli rakentuu vir-taaville vaihtokursseille ja muutoksille, jotka riippuvat valuutta-


markkinoiden prosentuaalisista tunnusluvuista. (Deleuze, 1990,244.)12

Kuriyhteiskunnissa oli yksilöitä massassa. Jokaisella vangilla oli esi-merkiksi oma rekisterinsä, joka piti sisällään hänen elämäkertansa,rikosrekisterinsä ja lausuntonsa: kaikki vankeista tehdyt havainnottallennettiin. (Foucault 1975a, 288–296.) Instituutiot, kuten per-he, koulu, armeija ja työ, puristivat subjektia muottiin ja määritteli-vät tämän identiteettiä. Deleuzen (1990, 244) mukaan kuri-ihmi-nen tuotti enemmän energioiden epäjatkuvuuksia, siinä missäkontrolli-ihminen on heitetty kiertoradalle tai aaltojen päälle sur-faamaan. Jos kuri-ihminen oli teljetty, kontrolli-ihminen on vel-kaantunut, ja sitä myötä sidottu vaihtuviin korkokursseihin (mt.245–246). Kontrolli-ihminen on voimakentän kaltainen moneus,mitä ei pidä sekoittaa postmodernismin mukanaan tuoneeseen pirs-taleisten minuuksien ajatukseen, johon Deleuzekin usein sotketaan(esim. Glass 1993). Dividuaali on median, teknologian ja taloudenjakama, monistama ja poimuttama. Käsitteenä se pyrkii avaamaan,mitä minuudelle tapahtuu, kun elämä alkaa muistuttaa pörssimark-kinoita tai modernia taidetta, josta ihmiset ovat kadonneet koko-naan.13

Dividuaalit on mahdollista nähdä Leibnizin käsitettä käyttäenmonadeina. Monadeilla ei ole ikkunoita, mutta niillä on terminaa-

12 ”On ne se trouve plus devant le couple masse-individu. Les individus sondevenus des ‘dividuels’, et les massas, des échantillions, des données, desmarches ou des ‘banques’. Cest peut-être l’argent qui exprime e mieux ladistinction des deux sociétés, puisque la discipline s’est toujours rapportéeà des monnaies moulée qui renfremaient de l’or comme nombre étalon,tandis que le contrôle renvoie à des échanges flottants, modulations quifont intervenir comme chiffre un pourcentage de différentes monnaieséchantillons.”

13 Deleuze (1985, 282; 1990, 235; 1993, 14; 1998/2003, 302; Deleuze &Guattari 1980, 419–428) palaa useaan otteeseen ideaansa ihmisten puut-tumisesta sekä musiikin, kuvataiteen että elokuvan analyysissään. Divuaa-lin käsitekin on esitetty Mille Plateaux’ssa tässä yhteydessä eräänlaisena yksi-löimättömyytenä, joka muodostaa musiikin kosmiseksi voimakentäksi esi-merkiksi Debussyn musiikissa (Deleuze & Guattari 1980, 421).

64 – Atte Oksanen

leja. Ne ovat käyttöliitttymiä, kuten virtuaalitilojen filosofi MichaelHeim (1993, 97) korostaa. ”Emmekö olekin yhä enemmän mona-deja ilman suoria ikkunoita todellisuuteen”, toteaa kulttuurintutki-ja Slavoj Zizek (2001, 26) pessimisesti.14 Kulttuurintutkija StephenShaviro (2003, 36) korostaa, että monadinajatuksen yhteydessä ontarkasteltava Leibnizin huomiota siitä, että ikkunaton monadi il-maisee samaan aikaan koko universumia ja tarkemmin pientä osaauniversumista, sen välitöntä naapurustoa, minkä vuoksi verkossa eiole panopticonin kaltaista keskeistä viittauspistettä. Esimerkkinätästä toimii tosi-tv, jossa ihmisistä tehdään terminaaleja (ks. luku V).Jack Z. Bratich (2006, 72) huomauttaa, että tosi-tv edustaa täydel-lisesti kontrolliyhteiskuntien logiikkaa tehdessään ihmisistä vaihto-osaisia ja keskenään vaihdettavia. Jokainen kilpailija on kehiteltävis-sä uudestaan tai tarvittaessa vaihdettavissa kuin rikki mennyt tieto-koneen muistipiiri.

Erikoisella tavalla myöhäis-Deleuzen käsitteellistämä dividuaa-li muistuttaa Herbert Marcusen (1964) ’yksilulotteisesta ihmistä’,jolta yksilöllisyys on riistetty pois kulutusyhteiskunnassa suostutte-lemalla ja viettelemällä, ei niinkään pakottamalla. Marcusen mu-kaan persoonallisuus on typistetty pois, ja sellaiset käsitteet kuin’yksilö’, ’yksityinen’, ’luokka’ ja ’perhe’ ovat menettäneet kriittistäsisältöään. Sopeutumisen (ja mahdollisen kriittisen vastarinnan) si-jaan ihminen lähinnä samastuu ympäröivään todellisuuteen. Vaik-ka Marcusen kritiikki on voimakkaampaa kuin Deleuzen, on koros-tettava, ettei Deleuze millään muotoa ihannoi individuaalin korvaa-vaa dividuaalia. Hän ei vaipunut pessimismiin kontrolliyhteiskun-tien vallanmuotojen edessä vaan toivoi, että luovuuden ja ihmistenavulla voitaisiin taistella uusin asein kontrollin vaikutuksia vastaantilanteessa, jossa kapitalismin skitsofreeninen logiikka yhdistyy glo-baaliin informaatioteknologiaan (Deleuze 1990, 239).

Ajatus dividuaaleista ja kontrollista palautuu Lashin (2002,39–48) viittaamaan yhteiskunnan epäorganisoitumiseen. ’Epäor-

14 ”Are we not more and more monads with no direct windows onto reality[…].”


ganisaatiot’ (engl. disorzanization) eivät merkitse sosiaalistumisenmuotojen täydellistä puutetta vaan enemmänkin niiden jatkuvaaepävakautta. Epäorganisaatiot muuttuvat jatkuvasti rihmastojen ta-voin juurina, jotka ovat samalla reittejä (eng. roots=routes). Niitäluonnehtii normien sijaan heterodoksia, ja ne rakentuvat kuin kol-laasit. Lashin ajatuksen valossa voidaan lukea uudelleen Deleuzenajatusta instituutioiden rapautumisesta kontrolliyhteiskunnissa.Perheen, koulun ja työn kaltaiset ennen ihmisen elämää jaksottavatja säätelevät instituutiot eivät tietenkään ole kadonneet mihinkäänja niillä on edelleen merkittävä rooli ihmisten hyvinvoinnissa.Kontrolliyhteiskunnissa ne muuttuvat kuitenkin entistä moniar-voisimmiksi, entistä liukuvammiksi ja myös entistä epävarmem-miksi zombikategorioiksi, samaan aikaan eläviksi ja kuolleiksi, ku-ten Ulrich Beck (2002, 203–204) on todennut.

Mitä tapahtuu sellaisten epäorganisaatioiden myötä kuin uusper-heiden, jotka ovat avioerojen, ei-koskaan naimisiin menneiden,ei-välttämättä heteroseksuaalien ja vastaavien yhdistelmien tuot-teita. Uusperhe ei operoi tavalla, joka olisi emotionaalisesti neut-raalimpi kuin perhe. Se ei pidä sisällään siirtymään sopimukselli-suuteen, sopimuksellistumiseen tai intimiteetin parlamenttisoi-tumiseen. Ei. Intimiteetistä tulee epävakaista. Se on ladattu affek-teilla ja emotionaalisilla kriiseillä. (Lash 2002, 47).15

Epäorganisaatiot eivät välttämättä ole aina edes hyvinvoinnin kan-nalta paha asia. Normien vapautuminen voi tuoda lukuisia positii-visia merkityksiä, mutta putoaminen yhteiskuntaa tiukasti säätele-vistä instituutioista niitä hajottaviin alati muuttuviin voimakent-tiin, voi tuoda mukanaan negatiivisia seurauksia. Tilanne muistut-taa taloustieteilijöiden usein ihailemaa luovaa tuhoa, jossa kapitalis-

15 ”But what happens with the rise of such disorganizations as the ’neo-family’:the product of divorces, never-marrieds, not necessarily heterosexuals anda number of such re-combinations. The neo-family does not operate in amedium that is more affectively neutral than the family. It does not entail amove to contractuality, a contractualization, or parliamentarization of inti-macy. No intimacy becomes unstable. It is loaded with affect, loaded withemotional crises.”

66 – Atte Oksanen

tinen systeemi tuhoaa jatkuvasti omat rakenteensa luodakseen neuudestaan. Subjektin kannalta tilanne saattaa kuitenkin muodostuasietämättömäksi, kuten psykohistorioitsija Juha Siltala (2004, 116–117, 449–450) korostaa työelämän kritiikissään. Voittojen maksi-mointi ei paranna hyvinvointia vaan nakertaa sitä. Vapaus alkaa tu-hota, kun se ympäröity puhtaalla epävarmuudella, irrationaalisuu-della ja trauma-alttiudella. Tilaa voi kutsua ontologiseksi turvatto-muudeksi (Laing 1960/1999, 40; vrt. Giddens 1991). Subjektinkokemus omasta itsestä on jatkuvasti vaakalaudalla ja kriisiytynyt.

Lash (2002, 44, 46) muistuttaa, että epäorganisaatioissa kuole-ma pommittaa joka puolelta irrationaalisesti. Epäorganisaatiot onladattu affekteilla. Niiden affektitaloudesta esimerkkinä toimiiPrinsessa Dianan kuoleman tuottama joukkosuru. Kontrolliyhteis-kunnissa affektitaso liikkuu yhä enemmän julkisen ja median väli-tyksellä. Subjekti poimuttuu osaksi julkista sfääriä (Shaviro 2003,12). Samaan aikaan julkinen sfääri on kolonisoitu yksityisellä (Lash2002, 47; Näre 1999; 2005a). Kontrolliyhteiskuntien järein ase pii-leekin niiden kyvyssä luoda subjektista affektitalouden terminaali.Ne tunkevat biopolitiikkansa perustavimmille affektitasoille saakkaaina aivoihin asti. Kontrollissa onkin kyse (median kanavoimien)informaatioverkostojen kirjautumisesta suoraan ihmisen haluihinja aivoihin (Parikka 2004, 139–143; Taira & Väliaho 2004, 21; Vä-liaho 2004).

Kontrolliyhteiskunnat tuovat mukanaan yksilön ja joukon vä-liselle suhteelle perustuvan sosiaalisuuden hitaan ja typerryttävänkuoleman, samalla kun uudet dividuaaliset sosiaalisuuden muodotkasvavat nopeasti. Elämä sarjoittuu pätkäelämäksi: pätkätöiksi, pät-käihmissuhteiksi, pätkäkoulutukseksi, pätkähyvinvoinniksi ja pät-käpahoinvoinniksi. Elämä ei kontrolliyhteiskunnissa organisoiduenää minkään keskeisen ympärille, ellei rahaa lasketa mukaan. Elä-mä on kuin pörssi tai kuin kasino, jonka rulettipöydällä häviämisenmahdollisuus on aina huomattavasti suurempi kuin voittamisen.Kontrolliyhteiskunnat tuottavat epäorganisaatioineen uudenlaisiaminuuden muotoja, joista osa saattaa kantaa mukanaan toisille lu-


kuisia positiivisia mahdollisuuksia. Sen sijana toisille muutosaltisyhteiskunta on kuin delirium: se tuottaa omassa valintojen runsau-dessaan ja vaikeudessaan stressiä ja tekee levon ja psyykkisen palau-tumisen mahdottomaksi puhumattakaan siitä, että subjekti voisikokea itsensä psyykkisesti eheäksi.

68 – Atte Oksanen

Caravaggio: Narkissos (n. 1597–1599), Rooma, Galleria Nazionale di ArteAntica.


4. Virtualisoituva minuus

Missä minä olen?

Alles schwarz, ich kann nicht sehenich kann die Welt nicht mehr verstehenDer Mond reißt mir die Augen ausIch bin gefangen und ich komm nicht raus

Weißt du wer ich bin?

(ASP, ”Schwarzer Schmetterling”, albumilta Hast du mich vermisst?,2000)

Kontrolliyhteiskuntien nopeutunut ja epäorganisoitunut tila onomiaan sekoittamaan subjektin ja objektin toisiinsa tavalla, jossajatkuva välillisyys saattaa muuttua lähes hallusinaation kaltaiseksirajattomuudeksi. Ajatus on tuttu Leibnizin filosofiasta, jossa sub-jekti ja objekti poimuttuvat virtuaalisuuksiksi, jossa yhtä ei voi erot-taa toisesta (Deleuze 1988, 26–37). Caravaggion pimeydestä tilaaluova Narkissos (n. 1597–1599, Rooma, Galleria Nazionale di ArteAntica) soveltaa ajatusta. Narkissos rakastuu kuvaan ilman ruumis-ta, mutta kuva ja ruumis eivät ole ontologisesti erotettuja. Narkis-soksen draama on paremminkin näiden välisessä poimussa. Balin(1999, 242) mukaan Narkissos on vangittuna oman ruumiinsakiinteyden ja hajoavan peilikuvan juoksevuuden väliin, minkä seu-rauksena hän elää tyhjyydessä ja melankoliassa. Oma minuus onhäive vedessä, jonka jo seuraava aalto voi pyyhkäistä mukanaan pois.

70 – Atte Oksanen

Narkissos-myyttiä on sovellettu onnistuneesti kulttuurianalyy-seissä (Lasch 1979/1991; Sennett 1974/1992). Esimerkiksi yhteis-kuntakriitikko Christopher Laschin (1979/1991) tekemät tulkin-nat hedonismin ja itsensä toteuttamisen riivaamasta kulttuuristanäyttäisivät 2000-luvulla entistä ajankohtaisemmilta. Vuonna 1990kirjoitetussa jälkipuheessaan Lasch (1990/1991, 237) huomauttaa,että hänen kriitikoidensa odottamaa altruismin paluuta ei koskaantullut. Yksilön kultti jatkaa voittokulkuaan, mistä kertovat muunmuassa teknologiset yritykset voittaa vanheneminen ja new age -us-kontojen lupaama paluu nirvanaan. Lasch päättää uudelleenarvion-sa pessimistisesti: jatkuvuus, pysyvyys ja kuuluvuus ympäröiväänmaailmaan ovat muuttuneet teknologisessa maailmassa entistä haas-teellisemmaksi, mikä heijastuu ihmisten pakonomaisena haluna et-siä itseään.

Laschia voidaan kritisoida siitä, että hän ei korosta tarpeeksiihmisten tekemiä henkilökohtaisia uhrauksia nyky-yhteiskunnassa.Sosiaalisen tason altruismi ei koskaan palannut takaisin, mutta sub-jektiivisella tasolla altruismi näkyy ihmisten voimattomana alistu-misena muuttuneeseen tilanteeseen tai väkivaltaisena Kullervonkostoiskuna (ks. esim. luku I). Narkissos-myytti on kuitenkin enem-män kontrolliyhteiskuntia edeltävän ajan narraatiota, jossa ihmisel-lä oli sentään mahdollisuus tarkistaa kuvansa peilistä. Kontrolli-yhteiskunnissa elämä alkaa muistuttaa maisemakonttoria, jonka te-räksen ja lasin täyteinen arkkitehtuuri ei tunne enää eristäviä jakatseilta piilottavia seiniä. Kaikkialla vallitsee läpinäkyvyyden illuu-sio ja kontrollin läpitunkevuus, joka sulauttaa eron itsen ja toisenvälillä. Edes hisseissä ei ole peilejä, vaan omaa heijastusta on etsittä-vä kaikista mahdollisista pinnoista. Peilikuvaansa etsivä subjekti onmyrskyn armoilla lautalla keskellä merta, jonka aallot pirstovat hä-nen kasvonsa tuhansiin pisaroihin.

Mediamaisemien (Appadurai 1996, 35) ohella maailmammepeileiksi kelpaavat mitkä tahansa visuaaliset maisemat musiikki-videoista mainostauluihin (Canevacci 1993, 44–52; 1995, 226–229) ja toisten ihmisten vartaloihin, ruumismaisemiin (engl. body-


scape) (Canevacci 1999, 172). Turvallista narsismia, peiliin tuijotte-lua, ei enää ole. Scott Lash (2002, 16–17) kuvaa samaa subjekti-viteetin lakoontumisella (engl. flattening). Intentionaalisuus edel-lyttäisi egoa ja objektia, mutta kontrolliyhteiskuntien virtaavuudes-sa subjektin on mahdotonta pitää itsensä koossa, niin että hän voisietsiä objektinsa. Paremminkin mediaintensiivisessä yhteiskunnassasubjekti muistuttaa vampyyria, joka on pakotettu epätoivoisesti et-simään peilien välähtäessä ohi häviävän nopeasti (ks. Martin 1988,137–142).

Esitän tässä luvussa, että minuus on kontrolliyhteiskunnissatullut entistä virtuaalisemmaksi. Deleuze korostaa, ettei virtuaali-suus ole lumetodellisuutta, todellisuuden kopiota tai simulaatiotasiinä merkityksessä, että eksytään pelkkään merkkien leikkiin ilmankytköstä materiaaliseen todellisuuteen. Virtuaalisuudessa on kysemahdollisuuksien avaruudesta ja tavoista liikkua konkreettisen jaabstraktin välissä. Virtuaalinen on aina todellista, vaikkakaan ei ak-tuaalista. (Colebrook 2002a, 97–98; 2002b, 172; Deleuze 1966;1968, 269–274.) Muisti on esimerkki virtuaalisuudesta, joka pyrkiiaktualisoitumaan (Deleuze 1966, 51; 1996, 183; ks. myös Oksanen2004a; 2004b). Deleuzen mukaan elämä itsessään on puhtaimmil-laan immanentti tila, jonka täyttävät erilaiset virtuaalisuudet.

Virtuaalisuutta ei pitäisi liian suoraviivaisesti yhdistää teknolo-giseen kehitykseen ja varhemmat teknologiat, jotka liittyvät tekstintuottamiseen, ovat itsessään hyvin virtuaalisia mahdollistaessaansekä kirjoittajalle että lukijalle mahdollisuuden liikkua konkreetinja abstraktin välissä (Massumi 2002, 137–138; Lévy 1998, 47–51).Deleuzeläinen filosofi Brian Massumi (2002, 138) korostaa, ettävirtuaalisuudessa ei niinkään ole kyse digitaalisuudesta kuin analo-gisuudesta. Esimerkiksi hypertekstin koodaus on digitaalinen, mut-ta lukuprosessi on analoginen. Hypertekstin vapaus perustuu senanalogisen vastaanoton vapauteen. Voisikin sanoa, että teknologiatitsessään eivät luo virtuaalisuutta, vaan virtuaalisuus syntyy ihmis-ten kytkeytyessä teknologioihin ja muodostaessa voimakenttiä nii-den kautta. Näin kontrolliyhteiskuntien media- ja kommunikaatio-

72 – Atte Oksanen

teknologioiden voidaan katsoa vahvistavan virtuaalisuuden aluetta.Esimerkiksi kännykät mahdollistavat etäläsnäolon virtuaalisena ti-lana: kännykänkäyttäjä on aina saavutettavissa ja myös tarvittaessapaikannettavissa – hän on virtuaalisesti läsnä, vaikka olisi fyysisestikilometrien päässä.

Virtuaalisuus ei estä luovuutta, mutta se voi myös muuttuamielen sisäiseksi vankilaksi piranesilaisessa mielessä, jos subjektimenettää otteensa todellisuuteen ja katoaa pelkkien mahdollisuuk-sien prosessiavaruuteen. Mielikuvituksen ehtona on, ettei kaikkeaole vielä paljastettu, jolloin myös tie uuteen avautuu. Kuvataiteilijathavainnollistavat luovaa prosessiaan uppoamiseksi, jossa omista mi-nuuden rajoista päästetään irti ja vapaudutaan immanenttiin tilaan.Taiteen tekeminen merkitsee askelta kohti jotain toista ja itselle vie-rasta eikä se ole sidottu identiteettiin. Luovuus toteutuu paremmin-kin persoonattomana prosessina, jossa minuuden rajat avautuvat.Uppoamisen jälkeen on kuitenkin palattava pinnalle, muuten luovaprosessi kääntyy ahdistavaksi tai jopa destruktiiviseksi. (Oksanen2004a; 2004b.)

Ymmärrän minuuden virtuaalisuuden ja aktuaalisuuden leik-kauspintana. Minuutta voi pitää pyhän kirjan kaltaisena ristiriitai-sena moneutena, jonka puitteissa identiteetti toimii konstruktionatai tarinana. Minuus on sisältään aina virtuaalisuuksia, mutta vir-tuaalisuuden aste riippuu sosiokulttuurisesta tilanteesta ja subjektinvuorovaikutussuhteista. Identiteetti toimii minuuden palvelijana jaluo sen virtuaalisuuteen yhdenmukaisuutta ja jatkuvuutta ajassa.Subjekti tarvitsee identiteettiään pysyäkseen koossa. Yksi keskei-simmistä minuuden tunnuspiirteistä onkin jatkuvuus omassa elä-mässä. Täysin identiteettiin kiedottu elämä on kuitenkin vankila –kenties jopa ajatuksena mahdoton ikkunaton ja oveton talo. Sentakia virtuaalisuuden luovuutta mahdollistavia ristiriitoja ja polkujauuteen ei pidä koskaan aliarvioida. Onnellisimmallaan ihmisen elä-mä on juurtunutta virtaavuutta Virginia Woolfin (1931/1964)metaforia mukaillen (Levä 2005, 76; Oksanen 2004b, 242–244; ks.


Braidotti 2002, 1). Tällöin ihmisen elämässä on riittävä määrämuutosta ja pysyvyyttä, innovaatiota ja imitaatiota.

Tässä luvussa käsittelen erityisesti kaupallistumisen, medioitu-misen ja teknologisoitumisen vahvistamia virtuaalisuuksia. Jos ku-vataiteilijat korostavat luovuuden yhteydessä oman paikan ja rau-han merkitystä, voidaan kysyä tuhoaako nyky-yhteiskunta ei-paik-koineen luovuutta ja latistaa subjekteja vampyyreiden tapaan pakon-omaisiin transformaatioihin ja jatkuviin toiseksi tulemisiin. Elämäntäyttää virtuaalisuus, mutta virtuaalisuudesta ei ole paluuta takaisin– minuudella ei ole enää ankkureita. Paul Viriliota (1990/2002,160, 164) seuraillen voikin todeta, että olennaisin olemassaolo poh-justava kysymys ei ole enää ”kuka minä olen” vaan ”missä minäolen”.1 Tajunta omasta paikasta on kadonnut ja subjekti on jäänytvampyyriksi vaeltamaan kulttuuriselle jättömaalle (ks. luku III).

Kulutuskontrollin vampyyrit ja zombit

Pääoma on kuollutta työtä. Se pitää vampyyrin lailla itsensä hen-gissä vain imemällä elävää työtä ja elää sitä väkevämmin, mitäenemmän se itseensä imee. (Marx 1867/1962, 247.)2

Psykoanalyyttisesti orientoituneen politiikantutkijan C. Fred Alfor-din (1997, 87–98) mukaan vampyyri on nyky-yhteiskunnassa hy-väksikäytön personoituma. Se edustaa paitsi armottomuutta myösnopeaa hyötyä. Kontrolliyhteiskuntien voimistama kilpailu ja itse-kontrolli tavallaan rakentavat maaperää vampyyrin hahmolle. Sosi-aalisen kritiikin välineenä vampyyrimetaforaa käytettiin jo 1700-luvun alun Englannissa melkeinpä saman tien sen jälkeen, kun sanailmaantui Länsi-Eurooppaan. Sittemmin muun muassa Voltaire,Friedrich Engels ja Karl Marx omaksuivat metaforan käyttöönsä.

1 Julia Kristeva (1980, 15) nostaa abjektikokemuksen yhteydessä esiin saman.2 ”Das Kapital ist verstorbene Arbeit, die sich nur vampyrmässig belebt durch

Einsaugung lebendiger Arbeit, und urn so mehr lebt, je mehr sie davoneinsaugt.”

74 – Atte Oksanen

Tekijät näkevät kapitalistisesta systeemissä hyväksikäyttävän vam-pyyrin piirteitä. (Melton 1999, 538–539.)

Narkissoksen hahmosta vampyyriin on jäänyt jäljelle sisäinentyhjyys. Vampyyrit sopivat mainiosti narsistin profiiliin ja erityisestiLaschin kuvaaman narsismikulttuurin psyykkiseksi rakenteeksi(Shanahan 1999). Italialainen kirjallisuudentutkija Vito Teti (1994,154) on todennut osuvasti, että vampyyristä on tullut kulttuurinenpeili, mikä on paradoksaalistakin sillä vampyyri ei onnistu peilaa-maan edes itseään. Voisi sanoa, että vampyyri yhdistää flâneurissatavattavan ulkopuolisuuden ja väkijoukkojen tarkkailun myöhäis-moderniin riskitietoisuuteen, joka pakottaa pahimmillaan pako-matkalle tai transformaatioihin. Vampyyrin minuus on epävakaa,haavoittuva ja kahlittu omaan virtuaaliseen tuhokehäänsä. Vam-pyyri on eräänlainen merkki kuihtuvasta individualismista, mikäon havaittavissa vampyyriaiheen muotoutumisessa 1900-luvun ku-luessa (ks. Auerbach 1995, 192).

Shaviron (2003, 164) mukaan 1800-luvun kapitalismi oli vam-pyyrien aikaa ja 1900-luvun lopun ja 2000-luvun alun kontrolli-yhteiskuntia luonnehtivat paremminkin zombit. Shaviron mukaanvampyyri on paremmin nähtävissä esikapitalistisena aristokraattinakuin porvarina, feodaaliherrana eikä niinkään kapitalistina. Tulkin-ta perustuu turhan vahvasti Dracula-myyttiin, jonka voidaan nyky-ään katsoa lähes kuolleen kapitalisti- ja kulutusvampyyrien noustes-sa esiin uudemmassa vampyyrifiktiossa, jossa vampyyrit kulkevatrocktähtien lailla kulutusyhteiskunnan areenoilla, esimerkiksi AnneRicen ja Poppy Z. Briten teoksissa. Vampyyri- ja zombiemyyttejä eitulisikaan erottaa täysin, vaikka monessa mielessä juuri zombimyyt-ti kuvaakin myöhäismodernia kapitalistista yhteiskuntaa (ks. De-leuze & Guattari 1973, 401; 1980, 530).

Shaviron (2003, 171–172) tehokas esimerkki zombien ajastaon George Romeron klassinen kauhuelokuva Kuolleiden aamun-koitto (Dawn of the Dead, 1978). Elokuva on yksi voimakkaimpiakoskaan tehtyjä kulutusyhteiskunnan kritiikkejä. Zombit ovat val-lanneet maan ja onnettomat eloonjääneet pakenevat ostoskeskuk-


seen. Jokin vetää zombeja kohti ostosparatiisia. Elokuvassa tämäkuvataan viimeiseksi vietiksi, joka aivokuolleilla ihmissyöjillä on jäl-jellä. Zombin hahmossa ruumiillistuu kuoleman ja kulutuksen kak-soissidos (Sihvonen 2004, 178). Shaviro (2003, 173) kiteyttää elo-kuvan: zombit kerääntyvät ostoskeskukseen, koska he olivat eläes-sään onnellisempia siellä. Kuolleiden aamunkoiton kriittinen teräleikkaa vielä syvemmälle henkiin jääneiden ”valkoisten” kuvaukses-sa. He menettävät kontrollinsa ja muuttuvat vielä eläessään zom-bien kaltaisiksi oopiuminsa kulutuksesta imeviksi narkkareiksi.Kulttuurintutkija Richard Dyer (1988/2002, 201–204) onkin huo-mioinut elokuvan yhdistävän kulutuksen ja valkoisuuden kuole-maan.

Ottakaa ja syökää; tämä on minun ruumiini. […] Juokaa tästäkaikki, sillä tämä on minun vereni. (Evankeliumi Matteuksen mu-kaan 26: 26–27.)

Vampyyreja ja zombeja luonnehtii voimakas oraalisuus, jonka voijäljittää aina lapsensa nielevän Saturnuksen melankoliaan, jotaFrancisco de Goya kuvaa onnistuneesti maalauksessaan Saturnusahmii lapsensa (1820–1823, Madrid, Prado). Saturnuksen silmissäpiirtyy pilke kaihosta uhrin yläruumiin murtuessa lähes muodotto-maksi möykyksi. Kannibalistinen melankolia yhdistyy psykoana-lyyttisessä tulkinnassa oraaliseen sadismiin, jossa toinen mieluum-min silvotaan ja paloitellaan kuin menetetään (Kristeva 1987, 20–22; ks. myös Jones 1931/1959, 116–121; Teti 1994, 166–168).Perversoitunut kannibalistinen halu kuluttaa toisen ihmisen, joskuskirjaimellisestikin, puhumattakaan emotionaalisesta ahneudesta,jonka myötä lähimmäiset ovat muuttuvat (nautittaviksi) kulutus-hyödykkeiksi.3 Jon Strattonin (1996, 160–168) mukaan kulutus-

3 Strattonin (1996, 167–168) tositapahtumiin perustuva esimerkki kertoo ja-panilaisesta miehestä, joka tappoi liehittelemänsä hollantilaisen naisen tä-män kieltäydyttyä lähemmästä tuttavuudesta. Mies paloitteli naisen ja val-misti tästä useita aterioita seuraavien viikkojen aikana. On myös huomatta-va, että useat miessarjamurhaajat syövät uhriensa lihaa sekä fiktiossa ettätosielämässä.

76 – Atte Oksanen

kulttuuri on fetissoinut erityisesti naisruumiin pirstaleisiksi osiksi jakannibalismissa on ennen kaikkea kysymys maskuliinisesta vallan-halusta kuluttaa toisen ruumista (ks. luku IV).

Vampyyrit ja zombit on tulkittavissa eritasoisiksi persoonalli-suustyyppeiksi. Molempia yhdistää pakonomainen sisäinen tarvehakea täyttymystä haluille, mutta tapa toteuttaa halut on erilainen.Nykyihminen haluaisi olla kuin vampyyri, jossa on nostalgisia jään-teitä riippumattomasta yksilöllisyydestä ja romanttisesta flâneuris-mista, mutta usein hän on vain zombiksi rinnastettava impulsiivi-nen shoppailija – kulutuskontrolliin täydellisesti kytketty ostosyk-sikkö. Lähes täydellinen esimerkki zombiesta on oppaan perässä kä-velevä massaturisti, joka syö McDonaldsissa ja tekee ostoksensabrändätyissä ei-paikoissa. Vampyyri on sen sijaan hienostelija, itsen-sä brändännyt koulutus- ja distinktiotietoinen uraihminen, jokapystyy mukautumaan uusiin tilanteisiin ja muuttamaan tarvittaessamuotoaan.

Deleuzen ja Guattarin (1973, 34) halutulkinnassa puute eiedellä halua vaan halu puutetta. Nimenomaan halu tuottaa puut-teen. Tulkinta sopii erityisesti kulutuskulttuuriin, joka tarjoaa lähesrajattomasti mahdollisuuksia itsensä toteuttamiseen, elämäntapa-valintoihin ja identiteettiprojekteihin. Halu on tuottavaa – se oneräänlainen elämän energeettinen liikkeelle pistävä voima.4 Halu eiole ensisijaisesti seksuaalista eikä myöskään subjektin sisäistä ja yksi-tyistä vaan sosiaalista tai paremminkin sisäisen ja ulkoisen rajat ylit-tävää (Olkowski 1999a, 103, 108; Patton 2000, 71). Zombit javampyyrit kertovat juuri ylitsevuotavasta halusta, joka on alkanuttuottaa puutetta ja kääntyä itseään vastaan tuotannosta ylituotan-non kautta antituotannoksi.

4 Jacques Lacanin psykoanalyyttisessä teoriassa halu pohjautuu puutteelle(manque) (Holland 1999, 49–51). Sen sijaan Deleuze ja Guattari (1973,34, 50, 138) painottavat halua tuottavana myöntymisen, moninaisuudenja muutoksen voimana, josta ei puutu mitään. Positiivinen ja tuottava ha-lun määrittely ei ole sinänsä poliittinen eikä varsinaisesti liity psykoanalyy-siinkaan vaan filosofiaan. Positiivisen halun määrittelyn taustalta löytyy eri-tyisesti Spinozan ja Nietzchen filosofia. (Bogue 1989, 89; Goodchild 1996,41; Patton 2000, 74–75.)


Kulutusyhteiskunta operoi tuottamalla jatkuvasti uusia haluja– tai Deleuzen ja Guattarin (1973) käsittein halukoneita (ransk.machine désirante, engl. desiring machines). Halukoneet toimivathajoamalla, siinä missä tekniset koneet muodostavat osista kokonai-suuksia (Bogue 1989, 91–92.) Ne vastustavat yhtenäisyyksiä (De-leuze & Guattari 1973, 14). Jokaisella halukoneella on toisia halu-koneita, joihin se kytkeytyy (Deleuze & Guattari 1973, 43–44).Deleuzen ja Guattarin halutulkinnassa on huomattava dialogisuusihmisen ja häntä ympäröivän todellisuuden välillä, ihmistä ei nähdärajattuna subjektina tai objektina vaan rihmastona. Huomio halu-koneista rikkoo ajatuksen puhtaasti yksilölliseltä pohjalta nousevis-ta haluista – erottelua yksillöllisen, kollektiivisen ja sosiaalisen to-dellisuuden välille ei tehdä (Grosz 1994a, 168). Halut muodostuvatvoimakentän kaltaisessa vaikutusyhteydessä ihmisen ja kontrolli-koneistojen välillä.

Kännykkä on hyvä merkki kontrolliyhteiskuntien halukonees-ta. Kännykkä saa halukoneena subjektin kommunikoimaan, kun-nes hän ei pärjää ilman sen mahdollistamaa virtuaalista etäläsnä-oloa. Kännykkä mahdollistaa paitsi itsekontrollin säädellä omia me-noja myös ulkoisen kontrollin, jossa subjekti on aina tavoitettavissa:kännykkä on minuuden laajentuma (Mäenpää 2005, 258–274;Oksman & Turtiainen 2004). Kännykän virtuaaliläsnäolon lupauson helppo tulkita vuorovaikutussuhteiden lisääntymiseksi. Tietoyh-teiskunnan tutkijat Juha Suoranta ja Tere Vadén (2005, 194–196)korostavat, että ”connecting people” -lupausten takaa paljastuu var-sin etäinen todellisuus. Etävälitys loitontaa inhimillisiä suhteitakännykkäsoiton korvatessa kasvokkaisen kontaktin. Yhdistävä tek-nologia erottaa samaan aikaan. Laajemmasta perspektiivistä katsoenetäyhdistäminen näyttäytyy osana globaalia kapitalismia. Vaikkaesimerkiksi kännyköiden kaltaisilla halukoneilla on omat etunsa, needustavat omalta osaltaan ihmissuhteiden informationaalistumistaja kaupallistumista.

Deleuze ja Guattari (1973) painottavat kapitalismin tulkinnas-saan, että nyky-yhteiskunta koettelee usein hulluuden rajoja. Kapi-

78 – Atte Oksanen

talistinen elämäntapa tuottaa skitsofreniaa (mt. 291–292), muttaskitsofrenia ei kuitenkaan ole kapitalismin representaatio, malli taikuva vaan sen ääriraja (mt. 293, 297). Deleuzen ja Guattarin teori-an anti on mahdollisuus kuvitella tilannetta, jossa identiteetti-, elä-mäntyyli- ja kulutusoptiot moninaistuvat räjähdysmaisesti. Skitso-subjekti ei osaa valita. Hän poimii kaikki mahdolliset vaihtoehdot.(Deleuze & Guattari 1973, 21, 41, 91.). Kulutus levittäytyy infek-tion tai viruksen lailla kaikkialle – ja on myös omiaan tuhoamaankaiken eteen sattuvan, mistä vampyyrit ja zombitkin muistuttavat.Arkipäivän materiaalisessa ylituotannossa subjekti menettää otteen-sa todellisuudesta ja etsii pakonomaisesti itseään. Yksilöllisyys onasetettu tavoiteltavaksi standardiksi, mutta se on pelkistetty brän-deihin ja logoihin (Braidotti 2006, 3). Barbara Grugerin teosta Un-titled (I shop therefore I am) (1987) mukaillen omaa itseä etsitäänkulutuksesta (Oksanen & Näre 2006, 46).

Seltzerin (1998) mukaan sarjamurhaajilla, kenties länsimaail-man patologisemmilla subjekteilla, on pakottava tarve tuottaa itse-ään jatkuvasti uudestaan, esimerkiksi omaelämäkertojen muodossa.Sarjamurhaajat ovat kameleontteja ja pystyvät mukautumaan ainauudestaan muuttuneeseen todellisuuteen. He ovat ikään kuin ny-ky-yhteiskunnan ihannoimia joustavia yksilöitä, täydellisinä konst-ruktionisteina aina valmiita uusiin haasteisiin. He ovat ikään kuintyömarkkinoiden itsebrändääjät (ks. Lair ym. 2005).5 Sarjamurhaa-jia vaivaa vampyyrien tapaan eräänlainen syvä persoonattomuus taikasvottomuus, josta puuttuu inhimillisyys. Jatkuva transformaatio

5 Suoranta ja Vadén (2005, 181–182) esittävät poleemisesti, että myös työelä-mässä aktiivisen informaatioyhteiskunnan mallikansalaisen esikuva onruumiinraiskaaja. Liberaalidemokratiat peräänkuuluttavat ”aktiivista kan-salaista”, mutta intohimo, ideologia ja etiikka ovat pannassa maailmassa,joka vaatii loputonta joustamista: ”naiminen ruumiin kanssa ei vaadi tun-teiden kiinnittämistä eikä sitoutumista vuorovaikutukseen. […] Kun mo-derni subjekti näki itsensä vastuullisena omasta elämästään, näkee postmo-derni projekti-subjekti itsensä kaikissa muodonmuutoksissaan ulkoistenolosuhteiden uhrina; parempi siis minimoida ulkoisuus ja relativisoida taiironisoida omat halut ja fantasiat.” (Ks. myös luku I.)


on ikään kuin kuluttanut ja uurtanut pois yksilöllisen.6 Kulutuksentakaa ei enää löydy individuaalia, ainoastaan dividuaali, joka onmukautunut kulloinkin vallitsevaan tilanteeseen muodonmuutok-sillaan.

Ranskalainen ajattelija Roger Caillois (1938) kirjoittaa hyön-teisten sulautumisesta ympäristöönsä suojakeinona. Ironia piileesiinä, että hyönteinen naamioituessaan lehden näköiseksi saattaatulla yhtä hyvin syödyksi tai tuhotuksi lehden mukana. Osa hyön-teisten muuntautumiskyvystä onkin tulkittavissa hyödyttömäksi javaaralliseksi luksukseksi, hyönteismaailman taiteeksi taiteen vuoksi(mt. 138–139). Ympäristöönsä sulautunut hyönteinen on ikäänkuin tullut sen nielaisemaksi. Caillois vertaa tilannetta skitsofree-nikkojen kokemaan disorientaatioon, jossa he tietävät missä ovatmutta eivät tunne olevansa siinä paikassa missä he ovat. Cailloisinmukaan skitsofreenikot ovat ikään kuin tulleet tilan syömiksi. (mt.130–131.)

Cailloisin kuvaama hyönteismaailman vaarallinen luksus muis-tuttaa narsistista halua palata kohdun kaltaiseen alkutilaan ennenseparaatioahdistusta (ks. esim. Lasch 1990/1991, 241). Caillois(1938, 141) huomaa esseessään lyyrisen runouden ja esimerkiksiSalvador Dalin surrealistisen taiteen sulautumispyrkimyksen. Vas-taavasti voidaan sanoa, että kulutuskontrollin subjekti on ikäänkuin pakotettu etsimään itseään ja sulauttamaan itseään virtuaali-sesti maisemaan, jossa hän liikkuu. Hän on tullut eteerisen, pimeäntilan nielaisemaksi. Tässä on itsekontrollin paradoksi: yltiöindivi-duaalisuuteen tähtäävä kontrolli muuttuu sulauttavaksi ja ei-per-soonalliseksi dividuaalisuudeksi (ks. luku I & III).

6 Sennett (1998, 10, 98) on tehnyt työmarkkinoiden jatkuvista muutoksistavastaavan huomion. Ihmistä alentaa pinnallisuus, joka johtuu uuden ta-lousjärjestyksen lyhytjänteisyydestä. Uusi joustava jatkuvasti muuttava ka-pitalismi on pakottanut ihmisen tilanteeseen, jossa hänelle ei oikeastaan voiedes hahmottua pysyvää yksilöllistä luonnetta. Suomessa vastaavaa ilmiötäon tutkinut Juha Siltala (2004).

80 – Atte Oksanen

Spektaakkelien räjäyttämä tajunta

Barokki leikkii virtuaalisuudella, teknisten mahdollisuuksien mah-dollistamilla illuusioilla (Ndalianis 2004). Se teki teattarista itsetie-toista spektaakkelia (Buci-Glucksmann 1984/1994, 71), jonka vi-suaalisissa illuusioissa täytettiin Freudin (1919/1947) kuvaamiaepämukavuuden piirteitä. Elokuvan varhaiset esiasteet maagisetlyhdyt (ransk. lantern magique) heijastivat 1600-luvulta alkaenusein hirvittäviä kuvia demoneista ja makaabereista visioista. De-monien tanssi oli toisinaan kauhistuttavaa 1600-luvun ihmiselle,minkä vuoksi maagisia lyhtyjä kutsuttiin myös kauhun lyhdyiksi(ransk. lantern de peur). (Mannoni 1994, 41–77.) Maagisten lyhty-jen kuvia voidaan pitää varhaisina mediakuvina. Ne tuovat esiinidean todellisuuden teknisen reproduktion suhteesta kuolemaan(ks. Barthes 1980, 23; Seltzer 1997, 23; Stratton 1996, 81). Siinämissä barokki-ihminen katsoi demonien tanssia, myöhäismodernisubjekti lukitsee silmänsä terrori-iskuissa silpoutuneisiin ja uhrei-hin ja kuolonkolarissa ruhjoutuneen julkkiksen kalmoon (ks. lukuIV).

Hänet asetettaisiin kolariautoon rivoon asentoon ikään kuin hänottaisi osaa groteskiin yhdyntään – Kristus ristiinnaulittuna äi-tinsä sodomoituun ruumiiseen. (”The Optimum Wound Pro-file”, J.G. Ballardin teoksessa The Atrocity Exhibition 1969/2001,31.)7

Seltzer (1997; 1998) mukaan ruumiskuvastojen täyttämää kulttuu-rimme on haavautuvaksi (engl. wound culture), jossa julkisen spek-taakkelin keskipisteenä on repeytynyt ja silpoutunut ruumis.8 Far-rell (1998) nimeää saman ilmiön jälkitraumaattiseksi kulttuuriksi.

7 ”He would be mounted in the crash vehicle in an obscene position as if takingpart in some grotesque act of intercourse — Christ crucified on thesodomized body of his own mother.”

8 Jukka Sihvonen (2001, 182) kääntää termin haavakulttuuriksi. Korostankäännökselläni haavojen jatkuvuutta ja jatkuvan uudelleen repeämisenmahdollisuutta, mikä tulee olennaisella tavalla esiin Seltzerin analyyseissä.


Haavat (kreik. trauma) jäävät auki eikä niitä yritetäkään kuroa um-peen. Kyse on hyvin pitkälle ’spleenistä’, immanentista melanko-liasta, jota Walter Benjamin (1939b/1974, 660) erittelee Baudelai-ren tuotannosta: ”Spleen vastaa tunteena katastrofin pysyvyyteen.”9

Haavautuvasssa kulttuurissa ruumiit palaavat uudestaan lähes tois-topakkoisessa kuviossa, joka on täytetty affekteilla. Kuolleilla ruu-miilla on kulttiarvoa samaan tapaan kuin J.G. Ballardin (1969/2001) kuvauksissa tähtikultin, kuoleman ja seksuaalisuuden kolmi-yhteydestä Atrocity Exhibition -teoksessaan. Haavautuva kulttuurion Seltzerin (1997, 3) mukaan juuri tällainen hirmutyönäyttelyksi.Julkinen kulttuuri latautuu täyteen traumaattista epämukavuutta,jolla on lähes seksuaalinen affektiluonne. Kulutuskulttuuri kuol-leen ruumiin oikeutena, kuten Benjamin (1935/1991, 51) huomioikirjoittaessaan muodista ja fetissisestä tavasta muodostaa epäorgaa-nista seksuaalista vetovoimaa.

Kulttuurintutkija Jukka Sihvonen (2004, 58–62) näkee medi-an kuvaamat katastrofit törmäyksinä, jotka pysäyttävät hetkeksinykyajan nopeudessa: ”Vuosikaudet on jankutettu, miten kaupun-gistuminen, teollistuminen ja kiireinen elämänrytmi ovat synnyttä-neet tarpeen pysähtyä. Mikäpä olisi sen parempi pysäyttäjä kuinäkillinen kuolema” (mt. 61–62). Näin tehtiin Dianan kuoleman jäl-keen elokuussa 1997, samoin pysähdyttiin muun muassa WTC:nkaatuviin torneihin vuonna 2001, Myyrmannin pommiräjähdyk-seen vuonna 2002, Tsunamiin joulukuussa 2004 ja Lontoon terro-ri-iskuihin kesällä 2005. Listaa voisi jatkaa. ”Katastrofikone tuottaasiis emotionaalisen järjestelmän kuin mekaanisesti pysähdyksestätoiseen nytkähtävä reaktiomoottori,” Sihvonen kirjoittaa (mt. 60).Katastrofikone on mahdollista nähdä hetkellisenä tajunnanräjäyttä-jänä arkipäivän turruttavassa nopeudessa (Oksanen 2006b; ks. lukuIV).

Väkivaltakuvastojen moninaistamisessa länsimaalainen kult-tuuri on velkaa roomalaisille, joilta periytyy teatrum mundi -fraasi-kin. Sennett (1994/2002, 97–101) erittelee roomalaisen kulttuurin

9 ”Der spleen ist das Gefühl, das der Katastrophe in Permanenz entspricht.”

82 – Atte Oksanen

visuaalisuutta. Tarina roomalaisesta taiteilijasta Zeuksista kertoo,että tämä maalasi viinirypäleet niin taidokkaasti, että linnut laskeu-tuivat alas ja alkoivat syödä niitä. Samaan tapaan amfiteatteri-esitykset pyrkivät rikkomaan todellisen ja illuusion välisen rajan.Zeuksin maalausten tapaan gladiaattorit ja marttyyrit toimivat kir-jaimellisesti todellisen elämän draamana. Orfeukseksi pukeutuneentuli tappaa oikea karhu. Roomalainen teatrum mundi toisti tunnet-tuja merkityksiä loputtomiin, minkä seurauksena uutuuden nälkäätyydytettiin maksimoimalla kuvasto: sata karhua teurasti sata Or-feusta. Sennettin (mt. 101) mukaan roomalaiset eivät kuitenkaankärsineet mielikuvituksen puutteesta vaan paremmin mielikuvituk-sen ylituotannosta. Roomalaiset olivat silmiensä orjia (mt. 373).

Kontrolliyhteiskunnissa spektaakkelilla ei ole enää yhtä fyysistäja kannattelevaa kohdetta Colosseumin tai barokkisen monumen-tin tapaan, kuten Guy Debordin (1967/1992) situationistisissa tee-seissä spektaakkeliyhteiskunnasta. Spektaakkeli levittäytyy kaikkial-le niin voimakkaasti, että se oikeastaan lakkaa olemasta. Ranskalais-teoreetikko Jean Baudrillard onkin todennut: ”Rivous alkaa kunspektaakkelia, näyttämöä, teatteria ja illuusiota ei enää ole, kun lä-pinäkyvyys ja välitön näkyvyys muuttavat kaiken, kun kaikki onalistettu informaation ja kommunikaation raa’alle ja säälimättömäl-le valolle.” (Baudrillard 1987/1991, 13.)10 Shaviro (2003, 71) onsamoilla linjoilla: enää ei ole sijaa Debordin kuvaamalle totalisoi-valle spektaakkelisysteemille, joka muodostaa ikään kuin valheelli-sen todellisuuden. Sen sijaan elämän täyttävät jatkuvat pienoisspek-taakkelit, spektaakkelit itsenäisinä ikkunattomina monadeina, jotkayhdistyvät sosiokulttuuriseen verkostoon.

Jopa roomalaisten amfiteatteriesityksissään suosimat mytologi-set tarinalinjat ovat nykyisessä yhteiskunnassa tyhjentyneet pelkäksiinformaatioksi. Media kirjaa kuolemia ja näyttää kuolleiden kuviaritualistisena näytöksenä ilman rituaaliin kuuluvaa juonta. Benja-

10 ”L’obscénité commence quand il n’y a plus de spectacle, plus de scène, plusde theatre, plus d’illusion, quand tout deviant d’une transparence et d’unevisibilité immédiate, quand tout est soumis à la lumière crue et inexorablede l’information et de la communication.” (Baudrillard 1987, 20.)


11 Benjaminin huomio edeltää myöhempää keskustelu kuoleman kieltämisestämodernissa yhteiskunnassa, jonka käynnisti Geoffrey Gorer (1955/1965)artikkelillaan ”Pornography of Death”. Gorer esittää, että kuolemasta ontullut yhtä häpeällistä kuin seksistä viktoriaanisena aikana. Väite vangitseeedelleenkin länsimaisen kulttuurin ristiriitaisen kuolemasuhteen: paitsiettä kuolemaa kammoksutaan, se myös viehättää. Sittemmin sosiaalihisto-rioitsija Philippe Ariès on perustellut kuoleman kieltämistä suositussa teok-sessaan L’homme devant le mort (1977a; 1977b). Hän painottaa lääketieteenkehitys on tehnyt kuolemasta eristetyn ja vaietun asian. Arièsin ajatusta onkritisoitukin, mutta Norbert Eliaksen (1982/1993), Giddensin (1991,161–162) ja Castellsin (1996, 451–454) kaltaiset sosiologit ovat seuran-neet hänen ajatuskulkujaan.

12 Ks. aivokontrollista ja mediateknologioiden yhteydestä aivoihin Lähikuva2/2003; Parikka 2004, 139–143; Väliaho 2004.

min (1936/1977, 444–445) huomauttaa tarinankerronnan loppu-misen seurauksista: subjekti ei enää joudu psyykkisesti prosessoi-maan sisältöjä vaan ne pelkistyvät informaatioksi vailla auraa. In-formaatiokeskeisyyden yksi seuraus on kuoleman siirtäminen syr-jään eikä kuolemaa enää käsitellä kokemustasolla (mt. 449–450).11

Kuolema on mcdonaldsoitunut – jopa brändätty hoito- ja hautaus-palveluiksi, jotka hoitavat ikävän asianhaaran pois silmistä yhtä no-peasti kuin hampurilainen katoaa nälkäisen ruokailijan kurkkuun(Meštrovic 1997, 130–131; Ritzer 2000, 157–165). Haavautuvakulttuuri nostaa toki kuoleman voimakkaana teemana esiin, muttase ei tarjoa mahdollisuutta kuoleman psyykkiseen prosessointiin jamentalisointiin. Kuolemasta tulee väkivaltaisia pysäytyksiä ja haa-voja, jotka mätivät auki ja joihin palataan takaisin toistopakkoisesti.

Tuhoutuessaan tai ehkä paremminkin moninaistuessa yhä pie-nempiin osiin spektaakkelin menettää osansa puhtaasti visuaalisenaulkoa käsin tarkasteltava yksikkönä. On entistä vaikeampi tehdäeroa katsojaan ja katsottavaan. Subjektilla ei ole aikaa reflektioonvaan hänen on toimittava paremminkin refleksien pohjalta nykyi-sessä yhteiskunnassa (Lash 2002, 17–18, 50). Shaviro (2003, 32)toteaa, että kontrolli ei perustu niin voimakkaasti näköön kuin kos-ketukseen. Voisi sanoa, että kontrolli menee ihon alle aivokudoksensopukoihin saakka ja kytkeytyy kaikkeen ruumiilliseen aistitoimin-taan.12 Deleuzen ja Guattarin (1991a, 189–206) mukaan aivot toi-mivat rihmastollisena kaaosta organisoivana voimakenttänä, ei

´

84 – Atte Oksanen

niinkään objektoitavissa olevana kohteena. Deleuzeläinen kulttuu-rintutkija Patricia Pisters (2003, 219) kiteyttää deleuzeläisen media-aivotulkinnan, jossa erotaan länsimaisen filosofian silmäkeskeisyy-destä:

Deleuzeläisestä perspektiivistä kuvat (mukaan lukien elokuva)ovat realiteetteja itsessään eivätkä [representaatioita] toiselta as-teelta. Aivot ovat itsessään kuva. Aivot ovat ruutu. Elämme aivo-kaupungeissa; ruutu on aivot, ruumiimme ovat aivot, aivommeovat osa ruumistamme.13

Monadispektaakkelien räjäyttämät aivot ovat kuin Deleuzen jaGuattarin (Deleuze ja Guattari 1980, 614–615) kuvaama haptinen,aistimellinen tila (ransk. espace haptique; engl. haptic space). Hap-tinen tila kytkee puhtaasti ja suoraan. Se ei perustu etäisyyteen.Ruumiillinen läsnäolo on välitön. Aika ja tila poimuttuvat haptises-sa tilassa ja subjekti joutuu suhteuttamaan itsensä erilaisiin jatku-vasti muuttuviin nopeuksiin. Steven Shaviro (2003, 6–7) kirjoittaanettisurfaamisesta tällaisena tilana. Netti valtaa koko ruumiin. Ruu-tu on lähempänä kuin televisio koskaan, samaan aikaan kädet kir-joittavat näppäimistöllä ja liikuttavat hiirtä. Subjekti on kytkettyvälittömästi materiaalisuuteen, ilman reflektioetäisyyttä. Lash puo-lestaan (2002, 16) kuvaa teknologisia elämänmuotojamme Deleu-zen ja Guattarin käsittein elimettömänä ruumiina (ransk. corpssans organes, engl. body without organs).

Deleuzen ja Guattarin mukaan (1980, 185–204) elimettö-mään ruumiiseen päästään, kun kaikki muu otetaan pois. Esimer-kiksi kiinni sidottu masokisti elää vain kivun tuottamassa todelli-suudessa ja narkomaani huumeissa. Elimetön ruumis on primaari-nen pohjataso, jossa subjekti avautuu moneudeksi. Periaatteessa eli-metön ruumis on immanentti moneus: virtuaalisuus puhtaimmil-laan. Sen tasolla subjekti hajoaa virtuaalisiksi moneuksiksi, mikä13 ”[F]rom a Deleuzian perspective, images (cinema included) are realities in

their own right, not something of a second order. The brain is itself animage. The brain is the screen. We Live in brain cities; the screen is a brain,our bodies are brains, and our brains is part of our bodies.”


muistuttaa monipersoonallisuushäiriötä (engl. multiple personalitydisorder)14. Monipersoonallisuushäiriö on kiistelty oireyhtymä, jo-ka on näyttää olevan medioituneen ja teknologisoituneen yhteis-kunnan suosikkisairauksia. Monipersoonallisuushäiriöllä luonneh-dittavien ihmismoneuksien on sanottu pitävän yhdessä fyysisessäobjektiruumiissa täysin erilaisia persoonia omine muisteineen, his-torioineen, älykkyysosamäärineen, sukupuolineen, ikineen, etni-syyksineen, seksuaalisine orientaatioineen ja ruumiillisine eleineenerilaisista äänistä, käsialoihin ja pulssitasoihin asti (Hacking 1995,29–31; Littlewood 2002, 166; Shaviro 2003, 115).

Monipersoonallisuushäiriö on syytä ymmärtää kulttuurihisto-riallisesti mielenkiintoiseksi ilmiöksi, jonka relevanssi ei ole niin-kään sen reaalisessa ilmentymisessä kuin sen diagnosoinnin laajuu-dessa (ks. Hacking 1995). Monipersoonallisuushäiriö tunnetaan erimuodoissa ja nimillä läpi historian riippuen näkökulmasta joko ih-misen persoonallisen moninaisuuden vapautena tai sen kirouksena.Vanhimmat modernit kandidaatit ovat 1790-luvulta (Hacking1995, 151). 1800-luvulla ilmiö tunnettiin erityisesti kaksoistietoi-suutena (Hacking 1995; Littlewood 2002). Kaksoistietoisuus sa-moin kuin kaikki monipersoonallisuudeksi mielellettävät ilmiöt ka-tosivat lähes kokonaan diagnooseista ja tutkimuspaperista vuosiksi1921–1970 (Hacking 1995, 136; vrt. Littlewood 2002, 155). Mo-nipersoonallisuuden uudelleen nousu entistä pirstoutuneemmassamuodossa alkoi 1970-luvulla (Hacking 1995; Littlewood 2002,165). Vuonna 1982 yhdysvaltalaiset psykiatrit kutsuivat ilmiötäepidemiaksi, jonka on sittemmin arvioitu kasvaneen huolestutta-viin mittasuhteisiin (Hacking 1995, 8).

Psykiatrit ovat nähneet monipersoonallisuushäiriön syynä tu-kahdetun trauman eikä liene yllätys, että monipersoonallisuushäi-riö on luokiteltu jälkitraumaattisen stressioireen muunnelmaksi(Littlewood 2002, 165–166, 174; ks. myös Hacking 1995, 183–

14 Monipersoonallisuushäiriötä on alettu kutsua dissosiatiiviseksi identiteetti-häiriöksi (engl. dissociative identity disorder) yhdysvaltalaisten psykiatriendiagnostiikkaluokituksessa DSM-IV:ssa (Diagnostic and Statistical Ma-nual of Mental Disorder) vuodesta 1994 alkaen (Hacking 1995, 17).

86 – Atte Oksanen

197). Näyttäisi siltä, että erilaiset väkivaltaiset traumatarinat nousi-vat tasatahtiin kulttuuristen fantasioiden kanssa. Jos 1800-luvunkaksoistietoisuusepidemia diagnosoi fragmentoituvaa yhteiskuntaa,1900-luvun lopun ja 2000-luvun monipersoonallisuushäiriö kertooteknologisen ajan haavautuvasta kulttuurista limittäessään faktan jafiktion skitsofreenisissa hyväksikäyttötarinoissa, joissa vilahtaa salai-sen palvelun agentteja, kultteja, satanisteja, kannibaaleja ja ulkoava-ruuden olentoja. (Littlewood 2002, 167–168, 173; ks. Hacking1995, 14, 113–127.)15 Kun peliin lisätään monipersoonallisuushäi-riön vastustajat, jotka syyttävät psykiatreja muistin vääristämisestäja harhaluulojen luomisesta, ollaan todellisessa traumasaippuateat-terissa (Littlewood 2002, 170; ks. Hacking 1995, 14; Showalter1997, 160). Traumoista itsestään on tullut naurettava satiirin kohde(Farrell 1998, 24).

Antropologi ja psykiatri Ronald Littlewoodin (2002, 174–181)mukaan monipersoonallisuushäiriö kertoo individualismin kriisistäyhä teknologisemmassa yhteiskunnassa. Individualismista on tullutepätodellista, vaikka samaan aikaan oman itsen tuotteistaminen onentistä voimakkaampaa. Subjekti joutuu elämään jatkuvan itsensäkehittämisen kierteessä, minkä myötä oma minuus on jatkuvassaprosessissa. Teknologisen maailman virtuaali-identiteetit eivät olekovin kaukana monipersoonallisuushäiriöstä tai minuuden katoa-misesta täysin virtuaaliseen moneuteen ilman identiteetin ankku-reita (ks. Näre 2002a; Shaviro 2003, 115). Kulttuurintutkija JayMartin (1988, 25, 137) kirjoittaa aikaamme vaivaavasta Don Qui-jote -ilmiöstä, jossa fiktio ei enää simuloi elämää vaan ohjaa elämää.Mediamonadispektaakkeli-intensiivinen yhteiskunta pakottaa jat-kuvasti etsimään uusia rooleja, joita voidaan tuottaa niin virtuaali-avaruuksissa kuin tosi-tv:n julkisen ja yksityisen limittävillä aree-noilla (Näre 2005a; ks. luku V).15 Erilaiset mediakohut ovat olleet arkipäivää myös lamanjälkeisessä Suomessa.

Media etsi esimerkiksi 1990-luvun lopulla saatananpalvonnasta tarinaa ih-misiä uhkaavasta alakulttuurista, jonka vaikutuksesta pääsivät kertomaanlähinnä uskonnolliset tahot. Enemmän kuin mahdollisen saatananpalvon-nan laajuudesta kohu kertoi mediasta itsestään ja yhteiskunnan virtuaalisestaja organisoimattomasta tilasta. (Hjelm 2005a; 2005b; Oksanen 2001a.)


Virtuaalihaavat: teinihirviöt ja tappajanaiset

Kontrolliyhteiskunnissa ikä virtualisoituu. Se ei ole enää sidottu in-stituutioihin eivätkä elämänvaiheet sanele lopullisesti subjektin elä-mää, mistä kertoo esimerkiksi uudelleenkouluttautumisen mahdol-lisuus. Nykyään elämää ei eletä loppuun, se aloitetaan aina uudes-taan. Eräänlainen uudelleensyntymisen eetos tuntuukin vaivaavanaikaamme: kehitä itseäsi, löydä itsesi uudestaan, synny uudelleen.Plastiikkakirurgia ja ruumiinmuokkaus ovat esimerkkejä reinkar-naation kaipuusta. Elämän voittamisen rajana tuntuu olevan vaintaustalla välkkyvä kuolema – pelko elämän menettämisestä. Myö-häismodernissa yhteiskunnassa jopa ikävaiheet ovat sulamassa vir-tuaalisesti yhteen. Ihmiset elävät enemmän osakulttuureja kuin ikä-vaiheita. Lapsuus ei pääty nuoruuteen, aikuisuus ei ala nuoruudenpäättymisestä. Nuoruus laajenee paitsi aikuisuuden myös lapsuu-den suuntaan (ks. esim. Furedi 2002; Hoikkala 1991; Siltala 1996a,14; luku VIII).

Sosiologit Tommi Hoikkala ja Petri Paju (2002) ovat nimittä-neet 1990-luvun oloissa kasvavaa sukupolvea yksilöllisen pakkova-linnan sukupolveksi. Vapaista valinnoista on tullut eriarvoistuvassamaailmassa pakkovalintoja, ja ylisuorittamisen riskikin on todelli-nen. Lasten ja nuorten elämää luonnehtii kuluttamisen ohella kil-pailu, samalla kun kouluissa on jouduttu tottumaan luokattomuu-teen, valinnaisuuteen ja erikoitumiseen. ”Pärjätäkseen on osattavavalita ja tiedettävä, mitä on osattava”, Hoikkala ja Paju (mt. 26–27)kiteyttävät. Sosiologi Frank Furedi (2002, 134) huomioi anglo-amerikkalaisesta kontekstista, että lapset näyttävät nykyään joutu-van skitsofreeniseen tilanteeseen epämääräisten, epävarmojen jamuuttuvien vaatimusten vuoksi. Toisaalta heidät esitetään haurainaolentoina, joiden hoito vaatii lähes paranoidista valvontaa. Muttatoisaalta heidät esitetään myös kykeneviksi päättämään omasta elä-mästään ja tekemään vastuullisia valintoja.

Furedin huomio heijastelee lapsuudesta käytyjä tieteellisiä jakulttuurisia kiistoja. Varsinkin lapsuuden lyheneminen on herättä-

88 – Atte Oksanen

nyt syvää huolta aina 1970-luvulta alkaen. Kritiikin ytimenä on ol-lut yhteiskunnan teknologisoituminen, medioituminen ja kaupal-listuminen. Kriitikoiden vastustajat ovat uskoneet lasten pärjäävännykymaailmassa entistä paremmin. (Ks. Buckingham 2002.) Mo-lemmat käsitykset perustuvat yksinkertaistuksiin. Suomen suhteenon pientä evidenssiä, että lapsuus on mahdollisesti noin pari vuottalyhyempi kuin Ruotsissa ja Norjassa. Lapsuuden lyheneminen liit-tyy muun muassa ulkonäkömurheisiin, itsetuhoajatuksiin, rakkau-dettomuuden kokemukseen ja aggressiivisuuteen. Syyttävää sormeaei voi kuitenkaan kääntää yksiselitteisesti mediaan, kulutukseen taiteknologiaan. Syyt löytyvät usein lasten sosiaalisista suhteista. (Ok-sanen 2004c; Oksanen & Näre 2006; ks. luku XIII & IX.) Voitai-siinkin sanoa, että lapsuuden lyheneminen näyttäisi toimivan logii-kalla, jossa yhteiskunnan epäorganisoituminen yhdistyy kulutus- jamediaintensiiviseen elämään.

Kontrolliyhteiskuntien ikä- ja sukupuoliproblematiikka onhaavautuva. Synkkänä kulttuurisena mediavisiona on lapsuutensamenettänyt nuori, joka palaa Kullervon lailla kostamaan (ks. lukuVI). Erilaiset nuorista heränneet mediapaniikit ovat olleet varsinyleisiä jo hyvin pitkään (Boëthius 1995), mutta 2000-luvun sarasta-essa niiden kohteena olevat nuoret on esitetty ehkä pessimistisem-min kuin koskaan aiemmin. Yhdysvalloissa 1990-luvun koulusur-mat heijastelivat koko läpi 1990-luvun vellonutta keskustelua krii-siytyneestä nuorisosta (ks. Acland 1995). Valkoisten nuorten mies-ten ammuskelu kouluissa sai tilaa otsikoissa ja loi osaltaan pelonkulttuuria, kuuluisimpana tapauksena Columbinen koulumurhat(ks. Kimmel & Mahler 2003; Thompkins 2000).16 SuomessaMyyrmäen pommiräjähdyksen 2002 ohella Elise ja Martti Heinonmurha vuonna 2001 herätti lukuisten ”miksi”-kysymysten sarjan.Tanja Aitamurron (2005) mukaan tapauksen ympärillä raivonnutmoraalinen myrsky heräsi nimenomaan tekijöiden arvaamattomas-ta tavallisuudesta ja rikokseen liitetyn toiseuden katoamisesta. Aita-

16 Michael S. Kimmelin ja Matthew Mahlerin (2003) mukaan vuosina 1982–2001 Yhdysvalloissa on tapahtunut 28 kouluammuskelutapausta. Ampujatovat olleet tekijöiden mukaan useimmiten valkoisia ja koulukiusattuja.


murron havainnot kertovat omalta osaltaan yhteisön rajojen repeä-misestä auki.

Vaikka ikä on virtualisoitunut ja vanhempiin ikäluokkiin kuu-luvat elävät edelleen nuorisokulttuureja muistuttavissa osakulttuu-reissa, itse kuva nuoruudesta on muuttunut. Pahuus on palannutyhteiskunnalliseen keskusteluun (Oksanen 2005). Henry A. Gi-roux’n (1997, 65–86; 2003, 103–120) mukaan nuoret eivät enääedusta etenkään USA:ssa toivoa vaan uhkaa, nuoret on pahimmil-laan demonisoitu. Mediassa herätetyt keskustelut kääntävät taval-laan huomion pois todellisista ongelmista. Nuorista tulee syntipuk-keja. Giroux’n mukaan samaan aikaan, kun nuoret nähdään pahankasvoina, heille kohdistettuja sosiaalisia etuuksia on leikattu pois.Sama ilmiö voidaan havaita Suomessa. Samalla kun lehdet ovathuutaneet otsikoita lasten pahoinvoinnista, leikkauksia lapsilta,nuorilta ja lapsiperheiltä on tehty tehokkaasti 1990-luvun alun la-man jälkeen (ks. esim. Bardy ym. 2001; Järventie & Sauli 2001;Törrönen 2001).

Varsinkin lapsista ja nuorista herännyt moraalinen huoli on su-kupuolittunutta. Pojat edustavat tasa-arvoiseksi usein nähdyssäSuomessa eräänlaista normia tai sokeaa pistettä. He eivät välttämät-tä pääse otsikoihin elleivät murhaa kylmäverisesti ketään. Tyttöjenväkivalta herättänee voimakkaammin huolta. Ei ole pelkkä kuriosi-teetti, että kauhuelokuvat demonisine pikkutyttöineen kertovat ta-rinaa paitsi kulttuurisista peloista myös maskuliinisesta kriisistä(Clover 1992, 65–70). Myös tositapahtumiin perustuva elokuvaHeavenly Creatures (1994) kuvaa, kuinka haaveilevista teinitytöistätulee kylmäverisiä murhaajia.17 Media tarttuu herkästi tyttöjen ri-koksiin ja väkivaltaan ja myös tarvittaessa vääristelee aiheita luodak-seen uhkakuvan kovista viattomuutensa menettäneistä tytöistä(Aaltonen & Honkatukia 2002; Honkatukia 1997).18 Nyky-Suo-messa poikien toisiin kohdistaman kiusaamisen ja aggressiivisuu-17 Heavenly Creatures perustuu yhteen Uuden Seelannin kohutuimmista rikok-

sista.15-vuotiaat Pauline Parker ja Juliet Hulme murhasivat Paulinen äidinvuonna 1954.

18 Naisten väkivallasta mediassa ks. myös Berrington & Honkatukia 2002; Nikunen 2005.

90 – Atte Oksanen

den yleisyydestä voidaan olla huolissaan. Sen sijaan tytöillä toistenlasten kiusaaminen ja halu satuttaa toisia on huomattavasti vähäi-sempää (ks. luku IX). Poikien väkivalta ei saa samanlaista huomiota,sillä suomalaisessa kulttuurissa miesten väkivalta määrittyy useinnormaaliksi (ks. luku II).

Tytöistä herännyt kohu onkin nähtävissä huolena, jonka todel-linen lähde on sukupuolijärjestelmän horjuminen. Sosiologi RistoHeiskalan (1996, 190) mukaan sukupuoli on muuttunut entistäkeinotekoisemmaksi ja neuvottelunvaraisemmaksi. Näreen (2005b)mukaan sukupuolikulttuuri on virtualisoitumassa. Subjektien onyhä enemmän tasapainoteltava luottamuksen ja riskien jatkumolla.Jos nuoruus näyttäytyi 1980-luvulla sukkulointina eri elämänaluei-den välillä, 1990-luvulla alettiin elää emotionaalisen epävarmuudenmaailmassa. Näre korostaa tyt-töjen ja poikien mentaalistenerojen kapeneminen: ”tytöt al-kavat muistuttaa poikia ro-mantiikasta ja ehkä osittainhoivarationaliteetista luopu-misen kustannuksella.” (mt.197.) Nyky-yhteiskunta edel-lyttää yhä enemmän toimin-tamalleja, jotka perustuvatenemmän perinteisesti mas-kuliiniseen kilpailuun ja tun-nekylmyyteen kuin feminii-nisen alueelle määrittyväksihoivaamiseksi ja välittämisek-si. Voisi sanoa, että koko su-kupuolikulttuuria ympäröimaskulinisoitumisen vyöhy-ke, josta kertovat myös tyttö-jen ja naisten väkivallasta he-ränneet mediapaniikit.

Artemisia Gentileschi: Juudit ja Holoferne (1612–13),Napoli, Museo di Capodimonte


Buci-Glucksmannin (1984/1994, 50) mukaan feminiinisyyskummittelee moderniteetin arkeologiassa. Sukupuolikulttuurinpoikkeustilat nostavat esiin naisia hirvittävissä asetelmissa: nainenalkaa näytellä osaa maskuliinisen kriisin draamassa. Aktiivisesta nai-sesta tulee tappajanainen niin kuin naismaalari Artemisia Genti-leschin barokkitaiteelle ominaisessa Juuditin ja Holoferneen ku-vauksessa (1612–21)19. Sankarinainen, Juudit viettelee ja tappaaviholliskuninkaan Holoferneen ja leikkaa tältä pään irti. Naisen vä-kivaltaisella hirvittävyydellä on ollut oma paikkansa aina Lilithistä,seireeneistä ja gorgoneista alkaen (mt. 150). Barokin ohella moder-nisaatio nostaa 1800-luvulla esiin fantasian pahoista ja kohtalok-kaista naisista (Buci-Glucksmann 1984/1994, 144–160; Dijkstra1986; Praz 1948). Bram Dijkstra kirjoittaa, kuinka naisesta tehtiinkirjaimellisesti eläimeen liitettävissä oleva perversion idoli kirjalli-suudessa ja maalaustaiteessa:

Raivosilmäinen, käärmeiden ympäröimä, medusapäinen pahankukka, jonka aggressiivisesti osoittavat rinnat olivat yhtä uhkaa-vat kuin ahmivan eläimen kulmahampaat. Tämä nainen, jos hänedes kykenee synnyttämään, voisi olla äiti vain degeneroitunei-den viettelijöiden, salakavalien merihirviöiden, kissapetojen,käärmeenkaltaisten lamioiden, harpyioiden, vampyyrien, sfink-sien ja lukuisten muiden miehiä syövien olentojen laumoille.(Dijkstra 1986, 325.)20

19 Aihe on erityisen korostunut Artemisia Gentileschin barokkiajan kuuluisim-man naistaiteilijan töissä. Taidehistorioitsija Mary D. Garrardin (1989,279) mukaan Gentileschi meni sukupuolisodan kuvauksessaan pidemmäl-le kuin kukaan naistaitelija ennen 1900-lukua maalauksellaan Juuditista jaHolofernestä. Aiheen ympärillä on pyörinyt skandaalinkäryä jo siitäkinsyystä, että työtä on monesti tulkittu kostona Agostino Tassille, joka olivuonna 1612 oikeudessa Gentileschin raiskaamisesta (ks. Garrard 1989;Menzio 1989).

20 ”[L]ivid-eyed, snake-encircled, medusa-headed flower of evil, whose aggressively pointed breasts were as threatening as the fangs of a devouring ani-mal. This woman, if she were to breed at all, could only be expected tomother hordes of degenerative temptresses, treacherous sea creatures, pre-datory cats, snakelike lamias, harpies, vampires, sphinxes, and countlessother terrible, man-eating creatures.”

92 – Atte Oksanen

Ei ole vaikea ymmärtää kytköstä kulutusyhteiskunnan nieleviin hir-viöihin vampyyreihin ja zombeihin. Barbara Creed (1993) on eri-tellyt nielevien naishirviöiden yhteyttä maskuliiniseen vagina den-tatan, hammastetun vaginan pelkoon. Kauhuelokuva leikittelee sa-malla teemalla, mutta voidaan ajatella, että se luonnehtii laajem-minkin (maskuliinista) kulttuuriamme. Olennaista on fetisisminsuhde tähän pelkoon. Fetissi on puutetta korjaava objekti – se kor-vaa naisen puuttuvan falloksen. Maskuliinisuuden voisi näin hah-mottaa puutteeksi, jota pyritään fetissin avulla täyttämään. WalterBenjaminin (1939b/1974, 663) tulkinnassa fetisismi nousee impo-tenssista. Pitäisi puhua impotentista tai toimintakyvyttömästä kult-tuurista, joka on traumatisoitunut kauhukuvitelmistaan. Sukupuo-likulttuurin poikkeustilasta, säännöttömyydestä kertonee naistap-pajien voitonmarssi 1990-luvun elokuvissa ja kirjallisuudessa merk-kinä haavautuvasta kulttuurista (ks. Farrell 1998, 16; Nykyri 1998,8–10).21

Tombraider-tietokonepelin Lara Croft on 2000-luvun ihanne-nainen: toimiva, tappava, ylitodellisen kurvikas ja sairaanloisenlanganlaiha nainen – sekä fetisistinen seksuaaliobjekti että potenti-aalisesti uhkaava kastroiva sankaritar (Oksanen & Näre 2006, 74).Lara Croft edustaa pistettä, johon naisruumiin muokkaantuminenon johtanut. Jon Strattonin (1996) mukaan sekä mies että naisruu-mis ovat kulutusyhteiskunnassa muuttuneet spektaakkeleiksi, mut-ta naisruumiin fetisistinen spektaakkeli ulottuu paljon syvemmälleja pidemmälle. Historiallisesti naisruumiista muodostui 1800-lu-vun puolen välin jälkeen miehisen katseen kohde. Miesruumiinkohdalla samanlainen katseen alle asettaminen tapahtui vasta 1960–

21 Hollywood-elokuvista esimerkiksi True Romance (1993), Long Kiss Goodnight (1996), Lara Croft: Tomb Raider (2001), Kill Bill vol I (2003) ja vol II(2004) ovat nostaneet esiin aktiivisen, miehen lailla aggressiivisesti toimi-van naisen. Alien (1979) ja sen seuraaja Aliens (1986) olivat jo aiemminesitelleet aggressiivisen naisen toimintaelokuvassa. Aliens laittoi jopa mai-nosjulisteissa Sigourney Weaverin poseeraamaan ironisesti aseineen saman-tyyppiseen asentoon kuin Sylvester Stallone Rambo-elokuviensa mainos-julisteissa (Warner 1992, 686–687). Suomessa Anja esimerkiksi Anja Kau-rasen Pelon maantiede (1995) ja siitä Auli Mantilan tekemä elokuva (2000)on nostanut esiin aggressiivisen, lähes demonisen naisen.


1970-luvulla. Kulttuurimme kirjaimellisesti kuluttaa osiksi hajotet-tua naisruumista (ks. luku IV). Voisikin sanoa, että pelkoa vaginadentatasta puretaan fetissoimalla ja kivettämällä nainen:

Miehen halu pyrkii kivettämään naisen ruumiin ja tekemään senliikkumattomaksi. Naisen ruumiilta riistetään mahdollisuus ma-ternaalisuuteen ja siitä tulee haluttava vain rajalla, jossa se onkuollut ruumis, fragmentoitunut ruumis ja kivettynyt ruumis.(Buci-Glucksmann 1984/1994, 100–101.)22

Ranskalaistaiteilija Orlan on haavautuvan kulttuurin virtuaalimi-nuus par excellence. Hän on kääntänyt länsimaisten kauneusideaa-lien fetisistisen luonteen osaksi taidettaan. Vuonna 1990 aloitetussaPyhän Orlanin uudelleensyntymä -taideprojektissa Orlan on leikan-nut naamaansa useita kertoja uusiksi käyttäen esimerkkinä renes-sanssimestareiden fragmentteja, esimerkiksi Leonardon Mona Li-san otsaa, Botticellin venuksen leukaa, Boucherin venuksen suuta jaGeromen Psyyken silmiä. Orlanille ruumis näyttäytyy ohjelmisto-na (engl. softwarena), vanhentuneena ilman täydentävää muokka-usta (Clarke 1999, 192; Goodall 1999, 159).23 Orlan ei näytä kui-tenkaan pelkkää lopputulosta vaan koko verisen uudelleen muok-kaamisprosessin. Heiskala (1996, 188–189) kirjoittaa: ”Orlanin ve-risten leikkaussalivideoiden ja sanamukaisesti kuvankauniin loppu-tuloksen ristiriita on modernin maailman ristiriita.” Kulttuurintut-kija Julie Clarken (1999, 190) mukaan Orlan haastaa abjekti-show’laan ja lopputuloksella katsojan: uudet kasvot ovat liian sileät,liian kontrolloidut ja ilmeettömät. Orlanin kasvot ovat dividuaa-liset – ne ovat sulautuneet eteeriseen tilaan transformaatioillaan.Hän on fetissoinut itse itsensä.

22 ”Male desire seeks to immobilize, to petrify the female body. […] The femalebody is robbed of its maternal body and becomes desirable only by going tothe limits as dead-body, fragmented body, petrified body.”

23 ”Body is obsolete”, ruumis on vanhentunut -ajatuksessa Orlan seuraa Anto-nin Artaud’ta sekä toista body art -taiteilijaa Stelarcia, joka on myös tehnytomasta kehostaan taidetta (Clarke 1999, 194; ks. O’Bryan 2005, 142).

94 – Atte Oksanen

Orlan nostaa esiin koko virtualisoitumisen problematiikan.Hänen jälkeensä ei ole enää paluuta luonnolliseen tilaan. Elämmevirtuaalisessa maailmassa, joka tarjoaa rajattomasti mahdollisuuksiaja maksimoi paitsi yltäkylläisyyden myös riskit. Braidotti (2002,262) on todennut, että nykymaailmassa ei tulisi turvautua nostalgi-aan eikä utopiaan. Kyborgit ja hybridit ovat jo täällä. Niin ikä kuinsukupuoli tulisi hahmottaa rihmastollisena prosessina. On jopa aja-teltava Deleuzen ja Guattarin (1973, 352) tapaan polyseksuaalistamahdollisuutta, että sukuja on rajaton määrä. Minuuden virtuali-soituminen sekoittaa ikä- ja sukupuolikulttuuria, mikä voisi avatamyös emansipatorisia mahdollisuuksia sosiaalisten suhteiden ollessasuotuisat. Kun sosiaaliset todellisuus ovat ladattu epävarmuudella,epäluottamuksella ja kilpailulla, virtuaaliminuus johtaa kauhuun japelon läpitunkevuuteen, joka saattaa purkautua aggressiona ja su-vaitsemattomuutena.


Caravaggio: Medusan pää (1590-1600), Firenze, Galleria degli Uffizi.

96 – Atte Oksanen

5. Tunne-elämän äärimmäistyminen

Kauhun kertosäkeet

Kauhu, maanalainen maailma, johon herää kauhusta kauhuun.Uni ei lopeta kauhua. Ikään kuin kauhu olisi sekä yö että päivä.Liikkumaton onnettomuus joka jättää kaiken kiemurtelemaanloppumattomaan hämärään… Ikuinen limbus… Jokainen unis-sakävelty sekunti, kirottu painajaismaisella takertumisella omiinpelkoihin. Pelot tulivat liian todeksi näin lähellä vuosituhannenloppua. Lähtölasku omaan tuhoon. Riistetty todellisuuteen, jostaei ole paluuta. Poljettu maisema, paranoian kiirastuli, rutto, rai-vo. Vaikeus erottaa hyvää pahasta. Elää elävästä kuolleesta. Kolk-ko panoraama, johon kuolema ei tarjoa ratkaisua, itse aiheutettupalaa takaisin riivaamaan. Ja todellakin se riivaa. (Lydia Lunch1996/2000.)1

Caravaggion Medusan pää (1590–1600, Firenze, Galleria degliUffizi) vangitsee äärimmäisen kauhun, jonka Medusa kokee kuol-lessaan. Caravaggion työ on merkittävä väkivaltaisen primaarikoke-

1 “Dread, the subterranean world where one awakes from Dread to Dread. Sleepdoes not put an end to dread. As if Dread is both day and night. An immo-bile disaster which allows everything to remain twisted into an endlesstwilight … Perpetual Limbo … Every somnambulant second plagued bythe nightmarish preoccupation of one’s own fears. Fears made much tooreal this close to the millennium. That final countdown to our own extinc-tion. Plundered into a reality from which one will never return. A shattereddreamscape, a purgatory of Paranoia, Pestilence, Petulance. Where it be-comes increasingly difficult to segregate Good from Evil. Living from theLiving Dead. A bleak panorama where not even Death offers release, forwhat you wrought will come back to haunt. And haunt it does.”


muksen kuvauksena.2 Sitä on pidetty jopa tieteellisenä tutkielmanaväkivallan aiheuttamasta stressistä (ks. Bal 1999, 135). Ei lienemyöskään pelkkä kuriositeetti, että barokin aikana Caravaggionäyttäytyi Anti-Kristuksen kaltaisena hahmona (Resca 2001, 80).Hän ei maalaa väkivallasta etäännytettynä dokumenttina vaan lähesomakohtaisena (mt. 155). Medusan päässä Caravaggio on käyttänytitseään kuvamateriaalina maalatessaan omat kasvonsa tauluun nais-hirviön kasvoiksi (Bal 1999, 138; Resca 2001, 13). Balin (1999,138, 153) mukaan Caravaggio lomittaa itsekriittisessä maalaukses-saan subjekti-maalarin ja objekti-hirviön samalla, kun myös suku-puolipositiot sekoittuvat. Immanentin väkivallan kuvauksessa Ca-ravaggio on vailla vertaa. Bal (mt. 137) pohtii heijastavan kilpeä,jolla Perseus hämäsi kivettäväkatseista Medusaa ennen kuin löi tältäpään poikki: ”Oliko kyse sisäänpäin kääntyneestä taposta, omankuolemanvietin introspektiosta, itsemurhasta ehkä?”3

Medusan pää tavoittaa ristiriidan, jota ei voida palauttaa suku-puolten välisen epäharmonian tuottamiin säröihin. Kauhu palau-tuu Deleuzen ja Guattarin (1980) kuvaamaan elimettömään ruu-miiseen. Näennäisistä eroistaan huolimatta Deleuzen ja Guattarinskitsoanalyysi, psykoanalyysi ja fenomenologia kuvaavat samankal-taista pohjustavaa nollatason ruumiillisuutta. Psykoanalyyttisestisuuntautunut Thomas H. Ogden (1992a) kuvaa ruumiin pohja-tasoa ’rajattomana aistiyhteytenä’ (autistic-contiguous position), jo-ka on hänen mukaansa kaikkein primitiivisin psykologisen organi-saation taso.4 Rajaton aistiyhteys on subjektin esisymbolinen, ruu-miillinen affektiavaruus, josta kaikki kokemukset minuudesta

2 Lukuisat barokkimaalarit kuvaavat äärimmäisiä tunteita. Guido Renin Viat-tomien verilöyly (1611–1612, La strage degli innocenti, Bologna PinacotecaNazionale) kuvaa kuolevien äitien ja lasten silmissä vastaavanlaista perin-pohjaista terroria. Annibale Carraccin Kuollut Jeesus Pyhän Fraciscuksen jaPyhän Maria Magdalenan kanssa (1602–1607, Pietà con i Santi Francesco eMaria Maddalena, Pariisi, Louvre) näyttää enkelilasten silmissä surunse-kaista kauhua.

3 ”Was that a killing turned inward, an introspection of a death drive, a suicideperhaps?”

4 Juha Siltala (ks. esim. 2001, 174) on suomentanut Ogdenin vaikeasti käänty-vän termin rajattomaksi aistiyhteydeksi. Jussi Turtiainen (2005) on kääntä-nyt käsitteen keskeytymättömäksi itseensä vajoamiseksi.

98 – Atte Oksanen

juontuvat (mt. 49). Se voi olla elimettömän ruumiin tavoin virtaavaja rytminen (mt. 31–33), mutta voi pitää sisällään myös kauhunliian rajattomasta hajoamisesta, minkä seurauksena saattaa ollamuun muassa kauhun tunne siitä, että putoaa ja vuotaa rajattomastimuodottomaan tilaan (mt. 4, 68).

Elimetön ruumis on myös muotoiluna lähellä Maurice Merle-au-Pontyn (1964a) myöhäisfenomenologiassa käyttöön ottamaa ’li-han’ (ransk. chair) käsitettä.5 Liha kattaa esidiskursiivisena välitilanasekä ihmisen että maailman ruumiit (Grosz 1994a, 95, 100–103;Leder 1999). Kuvataiteilijoista kirjoittaessaan Merleau-Ponty(1964b, 31–32) päätyi tukemaan käsitystä, että maailman täytyyläpäistä luovassa prosessissa taiteilija sen sijaan, että taiteilija läpäisisimaailman. Yhteneväisyyksistä huolimatta liha eroaa elimettömästäruumiista ja rajattomasta aistiyhteydestä. Se tavoittelee ennen kaik-kea visuaalista raja-aluetta, jossa ruumiillisuus on paitsi havaitsevaamyös havaittua (Leder 1999, 203). Viime kädessä liha viittaa eksis-tenssiin – ihmisen maailmassaoloon (Merleau-Ponty 1964a, 181–182). Elimetön ruumis kuvaa sen sijaan halujen täytteistä rihmas-tollista materiavirtaa ja rajaton aistiyhteys esi-psykologista koke-musta.

Elimetöntä ruumista, rajatonta aistiyhteyttä ja lihaa yhdistääniiden nivoutuminen kaikkeen olemiseen. Liha on Merleau-Pont-ylle eräänlainen olemassaolon paradoksi tai poimu niin kuin De-leuze (1986, 117) asian muotoilee. Liha ei ole intentionaalinen elet-ty ruumis (ransk. corps propre, engl. lived body) (ks. Merleau-Pon-ty 1945/1998) vaan jotain paljon perustavanlaatuisempaa. Samaan

5 Merleau-Pontyn ja Deleuzen ruumistulkintojen välisiä yhteyksiä ei ole liiem-mälti pohdittu. Deleuze halusi ehkä tarkoituksellisesti tehdä pesäeroa feno-menologian perinteeseen, vaikka varsinkin Merleau-Pontyn myöhäisfiloso-fia tarjoaisi lukuisia yhtymäkohtia. Deleuze ja Guattari (1991a, 168–169)kritisoivat fenomenologiaa ja näkevät Merleau-Pontyn lihan käsitteen etu-päässä idealistisena yhteenkäyvyytenä maailman lihan ja ruumiin lihan vä-lillä. Fabrice Bourlez (2002, 252–253) huomioi, että Deleuze ja Guattariovat lähempänä fenomenologiaa kuin haluaisivat ehkä myöntääkään. Mer-leau-Pontyn lihan ei ole niin yksioikoinen kuin Deleuze ja Guattari antavatymmärtää ja se on itse asiassa lähellä myös heidän immanenssin tason käsi-tettään.


tapaan elimetön ruumis on pohjimmiltaan kaikkien tekojemmetaustalla. Kun kaikki muu otetaan pois, se jää jäljelle. (Deleuze &Guattari 1980, 188.) Elimetön ruumis on pelkkää haluvirtaa: se onmasokistin sidottu keho, jota vain kipu koskettaa, tai skitsofreeni-kon täysin sulautunut kokemus omasta itsestä (mt. 186–187). Kaik-ki prosessuaaliset tulemiset kulkevat elimettömän ruumiin kautta(mt. 200). Se on avain luovuuteen, mutta myös omiaan ajamaantuhoon (Deleuze & Guattari, 1980, 185, 199, 628; Deleuze & Par-net 1977/1996, 50).

Ogdenille (1992a) rajaton aistiyhteys ei ole vain varhainen ke-hitysvaihe, josta astuttaisiin ulos kielen ja symbolien maailmaan. Sejää elämään taustalle ja ihmisen täytyy ottaa siihen suhde. Ihmisko-kemus on rajattoman aistiyhteyden, paranoidis-skitsoidin positionja depressiivisen position dialogia (mt. 9–10). Ogden on lainannutparanoidis-skitsoidisen position ja depressiivisen position käsitteetMelanie Kleinilta, mutta ei tämän tapaan näe niitä kehityksellisinävaiheina vaan psyykkisinä prosesseina. Edellinen viittaa kokemuk-seen, jota luonnehtii lohkominen binaarisiin oppositioihin, esimer-kiksi hyvään ja pahaan. Subjektit, jotka takertuvat siihen, eivät ky-kene ymmärtämään itsensä ja maailman välistä suhdetta. Maailmanäyttäytyy paremminkin pettymysten sarjana, jota vastaan minuut-ta yritetään raivoisasti puolustaa. (mt. 18–30.) Depressiivisessä po-sitiossa toisten ihmisten tunteet pystytään ottamaan huomioon jasubjekti pystyy tekemään eron symbolin ja symboloitavan välillä.Klein kuvasi depressiivisen position kaikkein kypsimmäksi psykolo-giseksi organisaatioksi. Depressiivisessä positiossa subjekti on juur-tunut historiaansa ja tulkitsee itseään suhteessa historiaansa. (Mt.11–18.)

Ogdenin (1992a, 46) mukaan rajattoman aistiyhteyden, para-noidis-skitsoidisen position ja depressiivisen position epäsuhta ai-heuttaa ongelmia. Rajaton aistiyhteys voi aiheuttaa aistihavaintojenja välittömän ruumiillisuuden tyranniaa, paranoidis-skitsoidinenpositio vangitsee omaan panssaroituu suojelukehäänsä, ja depressii-vinen positio saattaa subjektin tilaan, jossa omia tunteita ei enää

100 – Atte Oksanen

koeta ja elävä elämä tuntuu etäiseltä. Ihmisen täytyy Ogdenin mu-kaan kohdata oma primaaritasonsa ja myös primaaritasonsa aiheut-tama kauhu. Rajatonta aistiyhteyttä ei voida sulkea täysin pois. C.Fred Alford (1997, 9, 35–59) onkin todennut Ogdenin ajatuksiinnojaten, että pahuus ja väkivalta seuraavat yrityksiä kieltää olemas-saolon tuottama primaarikauhu tai kammo (engl. dread). Ihmisentäytyy tavallaan palata pohjatasolle – kauhu täytyy käsitellä tai men-talisoida.

Tässä luvussa tulen tarkastelemaan mentalisoinnin ongelmianykykulttuurissa ja subjektin psykologisella tasolla. Medusan pääpalauttaa mieleen, että elämä on eräänlainen jatkuva kertosäe – pa-luu kauhuun Medusan kauhistuneisiin silmiin, hiuksia täyttäviinkäärmeisiin ja kaulalta vuotavaan vereen. Deleuze ja Guattari (1980,382–383) kuvaavat pimeässä peloissaan olevaa lasta, joka alkaa lau-laa peittääkseen pelkonsa. Tuttu laulu luo ikään kuin pienen tur-vanpaikan keskelle pimeää kaaosta. Lopulta laulaessaan lapsi astuukaaoksensa ulkopuolelle – laulu ottaa vallan luovassa prosessissa.Kauhusta siirrytään kodikkuuteen, josta päädytään etsimään todel-lisuuden äärirajoja, kunnes päädytään taas jälleen kauhuun. Täytyymuistaa, että hirviöksi kuvatun Medusan verestä syntyy Pegasos,siivekäs taruhevonen. Keveys kasvaa raskaudesta.

Haavautuva emotionaalinen avaruus

The broken hearts, all the wheels that have turnedthe memories scarred and the vision is blurred

(Joy Division, ”From safety to where…?”,albumilta Unknown Pleasures, 1979)

Kontrolliyhteiskunnissa on siirrytty autoritaarisesta subjektin hal-lintayrityksistä subjektien terapeuttiseen kontrolliin (ks. Robins &Webster 1999, 179). Furedin (2004, 24–26) mukaan terapiainten-siivisyys on seurausta sosiaalisten ongelmien yksilöllistämisestä, jo-


pa poliittiset, taloudelliset ja koulutukselliset kriisit näyttäytyvätpersoonallisina. Furedi (2004) seuraa ajatuksessaan Ulrich Beckiä jaElisabeth Beck-Gernsheimia (2002, 39–40), joiden mukaan yhäuseammin juuri psykologinen diskurssi ottaa sijan sen sijaan, ettäkäsiteltäisiin sosiaalisia ongelmia. Hieman samaan tapaan senti-mentalismi siirsi sivuun taloudelliset ja poliittiset kysymykset jo ba-rokin aikana (Maravall 1975/1986, 88–90). Ihmisten sosiaalisessaelämässään kohtaavat ongelmat ovat alkaneet näyttäytyä persoonal-lisena kyvyttömyytenä, syyllisyyden tunteita, ahdistuksena, kon-flikteina ja neurooseina. Terapiaintensiivinen elämä on periaatteessalaajennus Beckin (1986) tekemille havainnoille riskien yksilöllistä-misestä.

Furedin (2004) mukaan 1990-luku merkitsi psykologisen emo-tionalismin lähes räjähdysmäistä kasvua. Ihmiset nähdään jo ikäänkuin valmiiksi traumatisoituneina ja täynnä psykologisia ongelmia.Julkiset areenat täyttyvät tunnustuksia latelevista subjekteista, jotkaovat tosi-tv:n areenalla valmiita paljastamaan itsestään kaiken (mt.40, 54). Janne Kivivuori (1992) kirjoittaa psykokulttuurista, jokavastaa pääosin Furedin kuvaamaa terapiakulttuuria. Tosin hän ajoit-taa sen alun varhemmaksi, vaikkakin korostaa, että Suomessapsykokulttuuri lähti liikkeelle myöhään, vasta 1960–1970 -lukujennopean modernisoitumisen sivutuotteena (mt. 80). Psykokulttuurikäsitteellistää itsensä täysin psykologisilla käsitteillä jopa linssienväärentymiseen asti (mt. 36). Taustalla välkkyy ehdoton autentti-suuden kaipuu. Kivivuoren (mt. 47–48) mukaan psykokulttuurissatoteutuu eräänlainen hulluuden juhlinta: ”Paradoksaalisesti sairas jahenkisesti järkkyvä ihminen onkin terveempi kuin paremminsosiaalistuneet (tai: pahemmin korruptoituneet) lähimmäisensä.”

Furedin (2004, 125) kuvaaman terapiakulttuurin paradoksinaon se, että se sekä kiinnittää huomion minuuden ongelmiin ettäintensifioi näitä ongelmia. Subjekteista tehdään riskitietoisia jatrauma-alttiita: epätavallisuudesta on tullut normi (mt. 129, 133,143). Elaine Showalter (1997) kirjoittaa Furedin tapaan myöhäis-modernia kulttuuria vaivaavasta trauma-alttiista riskitietoisuudesta.


Monipersoonallisuushäiriöt, satanististen hyväksikäyttötarinat jaabduktiotarinat kertovat hysteerisestä kulttuurista, joka luo epäi-lyksen ja vainoharhan mielialaa ja siirtää pois huomiota moderninyhteiskunnan kriisistä. Terapiatarinoiden valossa tulisi muistaaFoucault’n (1976, 113) teesi siitä, että valta on siedettävää silloin,kun se pystyy kätkemään omat mekanisminsa. Persoonallisten on-gelmien kuona peittää näkyvistä todelliset sosiaaliset ongelmat, esi-merkiksi yhteiskunnan epäorganisoitumisen, sosiaalisen tuen puut-teen ja jatkuva muutospakon, jotka tuottavat omalta osaltaan myöspersoonallisia ongelmia.

Furedin (2004) analyysit voidaan yhdistää Seltzerin (1997;1998) ja Farrellin (1998) kirjoittamaan traumakeskeisyyteen yhteis-kunnassamme. Subjekti jää omaa minäänsä kultivoidessaan kiinniomaan itseensä kuin vampyyri ikään. Traumoista ja oman minuu-den haavautumisesta voi tulla jopa eräänlainen elämäntapa: subjek-tit addiktoituvat omiin oireisiinsa (Furedi 2004, 97; Showalter 1997,19). Oman itsen löytäminen esimerkiksi psykoterapian avulla luon-nehtii keskeisesti amerikkalaista melko ristiriitaiseksi luonnehdittuaindividualismia (Bellah ym. 1985). Furedi (2004, 204) korostaa,että terapiakulttuurin perimmäistä ongelmaa: subjektit tehdään tie-toiseksi siitä, että heillä on erilaisia ongelmia, mutta heitä ei autetaselviytymään ongelmien yli. Jopa terapia saattaa pahimmillaan mer-kitä subjektin sosiaalisten suhteiden laadullista ja määrällistä hei-kentymistä, jos siitä tulee perusta koko elämälle.

Furedin (2004) mukaan terapeuttinen imperatiivi on vastausfragmentoituneeseen sosiaaliseen todellisuuteen. Kun 1960- ja 1970-luvulla terapeuttisia ideoita luonnehti optimismi ihmisen poten-tiaaliin, 1980-luvulta alkaen alettiin kultivoida pessimismiä ja kes-kittyä psykologisiin heikkouksiin mahdollisten vahvuuksien sijaan.Furedin kuvaama tilanne vastaa sosiaalipsykologi Roy F. Baumeis-terin (1986, 76–95) huomioita porvarillisen individualismin krii-sistä 1900-luvulla: seurauksena on keskittyminen ongelmiin, hen-kilökohtaisten heikkouksien ja vikojen painottaminen vahvuuksiensijaan. Baumeisterin jäljissä voitaisiin todeta, että vuosisadan lopus-


sa mielenterveyden ammattilaiset ovat alkaneet toimia samalla logii-kalla. Elämä on ongelmineen medikalisoitu ja ohjattu psykoammat-tilaisten ja heidän kanssaan yhteistyötä tekevän lääketeollisuudenkäsiin eikä medikalisointi ole edes herättänyt juurikaan vastustustasitten 1980-luvun (Furedi 2004, 99–101).

Furedin (2004, 153) mukaan vikojen etsintä nostaa itsetunnonesiin aikamme kulttuurisena myyttinä. Maailman ongelmien usko-taan johtuvan huonosta itsetunnosta. Baumeister (2003) kritisoikollegoineen naiivia uskoa itsetunnon positiivisiin vaikutuksiin.Populaaripsykologian runsaasti viljelemä itsetunto on käsitteenäheterogeeninen ja lukee sisälleen niin narsistisia, ylimielisiä kuinhelposti puolustuskannalle asettuvia ihmisiä. Suuri osa hyvän itse-tunnon myönteisistä vaikutuksista paljastuu tarkemmassa tarkaste-lussa ontoiksi. Yksi Baumeisterin päätuloksista on se, että alhainenitsetunto ei selitä väkivaltaa – toisin kuin on usein uskottu. Bau-meister liittää väkivallan narsistisesti itseään korostavaan, muttahauraaseen minuuteen. Myönteinen itsearvio ei johda positiivisiinseurauksiin, jos se rakentuu epärealistiselle pohjalle ja jos subjekti eikykene käsittelemään pettymyksiään. Niin sanottu hyvä itsetuntosaattaakin olla vain kuori, jonka sisällä ihminen on haavoittunut.(Baumeister 1997a, 128–168; Baumeister ym. 1996; Bushman &Baumeister 1998.)

Pahimmillaan terapiakulttuuri vain vahvistaa narsismia kulti-voidessaan yksilöä. Furedi (2004, 80) mainitsee, että terapiakult-tuuri tekee toisista ihmisistä vihollisia pelätessään riippuvuutta,mutta riippuvuuden eroosio ei johda yksilölliseen riippumatto-muuteen. Riippuvuudet korvaantuvat toisilla riippuvuuksilla.Kontrolliyhteiskuntien epäorganisaatiot voimistavat emotionaalis-ten riskien vaaraa samalla, kun nyky-yhteiskunta vaatii yhä tarkem-paa introspektiota ja itsekontrollia. Subjekti on jatkuvasti riski-tietoinen, mikä on myös omiaan tuhoamaan vähäisenkin tunteenvapaudesta. Subjektit lukkiutuvat depressiiviseen positioon, jossaelämä alkaa tuntua siltä kuin ei eläisi ollenkaan, tai paranoidis-skit-soidiseen puolustautumiseen, jossa pyritään kieltämään kaikkien


elämän vastoinkäymisten suhde omaan itseen, jopa etsimällä omiarajoja väkivallasta (ks. luku II). Elämme eräänlaista äärimmäisyyk-sien aikaa, jonka dividuaalit ovat tunnenarkkareita vailla minkään-laista uskoa mihinkään muuhun kuin omiin murheisiin ja haavoi-hin.

Furedi (2004, 142) toteaa, että nyky-kulttuurissa yksilöllisetmenetykset pyritään kätkemään ja solidaarisuus, vastuu ja uhrautu-minen loistavat poissaolollaan. Yksi terapiakulttuuriin johtaneistatekijöistä onkin traditioiden ja erilaisten uskomusjärjestelmienmurtuminen. Giddensin (1991, 184) mukaan myöhäismoderni-teetti on itsessään riskialtis ja voimistaa epävarmuuden ilmapiiriä.Jälkitraditionaalinen yhteiskunta on eräänlainen vaarallinen seik-kailu, johon kaikkien on osallistuttava (Giddens 1994, 59). Yhtei-sön kiinnipitävää voima on heikentynyt. Terapiakulttuurissa koros-tetaan tunteita ilman varmuutta, uskoa tai luottamusta mihinkään(Furedi 2004, 197). Voisi ajatella, että terapiakulttuurissa subjektion pakotettu repimään jatkuvasti mätivät haavansa auki sen sijaan,että hän antaisi niiden parantua ja kykenisi etäännyttämään itsensäniistä. Haavat tuottavat virtuaalisina uusia haavoja vailla toivoamuutoksesta.

Psykoanalyyttisesti orientoitunut ajattelija Julia Kristeva (1993)näkeekin nyky-yhteiskunnan keskeisenä ongelmana psyykkisenvälityksen puuttumisen. Sanat ovat eronneet teoista, minkä seu-rauksena merkitys katoaa ja oma elämä alkaa tuntua tyhjältä. Psyyk-kisessä haavakulttuurissa haavojen toisto on juuri tällaista heittäyty-mistä tyhjiin toisiinsa viittaaviin merkityksiin, joista ei enää pystytäkytkeytymään takaisin todellisuuteen. Kristevan (mt. 16–18, 51–53) mukaan ihmisille tarjoutuu tilanteessa ratkaisuksi paitsi neuro-kemikaalit, psyykelääkkeet myös toisteiset mediakuvat. Subjektithäilyvät sairaalaan menon ja television edessä unelmoinnin välissä.Kumpikaan ei tuota sinänsä ratkaisua heidän ongelmiinsa. Ne tur-ruvat subjektia entisestään ja sekoittavat rajoja mielihyvän ja todel-lisuuden sekä toden ja valheen välillä. Kristeva (mt. 17) toteaa, ettäspektaakkeli tarjoaa elämän unena. Näin kontrolliyhteiskunnissajäljitellään Calderonin barokkifraasia ”la vida es sueño”.


C. Fred Alford (1997) korostaa, että pahuus on alkanut näyt-täytyä nyky-yhteiskunnassa uudella tavalla. Pahaa ei enää kyetä si-joittamaan mihinkään symboliseen avaruuteen vaan se jää ikäänkuin ilmaan hieman samaan tapaan kuin Freudin (1919/1947) epä-mukavuuden kuvauksissa rikkirevityistä raajoista, irronneista sil-mistä ja kuolleista heräämisistä. Alfordin (1997, 87–98) pessimisti-nen päätös on, että jopa faustilaisessa tematiikassa uskottiin sentäänvielä ihmiseen. Saatana sentään edellyttää ihmiseltä yhteistyötä jatässä mielessä uskoo ihmiseen toisin kuin kuin vampyyri, jokahyökkää takaa päin ja imee parasiittina veret. Andrew Delbancon(1995, 124) mukaan Saatana on kuollut nyky-yhteiskunnasta ja jät-tänyt sen eräänlaiseen kriisin tilaan. Pahuus on jäänyt vääjäämättö-mäksi kokemukseksi, mutta sen kuvaamiseen ei ole enää minkään-laista symbolista kieltä. Kun kaikki objektiiviset kriteerit oikeasta javäärästä, hyvästä ja pahasta, katoavat omasta itsestä ja omista tun-teista tulee ainoa moraalinen mittari (Bellah ym. 1985, 76–77). Pa-huus jää ikään kuin ilmaan – se on toistopakkoinen epämukavahaava, joka koskettaa meitä kaikkia (Oksanen 2005).

Pahaa ei kyetä nykykulttuurissa psyykkisesti mentalisoimaan.Mentalisointi on kyky kytkeä oma minuus maailmaan ja ottaa sii-hen myös emotionaalisesti etäisyyttä (Fonagy ym. 2002). Ogdenin(1992a) termein onnistunut mentalisaatio olisi onnistunutta dialo-gia rajattoman aistiyhteyden, depressiivisen position ja paranoidis-skitsoidisen position välillä. Haavautuvassa kulttuurissa traumat,haavat ja väkivalta ovat virtuaalisesti läsnä, mutta ne koetaan liianläheltä. Tunteista puhuva emotionalismikin hukuttaa ihmisen tun-teisiin sen sijaan, että auttaisi häntä tunnekuohujen yli. Subjektiteivät kykene muodostamaan rakentavaa kytköstä primaarisiin pel-koihinsa. Terapiakulttuuri edustaa tunnepainoksesta huolimattakyvyttömyyttä kohdata vaikeuksia ja ihmiselämään liittyvää perus-tavanlaatuista kammoa.


Kontrollin ääripäät – satuttaminen minuutena

Kontrolliyhteiskunnissa yksilöllisyys toteutuu vampyristisena mah-dollisuutena elää jatkuvassa muutostilassa saamatta palkkioksi mi-tään muuta kuin uusia haasteita, epävarmuuksia ja riskejä. Ongel-mana on intensifioituneen itsekontrollin pakko vailla varmuuttaelämän jatkuvuudesta. Minuus lakoontuu ja muuttuu eräänlaiseksityhjäksi kokemukseksi, jota pyritään täyttämään erilaisilla elämyk-sillä. Elämme elämysnälkäisessä yhteiskunnassa, jonka dividuaaliteivät koskaan tunnu saavan tarpeekseen. Elämä ei enää toteudu va-paa-ajan mahdollisuutena käydä huvipuistossa vaan jatkuvana elä-myspuistona, rajattomana elämysten haikailuna, joka toimii osanakulutuskapitalismia. Markkinoiden kannalta täydellisin kuluttaja eiole koskaan kylläinen. Halu tuottaa myös puutteen, kuten Deleuzeja Guattari (1973, 34) tähdentävät. Kulttuuriamme vaivaa erään-lainen ähkyilmiö: tunteilla ja traumoilla mässäilystä ja kulutus-kulttuurin ylenpalttisista mahdollisuuksista seuraa, ettei mikään oi-keastaan enää tunnukaan miltään.

Peter C. Whybrow (2005) analysoi ilmiötä, jota hän kutsuuAmerikan maniaksi. Vaurauden ja ylenpalttisuuden keskellä mi-kään ei tunnu riittävän. Enemmän ei ole koskaan tarpeeksi (mt.129). Whybrownin sosiokulttuurinen analyysi tarttuu erityisestiteknologisen yhteiskunnan luomaan uuteen nopeaan maailmaan(engl. fast new world), jossa ihmisfysiologian rajat ovat koetuksella.Tarpeesta saavuttaa jatkuvasti lisää vaurautta ja menestystä on para-doksaalisesti tullut huono vaihtokauppa, esimerkkeinä kilpailutetutja epävarmat työpaikat, aikapula, katkonainen yöuni, liikapaino,ahdistuneisuus ja krooninen stressi (mt. 106). Nautinnoista seuraatässä faustilaisessa kaupassa kärsimystä. Ihminen on fysiologisellatasolla ajettu radaltaan dysfunktionaaliseen tilaan. Teknologia ei de-terministisesti sanele tätä tilaa mutta on omalta osaltaan helpotta-massa sen syntyä, kun kaikki tapahtuu koko ajan tässä ja nyt tois-teisesti. Onni sen sijaan ei ole toistoa vaan kykyä elää hetkessä, vaik-ka vain kerran (mt. 237).


Whybrow (2005, 64, 71, 92–93, 116) puhuu addiktiivisestakaappauksesta. Maaninen uuden etsiminen laittaa aivojen dopa-miinireitit jatkuvalle rasitukselle. Mielihyväkytkennän seuraus onsama kuin addiktioissa. Subjekti tarvitsee kovempia panoksia tai ai-neita saavuttaakseen saman mielihyvätason. Aivojen palkkiosystee-mi ajetaan äärirajoille. Manian sivuseurauksena saattaakin olla pu-toaminen depressioon tai äärimmäiseen kyllästymiseen. Situatio-nistit ymmärsivät jo 1960-luvulla kyllästymisen kulutusyhteiskun-nan sosiaaliseksi patologiaksi (Marcus 1989, 52). Guy Debord(1967/1992, 21, 54, 182) kirjoitti kapitalismissa toteutuvan spek-taakkelin olevan banaali ja tautologinen. Internetin, sähköpostin,kännyköiden ja television reaaliajassa banaalius on läsnä tässä ja nytja kaikkialla. Kaikkea on tarjolla mutta yksinkertaisesti liikaa. Suo-ranta ja Vadén (2005, 192) sivuavat teemaa ja lainaavat osuvastieräälle nuorten palstalle kirjoittanutta ”Pessiä”, joka on kyllästynytkaikkeen, jopa kyllästymisen tunteeseen:

Olen kyllästynyt. Totaalisen auttamattomasti kyllästynyt. Olenkyllästynyt nälänhätään, Irakin tapahtumiin, itsemurhiin, rotu-syrjintään ja Matti Nykäseen. […] Olen kyllästynyt täydellisyy-teen, syömishäiriöihin, poptähteyteen, yksinhuoltajaäiteihin, per-heväkivaltaan ja purukumeihin elokuvateatterin penkissä. Olenkyllästynyt kyllästymiseen ja tunteeseen, että kaikki, mitä tapah-tuu, tapahtuu väärään aikaan ja väärille henkilöille.

Kyllästymisen seurauksena saattaa olla pakonomainen tarve etsiäpakotietä turtuneesta tilasta. Ranskalainen antropologi David LeBreton tarttuu useissa tutkimuksissaan tarttunut nyky-yhteiskun-nan tarjoamien extreme-elämysten teemaan. Ei liene yllätys, että1990-luvulla extreme-lajien kuolemantapaukset lähtivät Ranskassadramaattiseen nousuun (Le Breton 2000a, 2). Äärielämysten hake-misesta on tullut osa keskiluokkaista elämäntapaa (Le Breton2002a, 119–125), mikä heijastelee nykyään usein kohdattavaa risti-riitaa: erilaiset valinnanvapaudet ovat lisääntyneet, mutta tosiasialli-nen vapauden kokemus ei (Le Breton 2000b, 12). Alun perin ääri-


elämykset liitettiin niin sanottuun x-sukupolveen eli karkeasti otta-en 1960-1970-luvuilla syntyneisiin (Holtz 1995, 3–4, 73–79). Il-miötä voi pitää kuitenkin laajempana. Vaikka 1990-luvun alku kul-minoi esimerkiksi populaarikulttuurissa itsetuhoista äärirajojen et-sintää, ilmiö ei ole kadonnut mihinkään. Nykyään voidaan puhuajopa extreme-ilmiöiden normalisoinnista. Niistä on tullut osa hy-väksyttyä elämäntapaa.

Le Bretonin (2000b, 18–20) mukaan extreme-lajeissa voidaantietoisilla valinnoilla rakentaa kokemusta omasta toimintakyvystä,jonka rajana näyttäytyy vain kuolema (mors ultima linea rerum est).Äärimmäistä itsekontrollia voidaan pitää Stephen Lyngin (1990)mukaan ’rajatyönä’ (engl. edge-work). Termi on lainattu Hunter S.Thompsonin hulluuden rajoja koettelevia huumeiden käyttökoke-muksia kuvaavasta Fear and Loathing in Las Vegas -teoksesta (Thomp-son 1971/1996, 80; ks. myös Playboy 1978, 78). Tällainen omanminuuden koettelu muistuttaa Whybrownin (2005, 92–93) kuvaa-mia stressinarkomaaneja, jotka addiktoituvat työhön ja elämäänliittyviin riskeihin ja niiden nostattamaan mielihyvään. KutenThompsonin harrastamassa gonzo-journalismissa rajatyö on jatku-vaa tasapainottelua elämän ja kuoleman, tietoisen ja tiedostamatto-man välillä. Siinä kolkutellaan kirjaimellisesti hulluuden portteja.(Lyng 1990, 855.)

Yhteiskunnassa, jossa subjekteilta vaaditaan jatkuvaa itsekont-rollia, hakeudutaan myös vapaa-ajalla harrastuksiin, jotka vievätkirjaimellisesti äärirajoille. Palkintona on entistä sävähdyttävämpiätunteita (Le Breton 2002a, 145). Le Breton (2004, 12; 2002a, 114)pitää riskikäyttäytymistä henkilökohtaisina siirtymäriitteinä, nar-sistisina muodonmuutoksina, jotka onnistuvat vakuuttamaan sub-jektille sen, missä yhteiskunta epäonnistuu: miksi elämä on elämi-sen arvoista (ks. myös Schouten 1991). Subjektiiviset tavat muo-dostaa arkielämän nopeudessa omaa minuutta ovat entistä äärim-mäisempiä. Jatkuvasta riskitietoisuudesta seuraa halu ottaa itse ris-kejä. Äärimmäinen itsekontrollin tarve on perin maskuliininen taparakentaa identiteettiä ja se on vahvasti yhdistettävissä erityisesti


nuorten miesten usein riskialttiiseen elämäntapaan (Le Breton 2002a,105–108; 2004, 7–9).

Äärimmäinen itsekontrolli, rekontrolli, voidaan kuvata erään-laisena reterritorialisaationa. Siinä subjekti paaluttaa minuuttaankohtaamalla äärirajoja ja viime kädessä kuolemaa. Deleuze ja Guat-tari (1973) kuvasivat reterritorialisaatiolla tilaa, jossa sosiaalinenkenttä ylikoodataan ja ylijärjestetään. Reterritorialisaatio lukitseehaluja ja toimii myös uusien tuotantomuotojen vastavoimana. Senvastinpari on deterritorialisaatio, jossa haluvirrat vapautetaan kul-kemaan elimettömän ruumiin läpi.6 Vaikka termejä on alun perinkäytetty kuvaamaan yhteiskunnallisia prosesseja, niitä voidaan lu-kea myös sosiaalipsykologisesti. Ylikontrolloimalla, rekontroimallaitseään subjekti pyrkii aggressiivisesti luomaan itselle oman territo-rionsa ja vakiinnuttamaan oman minuutensa muureja, jotka uhkaa-vat sulautua dividualisoivaan maailmaan.

Rekontrollilla on liityntäpintansa maskuliiniseen panssaroitu-miseen, jossa tunteita työstetään väkivaltaisella panssaroitumisellaympäröivää todellisuutta vastaan (ks. Theweleit 1977/2000; 1978/2000; luku I & II). Toisiin kohdistettu väkivalta on tällainen im-pulssi palauttaa oma toimintakyky (Siltala 1994a, 452–455; 1995).Peter Fonagy (1993; 1995) puolestaan kuvaa subjektin väkivaltai-suutta mentalisaation epäonnistumisena. Väkivalta alkaa toimiaitseilmaisuna. Subjekti kokee olevansa olemassa vain satuttaessaantoisia. Kutsun tätä satuttamiseksi minuutena. Fonagy (1993, 480)liittää väkivallan oman minuuden aggressiiviseen puolustamiseen jakyvyttömyyteen käsitellä omaa tuhoavuutta. Alfordin (1997, 43–44) mukaan väkivalta seuraa paranoidis-skitsoidista yrityksestä ko-kea elämä ilman minkäänlaista tuskaa.

Rajoja luovan itsekontrollin vastaparina on kontrollin täydelli-nen deterritorialisaatio, täydellinen lentoon lähtö tai pako, dekont-

6 Territorialisaation termi juontuu Eugene W. Hollandin (1999, 19) mukaanLacanin analyysistä lapsen ja vanhemman varhaisesta vuorovaikutuksestaalkaen imetyksestä. Vuorovaikutus kartoittaa lapsen erogeenisia alueita jajännittää niihin liittyvät elimet eroottisella energialla. Esimerkiksi huuletkytkeytyvät rintoihin.


rolli. Le Breton (2000b, 35–38) mainitsee riskikäyttäytymisessäharhailun puolen, josta hän nostaa esimerkkejä sekä elokuvasta ettäkirjallisuudesta, esimerkiksi Marguerite Duras’n, Werner Herzogin,Samuel Becketin ja Antonio Tabucchin. Taiteen kuvaama harhailutai eräänlainen toiseksi tuleminen, jota Deleuzekin usein kuvaa, onkuitenkin muuttunut yhä tavanomaisemmaksi. Voidaan ajatella,että kontrollin läpitunkevuutta seuraa myös täydellinen halu irrot-tautua kaikesta. Baumeisterin (1997b, 208–211; ks. 1986, 76–95)mukaan erilaiset eskapistiset toimintamuodot aina television katse-lusta, ahmimiseen, alkoholismiin, masokismiin ja itsemurhiin ker-tovat halusta paeta itsekontrollin painetta. Masokismia Baumaister(1988, 42) kuvaa haluksi paeta identiteettiä ruumiiseen. Minuusvapautetaan väkivaltaisesti elimettömään ruumiiseen.

Itseni vahingoittaminen antaa minulle tunteen kontrollista, kun envoi saavuttaa sitä muualla elämässäni. Se tekee minut aidoksi ja saaminut voimaan paremmin. Vapautus emotionaalisesta kivusta.Turvallisuuden muoto. (Itsensäviiltelijä, Favazza 1996, 279.)7

Vastaava kontrollin voimistamisen ja latistamisen välinen jännitetoimii useissa destruktiivisiksi luokiteltavissa tavoissa, joilla subjek-tit yrittävät saavuttaa kokemuksia. Esimerkiksi itsensäviiltäjien ontodettu joko yrittävän patoutua tunteita vastaan tai etsivän juurikivun tunnetta viiltelystä. Itsensäviiltelystä etsitään kontrollia, kunsitä ei saavuteta muualta, tai sitten täydellistä vapautta – omaa autis-tista rauhaa. (Favazza 1996, 244; Levenkron 1998, 109.) Viiltelystävoi tulla voimakas olemassaoloon liittyvä tapa: viiltelen itseäni, olensiis olemassa (Kilby 2001, 127). Tapoja yhdistää puute kokea maail-maa merkitykselliseksi ilman omaan itseen kohdistettua vahingoit-tamista. Kim Hewitt (1997, 24–25) huomioi yhteyden narsismiin.Fragmentoituneet subjektit etsivät ruumiinsa rajoja erilaisilla ta-voilla stimuloida ruumista. Ihon viiltely, ruuan ahmiminen ja ok-

7 ”Self-harm gives me a feeling of control when I cannot find control in theenvironment. It also makes me feel real. I enjoy it. It makes me feel better.Release from emotional pain. A form of security.”


sentaminen aiheuttavat ruumiille shokin, joka tuottaa kokemuksenomasta olemassaolosta.

Fonagyn mukaan patologisesti aggressiivisten lasten minuus onhauras ja he ovat jääneet esireflektiivisen, fyysisen minän vangeiksi.Mentalisoinnin ongelmat johtavat siihen, että ruumis yksin alkaakantaa tunteita ilman psykologisen tason apua. (Fonagy ym. 1993,481; 2002, 405–406; Fonagy & Target 1995, 495). Esimerkiksiitsensäviiltely voidaan nähdä tavaksi käsitellä ihoa viiltämällä tun-teita, joita ei muuten pystytä tuntemaan (Favazza 1996, 275–276;Mclane 1996, 112–114). Kun psyykkinen todellisuus ei pysty vas-taamaan, iho alkaa puhua. Ranskalainen psykoanalyytikko DidierAnzieu (1995) puhuu ihominuudesta (ransk. Moi-peau). Iho näyt-telee ratkaisevaa roolia minuuden muodostumisessa. Se on raja ih-misen ja maailman välillä, ja kokemus omasta itsestä maailmassasyntyy juuri ihon mahdollistamasta kommunikaatiosta. Itsensäviil-telyä voi ajatella tilana, jossa maailmassa koetut huolet kääntyvätihon huoliksi. Kyse on pohjimmiltaan kommunikaatiosta tai kit-kaisesta vuorovaikutussuhteesta subjektin ja maailman välillä, An-zieun (1995, 134) käsittein ihominuuden myrkystä (ransk. toxiquedu Moi-peau).

Itsensäviiltely saattaa tuntua äärimmäiseltä esimerkiltä, muttase tuntuu kertovan jotain olennaista ajastamme. Subjektit takertu-vat nykyään lähes pakkomielteisesti omiin ruumiisiinsa. Destruktii-visiksi luokiteltujen ruumiinmuokkaustapojen, kuten itsensäviilte-lyn ja anokreksian, ohella kuntosalit ja -polut täyttyvät subjekteista,jotka pyrkivät kokemaan itsensä eläviksi. Plastiikkakirurgia onedennyt aina valtavirtatelevisioviihteeseen asti (ks. luku V). Omaruumis on vielä vyöhyke, jota voi yrittää hallita, kun maailmaan eivoi vaikuttaa (Le Breton 2002b, 17; ks. luku VII). Anorektikonruumis kertoo loppujen lopuksi aika tavallisen tarinan halusta kont-rolloida omaa ruumista aina siihen asti, kun itsekontrolli muuttuudestruktiiviseksi (ks. Hewitt 1997, 41–53; Puuronen 2004). Nykyih-misen keskeisin ongelma on toimijuuden puute omassa elämässä,minkä seuraukset saattavat purkautua radikaaleilla, transgressiivisil-la ja destruktiivisilla tavoilla.


Minä en halua olla minä

Olen totaalisen paskana, olen siis olemassa (Shaviro 2003, 146).8

Itsekontrollin vaateilla varjostettu minuus muistuttaa linnoitettuakaupunkia, jota kalvaa sisältäpäin rutto. Muurien ulkoisesta näyttä-vyydestä kannetaan suurta huolta, samalla kun niiden sisällä erilai-set intressiryhmät käyvät omia identiteettijuonitteluitaan. Kaupun-ki on kaaoksen partaalla. Siellä herää milloin uhkia naapurikaupun-gin hyökkäyksestä, milloin häly sisäisestä sekasorrosta. Yhteydet ul-komaailmaan ovat täynnä epäluuloa. Myöhäismodernit dividuaalitovat tällaisia barokkisia kaupunkeja kaupunkien sisällä, moniker-roksia ja poimuttuneita maailmaan, kuten Deleuze ja Guattariusein korostavat. Minuutemme virtuaalisuus olisi loputon voima-vara, mutta vaarana on, että se tuhotaan miinoittamalla sosiaalisetkytkökset ja rakentamalla muurit minuuden suojaksi. Liian vaati-vassa nykymaailmassa subjektin on vaikea löytää tasapainoa omanminuutensa, toimintansa ja sosiaalisen maailmansa välillä.

Emme koskaan elä minuuden rautahäkissä täydellisesti. Vir-tuaalisesti moneksi jakautunut minuus deterritorialisoi itsensä jaavautuu erilaisille haluvirroille. Sen sijaan ylikontrollointi rakentaapakonomaista minuutta, jonka seurauksena välimatka toiminnan jasubjektin henkilökohtaisen identiteettinarratiivin välillä voi kasvaaliian suureksi ja muistuttaa tilaa, jota R.D. Laing (1960/1999, 100–112) kutsuu valeminäjärjestelmäksi (engl. false self system). Mi-nuus hahmottuu erilleen maailmasta, joka on saattanut käydä liianvaativaksi ja tukahduttavaksi. Kyky kokea ja kommunikoida maail-massa eheänä ja tuntevana subjektina on vaikeutunut. Elämysäh-kyssä subjekti on valmis entistä äärimmäisimpiin tiloihin, vaikkeisamaan aikaan ole valmis hyväksymään edes omaa itseään. JuliaKristeva (1993, 16) toteaa, että nykyelämän nopeudessa ja kaootti-suudessa rajatilojen ja valeminuuksien kaltaiset ilmiöt nousevat en-

8 ”I am totally screwed, therefore I exist.”


tistä helpommin esiin. Näreen (2002a, 223) mukaan virtuaalitiloi-hin liittyy valeminuuksien riski. Oman itsen virtuaalinen esittämi-nen saattaa poiketa rajusti siitä, kuinka subjekti käyttäytyy reaalissakasvokkaisessa vuorovaikutuksessa (ks. Gerdt 2004; Oksanen &Näre 2006, 123–126; luku VI).

Orlan ei ole myöhäismodernissa kulttuurissa suinkaan poikke-us. Aikaamme kuvaa hyvin niin sanottu ruumiinkuvan häiriö (engl.body dysmorphic disorder), jossa tietyt ruumiin osat alkavat näyt-täytyä vääristyneiltä (Littlewood 2002, 181). Subjekti ei tunnistavampyyrin tavoin itseään vaan hakee yhä äärimmäisempiä tapojamuovata ruumistaan, viimeisimpinä trendeinä ihon sisään asennet-tavat implantit ja amputuoinnit. Aikamme ”päivitä itsesi” -eetos eisalli pysähtymisen tilaa. Kenties jopa identiteetti on olemassa vainidealisaationa – seuraavana päivitysversiona – tai portfolioon kirjat-tuna.9 Subjekti ei näe itseään peilistä, sillä kuva on vanhentunut.Kontrolliyhteiskunnissa eletään tässä mielessä nopeutetussa nyky-hetkessä, jossa haikaillaan tulevaisuutta. Identiteetti näyttäytyy pro-jektin kaltaisena. Uuden identiteetin työstäminen alkaa, kun edelli-sen perustuksia vasta valetaan.

Lähes patologisena näyttäytyvän ruumiinkulttuurin kääntö-puoli on se, että äärimmäisiltä, marginaalisilta ja alakulttuurisiltavaikuttavat tavat muokata saattavat olla subjektin näkökulmastapelastus. Esimerkiksi itsensäviiltelyn on todettu ehkäisevän paljonvaarallisempia itsetuhon muotoja, kuten itsemurhayrityksiä (Favaz-za 1996, 270; MacAniff Zila & Kiselica 2001, 47; McLane 1996,115). Arpitatuointien harrastajia tutkinut Victoria Pitts (1998, 72–75) puhuu tatuoinneista liminaalitilana uuden ja vanhan välillä.Pittsin analysoimissa tatuointirituaaleissa entisen heikon identitee-tin tilalle lunastetaan uusi ja vahva. Kim Hewitt (1997) on puoles-taan todennut, että itsensäviiltelyn avulla saavutettu eheä minuusvoi olla parempi vaihtoehto kuin fragmentaarinen minuus, jotamyöhäismoderni yhteiskunta tarjoaa.

9 Viime aikoina on alettu puhua portfoliosukupolvesta. Nuorten työvoimanmyyjien on pakko tuotteistaa itseään ja ilmaista omaa ainutlaatuisuuttaanja yrittää erottua muista. (Hoikkala & Salasuo 2006.)


Guido Reni: Lucretian itsemurha (1640–1642), Rooma, Pinacoteca Capitolina.


6. Lopun aluksi: lasi ja liha

Myöhäismoderni altruismi

I know one thing for sure,I have doubts about life, but none about deathI have hopes about death, but none about life(Diary of Dreams, ”Dead Letter”, albumilta Nigredo, 2004.)

Hänen elämänsä ja kuolemansa välissä on hetki, jolloin elämäon jo alkanut leikkiä kuoleman kanssa (Deleuze 1995/2003,361).1

Asuessani Roomassa vuonna 2000 kävin eräänä kevätpäivänä Capi-tolium-kukkulan Pinacotecassa. Kuljin väsyneenä maalauksilla täy-tettyjen huoneiden läpi, kunnes silmäni pysähtyivät kahteen sisar-maalaukseen: toisessa oli Lucretia veitsi kädessä ja toisessa Kleopatrakädessään koukku – kaksi barokin usein kuvaamaan itsemurhaaja-naista.2 Katseeni kohdistui sekä pintaan, jossa teräase kohtaa ihon,että naisten silmiin piirtyneeseen tuskaan, silmiin, jotka ovat surus-saan pohjattomat kuin kaivo. Pysähtymiskokemustani voidaan ku-

1 ”Entre sa vie et sa mort, il y a un moment qui n’est plus que celui d’une viejouant avec la mort.”

2 Garrard (1989, 210–211) huomauttaa, että kuvataiteen ja kirjallisuuden ku-vaamat naiset muistetaan hyvin monesti juuri itsetuhoisuudestaan: Sapfo,Dido, Ofelia, Lady Macbeth, Faidra, Antigone, Hekuba, Madame Bovary,Madame Butterfly, Hedda Gabler. Vaikka historia ja myytit ovat täynnämyös kuuluisia miesitsemurhaajia, taiteessa he eivät ole saaneet samanlaistaasemaa.


vata ranskalaisen kirjallisuudentutkijan ja semiootikon RonaldBarthes’n (1980, 48–49) punctumin käsitteellä. Se on pisto, havah-duttava hetki. Guido Renin Lucretian itsemurhan (1640–1642) jaKleopatran itsemurhan (1640–1642) silmät lävistivät mieleni.

Renin Lucretian itsemurha ei kuvaa verta kuoleman indeksiksi-nä, kuten muutamissa vastaavasta aiheesta maalatuissa maalauksis-sa, esimerkiksi verisessä Melchiorre Gherardininin (1607–1675)Lucretian itsemurhassa (1751, Milano, Pinacoteca Ambrosiana).Huomio kiinnittyy silmiin ja veitsen liikkeeseen. Teos kuvaa häviä-vän hetken ennen kuin veitsi lävistää ihon ja sydämen ja nostaamuistiin Lucretian tarinan, johon on usein palattu kuvataiteessa jakirjallisuudessa. Hyveellinen roomalaismatroona Lucretia surmaaitsensä tultuaan vieraan miehen raiskaamaksi. Hänen itsemurha-ansa voisi kuvata durkheimilaisittain altruistiseksi (Durkheim 1897/1952). Nainen uhrautuu menetettyään hyveellisyytensä yhteisönhyveellisyyden esikuvaksi.

Vaikka kontrolliyhteiskuntia luonnehtiikin enemmän anomiakuin altruismi ja hauras vähäinen integraatio tiiviin sijaan, altruis-min merkitys nyky-yhteiskunnassa on pohdinnanarvoinen asia. Ar-lie Russell Hochschild (1983, 195–196) toteaa, että Laschin kuvaa-man narsismin ohella altruistinen uhrautuminen voi johtaa valemi-nuuteen, esimerkiksi tilanteessa, jossa subjekti alistuu emotionaalis-ta hyväksikäyttöä muistuttavalle tilanteelle. Sari Näre ja Jaana Läh-teenmaa (1992) kirjoittavat puolestaan altruistisesta individualis-mista, joka merkitsee tasapainottelua oman uhrautumisen ja yksi-löllisten valintojen välillä: altruistinen individualisti tekee sekä sosi-aalisesti että subjektiivisesti vastuullisia valintoja.3 Kontrolliyhteis-kuntien altruismille on luonteenomaista individualismin eroosio:tilanne jossa valinnaksi tulee joko uhrautuminen tai tuhoutumi-nen, hyvinvointiin viittaava riskitön oma vapaus valita on margina-lisoitu (ks. myös Näre 2005b, 145).

3 Sittemmin myös Ulrich Beck ja Elisabeth Beck-Gernsheim (2002, xxii) ovatalkaneet käyttää käsitettä.


Hewittin (1997, 124) mukaan esimerkiksi itsensäviiltelyn ylei-syys kertoo yrityksestä kokea jonkinlaista autonomiaa, yksilöllisyyt-tä ja sosiaalista identiteettiä tilanteessa, jossa on tultava ikään kuinuhrin kaltaiseksi ja merkattava henkilökohtaiset stigmat ihoon. Sa-masta syystä Kristus-myyttikään ei ole menettänyt voimaansa. Ruu-mis leimataan, koska yksilö ei pystynyt vastaamaan yhä ankaram-maksi käyvän todellisuuden vaateisiin. Ruumiin yhteiskunnallinenmerkintä voitaneen katsoa yhdeksi kontrolliyhteiskuntien piirteis-tä: raaka teknologinen nopeus vaikuttaa elämäämme hermosolu-tasolle asti.

Kontrolliyhteiskuntien tragiikka piilee siinä, että vaikka divi-duaalit yhdistyvätkin rihmastojen lailla marionetteina kontrolliyh-teiskuntien lasin ja teräksen arkkitehtuuriin, ei ole olemassa perso-noitua tai objektoitavissa olevaa vallan keskipistettä, joka voitaisiinyksinkertaisesti syrjäyttää. Todellisuus on näkyvyyden ja näkymät-tömyyden leikki, jota symbolisesti uhmaavat pimeät tilat ja niidenaiheuttama kauhu, ruumiskuvastot kliinisten konttoreiden keskel-lä, suolenpätkät, mätänevät ruhot, goottilainen epämiellyttävyys,epävarmuus omasta itsestä, emotionaalinen pommitus, halu ohjataitseä ja tarttua lankoihin, jotka punoutuvat liian kauaksi, jotta ku-kaan voisi niihin tarttua paitsi toinen rihmastollinen kokonaisuus,joka ei anna armoa. Lucretia toimii, dividuaali on jo menettänytotteen itsestään ja muuttunut terminaaliksi terminaalien keskelle.

Saastainen sikiäminen

Piranesin Carceria voidaan pitää myös muistutuksena tutkimuksenteon vaikeudesta. Mistä alkaa ja mihin lopettaa? Portaat tuntuvataina jatkuvan rajattomasti ja tarjoavan lukuisia labyrinttisia mah-dollisuuksia, joista jatkaa eteenpäin. Tutkija sotkeentuu helpostiomiin Adrianen lankoihinsa ja loputtomiin rihmastoihin, jolloinkysymykseksi jää, miten luoda konsistenssia kaaokseen. Miten ku-vata ja avata todellisuutta niin, että tavoitetaan jotain olennaista?


Loppujen lopuksi tutkimus on aina abstraktia ja vaillinaista, muttase voi toteutua immanenttina prosessina, jossa tekijä tunnustaa tut-kimusprosessin myötä oman vaillinaisuutensa. Silti on tärkeää, ettätutkijalla on sanottavaa maailmasta eikä vain teoreettismetodisestaapparaatistaan.

Oheinen taulukko kuvineen kokoaa tutkimukseni aikajänteetja käsitteet yhteen. Esityksen ei ole tarkoitus olla tyhjentävä – vainvisuaalinen esitys edellä esitetystä muutamin käsittein.

Esimodernin ihmisen ei tarvinnut tehdä valintoja. Hän kulki läpisymboliuniversumin luoman Via Dolorosan harmoniassa. Elämääluonnehti etupäässä uskonto, joka yleisesti ottaen tuki ihmistä. Kir-kolla tai kruunulla oli täysi oikeus ihmiseen. Hänen ei tarvinnutmiettiä elämänvalintoja, sillä niitä ei jätetty kovinkaan paljon. Mo-derni yksilö sai valinnanvaraa. Hänen syntymäänsä voidaan pitäämyös identiteetin syntymänä. Yksilö jäi kysymään, kuka hän oike-astaan on. Hänellä oli valittavanaan vaihtoehtoja, joiden hän tiesituovan oikean tuloksen. Uskonnon oli syrjäyttänyt tiede ja suvere-

Kehä Sokkelo Rihmasto

Minotaurus Yksilö, individuaali Marionetti, dividuaaliVia Dolorosa Cogito Ergo Sum Desidero Ergo SumHarmonia Disharmonia PolyfoniaUskonto Tiede KaupallisuusSuvereniteetti Kuri KontrolliEsimoderni Moderni Myöhäismoderni


niteetin kuri. Ihmisiä ei enää teloitettu julmissa spektaakkeleissavaan heidät lukittiin vankilaan kasvamaan ihmisinä. Instituutioidenajateltiin paitsi kasvattavan yksilöitä myös luovan paremmat edelly-tykset hyvinvoinnille.

Myöhäismodernien kontrolliyhteiskuntien myötä ihminen as-tuu entistä katkonaisempaan tilaan. Moderni disharmonia muut-tuu riitasointujen polyfoniaksi, joka muistuttaa usein täydellistäkakofoniaa eikä kuulija välttämättä tunnista edes rytmiä tai melodi-aa. Maailmaa luonnehtii ennen kaikkea epäluottamus ja epävar-muus. Yksilö, individuaali, joka ainakin kuvitteli toimivansa ja te-kevänsä ratkaisuja, on vaihtunut dividuaaliksi, joka ei enää vaikutasosiaaliseen maailmaan vaan toimii sen kaupallisesti tuotettujen va-lintojen puitteissa. Marionetin ei tarvitse pohtia olemassaoloaan;riittää että hän tuntee olevansa olemassa. Marionettidividuaalin on-gelmana on, että hänen olemassaolonsa tuntuu kaikesta huolimattatyhjältä. Hän on elävältä kuollut vampyyri tai zombi, joka etsii pa-konomaisesti itseään.

Olen lukenut tähän tutkimukseen mukaan yhdeksän artikke-lia, samoin kuin Danten Helvetissä on yhdeksän tasoa. Tarkoitukse-ni on esittää palasia myöhäismodernista rihmastohelvetistä kokosen kirjossa skitsomaskuliinisuuksista, teknologian, kuoleman jaseksuaalisuuden kytköksiin, ruumiin kulttuurisiin kehityskulkui-hin ja väkivaltaan. Artikkeleilla ei ole hierarkiaa, kuten Danten hel-vetissä, vaan jokainen on oma monadi-infernonsa, uusi demoninenlähtö aiheeseen. Katastrofeja kuvaavan barokin tapaan niissä maail-ma näyttäytyy usein menetettynä rauniona, elämän nurjana puole-na. Helvetin kolmannessa laulussa kuljetaan ohi portin, jonka päällälukee: ”Ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää” (Alighieri 1302–1321/1980, 22).4 Rihmastohelvettiin heittäytyvän lukijan ei tarvit-se antautua synkkyyden valtaan, sillä toivoa on vain epätoivossa.

4 ”Lasciate ogne speranza, voi ch’intrate” (Alighieri 1302–1321/1985, 30).


Artikkeliosuus


Kalervo Palsa: Rauhan paikka (1987), Valtion taidemuseo, Maj-Lis Pitkäsen kokoelma.


I Yksin kaikkia vastaan:Kalervo Palsan maskuliininen hulluus1

Lähtö kuolemaan ja perversioon

Hänen totaalin pimeyden maailmassaan suu ja silmät ovat yksielin joka näykkii läpikuultavilla hampailla … mutta mikään elinei ole muuttumaton toiminnaltaan tai sijainniltaan … sukupuo-lielimiä versoo kaikkialla … peräsuolet aukeavat, tyhjentyvät jasulkeutuvat … (Burroughs 1959/1998, 22.)2

Kalervon Palsan (1947–87) maalauksissa ja sarjakuvissa hirttäydy-tään penikseen, naidaan kuolleita ja ulostetaan suuhun. TeoksessaToinen tuleminen (1982–83) lihava hirviömies synnyttää itsensäkaltaisen olennon. Rauhan paikassa (1987) mies lukee rauhassa sa-nomalehteä keinutuolissa. Hänen rauhallinen tilansa hahmottuukuitenkin maskuliiniseksi anukseksi, jonka ympärillä levittäytyymakaaberi maailma täynnä fasismia ja sadismia: hirviöitä, fasisti-miehiä, kidutettuja ja alistettuja naisia, porttoja, pääkalloja. Tässäartikkelissa analysoin Palsassa kuvautuvaa maskuliinista hulluutta,jossa kuolema, väkivalta ja seksuaalisuus kietoutuvat toinen toisiin-sa. Kriittisen miestutkimuksen näkökulmasta miestä ja maskuliini-suutta ei oteta annettuina vaan erilaisia maskuliinisuuksia pyritäänpaikantamaan ja laittamaan kritiikin kautta liikkeeseen (ks. Hearn1998a, 782).

1 Julkaistu Naistutkimus-Kvinnoforskning -lehdessä 2002, 15: 4, 18–29.2 ”In his pace of total darkness mouth and eyes are one organ that leaps for-

ward to snap with transparent teeth … but no organ is constant as regardseither function or position … sex organs sprout everywhere … rectumsopen, defecate and close.” (Burroughs 1959/2005, 9.)


Käytän aineistona Palsan maalauksia, sarjakuvia ja päiväkirja-merkintöjä, jotka kattavat ajan vuodesta 1962 vuoteen 1987. Rans-kalaisen filosofin Gilles Deleuzen hengessä tarkoitukseni on yhdis-tää Palsa laajempaan sosiokulttuuriseen kontekstiin ja pohtia, kuin-ka Palsan tuotanto päiväkirjamerkintöineen nousee diagnosoimaansuhdetta seksuaalisuuteen, sukupuolisuuteen ja kuolemaan (ks.Deleuze ja Guattari 1975). Ajatuksena on, että taiteilija voi toimiakulttuurin taudinmäärittäjänä, joka erottelee olemassa olevia jaorastavia asioita (Deleuze 1990, 195; 1993, 14; Deleuze & Parnet1977/1996, 142–147; Smith 1998, xvii). Esimerkiksi Franz Kafkan(1883–1924) kirjallisuus diagnosoi Kolmannen valtakunnan fasis-min, Venäjän byrokraktian ja Amerikan teknokratian luomia uhkia(Deleuze & Guattari 1975, 22). Markiisi de Sadea (1740–1814) jaLeopold von Sacher-Masochia (1836–1895) Deleuze (1967) kuvaapuolestaan kliinikkoina, jotka luovat teoksissaan ilmiöistä taudin-määrityksiä. Esimerkiksi Sacher-Masoch liitti toisiinsa seksuaali-suuden ja kivun ja yhdisti nämä sidontaan ja häpäisyyn. Näin hänteki tunnetuksi ilmiön, joka on myöhemmin määritelty ’masokis-miksi’ (mt. 15–16).

Käsitys taitelijasta kulttuurin taudinmäärittäjänä tai kliinikko-na ei ole subjektilähtöinen. Päinvastoin Deleuze haluaa murtaa psy-koanalyysin käsityksen kirjoittamisesta omien sisäisten tilojen il-maisemisena (Holland 2000, 251–252). Hän korostaa, että taiteili-ja ei ole neurootikko eikä myöskään ilmaise itseään vaan on parem-minkin osa sosiaalista todellisuutta (Deleuze 1993, 13–14). Taiteili-ja diagnosoi sosiaalisia paremminkin kuin yksilöllisiä ongelmia(Holland 2000, 252). Kirjailija ei luo itsestään mitään vaan ainasuhteessa maailmaan. Foucault’laisittain hän olisi enemmänkin osadiskursiivista todellisuutta luokittelijan merkityksessä (Foucault1969/ 1994, 798). Esimerkiksi Deleuzelle ’Charlotte Brontë’ mer-kitsee enemmän tuulien tilaa kuin persoonaa ja ’Virginia Woolf ’puolestaan enemmän sukupuolten ja sukupolvien tilaa (Deleuze &Parnet 1977, 143). Tässä mielessä on syytä puhua paremminkintekijäfunktiosta kuin tekijästä luojan merkityksessä (Foucault 1969/1994).


Palsan merkitys tässä artikkelissa tulee ajatella nimenomaan te-kijäfunktion ajatuksen kautta. Palsa merkitsee perversion ja kuole-man tilaa, jossa hulluus ja maskuliinisuus risteytyvät toisiinsa. Ky-syn, miten maskuliininen hulluus toimii Palsan tuotannossa. Mas-kuliininen hulluus on vain yksi tapa toimia miehenä, mutta sitä eipitäisi silti lukea pelkäksi poikkeustapaukseksi vaan paremminosaksi maskuliinista kulttuuria, jossa rajojen menettämisen pelkokääntyy väkivallaksi.

Myytti ja vimma

”17.11.1966 […] Olen taiteilijapersoonallisuus ja psykopaatti.Olen nero ja minulla on psykoosi. […] Olen hysteerikko ja tiedänsen. Myönnän perverssit taipumukseni. Minun osalleni Kohtalo(olen fatalisti ja nihilisti) on varannut jotain suurta ja minä näytänvielä kaikille. Ei minua mikään estä.” (Palsa 1990a, 34.)

Palsassa kiteytyy liiankin helposti kaikki se, mitä suurelta (mies) tai-teilijalta odotetaan (ks. Vadén 1997, 69). Hän oli erakko, häntä eihyväksytty omana aikanaan, hän eli lyhyen ja karun elämän ja kuolinuorena. Hän ryyppäsi, poikkesi seksuaalisista normeista ”homos-telemalla” (Palsa 1990a, 252) ja masturboimalla heteroseksin sijaan.Kuolema vaivasi häntä alituiseen. 2000-luvun taitteessa onkin help-po todeta, että hän oli omana aikanaan ”väärinymmärretty taiteili-janero” (Karjalainen 2002, 5). Tässä mielessä Palsa on vain yksi jat-ke mielikuvissa taiteen eteen uhrautuvista yksilöistä, joiden elämäntraagisuus on takeena heidän taiteensa suuruudesta (ks. Lepistö1990; 1991, 51; Pollock 1980). Griselda Pollockin (1988, 11, 20, 95)mukaan taiteilijoiden ympärille muodostunut nerokultti on muo-dostunut individualismin maskuliiniseksi huipentumaksi.

Myyttiä Palsasta alettiin rakentaa erityisesti hänen kuolemansajälkeen. Hän alkoi saada ylistäviä arvioita lehdistössä ja töiden arvonousi (Pallasmaa 2002, 74). Pian ilmestyivät postuumina sarjakuva-albumit Kuolema ja intohimo (1988) sekä Eläkeläinen muistelee


(1990b) sekä Maj-Lis Pitkäsen toimittama Kalervo Palsan päiväkir-jat (1990a). Palsasta tehtiin tv-filmi, Pekka Rönkkö toimitti hänestäkirjan 1989 ja Tere Vadénin taiteenfilosofinen tutkimus ArktinenHekkuma ilmestyi 1997. Syksyllä 2002 hän tuli entistä ajankohtai-semmaksi Kiasman näyttelyn myötä. Palsan kohdalla on kuitenkinvaara käydä kuten Vincent van Goghin, josta kiinnostuttiin ensim-mäisen maailman sodan jälkeen ensin etupäässä persoonana (Lepis-tö 1990, 131–132).

Länsimainen pakkomielle yksilöllisiin taiteilijaneroihin on kui-tenkin Palsan ja hänen tuotantonsa problematiikan ytimessä. Palsaon jo varhaisissa päiväkirjamerkinnöissään varma paitsi neroudes-taan myös siihen itsestään selvästi liittyvästä hulluudesta. Vanhene-va Palsa tunnustaa kuitenkin elämän realiteetit ja uhma muuttuualistumiseksi kohtaloon. Hän kirjoittaa 17.8.1979: ”Minä olen tur-hautunut nero. Kotka. Korkealla lentävä.” (Palsa 1990a, 261.)Myöhemmin hän toteaa, ettei neroja edes ole olemassa (mt. 281).Reilua vuotta ennen kuolemaansa hän huomauttaa lakonisesti, ettähänestä itsestään on tullut myytti (mt. 359). Kokonaisuutena voikuitenkin olettaa, että juuri tämän myytin olemassaolo on laittanutliikkeelle todellisuuden äärirajojen etsimisen, joka on sosiaalisendiagnoosin edellytys. Neromyytti alkaa toimia taiteilijan kautta. Sevelvoittaa hänet rikkomaan rajoja, sillä nerouden paradoksaalisuu-teen kuuluu, että neroa ei hyväksytä omana aikanaan (ks. Vadén1997, 69). Mutta samalla tämä rajojen etsiminen on luonteeltaanmaskuliinista – maskuliinisen hulluuden toteuttamista.

Nerous on suhteessa 1700-luvun lopulla syntyvään moderniinsubjektikäsitykseen, joka perustuu esimerkiksi sielun ja ruumiin,luonnon ja kulttuurin, subjektin ja objektin ja feminiinisen ja mas-kuliinisen dualismeille (Lehtonen 1994). 1900-luvun lopulla täl-lainen utopia itsenäisestä yksilöstä (eng. individual) on problemati-soitunut. Myöhäismodernin ajan paradokseja on sen patoutunuttarve etsiä jatkuvasti yksilöllisyyttä, vaikka aidosti yksilöllisiä tekojaon entistä vaikeampi toteuttaa. Vadénin (1997, 38–41) mukaanmuutos näkyy Palsan taiteessakin, jossa asubjektiiviset teemat ovat


voimakkaita. Nerouden painottamisesta huolimatta hän kuvaa toi-mintaa, joka ei ole yksilöllistä. Esimerkiksi Raivaajat (1967) ja Amok-juoksu (1967) teoksissa liikkeet ovat motivoimattomia ja yksilöimät-tömiä. Palsa on risteyksessä, jossa toinen tie vie perinteiseen mo-derniin yksilöllisyyteen, individualismiin, kun taas toinen myöhäis-moderni tie hajottaa yksilöllisyyden. Individuaalisesta tulee divi-duaalista, jaettavaa, jakautuvaa ja rajat sotkevaa (Deleuze 1990, 244).

Sama problematiikka nousee esiin Palsan päiväkirjamerkin-nöissä. Palsa rinnastaa itsensä Vanhan Testamentin Jobiin (esim.4.1.1967), Kalevalan Kullervoon (esim. 15.7.1969) ja Kristukseen:”18.2.1968 […] Minulla on poron katse, Kristuksella on poronkatse, kuolemansa tietävillä ihmisillä on poron katse, toivonsa me-nettäneillä on poron katse.” (Palsa 1990a, 44, 81.) Lukemattomissaomakuvissaan Palsa katsoo alistuneena katsojaa. ”Vaikka he näkevät

Kalervo Palsa: Raivaajat (1967), Valtion taidemuseo, Maj-Lis Pitkäsenkokoelma.


rikan silmässäni, eivät he näe köyttä kaulassani” (Nimetön omakuva,1969). Individualismin hinta on tuhoutuminen – miten olla yksilömenettämättä yhteyttä muihin? Kärsijä-Kristuksen kääntöpuolenaonkin kärsimyksen muuttuminen mielettömäksi. Vadén (1997, 22,51, 81–85) vertaa Palsaa Kalevalan Kullervoon (ks. myös Palsa1990a, 141). Molempien hahmossa toteutuu sama vimmainen ka-pina ja sotaretki kaikkia vastaan. Palsa on yksin kaikkia vastaan niinkapitalismia, pikkuporvarillisuutta kuin omaa Kittilän yhteisöään-kin. Hän on jopa itseään vastaan epäillessään nerouttaan. Kullervo-teoksessa (1983) hirttäytynyt Kullervo kirjoittaa peniksellään puu-hun Adolf Hitlerin sanat: ”Maailma on voimakkaiden kiertopal-kinto.” Raivoaminen ja vimma on muuttunut yksilöitymättömäksi,dividuaaliseksi (ks. Vadén 1997, 38, 82).

Kullervo kuoleman palveluksessa

Erkki Pirtolan (2002, 14) mukaan Palsa on feministi. ”Onko ku-kaan esittänyt näin perusteellisesti miehen sairautta?” Pirtola kysyy.Palsa kuvaa ja edustaa miehen sairautta, mutta feministiksi häntäon kuitenkin vaikea määritellä. Paremminkin hän liukuu jossainmisogynian ja feminismin välimaastossa, kodittomana, Kullervona,joka on yksin kaikkia vastaan, niin miehiä kuin naisia. Boheemielä-mää lapissa -sarjakuva (1980-luku) kiteyttää teeman. Sarjakuvassakuvataan, kuinka taiteilija on Lapin yhteisössään halveksittu ihmi-nen: ”Naiset olivat huoria tai sitten heitä ei ollut ollenkaan. Maala-ria pidettiin kylässä impotenttina, runkkarina tai homona.” Sarja-kuvan taiteilijamies on pilkattu kelvoton mies, mutta vastaavaan ta-paan hän määrittää naiset huoriksi. Lopussa taiteilija kuolee litistyt-tyään mökkiin yöpyneiden ihmisten alle. Yhteisön paine on tukah-duttanut hänet. Sarjakuva kiteyttää problematiikan, joka nouseeesiin toistuvasti Palsan päiväkirjamerkinnöissä. Yhteisö ei hyväksypoikkeavuutta, mutta toisaalta taiteilija ei itse halua mukautua vaankuvaa jatkuvasti asioita, jotka ovat salaisia tai kiellettyjä.


Palsa paheksuu myös itseään varsinkin nuoruuden päiväkirja-merkinnöissään. ”3.8.1967. […] Tiedän mitä tuttavani sanovat senjälkeen kun olen kuollut ja sarjakuvani paljastuu. He sanovat: ’hänoli hullu ja seksuaalisesti perverssi.’” (Palsa 1990a, 60.) Perversiolaittaa halun toimimaan erilaisessa järjestelmässä kuin on normaa-listi oletettu (Deleuze 1969, 353). Binaariset jaottelut – esimerkiksiruuan ja ulostamisen, inhimillisen ja eläimellisen, elämän ja kuole-man, aikuisen ja lapsen, ja mielihyvän ja kivun – rikkoontuvat (Sil-verman 1993, 35). Perversio onkin jotain, jolla ei ole sijaa sosiaali-sessa järjestyksessä – sitä ei luonnehdi subjekti eikä objekti vaanabjekti, joka ei myönnä eikä kiellä (Kristeva 1980, 23). Se voidaanmääritellä asumattomaksi osaksi sosiaalista todellisuutta ja on kan-soitettu abjekteilla, jotka eivät saa oikeutta olla subjekteja (ks. But-ler 1993, 3).

Palsan taiteessa halu toimii toisin kuin on totuttu. Normaaliu-den rajat rikkoontuvat. Teoksissa kuvataan nekrofiliaa, raiskauksia,koprofiliaa, tappamista ja itsemurhia, jotka on kaikki yhdistettyseksuaalisuuteen. Kuitenkin pitäisi puhua paremminkin Palsa-mo-neudesta kuin Palsasta. Hänen tuotannostaan on eroteltavissa en-sinnäkin tendenssi abjektista kohti subjektia ja toiseksi tendenssiabjektin äärimmilleen viemiseen. Edellinen merkitsee sulautumistayhteisöön ja yhteisön normatiiviseen järjestelmään. Jälkimmäisessätapauksessa perversiosta itsestään tulee puolestaan pervompaa kuinpervo. Tämän todellisuuden Palsa (1990a, 229) kiteyttää osuvastipäiväkirjamerkinnässään: ”21.4.1978. Perversio on elämän ainoatarkoitus, ainoa ilo. Tyydytys, seksuaalinen kieroutuneisuus. Vaionko olemassa enää kieroutumia?” Vadén (1997, 115) tiivistää pal-salaisen perversion: ”Perversio on kaikkialla, siksi se on normaalia.Toisaalta perversio on normaaliuden repression aiheuttamaa, siitäperversion vimma ja normaaliuden (väki)vallankäyttö.”

Täydellinen perversioon vapautuminen on vaikeaa. Paitsi ettäPalsa kertoo päiväkirjoissaan polttavansa sarjakuviaan, hän häpeäämasturbointia ja yrittää lopettaa sen. ”Näissä piireissä onanistiakohdellaan kuin homoa”, nuori Palsa (1990a, 38) viittaa. (Ks. myös


Vadén 1997, 121–123.) Seksuaalisuudesta tulee Palsalle proble-maattista paitsi töiden ja masturboinnin myös naisten kautta. Pal-salle naiset näyttäytyvät joko huorina tai madonnina. Kun tyttö tar-joutuu Palsan kosketeltavaksi, hän alkaa vihata tätä: ”29.7.1962.Eilinen inhottaa minua. Inhoan Sonjaa. ’Portto’, ajattelen, ’narttu,huora, lutka.’ Menemme äidin kanssa hillaan.” Maailma on jakaan-tunut huonoon ja hyvään. Samankaltainen ristiriitaisuus nouseeesiin Palsan teoksissa, joissa huonoksi asettunut seksuaalisuus saaseurakseen kuoleman: naisen vaginan paikalla on hirttosilmukka,kuolema runkkaa, peniksen ympärillä on piikkilankaa.

Psykoanalyyttisesti tulkittuna objektiksi muuttumisen pelkoon suurempi kuin kastraation tai kuoleman (Thomas 1996, 27).Maskuliinisen ahdistuksen ytimessä on pelko ulosteeksi muuttumi-sesta (mt. 12-14; 83–84). Saasta siirretään naisiin. Tässä prosessissa”toisista tulee paskaa”, kuten Judith Butler (1990/1999, 170) osu-vasti kiteyttää.3 Palsan sarjakuvissa ja maalauksissa naisruumis hä-päistään, lävistetään, sodomoidaan. Uhkaava tekijä on poistettava.Lili Marlene-teoksessa (1986) tämä naisen poissiirtäminen, syrjäyt-täminen tulee harvinaisen selkeästi esiin. Lili Marlene on alkujaanlaulu, josta tuli toisen maailmansodan aikana hitti sekä saksankieli-senä että käännöksinä yli rintamalinjojen. Vihollissotureilla oli yh-teinen intohimo. Vaikka miehet kamppailivat keskenään, he pyrki-vät samalla luomaan keskinäistä veljeyden tunnetta feminiinisyyttävastaan (ks. Jokinen 2000, 222–225). Tämä toteutui naisen, esi-merkiksi aikansa seksuaaliobjektin Marlene Dietrichin, laulamanhitin avulla. Samanlainen homososiaalisuus nousee esiin Palsanteoksessa. Soturimiehet rakastelevat toisiaan ja kuristavat nukeksipelkistyvää naista. Lili uhrataan miehisen järjestyksen eteen.4

3 ”The boundary between the inner and outer is confounded by those excre-mental passages in which the inner effectively becomes outer, and thisexcreting function becomes, as it were, the model by which other forms ofidentity-differentiation are accomplished. In effect, this is the mode bywhich Others become shit.” (Butler 1990/1999, 170.)

4 Maj Lis Pitkäsen mukaan Palsa sai idean Lili Marleen -teemaan Rainer Wer-ner Fassbinderin elokuvista (Pallasmaa 2002, 86). Fassbinder ohjasi LiliMarleen -elokuvan vuonna 1980.


Tere Vadénin (1997, 143) mukaan Palsan nuoruuden toive so-peutumisesta väistyy myöhemmin sopeutumattomuuden ja kuller-vomaisen uhman edestä. Palsa ei ehkä sopeudu miehiseen kulttuu-riin heteroseksuaalisuuden kautta, mutta hän käyttää muita teitä.Samaan tapaa kuin esimerkiksi Klaus Theweleitin (1978/2000,188–195) kuvaamat esifasistiset 1920-luvun Freikorps-joukot myösPalsa tuntee elävänsä vain kuoleman läheisyydessä, kun tuho on lä-hettyvillä olipa sitten kyse jatkuvasta kuoleman ja itsemurhan poh-timisesta ja kuvaamisesta tai alituisesta ryyppäämisestä. Kynttilääon poltettava nopeasti, vaikka se tuhoaa kaiken (Palsa 1990a, 31).Siltala (1994a, 140, ks. myös 178, 180) kirjoittaa alkoholismistaäärimmilleen vietynä elämänhallintana kemiallisin keinoin. Palsankohdalla kuolemaa voidaan pitää äärimmäisenä itsehallinnan muo-tona, jossa toteutuu maskuliininen fantasia täydellisestä hallinnasta– kuolleena olemisesta (eng. being-death) (Thomas 1996, 110).Pari kuukautta ennen kuolemaansa Palsa (1990a, 36) julistaa: ”Ih-misiin luotan liikaa. Minun on alettava karttamaan heitä. Minäolen samurai.” Miehen on hallittava itsensä – Kullervon uhma ei saataittua, Kristuksen on kuljettava Via Dolorosansa loppuun asti.

Anus solaris – saastainen todellisuus

Ulosteisena kuin maljakon pohjaan maalattu silmä tuo aurinko,joka nyt lainaa loisteensa kuolemalta on haudannut yön löyh-kään olemassaolon. (Bataille 1998, 35.)

Palsan teoksissa maskuliiniseen kuvataan aina hirvittävä ja hirviö-mäinen puolensa. Ihmissusi-sarjassa (1971) alleviivaa tätä puolta sel-keästi. Palsa (1990a, 193) kirjoittaa teemasta: ”10.10.1976. […] Ih-missusi-satu on hyvä ajankuva. Siinä on seksiä, sadismia, masokis-mia, väkivaltaa. Ihminen, jolla on paha toinen minä.” UllamariaPallasmaan (2002, 86) mukaan teema on Picasson Minotaurus-tee-man sitaatti, joka jää kirjalliselle tasolle ilman visuaalista tehoa.


Näin ei välttämättä ole. Kuvissa susipäinen atleetti menee naimisiinsievän naisen kanssa, kuristaa tämän, jättää, on kahden alastomannaishahmon palvonnan kohde. Tausta on punainen ja kirkas keltai-nen aurinko polttaa jokaisessa kuvassa. Georges Bataille (1985, 63–66; 1998, 61–64) on kuvannut Vincent van Goghin yhteydessä au-ringon mädättävää vaikutusta. van Gogh kuvaa teoksissaan aurin-gon täyteen valoonsa nimenomaan korvansa silpomisen jälkeen.Auringosta tulee turmiollista ja sairasta. Bataillen (1985, 1998) es-seissä se yhdistyy anukseen – sen sijaan että aurinko olisi järjen jakirkkauden symboli siitä tulee paskan kehto.

Kristeva (1980, 86) liittää abjektiin esimerkiksi ulosteen, kuu-kautisveren ja muut ruumiinnesteet, jotka horjuttavat subjektia.Maskuliinisen fantasian ytimessä on kuitenkin toive näiden torjut-tujen asioiden kanavoinnista – ulosteen ajamisesta uomiinsa (Tho-mas 1996, 112). Anus alkaa toimia koneena, joka saa halun toimi-maan miehisessä järjestyksessä. Deleuzen ja Guattarin (1973, 7, 23,34) mukaan halut kanavoituvat niin sanottujen halukoneiden(ransk. machine désirante, engl. desiring-machine) kautta. Ei olekyse siitä, että subjekti haluaa vaan paremminkin siitä, että halulaittaa subjektin toimimaan.5 Palsa diagnosoi, kuinka anaalinen ko-ne toimii maskuliinisuuden sisällä. Se jakaa todellisuutta binaarises-ti siihen, mikä voidaan hyväksyä ja mikä kielletään. Tässä fantasias-sa todellisuus jakautuu ylempiin eli miehiin ja alempiin eli naisiin.Paranooisessa todellisuudessa maskuliinisuus panssaroituu kaikeltavieraalta ja pyrkii maksimaaliseen kontrolliin. Klaus Theweleitin(1977/2000) mukaan freikorps-miesten pahin painajainen oli pu-nainen tulva, kontrolloimaton vallankumous, joka yhdistyi mieli-kuvissa veren ja ulosteen virraksi. ”Kuolema kaikelle, mikä virtaa”,sanovat panssaroidut miehet (mt. 238).6

5 Subjektivistisen väärintulkinnan vuoksi Deleuze ja Guattari eivät enää Milleplateaux -teoksessa puhu halukoneista vaan käyttävät neutraalimpaa käsi-tettä ’agencement’ (Massumi 1992, 82), joka on käännetty sommitelmaksi(ks. Deleuze 1992). Suosin kuitenkin halukoneen käsitettä, sillä agence-ment pitää sisällään aktiivisen (sommittelija) että passiivisen (sommiteltu)merkityksen, joka ei välity käännöksessä.

6 ”Tod allem, was fließt.”


Sigmund Freud (1908/1981, 174) on yhdistänyt ulosteen kul-taan. Assosiaatio syntyy kaikkein arvokkaimpana ja arvottomimpa-na pidetyn välille. Assosiaation taustalla on myös kehitysopillinenajatus ulosteesta lapsen ensimmäisenä lahjana (Freud 1914/1981,81; 1917/1981, 132). Samaan tapaan voidaan ajatella auringon jaulosteen kytkös. Kirkkauden, järjen ja vallan symbolista tulee saas-taista – kaiken näkevä Jumala, joka etsii likaa maskuliinisuudesta;ihon alle tunkeutuva Jumala (ks. Theweleit 1977/2000, 429–430).Freudin (1911/1981) analysoima Daniel Paul Schreberin tapaus ki-teyttää aurinkoproblematiikan merkityksen maskuliinisessa para-noiassa. ”Tuomari Schreberillä on auringonsäteet perseessään”, ku-ten Deleuze ja Guattari (1973, 7) asian ilmaisevat.7 Schreber uskoiolevansa Jumalan koeteltu poika, joka on tullut lunastamaan maail-man onnettomuudelta. Jumalan säteet herjasivat häntä neitiSchreberiksi ja pyrkivät hajottamaan hänen maskuliinisuuttaanjopa niin, että Schreber ajatteli ruumiinsa pitävän sisällään naisenhermosoluja, joiden avulla Jumala voisi hedelmöittää hänet ja tuot-taa uuden ihmisrodun. (Freud 1911/1981.) Palsan teoksessa Toinentuleminen (1982–1983) hirviömäisen lihava ja epämuodostunutmies synnyttää uuden ihmisen peräreiästään. Samaan tapaan Mie-hekkäät kuukautiset -teoksessa (1973) viitataan maskuliiniseen li-sääntymiseen. Lisääntyvä mies pitää sisällään feminiinisyyden jatoiseuden kauhun.

Deleuze ja Guattari (1973, 66–67, 106–107) kritisoivat Freu-dia siitä, että tämä ei ottanut Screberin tapausta analysoidessaanhuomioon ajan poliittista, sosiaalista ja historiallista kontekstia, esi-merkiksi ajan nousevaa juutalaisvihaa – sen sijaan kaikki on pelkis-tetty seksuaalisuuteen ja isäsuhteisiin. Klaus Theweleitin (1977/2000, 250–255, 418–422; 449) analyysissä puhtaus, fasismi ja soti-laallinen maskuliinisuus kytkeytyvät historiallisesti toisiinsa. Ruu-miista tulee panssari, josta lika tulee pitää loitolla. Sotilaallinen kurilinnoittautuu tulvaa ja virtauksia vastaan. Massaparaatit, vuorillerakennetut linnat tai obeliskit ovat esimerkkejä tästä pyrkimyksestä

7 ”Le president Schreber a les reyons du ciel dans le cul.”


kanavoida halu uomiinsa. Avaimina ovat selkeät rajat, korkeus, tur-va, liikkumattomuus – taas palataan assosiaation tasolla aurinkoon,joka edustaa kuivuutta, varmuutta ja pysyvyyttä. Palsan työt kuvaa-vat tällaisen panssaroidun maskuliinisuuden kääntöpuolta: toisiinkohdistuvaa aggressiota. Panssaroitunut maskuliinisuus raivaa tiel-tään kaiken, naiset ja epäkelvot miehet – kaiken mikä virtaa vapaasti.

Aino-Barbaran huuto

Palsan teosten maailmassa kuolema ei ole lempeä, vaikka hänelläonkin muutamia töitä, joiden perusteella kriitikot ovat voineet näintodeta ja tehdä vertauksia Hugo Simbergiin (ks. Heinimäki 2002,26; Pallasmaa 2002, 92; Rönkkö 1989, 85). Jos tämän hetken muo-dikkaat länsimaiset galleriat käsittelevät kuolemaa kuin kirurgit(Pallasmaa 2002, 92–93), Palsa tuo esiin väkivallan ja ihmisen eläi-mellisyyden kuoleman kuvauksissaan (ks. Vadén 1997, 74–77).Näyttämölle tuodaan biopolitiikan, kuoleman työstämisen, kään-töpuoli thanatopolitiikka (eli kuoleman politiikka), joka sai äärim-mäisen muotonsa natsien keskitysleireillä. Yritys padota virtauksia,äärimmäinen sisäisen ja ulkoisen erottaminen muutti elämän pal-jaaksi (it. nuda vita) ilman mitään ihmisarvoa, elämäksi, joka ei oleelämisen arvoista. (Agamben 1995, 135, 144–145.)

Giorgio Agambenin (1995, 149) mukaan Markiisi de Sadenansio on juuri samaisen paljaan elämän paljastamisessa. Samaisentunnustuksen voi antaa Palsan sarjakuvatuotannon pääteokselleEläkeläinen muistelee (1990b, julkaisemattomana vuodesta 1971 al-kaen). Sarjakuvan ensimmäisellä sivulla tekijä kutsuu itseään Mar-kiisi de Palsaksi ja jakaa myöhemmin kunniaa sukulaissielulleen deSadelle (ks. myös Hänninen 2002, 38; Rönkkö 1990, II–III). Pää-henkilö Hannu Koli muistelee värikästä elämäänsä ruumiillistennautintojen parissa. Vain kylmät ruumiit merkitsevät, eikä milläänmuulla ole enää väliä. Pekka Rönkön (1990, III) mukaan sarjakuvaon kuvaus ihmisen lämpimän puolen puuttumisesta. Nekrofiliasta


eli ruumiiden rakastamisesta tulee passio Kolille. Porvarillisen ulko-kuoren alta hahmottuu hirviö, joka ei edes lopussa joudu teoistaantilille, vaan pääsee taivaaseen, sillä ”helvetti on naisia ja sellaisia var-ten joilla on liian pieni!”, kuten Pyhä Pietari asian sarjakuvassa il-maisee.

Palsan sarjakuva kuvaa samaan ilmiötä kuin Erich FromminTuhoava ihminen (1973/1976). Fromm kirjoittaa: ”herkkyys tuhoa-vuudelle ja julmuudelle on nopeasti häviämässä ja nekrofilia, mie-lenkiinto kaikkeen kuolleeseen, lahoavaan, elottomaan ja puhtaastikoneelliseen, on lisääntymässä.” Hannu Kolille ruumis ei ole enäämuuta kuin joukko objekteja, reikiä ja elimiä. Kuolleen miehenirronneen peniksen Koli laittaa spriihin ja muistelee elintä hyvillämielin jälkikäteen. Tässä mielessä kuollut ruumis ei ole enää koko-naisuus missään mielessä vaan jaettavissa ja pilkottavissa pieniksiosiksi. Frommin (1973/1976, 391) mukaan halu silpoa on ominais-ta nekrofiileille. Voisi ajatella, että nekrofilia on anaalisen koneenäärimmäinen toimintatuote (ks. mt. 412–413). Maskuliininen ah-distus ulosteeksi muuttumisesta ja feminiiniseen sulautumisestamuuttuu siinä niin vahvaksi, että ainoa nautinto saadaan vain kuol-leiden kautta. Kuollut ruumis on täydellisesti hallittavissa ja kana-voitavissa, se ei uhkaa – mikään ei enää virtaa.

Jos Palsan naishahmot eivät ole kuolleita, ovat he/ne monestipassiivisia, kuten Lili Marlene -teoksessa (1986) ja Ihmissusi-sarjassa(1971). Vantaan raiskaajan tapauksesta Palsa maalasi työn Raiskaa-jan yö (1982), jossa nainen on kuvattu seksinukkena. Pekka Rön-kön (1989, 108) mukaan työ kuvaa kyvyttömyyttä muihin kuinvääristyneisiin lähestymistapoihin. Aino-Barbara-luonnos (ei tietoatekovuodesta) toistaa nukketeeman. Akseli Gallen-Kallellan Aino-triptyykin (1891) pakeneva Aino muuttuu Palsan käsittelyssä enääpelkäksi pumpattavaksi barbaraksi, joka vastustamatta odottaa Väi-nämöisen otetta. Jean Baudrillard (1987/1991, 20) on kirjoittanut,että seksuaalisuudesta on tullut läpinäkyvyyden rituaali, jossa ruu-miin osat ovat enää vain erikoistehosteita. Palsalla feminiinisestä eijää jäljelle edes tehostetta, vain nukke, josta kaikki inhimillisyys


uupuu. Samalla tapaa kuin de Saden kirjoitukset vievät kirjallisuu-den äärirajoille, koska ne yrittävät sanoa kaiken (Sivenius 2001,253), Palsan taide menee naisruumiin passivoinnissa niin pitkälle,että perversio alkaa toimia vastarintana. Edvard Munchin Huudon(1893) Palsa (1984) maalasi uuteen muotoon. Jättimäinen keinova-gina on yksin lämpöpatterin edessä. ”Huuto kylmästä huoneesta,kylmästä maailmasta, missä rakkaus on vain unelma ja korvikkei-den varassa”, kirjoittaa Pekka Rönkkö (1989, 105) teoksesta.

Kaoottisen ruumiin kapina

Myöhäismodernissa kulutusyhteiskunnassa ruumiillisuudesta ontullut kulutuskohde, mainospinta, jonka kunto, terveys, nuorek-kuus nähdään merkkinä kantajastaan (Featherstone 1982/1991).Ruumillisuus on maisemoitumassa. Mediamaisemat muokkaavattodellisuuttamme (Appadurai 1996, 35), kaupungit ovat täynnäglobaaleja mainostauluja, musiikkivideoita ja muita visuaalisia mai-semia (Canevacci 1993, 44–52; 1995, 226–229), muotimaisematmuokkaavat puolestaan subjekteja fetisseiksi (ks. Giroux 1997, 21–22). Ruumismaisemat (engl. body scape) on tämän kaiken loogisiaseurauksia. Ne toteutuvat kaavalla: minä olen miltä näytän. Tällai-sille ruumiille aistit ovat sinänsä toisarvoisia, ruumiista on tullutmarkkinataulu. Ei olla kovinkaan kaukana palsalaisesta korviketo-dellisuudesta, jossa pumpattavat barbarat ja atleettiset soturimiehetrakentavat ruumiista pinnan ilman tunteita. Kauneudesta tulee fa-sismia, joka ei enää kestä toiseutta – kaikkea mikä on kauneusideaa-lien ulkopuolella, vanhuutta, lihavuutta ja niin edelleen. On pans-saroiduttava toista vastaan.

Osa Palsan teoksista on tulkittavissa kritiikiksi tällaista kliinistäruumiillisuutta kohtaan. Esimerkiksi teoksessa Itseriittoisuus (1975)ruumis on kaoottinen ja epämääräinen lihamöykky, joka seisoo kol-mella raajalla ja sulautuu takapuoliksi, rinnoiksi, rei’iksi. PalsanOmakuva vuodelta 1968 sulautuu ulosteeksi (tai lihasmassaksi) ja


on hirttosilmukalla yhdistetty toiseen hahmoon. Mieleen tulevatPier Paulo Pasolinin elokuvan Salò eli Sodoman 120 päivää (1975)ulostejuhlat. Elokuva mukailee de Saden romaania ja historiallisestisijoitettu Mussolinin vallan viimeiseen pesäkkeeseen. Elokuvassasyödään ulosteita, minkä Pasolini on mieltänyt kulutusyhteiskun-nan tai kulutusfasismin äärimmäisenä ilmentymänä (Manninen2002, 13–14). Pasolini rikkoo kulutusyhteiskunnan laittamallavaltaapitävät syömään ulostetta. Palsa tekee saman sulauttamalla it-sensä ulosteeseen – Palsa virtaa. Ulostetulva uhkaa kapitalismia, jo-ka voidaan määritellä panssaroidun maskuliinisuuden liittolaiseksi(Thomas 1996, 96). Palsalla ulostekasa nauraa teoksessa Paskamies– kunnianosoitus Archimboldolle, koprofaginen sommitelma (1979).Anaali ja uloste ei vain pyri paljastamaan fasismin ja ulosteen yh-teyttä, vaan se muuttuu transgressioksi hieman samaan tapaan kuinGeorges Bataille (1985, 77) liitti anaalin nauruun.

Vuonna 1981 tehdyn omakuvan lisäksi Omakuva sarjasta Gol-gatan viskiä (1970) murtaa stabiilit rajat maskuliinisen ja feminiini-sen välillä. Teoksessa Palsan omakuvapää sulautuu naisen ruumii-seen. Tämä muuntuu lopulta fallokseksi, joka haarautuu toiseksiPalsan omakuvapääksi. Alhaalla lukee seinässä: ”Kalle hyvin suuri”.Taloussprii-pullon ympärillä pyörii kärpäsiä. Teoksessa ruumis vas-tustaa panssaroitumista sulautumalla feminiiniseen. Deleuzen jaGuattarin ajattelussa aktiivisen vastarinnan mahdollistavat nimen-omaan erilaiset muuntumiset, tulemiset joksikin toiseksi (ransk.devenir, engl. becoming), joissa subjekti avautuu prosessuaaliseksi –tulemisessa ei ole selkeää alkua eikä loppua, ei sidottuja pisteitä, eipysähdystä. On vain välitiloja, jotka murtavat ajatuksen esimerkiksiidentiteetistä tai minäkuvasta. (Deleuze & Guattari 1980, 284–380.) Schreberin tapauksessakin on kyse enemmän femiiniseksi tainaiseksi tulemisesta kuin pelkistymisestä staattiseen, standardiin janormatiiviseen ”mieheen” (mt. 289–291).

Naiseksi tulemisessa ei ole kyse miehestä tai naisesta essentiaali-sina yksikköinä eikä myöskään biseksuaalisuuden ajatuksesta, jossamiehellä on nainen sisällään ja naisella mies. Päinvastoin sukuja on


rajaton määrä. (Deleuze ja Guattari 1973, 352; 1980, 337–342.)Feministisessä keskustelussa ajatus naiseksi tulemisesta on otetturistiriitaisesti vastaan. Rosi Braidottin mukaan (1991, 120–123)polyseksuaalisuus, joka ei ota huomioon sukupuolten välistä epäta-sapainoa, on vain uusi syrjinnän muoto.8 Monet Deleuzen ja Guat-tarin kuvaamista tulemisista, esimerkiksi Kapteeni Ahabin valaaksituleminen Herman Melvillen Moby Dickissä tai Gregor Samsanhyönteiseksi tuleminen Kafkan ”Muodonmuutoksessa” kuvaavatmaskuliinisen toiminnan kriisiytymistä, jossa minuuden rajat toi-seen sulautuvat. Esimerkiksi Ahab jahtaa pakkomielteisesti valastaja satuttaessaan valasta hän loukkaa itseään. (Deleuze 1993/1998,77–80; Deleuze & Guattari 1975, 24-28; 1980, 298-300.) PalsanOmakuva sarjasta Golgatan viskiä (1970) saattaa horjuttaa puhtau-den ja lian sekä miehen ja naisen välisiä jaotteluita, mutta on aivantoinen asia voiko näitä pitää vastarintana naisten sortoa vastaan.Ahabin, Gregorin ja Palsan kohdalla on paremminkin kyse masku-liinisesta hulluudesta ja miehen kriisistä kuin emansipaatiosta.

8 Keskustelusta ks. myös Braidotti 1991; 1994, 111-123; Butler 1990/1999,151, Flieger 2000, Grosz 1994b, Olkowski 1999b, 32-58.

Kalervo Palsa: Odotus (1981), Valtion taidemuseo, Maj-Lis Pitkäsen kokoema.


Paluu jäätävään

Olen edellä esittänyt, että Palsan tuotantoon on mahdotonta ottaaainoastaan yhtä kantaa. Vaikka Palsalla maskuliinisuus on kriisissä,sen rajoja vahvistetaan samalla. Tämä on keskeinen paradoksi Pal-san tuotannossa. Häntä ei voida määritellä yksiselitteisesti. Monettyöt kuvaavat tilannetta, jossa toinen ihminen, yleensä nainen, ase-tetaan objektiksi, miesten homososiaalisen ja -seksuaalisen halunväliin. Miehet pyrkivät työstämään feminiinistä pois. Maskuliini-suus patoaa virtoja. Andreas Huyssen (1986/1988, 45) on huomaut-tanut, että modernit mieskirjailijat ja -taiteilijat ovat käyttäneet fe-miniinisyyttä hyväkseen tukeakseen maskuliinista järjestystä. JuliaKristevan (1980, 23–25, 34) mukaan taide on tapa nimetä abjektija sublimoida se osaksi sosiaalista todellisuutta. Kyseinen prosessisaa helposti lähes uskonnollisen luonteen, mikä tulee esiin Palsan-kin kohdalla viittauksissa Kristukseen ja Jobiin. Abjekti tuleekinnähdä kiinteänä osana maskuliinista kärsimysmyyttiä.

Paitsi että Palsan taide tukee maskuliinista järjestystä, se kuvaamyös panssaroidun maskuliinisuuden kriisiytymistä, jota on jotaon spekuloitu kriittistä miestutkimusta edustavassa kirjallisuudessa(ks. esim. Mosse 1996; Oksanen 2003; Petersen 1998; Siltala 1994a).Maskuliinisessa epävarmuudessa väkivallasta tulee mieletöntä jamerkityksetöntä. Kullervo raivoaa, mutta raivolla ei ole mitään pää-määrää. Paremminkin se edustaa eksymisen kokemista. Judith Ke-gan Gardiner (2000) on kuvannut South Park -animaation yhtey-dessä vastaavaa kriisiä, jonka ilmenemismuodot ovat myös anaalisia.South Park kuvaa uusia maskuliinisuuksia, joissa paranoia, kyyni-syys, passiivisuus ja agressiivisuus yhdistyvät. Samaan tapaan kuinPalsan taiteessa siinä ollaan yksin kaikkia vastaan, pilkataan kaikkiaeikä olla kenenkään puolella.

Paikkaan kuulumattomuus on keskeistä Palsan tuotannossa japäiväkirjamerkinnöissä. Tyylit ja tekniikat muuttuvat ja vaihtuvatalati. Päiväkirjoissa on jatkuvia kuvauksia ahdistavasta moraalipai-neesta niin Helsingissä kuin Kittilässä. Vasta päiväkirjamerkinnät


ulkomailta New Yorkin striptease-luolista vapautuvat jatkuvistakuoleman pohdinnoista. Kerrankin ympäristö on pervompi kuinPalsa (1990a, 337) itse: ”21.5.1986 […] Kofeiiniton kahvi, alkoho-liton viina, pilluttomat naiset, mulkuttomat miehet. Sitä on täällä,Amerikassa.” Kullervon uhma ei kuitenkaan taltu. Kotiin palattu-aan Palsa (1990a, 347) uhoaa: ”1.7.1986 […] Saksalaisten pitäisipolttaa Lappi toistamiseen, täältä pitäisi harventaa, täällä on helve-tin vittumaisia ihmisiä. […] 3.7.1986 […] New York sai minut us-komaan ihmiseen, täällä alan taas vihata.” Maskuliininen uho palaaja on taivallettava kivinen tie loppuun asti vailla vaihtoehtoja, kutenPaluu-sarjakuvassa (Palsa 1988, 67–78) ja Paluu-maalauksissa, jois-sa mies hiihtää läpi talvisten huoneiden kohti pohjoista. Ulkona onkesä, mutta maskuliininen hulluus jättää miehen sisään jäätymään.

Palsan teosten maailma on lohduttoman pessimistinen. Toisentulemisen peräaukosta sikiävä mies voidaan tulkita vain ketjuksi ih-miskunnan kiertokulussa samoin kuin Hannu Kolin kuolleen ruu-miin joutuminen toisen nekrofiilin uhriksi (Rönkkö 1990, VI).Teoksissa ei ole yhteisöä, joka suojelisi miestä. Heittäytymisessä (1967)hahmot kävelevät välinpitämättömästi ympäriinsä. Yksi hyppää au-ton alle ja toinen nauraa. ”Kukaan ei välitä”, Palsa (1990a, 67) kir-joittaa teoksesta. Palsan problematiikan ytimessä onkin olla miehe-nä individualismin ja dividualismin välisellä rajalla, jossa yksilölli-syys on alkanut hajautua, mutta turvaverkostoja ei ole. Panssaripirstaloituu, mutta tilalle ei jää mitään. Tässä turvattomassa ja kyl-mässä maailmassa persereiästä tulee ainoa turvapaikka, kuten AnusMundi ja Rauhan paikka -teoksissa – muualla on sadismia, hirviöitäja väkivaltaa.


II Kuolossa kulkijat:raskas suomenkielinen rock maskuliinisuuden

sosiaalisena diagnoosina1

Polkuja polkuihin

[…] Kohtaloni on miehen asussajonossa kulkeanahkaisessa naamiossa,kantaa sydäntä kainalossa

Kuulen kuinka puiden varjossalinnut laulavat suruaanÄlä pidättele minua sillä kuolevat menevät menojaan […]

(Kotiteollisuus 2002a, ”Voi luoja”, san. Jouni Hynynen.)

Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus (jatkossa lyh. Niskalaukaus),Kotiteollisuus ja Viikate ovat nousseet marginaalista suosituiksi jakriitikoiden arvostamiksi yhtyeiksi. Yhtyeiden musiikki on melan-kolista, ja lohduttomat sanoitukset käsittelevät maskuliinisuuden,itsetuhon ja kuoleman problematiikkaa. Vastaavanlaiset lähtökoh-dat olivat jo 1980- ja 1990-luvun taitteessa Mana Manalla ja Lyijy-komppanialla, jotka toivat ensimmäisenä suomirockin, metallimu-siikin ja suomenkielen limittämää musiikkia esiin. Yhtyeet olivattuolloin marginaalissa ja nauttivat lähinnä kulttimainetta. Aika einäyttänyt olevan valmis menestykselle, jota erityisesti Niskalaukausja Kotiteollisuus niittävät tällä hetkellä.

Tämän artikkelin lähtökohtana Gilles Deleuzeltä luettu ajatussiitä, että kirjallisuus voi toimia sosiaalisena diagnoosina; se voi ana-

1 Julkaistu Nuorisotutkimus-lehdessä 2003, 21: 1, 4–20.


lysoida ja nostaa esiin sosiaalisia ongelmia, jotka ovat ajankohtaisiatai tulossa ajankohtaisiksi. Jo itsessään raskaan suomenkielisenrockin nykyinen menestys näyttää kertovan sosiokulttuurisesta ti-lanteesta. Esimerkiksi Timo Rautiaisesta on muodostunut eräänlai-nen kansallinen omatunto, joka uskaltaa puhua vaikeistakin asioistaniiden oikeilla nimillä (ks. Helsingin Sanomat 12.1.2002, D1–D2).Miesten korkeiden itsemurhalukujen maassa raskasta suomenkie-listä rockia soittavat yhtyeet ottavat miehen kriisin käsittelyyn. Sa-noituksissa sosiokulttuurinen tilanne ajaa miehiä umpikujatilantei-siin, jotka johtavat itsetuhoon. Vaihtoehtoisia tapoja toimia ei tun-nu löytyvän.

Käsittelen seuraavassa ensin sosiaalisen diagnoosin taustallaolevaa teoriaa ja sen yhteyksiä aineistooni. En rajaa yksiulotteistametodia vaan kysyn sosiaalisen diagnoosin mahdollisuuksia. GillesDeleuzen nomadista ajattelua mukaillen tutkimus on tapa olla liik-keessä – olennaista on ajattelu, ei lopputulos (Deleuze 1973/2002;Oksanen 2001b, 47). Varsinaisessa maskuliinisuutta koskevassaosassa nostan esiin Mana Manan, Niskalaukauksen, Viikatteen jaKotiteollisuuden sanoitusten avulla kaksi vastakkaista maskuliini-suuden ja kuoleman limittämää positiota.2 Näistä ensimmäinen,paranoidinen, muodostaa maskuliinisuuden tieksi, jolta ei poiketa.Kuolema on osa vaihtoehdottomuutta. Toinen positio on puoles-taan skitsofreeninen: polut haarautuvat ja mies eksyy. Hänelle tar-joutuu useita vaihtoehtoja, jotka näyttäytyvät kaikki yhtä huonoi-na. Tässä tilanteessa maskuliinisuudesta tulee enää nahkainennaamio kuten Kotiteollisuuden kappaleessa ”Voi luoja”.2 Tutkimusaineistonani on Mana Manan (1990, 2000a, 2000b), Niskalau-

kauksen (1997; 1999; 2000a; 2000b; 2001a; 2001b; 2002a; 2002b; 2002c;2002d; 2002e), Kotiteollisuuden (1998a; 1998b; 1998c; 1999a; 1999b;2000a; 2000b; 2000c; 2001; 2002a; 2002b; 2002c; 2002d) ja Viikatteen(1998; 1999a; 1999b; 2000a; 2000b; 2001a; 2001b; 2001c; 2002a; 2002b;2002c; 2002d; 2002e) koko joulukuun 2002 loppuun mennessä ilmesty-nyt tuotanto lukuun ottamatta Kotiteollisuuden Kuulohavaintoja-singleä(1997: Megamania). Muuten kuunneltavissani ovat yhtyeiden kaikki kap-paleet. Näistä bändien omia sanoituksia on Mana Manalla 22, Niskalau-kauksella 28, Kotiteollisuudella 59 ja Viikatteella 58. Tämän artikkelinpuitteissa sanoituksia on tarkasteltu rajatusta lähtökohdasta. Laajemminaineistoa käsitellään Murheen laaksossa (Oksanen 2003).


Kirjalliset ruumiit

Ajatus kirjallisuudesta todellisuuden diagnoosina tulee Deleuzenuran varrella useampaan otteeseen esiin. Deleuze viittaa tähän pro-jektiin kliinisen ja kriittisen yhdistämisenä, mikä tulee esiin kentiesselkeimmin hänen viimeiseksi jääneessä teoksessaan Critique et cli-nique (1993). Ajatuksena on, että kirjailija on nietzscheläisittäineräänlainen sivilisaation lääkäri, joka erottelee todellisuudessa ole-massa olevia ja orastavia asioita – hän tohtoroi itseään ja maailmaa(Deleuze 1990, 195; 1993, 14; Deleuze & Parnet 1977/1996, 142–147; Smith 1998, xvii). Esimerkiksi Kafkan kirjallisuus diagnosoiKolmannen valtakunnan fasismin, Venäjän byrokraktian ja Ameri-kan teknokratian luomia uhkia (Deleuze & Guattari 1975, 22).Markiisi de Sadea ja Leopold von Sacher-Masochia Deleuze (1967)kuvaa puolestaan kliinikkoina, jotka luovat teoksissaan ilmiöistätaudinmäärityksiä. Esimerkiksi Sacher-Masoch liitti toisiinsa sek-suaalisuuden ja kivun ja yhdisti nämä sidontaan ja häpäisyyn. Näinhän teki tunnetuksi ilmiön, joka on myöhemmin määritelty’masokismiksi’ (mt. 15–16).

Deleuzen käsitys kirjailijasta kulttuurin taudinmäärittäjänä taikliinikkona ei ole subjektilähtöinen. Päinvastoin Deleuze haluaamurtaa psykoanalyyttisen käsityksen kirjoittamisesta omien sisäis-ten tilojen ilmaisemisena (Holland 2000, 251–252). Hän korostaa,ettei kirjailija ole neurootikko eikä myöskään ilmaise itseään vaanon paremminkin osa sosiaalista todellisuutta (Deleuze 1993, 13–14). Kirjailija diagnosoi sosiaalisia paremminkin kuin yksilöllisiäongelmia (Holland 2000, 252). Tästä syystä puhun sosiaalisestadiagnoosista. Kirjailija ei luo itsestään mitään vaan aina suhteessamaailmaan. Foucault’laisittain hän olisi enemmänkin osa diskursii-vista todellisuutta luokittelijan merkityksessä (Foucault 1969/1994,798). Deleuzelle esimerkiksi ’Charlotte Brontë’ merkitsee enem-män tuulien tilaa kuin persoonaa ja ’Virginia Woolf ’ puolestaanenemmän sukupuolten ja sukupolvien tilaa (Deleuze & Parnet1977/1996, 143). Tässä mielessä on syytä puhua paremminkin


tekijäfunktiosta kuin tekijästä luojan merkityksessä (Foucault 1969/1994).

Deleuzen teoria ruumiillisuudesta selvittää lisää, miksei hänenajatuksiaan tule pitää subjektilähtöisinä. Deleuze lähtee liikkeellesosiaalisesta todellisuudesta, joka kietoutuu subjektien ruumiilli-suuteen. Meidät koulitaan tietynlaisiksi ruumiillisiksi subjekteiksi,emmekä voi useinkaan vastustaa sosiaalisia toimia, joita ruumii-siimme määrätään. Yhteneväisyyksistä huolimatta Deleuzen ruu-miillisuuden teoriaansa ei pitäisi samastaa Michel Foucault’n (1975a;1976) muotoiluihin biovallasta, jossa on kyse tavoista, joilla valta jadiskurssit nousevat määrittelemään subjektin ruumista. Foucaultsai vaikutteita Deleuzen (1962) Nietzsche-tulkinnasta. Kuitenkinhäneltä, toisin kuin Deleuzeltä, puuttuu kokonaan halua tai subjek-tin omaa panosta selittämään pyrkivä käsitteistö, minkä vuoksi ruu-miista tulee passiivinen, pahimmillaan tyhjä pinta, johon kulttuurikirjoittaa merkityksensä (Lash 1984/1991, 261, 265; ks. Butler1989/1999).

Foucault’sta poiketen Deleuzen ajattelu on aktiivista. Se ei ku-vaa vain tarkkailumekanismeja ja niiden kytkeytymistä ruumiilli-suuksiin vaan myös tapoja, joilla kritiikin mahdollisuus avautuu.Tällaisen mahdollisuuden avaavat erilaiset muuntumiset, tulemisetjoksikin toiseksi (ransk. devenir, engl. becoming), jossa subjektiavautuu prosessuaaliseksi – tulemisessa ei ole selkeää alkua eikä lop-pua, ei sidottuja pisteitä, ei pysähdystä. On vain välitiloja, jotkamurtavat ajatuksen esimerkiksi identiteetistä tai minäkuvasta. (De-leuze & Guattari 1980, 284–380.)3 Esimerkki tällaisesta tulemises-ta on Gregor Samsan hyönteiseksi tuleminen Franz Kafkan ”Muo-donmuutoksessa”. Gregor ei jäljittele hyönteistä eikä liioin samastusiihen. Paremminkin hän on välitilassa, tulossa hyönteiseksi; hän onmiehen ja hyönteisen välillä olematta kumpaakaan. Gregorin hyön-teiseksi tuleminen pyrkii Deleuzen ja Guattarin mukaan ratkaise-maan oidipaalisen tilanteen aiheuttaman ansan. Gregor tulee hyön-

3 Tulemisen käsitteestä ks. myös Deleuze & Parnet 1977/1996, 8–10; Flieger2000; Grosz 1994a, 173–180; Patton 2000, 78–83; Smith 1998, xxix-xxx.


teiseksi paetakseen isäänsä, johtajaansa, byrokraatteja ja liike-elä-mää. (Deleuze & Guattari 1975, 24–28.)4 Tulemiseen liittyykin ai-na kriittinen muutoksen voima.

Kirjallisuus ja sosiaalinen toiminta kytkeytyvät tulemisen kaut-ta ’elimettömään ruumiiseen’ (ransk. corps sans organes, engl. bodywithout organs)5 (Deleuze & Guattari 1980, 186, 200–201; De-leuze & Parnet 1977/1996, 54–56, 74).6 Käsite kannattaa ymmär-tää suhteessa psykoanalyysiin ja fenomenologiaan, jotka yhdistävätruumiillisuuden subjektiivisiin merkityksiin. Vaikka elimetön ruu-mis onkin lähellä esimerkiksi Maurice Merleau-Pontyn ’eletyn ruu-miin’ käsitettä (ransk. corps propre), siihen ei liity intentionaali-suutta (Deleuze ja Guattari 1980, 200–201; Lash 1984/1991, 265–266, 269). Elimetön ruumis ei olekaan koskaan puhtaasti oma eikämyös merkityksiä luovan subjektin hallinnassa. Se on paremminkinpersoonaton ruumis, merkityksiä hajottava materiavirta, ruumis il-man fantasiaa, projektioita ja representaatioita. (Deleuze & Guatta-ri 1980, 58, 185–204.)7

Elimetön ruumis on yritys ylittää jaottelut: se on välitila, jokaviittaa inhimillisten, eläimellisten, tekstuaalisten, sosiaalikulttuuris-ten ja fysikaalisten ruumiiden erottamattomuuteen (Grosz 1994b,201–202). Se on halujen ja voimien kohtauspiste, ruumiillinen

4 Toinen erinomainen esimerkki tulemisesta on Kapteeni Ahabin valaaksi tule-minen Herman Melville romaanissa Moby Dick (Deleuze & Guattari 1980,298). Metsästäessään pakkomielteisesti yhtä ja ainoaa valasta Ahab tuleevalaaksi ja valas tulee puolestaan valkoiseksi (Deleuze 1993/1998, 77-80;Deleuze & Guattari 1980, 298-300; Smith 1998, xxx).

5 Käsitteenä elimetön ruumis juontuu Antonin Artaud’n runosta (ks. Deleuze& Guattari 1973, 15). Deleuze aloittaa käsitteen hahmottelun Logique dusens -teoksessa (1969/1997, 106-114), jossa hän esittelee sen avulla teoriaasiitä, kuinka skitsofreenikot kokevat kielen välittömänä ja materiaalisenatodellisuutena L’anti-Œdipessa Deleuze ja Guattari (1973) käsittelevät ter-miä marxilaisemmin antiproduktiona. Samalla he muotoilevat uusiksiFreudin kuolemanvietin käsitettä. (ks. myös Holland 1999, 27-28.) Milleplateaux’ssa (1980) paino siirtyy puolestaan tulemisen ja liikkeen tarkaste-lulle. Elimettömästä ruumiista muodostuu entistä selkeämmin ruumiilli-suuden perustaso.

6 Ks. myös Smith 1998, xxxix–xl.7 Ks. myös Buchanan 2000, 123; Driscoll 2000, 71; Grosz 1994a, 169; 1994b,

200-203; Olkowski 1999, 56-57.


pohjataso, joka on aina läsnä (Deleuze & Guattari 1980, 186).Vaikka toiminta toteutuisikin elimettömän ruumiin kautta, se eitule välttämättä konkreettisesti ilmi normaalissa arkielämässä. De-leuze ja Guattari nostavatkin esiin poikkeusyksilöinä narkomaanit,masokistit ja skitsofreenikot, joiden ruumiillisuus on alkanut toi-mia pelkästään elimettömän ruumiin kautta. Narkomaani tunteeruumiinsa vain huumeen kautta, masokisti kun hänet on sidottukiinni ja skitsofreenikko sekoittamalla rajat ja kokemalla maailmanniin välittömästi, että se voi johtaa totaaliseen romahtamiseen –katatoniaan. Ruumiilta riistetään subjektiiviset merkitykset ja seyhdistyy yleiseen. Subjekti toimii toisen kautta – tulee toiseksi.(Mt. 186–188; Deleuze ja Guattari 1973, 21–22, 161.)

Sama toiseksi tuleminen toteutuu Deleuzen mukaan myös kir-joittamisen kohdalla. Toisin sanoen kirjoittaminen on prosessi, jos-sa kirjailija asettuu välitilaan, suhteeseen toisen tai itselleen vieraankanssa. (Deleuze 1993, 11–12; Deleuze & Parnet 1977/1996, 54–58.) Kirjallisuuden ja taiteen merkitys voikin olla juuri siinä, ettäsen avulla päästään kosketuksiin jonkin toisen kanssa. Esimerkiksikuvataiteilijat ovat kertoneet, kuinka taiteen tekeminen saattaamerkitä heille täydellistä mahdollisuutta olla ei-kukaan ja ei-mikään(Oksanen 2004a; 2004b). Tuleminen onkin loppujen lopuksi niinpersoonatonta kuin voi olla – havaitsemattomaksi tulemista (De-leuze & Guattari 1980, 343–348; Deleuze & Parnet 1977/1996,54–56). Ajatuksen voi ymmärtää niin, että kirjoittaminen onirtaantunut persoonallisista ja subjektiivisista lähtökohdistaan jamuodostunut sosiaaliseksi diagnoosiksi.

Kritiikin mekaniikka

Deleuzen mukaan sen lisäksi, että kirjailija ei kirjoita itsestään eikäolemassa olevien ihmisten, yhteiskuntaluokkien tai esimerkiksikansakuntien puolesta. Sen sijaan kirjallisuuden vallankumoukselli-nen potentiaali on sen kyvyssä kuvitella ihmisiä, jotka eivät ole ak-


tuaalisesti tässä ja nyt vaan tulossa; sen poliittisuus on kyvyssä luodaorastavia todellisuuksia. (Deleuze 1985, 218–283; Deleuze 1993,14–15, 4; Marks 2000, 96; Smith 1998, xli-xlii.) Tästä Deleuzepuhuu Henri Bergsonilta lainaaman fabulaation (ransk. fabulation)käsitteen avulla. Bergson viittaa termillä mielikuvituksen toimin-taan, esimerkiksi mielikuvitus- ja jumalhahmojen luomiseen myy-teissä, uskonnoissa ja kirjallisuudessa. Deleuze antaa kuitenkin ter-mille poliittisemman merkityksen. Hän käyttää sitä korvaamaanutopian käsitettä, joka on liian staattinen. Fabulaatio liittyy aina jo-honkin, joka on tulossa, se laittaa todellisuuden kriittiseen liikkee-seen. (Deleuze 1990, 171, 235; 1993/1997, 3-4; Lambert 2000,147–148; Marks 2000, 96; Smith 1998, xlv.)

Raskaan suomenkielisen rockin sanoitukset ovat monin osinyhteiskuntakriittisiä ja nostavat esiin ongelmia, jotka ovat painu-neet itsestään selviksi ja läpinäkyviksi kansallisiksi faktoiksi. Esi-merkkinä tästä voidaan mainita miesten korkea itsemurhakuollei-suus ja 1990-luvun lama-Suomen eriarvoistumiskehitys. Tässä on-kin raskaan suomenkielisen rockin velka ”rockin äpärälle”, metallil-le, jonka piirissä on usein käsitelty suorasukaisesti kuolemaa ja laulet-tu yhteiskuntakriittisistä aiheista.8 Raskaan suomenkielisen rockinansio on kuitenkin nimenomaan suomalaisen maskuliinisuudenkuvaus. Sosiaalinen diagnoosi paljastaa, kuinka maskuliinisuus toi-mii ja rakentuu osaksi yhteiskunnallista koneistoa. Tämä avaa mah-dollisuuden myös mikropolitiikalle. Fabulaatiossa henkilökohtai-

8 Metalli on ollut hamasta alustaan alkaen marginalisoitu musiikin laji, jonkaradio- ja tv-soitto on yleensä evätty hyvästä myynnistä huolimatta (Walser1993, 3; Wright 2000, 370). Vastarintapositio on näkynyt myös sanoituk-sissa. Nykymetallin kantaisä Black Sabbath lauloi yhteiskuntakriittisesti jo1970-luvun alussa, esimerkiksi ”War Pigs” -kappale on sodanvastainen ma-nifesti (Black Sabbath 1970/1996). 1980-luvulla puolestaan sosiaalinenkritiikki ja esimerkiksi ympäristötuhojen aiheuttama huoli näkyi metalli-musiikin sanoituksissa. Yhtyeet käsittelivät muun muassa kasvihuoneil-miötä, valtion korruptoituneisuutta, televisiosaarnaajia ja uskonnollistenjärjestöjen korruptoituneisuutta, huumeiden vaaroja ja vieraantuneisuuttaelämästä yleensä. (Epstein & Pratto 1990, 74; Harrell 1994, 96–97.) Kri-tiikkiä ei ole kuitenkaan haluttu ottaa vastaan vaan metallimusiikista ontehty syntipukki esimerkiksi nuorison pahoinvointiin (Oksanen 2001a,57–58; 2003, 29–33).


sesta tulee poliittista (Deleuze 1985, 282–284). Maskuliinisuudensosiaalisessa diagnoosissa ei ole kyse yksittäistapauksista ja itsenäisis-tä miehistä vaan kulttuurisen ja yhteiskunnallisten prosessien ni-voutumisesta psyykkiseen todellisuuteen mukaan luettuna kuole-man kysymys.

Deleuze pitäytyy itse analyyseissään vakaasti niin sanotun kor-keakulttuurin puolella. Kuitenkin hänen ajattelunsa jättää tilaa po-pulaarikulttuurin tutkimukselle, jossa esimerkiksi raskaan suomen-kielisen rockin tekstejä voidaan avata aivan uudella tavalla. (Ks.Buchanan 2000, 175–177.) Jos kirjallisuutta ajatellaan sosiaalisenadiagnoosina, ei olennaista ole, kuinka kaunista sen kieli on ja kuin-ka kirkkaita merkitykset ovat. Tuskinpa raskaan suomenkielisenrockin tekijät tähän edes pyrkivät. Esimerkiksi Kotiteollisuudensanoittaja Jouni Hynynen toteaa ironisesti: ”Totta kai ne tekstit ovattärkeitä etenkin mulle, mutta patonki kainalossa ja baskeri päässä eikannata kuunnella mitä herra taiteilija milläkin ilmaisulla oikeintarkoittaa.” (Alanen 2002, 6.) Deleuzeläisesta lähtökohdasta tällai-nen merkitysten etsintä on sivuseikka. Pragmaatikkona Deleuze eikysy, mitä kirjallisuus tarkoittaa, vaan miten se toimii ja mitä setekee; minkälaisia voimia se laittaa liikkeelle. (Baugh 2000; Deleuze& Guattari 1975, 7–8; 1980, 10.) Tutkija käyttää kirjallisuuttaavaimenaan eikä lukitse itseään kirjallisuuden sisään.

Tutkija toimii suhteessa kirjallisuuteen kuin mekaanikko (ks.Deleuze & Guattari 1973, 385, 404). Hän on kokeilija, joka onkiinnostunut voimista, haluista ja niiden aktualisoitumisesta. Kes-kipisteeksi asettuu kirjallisuuden ja sen välittämien subjektien so-siokulttuurinen problematiikka. Tässä artikkelissa tarkastelen ras-kaan rockin tekstejä lukemalla, minkälaisia maskuliinisuuden ilme-nemismuotoja muodostuu, miten subjektit sukupuolittuvat ja yh-distyvät valtaan. Tällainen todellisuuden virittäminen ei lähde sel-vittelemään esimerkiksi henkilöhahmoja psykologisina yksikköinä,shakkinappuloina suhteessa toisiinsa. Sen sijaan henkilöt ovat pa-remminkin voimien ja suhteiden kohtauspaikkoja. Deleuzeläisestälähtökohdasta ”henkilöhahmo ei ’representoi’ mitään, se ilmaisee


voimia samaan tapaan kuin auton nopeus ’ilmaisee’ moottorin tilaa,sen voimansiirtoa ja suhdetta tiehen.” (Baugh 2000, 42–44.)9

Tie ja panssari

Raskaan suomenkielisen rockin tarinat ovat surullisia ja surkuhu-paisiakin kertomuksia maskuliinisuuden varjopuolista. Sanoitustenantisankarit rämpivät elämässään ja yrittävät epätoivoisesti kolku-tella portteja, jotka on heiltä suljettu. ”Ovet sulkeutuvat / yksi ker-rallaan / ja katseet halveksuvat / perään singotaan.” (Mana Mana2002b, ”Syyttömänä kirottu”, san. Jouni Mömmö.) EsimerkiksiMana Manan mies on marginaalinen: linnakundi, hullu, alkoholis-ti, renttu tai huumeiden käyttäjä, joka juo katkeran viinin loppuunasti. Viikate puolestaan kuvaa usein kotinsa ja työnsä menettänyttämiestä, jolle ei ole jäänyt muuta mahdollisuutta kuin tappaa itsensä.Sanoitusten miesten kohtalo näyttäytyykin armottoman varmana,mikä tulee esiin esimerkiksi kuvauksissa ristiä kantavista Kristuksis-ta. Golgatalle vievältä tieltä ei poiketa.

[…] aamuisin herätessäni evästän itseni päiväänkertaamalla mielessäni kaikki ne asiat,joissa olen elämässäni epäonnistunutkaikki ne mahdollisuudet,jotka olen jättänyt käyttämättä

te ette tiedä mitäänminä tiedän kaikentukeanne en tarvitseapuanne en kaipaa

itse oman hautani kaivanviereen kiven komeimman

9 ”[…C]haracter doesn’t ’represent’ anything, it expresses forces in the way inwhich the speed of a car ’expresses’ the state of its engine, its transmissionand its relation to the road.”


itse oman ristini kannansen viimeisen matkan pahimman

nyt on mies!

(Trio 2000, ”Nyt on mies!”, san. Timo Rautiainen.)

Niskalauksen ”Nyt on miehessä” yksinäinen susi puree hammasta.Hän kertaa omia virheitään, mutta asettuu silti muiden yläpuolelletoteamalla, että nämä ovat väärässä. Oma tie ja totuus näyttävätliittyvän toisiinsa. Kristusmiesten kärsimys ja itsesääli rakentuukinpyhyyden varaan, joka ei salli loukkauksia tai vastaväitteitä: vaihto-ehdot on torjuttava. Antony Easthope (1986/1990, 37–44) onrinnastanut tällaisen maskuliinisuuden Leonardo da Vincin 1500-luvun alussa suunnittelemaan linnoitukseen, jossa kolme linnoitus-kehää rakentuvat toistensa sisään. Tarkoitus on hallita, vastata agg-ressioon aggressiolla ja sulkea kaikki uhan mahdollisuudet pois.Klaus Theweleit (1977/2000, 311, 322, 340) puolestaan puhuupanssarista, jolla mies erottaa itsensä naisesta. Panssari toimii hajot-tamisen ja hallitsemisen periaatteella, jossa tärkeintä on puolustau-tua hyökkäämällä olivatpa seuraukset kuinka katkeria tahansa. Mieshillitsee itsensä ja etäännyttää itseään kaikesta uhkaavasta.

[…] Graniittigraniitti ei murru milloinkaangraniitti (ei tätä poikaa tarvitse hävetä)graniitti ei itke milloinkaan

Tätä poikaa ei tarvitse hävetäteen kyllä osuutenien puhu, pukahda, itke, valitasappi suunpielistä valukoon kuolana […]

(Kotiteollisuus 2000b, ”Graniitti”, san. Jouni Hynynen.)

Puolustautumistilanteen voi kuvata ’paranoiaksi’. Psykoanalyytti-sen tulkinnan mukaan paranoia on psykoosi, jossa koetaan järjestel-


mällisiä harhatiloja ja käperrytään itseen pois uhkaavasta maailmas-ta (Helén 1993, 83). Alan klassisessa tutkimuksessa Sigmund Freud(1911/1981) käyttää apunaan saksalaisen tuomari Daniel PaulSchreberin muistelmia ja sairauskertomuksia. Schreber koki, ettähäntä hoitanut tohtori vainoaa häntä. Myöhemmin hänen vaino-harhaisuutensa sai uskonnollisen sävyn. Jumalan säteet herjasivathäntä neiti Schreberiksi ja pyrkivät hajottamaan hänen maskuliini-suuttaan jopa niin, että Schreber luuli muuttuvansa naiseksi. PaitsiJumalan leikkikalu Schreber uskoi myös olevansa Jumalan koeteltupoika, joka on tullut lunastamaan maailman onnettomuudelta.

Freudin mukaan paranoia liittyy erityisesti miehillä sosiaalisiinloukkauksiin ja vähättelyyn. Schreberin kohdalla Freud näkee lap-settomuuden mahdolliseksi ongelmien aiheuttajaksi. Erityisesti hänkorostaa kuitenkin paranoian homoseksuaalista juonnetta ja hah-mottaa Schreberinkin tapauksen tukahdutettuna homoseksuaali-suuden ja isähahmoihin kohdistuvan seksuaalisen halun seuraukse-na. Deleuzen ja Guattarin (1973, 66–67, 106–107) mukaan Freudei ota huomioon Schreberin tapauksen poliittista, sosiaalista ja his-toriallista kontekstia, esimerkiksi ajan nousevaa juutalaisvihaa – sensijaan kaikki on pelkistetty seksuaalisuuteen ja isäsuhteisiin. Deleu-ze ja Guattari muotoilevatkin paranoian käsitteen uusiksi sosiaali-selta pohjalta.10 Paranoiassa on aina ylempi auktoriteetti tai arvojär-jestelmä, joka lukitsee subjektin tarkkojen rajojen sisään (ks. Flieger2000, 49; Holland 1999, 3, 93). Paranoian kautta toteutuvan mi-nuuden voikin nähdä aidattuna ja rajattuna. Se joutuu jatkuvastipuolustautumaan ulkoisilta hyökkäyksiltä – aivan kuin Theweleitinkuvaama maskuliininen panssari.

10 Jerry Aline Fliegerin (2000, 48) mukaan Deleuzen ja Guattarin kritiikkiFreudia kohtaan on kuitenkin yksioikoista, sillä se pelkistää paranoianpuhtaasti sosiaaliseksi ilmiöksi. Mielestäni Fliegerin kritiikki ei ole täysinonnistunut. Sikäli kun Deleuze ja Guattari lukevat yksipuolisesti Freudia,toimii Flieger Deleuzen ja Guattarin kohdalla samoin. Deleuzea ja Guat-taria voidaan hyvin lukea sosiaalipsykologisella tasolla, jossa otetaan huo-mioon yksilöllisen ja sosiaalisen nivoutuminen subjektissa.


Vasemmalla Kolmannen valtakunnan ihannoimat panssaroidut miehet (Jo-sef Thorak: Kameradschaft, 1937) ja oikealla heidän vihaamansa ”degene-roitu” Kristus Münchenin propagandanäyttelystä vuodelta 1937 (LudwigGies: Kruzifixus, 1921) (ks. myös Oksanen 2006a, 98).

Modernissa länsimaisessa kulttuurissa luonnollisina ja normaa-leina pidettyjä maskuliinisuuden ideaaleja ovat olleet valta, fyysinenvoima, menestys, tunteiden hallinta ja heteroseksuaalisuus (Jokinen2000, 215–217; ks. myös Lehtonen 1995, 33; Sipilä 1994, 22).Niihin miehen on otettava suhde, halusipa hän sitten toteuttaa taimurtaa niiden vaatimukset. Tällaiset ideaalit rakentuvatkin panop-ticoniksi – tarkkailumekanismiksi, joka asettaa itsensä läpinäkyväk-si ja arvovapaaksi. (Ks. Easthope 1986/1990, 39, 166.)11

11 Panopticon on Jeremy Benthamin (1748–1832) rikollisten tarkkailuunsuunnittelema arkkitehtoninen menetelmä. Kyse on rakennelmasta, jonkakeskellä on valvontatorni. Vankisellit ovat kehässä tämän ympärillä. Jokai-sessa sellissä on kaksi ikkunaa, yksi ulos ja yksi sisäpihalle. Vastavalon vuok-si vanki ei näe tarkkailijaansa, mutta sisäpihan tornissa majaileva vahti nä-kee vangin. (Foucault 1975a/2000, 233-234.)


Maskuliinisuuden panopticonisuus näkyy esimerkiksi raskaansuomenkielisen rockin sanoitusten vaihtoehdottomuutena – gra-niittina, joka ei saa murtua. Mana Manan sanoituksissa mies onsyyttömänä kirottu, Viikatteen miehen takuumiehiksi eivät jääkuin kuutamo, kaiho ja katkeruus, kun pankki vie talon ja metsäyh-tiö metsät. Häpeä, kohtalo ja katkeruus ovat tarinoiden keskeistäsisältöä. Paranoidisessa todellisuudessa ei ole voittajia; on vainkamppailua ja jatkuvaa puolustautumista. Tässä mielessä raskassuomenkielinen rock muistuttaa, kuinka yksilö on laitettu kanta-maan yhteiskunnan virheet. Yhteiskunnan syrjäyttämät miehet jää-vät Kullervon tavoin raivoamaan yksin kaikkia vastaan.

Kuoleman loukot maskuliinisuudessa

Yksi äärimmäisistä maskuliinisen panssarin esimerkeistä on KlausTheweleitin (1978/2000, 188–195) kuvaamat esifasistiset 1920-lu-vun Freikorps-joukot. Maskuliinisuuden hintana on tunteeton ih-misiä murhaava kuolemankone, joka tuntee elävänsä vain tappaes-saan. Freikorpsien todellisuudessa elämä rakentuu kuoleman kautta.

kuolla elävänäsillä on puolensaherätä hullunasilläkin on puolensakun silmän säteelläei muuta kuin kuolemaatotuus voi paljastaaankarat kasvonsa […]

(Mana Mana 1990, 2000a, ”Kuolla elävänä”, san. Jouni Mömmö.)

Maskuliinisuuden suhde kuolemaan on nykyäänkin melko suora.Miehet vastaavat suurimmalta osin väkivaltarikoksista, tapoista,murhista ja itsemurhista (Jokinen 1995, 89; 2000, 20–21; ks.Grönfors 1994, 63; Hearn 1999, 238–240). Toisaalta maskuliiniset


12 Maria Magdalenasta on nauhoitettu kaksi versiota. Noudatin litteroinnissavarhaisempaa, alun perin vuonna 1988 äänitettyä versiota (ks. Mana Mana

voittamisen ja pärjäämisen ideaalit ovat myös taakka miehelle itsel-leen. Ne asettavat miehet kilpailutilanteeseen, jonka seurauksenaon vatsahaavoja, sydänkohtauksia ja itsemurhia. (Sipilä 1994, 22;ks. Lehtonen 1995, 44–45.)

Samalla tavoin kuin Theweleitin kuvaamat Freikorps-miehettuntevat elävänsä vain tappaessaan, elävät raskaan suomenkielisenrockin paranoidiset miehet suhteessa kuolemaan. Sanoitukset ovattäynnä kuoleman läheisyyttä. ”Seinä taipuilee tahdissa / loppuukäytävä hapen / en näe silmiäni peilistä / kuinka loputon on kuole-ma.” (Mana Mana 2002b, ”Tie vie”, san. Jouni Mömmö.) Sanoitus-ten mies paitsi leikkii kuoleman ajatuksella on myös valmis toteut-tamaan fantasiansa. Kuolemasta tulee sanoituksissa absoluuttinenraja, jota vasten mies rakentaa elämäänsä. Juuri kuolema kytkee tienja totuuden toisiinsa. Paranoidisessa todellisuudessa vaihtoehdotovat vähissä. Kun graniitti ei murru, on tärkeää olla oikeassa lop-puun asti. ”Tänään kaunis aurinko / polttaa valehtelijat / tänään onhyvä päivä / vihonviimeinen.” (Niskalaukaus 1999, ”Hyvä päivä”,san. Tomi Tuomaala.)

mun tyttöni joutui mielisairaalaan.ei hänen sydämensä kestänyt enää ikävää.

mun tyttöni joutui mielisairaalaannyt hän uskoo olevansa Maria Magdalena

hän ei tiedä vielä itsekäänmillaista elämää hän joutuu elämäänhän oppi vihansa kautta rakastamaanhän oppi ylpeytensä kautta nöyrtymään

mä aion muuttaa luoksensa asumaan.mä aion ottaa yliannostuksen jotain sekoittavaa.mä aion ottaa yliannostuksen jotain huumaavaa.

(Mana Mana 2000a, ”Maria Magdalena”, san. Jouni Mömmö.)12


Paranoidisessa todellisuudessa on jatkuvasti hyökättävä muita vas-taan, jotta oma olemassaolo voitaisiin oikeuttaa. Kirotun ja aliste-tunkin miehen on etsittävä omat alistettunsa. Varsinkin Mana Ma-nan sanoituksissa tämä toteutuu suhteessa naisiin. Sanoitusten nai-nen turvautuu illuusioihin eikä kestä niiden murtumista vaan jou-tuu Maria Magdalenan tavoin mielisairaalaan. Siinä missä sanoitus-ten nainen kadottaa itsensä, mies hallitsee itseään huumausaineita-kin käyttämällä. Siltalan (1994a, 140, ks. myös 178, 180) mukaanalkoholismi voidaan nähdä äärimmilleen vietynä elämänhallintana,joka toteutetaan kemiallisin keinoin. Mana Manan kohdalla voisipuhua jopa hulluudesta elämänhallintana. ”Maria Magdalenassa”sekoaminen hahmottuu rationaaliseksi valinnaksi. Mies realisoipanssaroitua utopiaa täydellisestä todellisuuden hallinnasta. ManaManan huumeiden, alkoholin, hulluuden ja itsetuhon avulla itse-ään hallitseva minä onkin ultramaskuliininen. Sanoitusten renttu-miehellä ei ole valtaa eikä menestystä, mutta hän ruoskii itseäänkuolemalla ja itsetuhon loputtomilla muodoilla. Miehisessä maso-kismissa kärsimys on tyydytyksen ehto (Siltala 1994a, 268).

Paranoidisuus laajentaa kärsimyksen miehen lähellä oleviin ih-misiin. Varsinkin Mana Manan sanoitusten naishahmot rakentuvattoiseksi, joista mies erottaa itsensä. Vaikka panssaroituva mies erot-taa itsensä miehestä, hän on kuitenkin riippuvainen tästä. Esimer-kiksi kappaleessa ”Liisa” huumeisiin turvautuva mies asettaa kohta-lonsa naisen käsiin: ”sinä näet peilissä mun ilmeeni / viel’ on aikaakorjata mun virheeni / paha voi tulla ja ilma räjähtää / eikä mulla olepäätä enää.” (Mana Mana 2000b, san. Jouni Mömmö.) Liisan voinähdä rajoja koettelevan miehen hoivaajana ja pelastajana. Hänenpitäisi äitihahmona pelastaa poikansa kuolemalta. Samalla hänessäavautuu vaarallisempi puoli, jota mies pelkää. Entä jos hoivaajastatuleekin hylkääjä? Paranoidisuuden seurauksena miehen on vaikealuottaa kehenkään, sillä juuri luottamus ja läheisyys murtaisivat hä-nen panssarinsa. Pelko minuuden sulautumisesta kumppaniin on-

2000a, raita 1). Jälkimmäisessä versiossa kahden viimeisen säkeistön järjes-tys on muutettu (ks. Mana Mana, 1990, 2000a, raita 11).


kin omiaan tuottamaan läheisyyskammoa, jonka seuraukset voivatolla sekä autoritaarisia että kaoottisia (Näre 1994, 171). ”Ruusu,tulppaani ja peyote” -kappaleessa petolliseksi kuvattu nainen onkuollut:

joku on huonostimatelee tietänisun piti lepääja olla naiseni

sä olet kaunisruusu, tulppaani ja peyote

musta ruumiisimusta noki täyttää sun talosirakkautein palanutmä olen palannutmilt’ näyttää sun talosi

sä olet kaunisruusu, tulppaani ja peyote

jää pelkät luutjää pelkät luutsinun varjosiei tartte enääei tartte enääkuolla sun vuoksesi

(Mana Mana 2000b, ”Ruusu, tulppaani ja peyote”, san. JouniMömmö.)

Ruusu, tulppaani ja peyote -kappaleessa ei nosteta esiin mitään oi-keutusta teolle; siinä viitataan ainoastaan naisen mahdolliseen us-kottomuuteen. Sanoituksen panssaroitunut mies ei selittele vaantoimii, ja maskuliiniset toimintamallit näyttäytyvät universaaleinaja oikeina, vaikka ne olisivat suhteessa naisiin kuinka epäoikeuden-mukaisina tahansa. Marjo Liukkonen (1994, 43–45) on huomautta-


nut, että intohimorikoksissa on tavallista laittaa syy uhrin, naisen,niskoille. Jeff Hearnin (1998b, 106, 110) mukaan on myös tavallis-ta, että miehet kieltävät väkivaltaisuutensa. Miehet saattavat myösselitellä väkivaltaisuuttaan erottamalla entisen väkivaltaisen ja ny-kyisen väkivallattoman minän. Väkivalta on kuitenkin juuri se kei-no, jolla miesten ylivaltaa monesti ylläpidetään (Grönfors 1994,65). Norjalaisen Kristin Skjørtenin (1991, 75–77) mukaan miestennaisiin kohdistama väkivalta on hallittua ja pitkälle asti kontrolloi-tua (ks. Connell 1995, 106). Tällaisena se kertoo jo itsessään väki-valtaisten miesten kunnioituksen puutteesta naisia kohtaan. ”Miesei tapa naista, koska rakastaa tätä vaan koska halveksii naisia” (Liuk-konen 1994, 46). ”Ruusu, tulppaani ja peyote” -kappaleen nainenon miehelle kaunis vasta kuollessaan.

Panssaroitu mies on olemassa vain hyökkäämällä muita vas-taan. Siltala (1994a, 317–318) on verrannut tilannetta kaksiteräi-seen miekkaan. Toisten mitätöiminen tyhjentää maailman ihailta-vista ja elämän arvoisista kohteista. Panssaroitu mies onkin tuomit-tu yksinäisyyteen, minkä vuoksi myös hänen kuolemanjanonsa voi-daan tulkita läheisyyden näläksi. Varsinkin Viikatteen kappaleissamaskuliinisuuteen näyttäisi liittyvän lähes kosminen yksinäisyys.Sanoituksissa usein mainittu häpeä nousee juuri elämän menetet-tyjä mahdollisuuksia vasten. Kun työ ja talo on menetetty, jää jäljel-le vain kuolema: ”Syksyn tullen karhunkankalla seitikit kasvaa /Niistä keitto mainen, maukas laitetaan / Jotta loppuisi tämä nöy-ryytetyn / – nöyryytetyn osa.” (Viikate 2000a; 2000b, ”Alakulotet-tuja tunnelmia”, san. Kaarle Viikate.) Mana Manalla viimeinen ol-jenkorsi on nainen, mutta tämäkin voidaan uhrata paranoidisuu-den edessä.

Panssaroituminen johtaa paradoksaaliseen tilanteeseen. Itse-murhia tutkinut Irmeli Järventie (1993, 43) on kuvannut vastaa-vanlaista tilannetta toiminnallisena loukkuna: ”on pakko toimiajollain tavalla, mutta tekee ihminen sitten mitä tahansa toiminnalli-sia ratkaisuja, ne tuottavat kaikki saman lopputuloksen eli mahdot-tomuuden olla olemassa toimivana ihmisenä.” Tilanne tulee esiin


Mana Manan teksteissä. Miehellä ei ole vaihtoehtoja ja kuolemastatulee koetinkivi. Maskuliinisuudessa toteutuu näin eräänlainenmaksimoinnin periaate, jossa on kyse aina suuremman voiton tairajan tavoittelusta. Kun muut rajat ovat tavoittamattomista, viimei-nen miehuus etsitään vaikka kuolemasta tai tappamisesta. Tilan-teessa kuolema alkaa rakentua miehen kautta. Se ei ole enää vainsymbolista vaan rakentuu elävänä kuolemiseksi tai elämäksi kuole-massa: ”on aivan kuin eläisi kuolemassa” (Mana Mana 2002b, ”Elä-mä on murheen laakso”, san. Jouni Mömmö). Kaiken kaikkiaansanoitukset nostavat kysymykset maskuliinisen kulttuurin vaihto-ehdottomuudessa. Raskaan suomenkielisen rockin sanoituksissamiesten ainoa ulospääsy loukusta on kuolema.

Haarautuvien polkujen miehet

[…] Varikset kulkevat rintani päälläNoukkivat matoja iholtaniOn ruumiini tarttunut jäiseen maahanNivusissa kasvaa jäkälää

Voima valuu pois!

Kaksi tulta palaa nuollen hiljaa toisiaanminä ja minuus syövät toisiaankaksi tulta palaa nuollen hiljaa toisiaanminä ja minuus … MAA! […]

(Kotiteollisuus 1998b, ”Minä ja minuus”, san. Jouni Hynynen.)

Panssaroitu maskuliinisuus toteutuu paranoian kautta; mies varje-lee itseään viimeiseen asti, suojautuu ulkopuolisilta hyökkäyksiltä jaetsii sisäisiin ristiriitoihinsa ulkoisia vihollisia. Hän etsii ykseyttätoimintansa ja minäkäsityksensä välillä. Toisin kuin skitsofreeninensubjekti paranoidinen subjekti on aina kiinni paikassa ja ajassa, hän


määräytyy sen myötä. Elämä näyttäytyy lineaarisena virtana tai tie-nä, jolta ei poiketa. Murtuessaankaan hän ei luovuta asemiaan, ku-ten Mana Manan (1990, 2002a) ”Totuus palaa” -kappaleessa, jossamies itkee vain verta pyhimysten ja Välimeren mustien Madonna-patsaiden tapaan. Skitsofreenisessä positiossa tämä oman paikanpuolustaminen rikkoontuu. Esimerkiksi Kotiteollisuuden ”Minä jaminuus” -kappaleessa voimien valuminen pois viittaa panssarinmurtumiseen. Toiminta ja minäkäsitys riitelevät keskenään. Maa si-too jäkälät ja epäpuhtauden mieheen, jonka kiillotettu ykseys mur-tuu ja polut haaraantuvat.

Öitä, päiviä, hiljaisia hetkiä ei oleon vain taakka jonka paino alkaa olla liikaa

Kalmamäen alta kaivan aurinkoa, kuuta, hiljaisuuttaelämän kehässä selittämätöntä kiihkoa, toivoa, halua

Mania mania mania mania mania mania…

Polkuja, joita voisin kulkea on liikaa,en muista mistä olen tulossa, minne menossa

Joskus pääni sisällä naksahtaa jotain,ja minä muistan rivitaloasunnon vaimon, koiran ja lauantai-illat

Mania mania mania mania mania mania…

(Kotiteollisuus 1999b, ”Mania”, san. Jouni Hynynen.)

Paranoian vastakohta on Deleuzen ja Guattarin (1973) mukaanskitsofrenia. Siinä missä Daniel Paul Schreber on esimerkiksiparanoiasta, käy draamateoreetikko Antonin Artaud (1896–1948)näytteeksi skitsofreenikosta, joka sekoittaa rajat määrittämällä it-sensä isäkseen, äidikseen, pojakseen ja minäkseen (mt. 21). Schre-ber palauttaa kaiken auktoriteetteihin – isään ja Jumalaan, Artaud


puolestaan sekoittaa pakkaa ja purkaa auktoriteetteja. Schreber oliarkielämässään tuomari, joka valvoi lakia ja järjestystä. Artaud puo-lestaan kohdisti draamateoreetikkona vimmansa valtiovaltaa koh-taan. Hahmojen välillä on perustava ero: toinen palvoo auktoriteet-teja, toinen pirstoo niitä.

On erityisesti korostettava, etteivät Deleuze ja Guattari (1973)tarkoita skitsofrenialla psykiatrisesti määritettyä sairautta vaan rajo-ja murtavaa ja mikropoliittista potentiaalia (mt. 408, 455–456).13

He toteavat (mt. 456), etteivät ole koskaan nähneet skitsofreenik-koa, vaikka Guattari työskentelikin muutaman vuosikymmenenajan psykoosipotilaiden parissa La Borden klinikalla (Bogue 1989,85; Goodchild, 90; Holland 1999, 141, viite 21). Väite on tulkitta-vissa retoriseksi heitoksi, jolla Deleuze ja Guattari haluavat erottaaoman käsitteensä skitsofreniasta kliinisesti määriteltynä tautina.Skitsofrenia onkin parempi ymmärtää tässä yhteydessä abstraktim-malla tasolla prosessiksi, jossa subjektiiviset ja sosiaaliset esteet jaraja-aidat hajoavat. Skitsosubjekti eli skitso (ransk. schizo) elää väli-tilassa ja liikkeessä. (Deleuze ja Guattari 1973, 21, 41, 79, 91.)Esimerkiksi ”Maniassa” skitso hävittää ajan, paikan ja järjestyksen.Hän liukenee elämän ja kuoleman, kodin ja reissun väliin. Mies eimuista, mistä on tulossa ja minne menossa. Hänen elämässään onmaanista raivoa, mutta samalla kuolemankaipuuta. Paranoidisellemaskuliinisuudelle ominaiset kaksinaisjaottelut elämän ja kuole-man, hallinnan ja hallitsemattomuuden, järjestyksen ja epäjärjes-tyksen välillä murtuvat.

Paranoian tapaan skitsofrenia määrittyy Deleuzellä ja Guatta-rilla (1973, 16, 455–456) sosiaaliseksi hulluuden muodoksi. Onkinkysyttävä, millä ehdoilla yhteiskunnallinen tilanne tuottaa miehiä,joiden polut ovat haaraantuneet. R.W. Connellin (1995, 202–203)mukaan länsimaisissa kulttuureissa ollaan paradoksaalisessa tilan-teessa suhteessa maskuliinisuuteen, sillä perinteiset maskuliinisuu-den arvot ovat liikkeessä. Jää nähtäväksi, korvautuvatko vanhat voi-man ja vallan ideat uusilla. Miehen kannalta tilanne on problemaat-

13 Ks. myös Holland 1999, 100, 141 nootti 21; Goodchild 1996, 90.


tinen. Perinteisten maskuliinisten ideaalien toteuttaminen ei oleaina järin hyväksyttävää eikä myöskään niiden täydellinen hylkää-minen. Eksyminen voisikin olla yksi skitsomaskuliinisuuden perus-tavimmista tunteista: ”[…] eivät ole kulkeneet jalkani kaitoja teitä,/ osanneet kotiin kuljettaa / pääni täynnä ajatuksia niin eksyneitä[…].” (Kotiteollisuus 2001, ”Yksinpuhelu”, san. Jouni Hynynen.)

[…] Kolme raivotarta: Työ, Turva, Taantumuksellisuuseivät minua jätä, saatana, onpa hirveä seurueme keskustelemme rahasta ja nautimme viiniä,kenties rakastumme elämän kuran tuomaan Eedeniin

En voi koskaanelää kuten te elättete kutsuttesaavutuksia elämäksi

[…] ”Alla rankkasateen päällä tuhkaksi palaneen maansinun polkusi kulkee”, sanoivat nuo kolme naistaniminä olin hiljaa, purin hammasta ja juoksin poissateeseen, jonne vain hulluimmat mennä tahtovat

Näin ollut ja näin olevaen tahdo turvaa […]

(Kotiteollisuus 1998b, ”Laulava luu”, san. Jouni Hynynen)

Skitsofreenisessä logiikassa myös miehen suhde naiseen hajoaa. Esi-merkiksi Kotiteollisuuden sanoituksissa ei ole yksinkertaista alista-misen kaavaa, jonka voi lukea useissa Mana Manan sanoituksissa.”Sinä olet heikko käsissäni / Minä olen mies, sinun isäntäsi [– –]Minä olen heikko heikko käsissäsi / Minä olen mies, sinun orjasi.”(Kotiteollisuus 1998b, ”Jäljet pelottavat, san. Jouni Hynynen.)Alistajan ja alistetun väliset suhteet muuttuvat. Toisin kuin paranoi-disessa positiossa miehellä ei ole auktoriteettiasemaa naiseen näh-den. Esimerkiksi ”Laulava luu” -kappaleessa feminiininen edustaakapitalistis-porvarillista ”työn, turvan ja taantumuksellisuuden”


ideologiaa, joka vaatii miestä toimimaan perinteisten maskuliinis-ten vallan ja voittamisen ideaalien mukaan. Miehen tilanne on skit-sofreeninen. Hän on miehenä vähemmän mies kuin taantumuk-sellisuutta edustavat kohtalottaret, mutta häneltä vaaditaan, ettähän olisi enemmän mies. Kuitenkaan skitsomaskuliinisuus ei välttä-mättä merkitse irtiottoa paranoidiseen maskuliinisuuteen rakentu-vasta misogyniasta, sillä miehen turvattomuus ja eksyminen luetta-vissa myös haluksi ottaa eroa naiseen, joka edustaa yhteiskuntaa (ks.Näre 1994, 172).

Työ. Raha. Etelänmatkat. Rusketus.Viikset. Takatukka. Nilkkabuutsit. Imatra.Ruotsinristeilyt. Tv-visailut.Työhakuvalmennuskurssit. Nimipäivät. […]

Puhelin. Autokauppiaat. Makuuhuonekitaristit.Kaavakkeet. Vaaleanpunainen huulipuna.Nakkikioskijonot. Automarketit.

Ylihuominen on huomenna,tuskin maltan odottaaYlihuominen on huomenna,ikuista krapulaa.”[…]

(Kotiteollisuus 1999b, ”Vakiot”, san. Jouni Hynynen.)

Skitsomaskuliinisuus voidaan hahmottaa laajemminkin suhteessalänsimaiseen kulutuskulttuuriin. Deleuzen ja Guattarin (1973) teo-riassa juuri kapitalistinen kulutusyhteiskunta tuottaa skitsofreeni-syyttä yhtä aikaa vapauttavalla ja kahlitsevalla prosessillaan. Kotite-ollisuuden ”Vakiot”-kappaleessa kulutuselämämalli näyttäytyy koo-misena mutta silti vaihtoehdottomana – ikuisena krapulana, jostamiehen on rämmittävä läpi: miehestä tulee tilanteessa vain kapi-talistisen rattaan osa. Vaikka subjekti toteuttaakin itseään kulutta-malla, hänen näennäisesti vapaat valintansa ovat osa kapitalistista


myllyä – rahan, työn ja tuloksen uskontoa (Siltala 1994a, 433–438;1996b, 146–156).

”Vakiot” -kappaleen vaihtoehdottomuus, skitsomaskuliinisuu-teen liittyvä eksymisen kokemus ja vaihtoehtojen pluralisoituminenviittaavat kaikki subjektiviteettien muutokseen. Sari Näre (2002b; ks.myös luku VI) kutsuu individualismin murtumista postindividua-lismiksi. Subjekti joutuu toimimaan jatkuvien riskien jatkomollailman yhteiskunnallisia tukirakenteita. Samaa ilmiötä voitaisiinanalysoida myös niin, että individuaalinen hajoaa dividuaaliseksi;yksilön ja yhteisön rajat murtuvat yhteiskunnassa, jossa subjektivi-teetit noudattelevat pörssikurssien logiikkaa. Individuaalisen mur-tuessa subjektin raivattavaksi jää savotta ilman rajoja – vapaudestamaksetaan katkera hinta. (Ks. Deleuze 1990, 244–246; luku I.) Ää-rimmillään tämä individualismiin tukahtuva yhteiskunta kylvää it-sessään kuolemaa. (ks. luku VI)

[– –] Vuonna yksi ja kaksi luulin paremmaksitätä paikkaa nyt kaikki mättäätäällä kärsitään kaikki niin saatanastijokainen nurkissaan kuolemaa elättää

(Kotiteollisuus 2002b; 2002c; ”Vuonna yksi ja kaksi”,san. Jouni Hynynen).

Skitsofreenisessa tilanteessa kuolema toimii subjektin kautta. ”Kuo-lemaa ei haluta, vain kuolema haluaa.” (Deleuze ja Guattari 1973,393.)14 Kuolemaa ei käytetä elämänhallintana vaan paremminkinkuolema kirjoittaa subjektia ja hahmottaa tätä yhteiskunnallisen ti-lanteen kautta. Paranoidinen kuoleman ja elämän binaarilogiikkamurtuu: subjekti ei hallitse kuoleman kautta itseään vaan parem-minkin elää rajojen välissä. ”Maniassa” mies kaivaa kalmamäen altaelämälleen tarkoitusta, etsii kuolemaa mutta elää silti raivoisasti.Skitso ei kuole vaan tulee kuolleeksi (ransk. devenir-mort) (mt.394–395). Voi olla, että tämä on ainoa mahdollisuus hajottaa yh-

14 ”La mort n’est pas désirée, il y a seulement la mort qui désire.


teiskunnallisen todellisuuden virtaavuutta – tulla skitsommaksikuin kulutuskulttuuri ja virrata vuolaammin kuin sen rahavirrat.On kuitenkin muistettava, että juuri skitsofreenisyyden rajatto-muus altistaa subjektin (itse)tuholle (Deleuze ja Guattari 1980,199). Tämän paradoksin varaan rakentuu skitsomiehen postindivi-dualistinen tragedia. Vaikka polut ovat haarautuneet, ne näyttävätsiltikin johtavan kaikki huolestuttavalla tavalla kohti kuolemaa.

Kurimuksen maskuliinisuus

Olen artikkelissani nostanut esiin kaksi erilaista positiota, joidenkautta raskas suomenkielinen rock diagnosoi maskuliinisuuden jakuoleman problematiikkaa. Ensimmäisessä maskuliinisuus on pa-ranoidista ja panssaroitua. Toisessa panssari murtuu ja tie purkau-tuu poluiksi, jotka eksyttävät miehen. Maskuliinisuudesta tuleeskitsoa. Molemmissa on sosiaalisen diagnoosin kannalta aktiivinenfabulaation puolensa, joka mahdollistaa tien ulos eriarvoistuvan jaindividualisoitumiseen tukahtuvan yhteiskunnan tukemasta kuole-man ja maskuliinisuuden vyyhdestä.

Ensinnäkin panssaroidusta maskuliinisuudesta on sanottava,että miehisen vaihtoehdottomuuden esiin manaaminen tarkoittaa,että vaihtoehtoja voidaan alkaa löytää. Toiseksi skitsomaskuliini-suudessa maskuliinisuus purkautuu sarjaksi kysymyksiä: mitä ta-pahtuu sen jälkeen, kun yhteen tiehen ei näytä olevan enää paluuta?Minkälaisia miehiä ja maskuliinisia kulttuureja halutaan tuottaa vaijäävätkö miehet kurimukseen kysymään paikkaansa, kuten Kotite-ollisuuden ”Ruumiinlaulajassa”?

Muutaman metrin syvyydessä on aikaa miettiämitä tuli sanottua, mitä tuli tehtyäKun ukosta puskee koiran putkea, kukkasiase lienee kauneinta, mitä jää jäljelle minusta […]


Juhlat on juhlittu, laulut laulettumaljoja kilistelty, päälle naurettuja nyt kun koitan löytää kurimuksesta ihmistä,löytyykö sitäKysyn: löytyykö sitä? […]

(Kotiteollisuus 2000b, ”Ruumiinlaulaja”, san. Jouni Hynynen.)

Loppujen lopuksi Deleuzen hengessä on tärkeää asettaa kysymys,mikä pakenee paranoidisen ja skitsofreenisen välistä. Deleuze pai-nottaa ajattelussaan rihmastollista postdualismia, jota ei voi pysäyt-tää binaarisiin oppositioihin eikä lopullisiin vastauksiin. Onkin tär-keää muistaa, ettei sosiaalisen diagnoosin tarkoituksena ole laatiayksityistarkkaa kuvaa todellisuudesta vaan hahmottaa karttoja taisuuntaviivoja tulevaisuuksille. Tarkoitus on käyttää kirjallisuutta jakäsitteitä, ei jäädä niiden vangiksi. Raskaan suomenkielisen rockinyhteydessä olisikin hyvä kysyä esimerkiksi, missä määrin kokonai-nen todellisuus muuttuu parodiaksi ja maskuliinisuudet ironisoitu-vat riippumatta siitä, onko miehellä yksi tie vai ovatko polut haa-rautuneet.15 Esimerkiksi Viikatteen sanoituksissa mies käyttää köyt-tä, puukkoa, asetta ja myrkkyä; pään voi laittaa myllynkivien väliinja myös hukuttautuminen kelpaa. Patologisesta synkistelystä nou-see katkera huumori, joka mahdollistaa kurimuksen aktiivisenamahdollisuutena: ei tuskan alhona vaan polkuina ulos.

Jollen minä näin iloinen olisihilpeä varsin luonnostaanniin kiikkuun oisin itseni pannutkurkihirteen roikkumaan

15 Arto Jokinen (2000, 99–101) on tehnyt samansuuntaisen huomion Kalevaan väkivaltaisista ja itsetuhoisista mieshahmoista, Lemminkäisestä jaKullervosta. Aiemmat tutkijat, niin hahmoja ihannoivat miestutkijat kuinheitä kritisoivat naistutkijat, ovat sivuuttaneet tarinoiden katkeran huumo-rin, joka kyseenalaistaa Kullervon ja Lemminkäisen miehuuden.


Pettymystä kahmalolla,on ammennettu sovinnollaJa laarit vastoinkäymisieneivät ehdy aivan hetimmiten

Vaan kun multa suussa maistuuon katkeruus jäänyt taa

(Viikate 2000a, ”Taisto-vainaan valssi”, san. Kaarle Viikate.)


III Likainen minuus:maskuliinisen seksuaalisuuden

itsetuhomaisematNine Inch Nails -yhtyeen tuotannossa1

Reznorin musiikki on likaista ja raakaa kamaa, joka tihkuu kie-routunutta seksuaalisuutta, suisidaalista melankoliaa ja väkival-taista ihmisvihaa. (Time Magazine Nine Inch Nails -yhtyeen joh-tajasta, Trent Reznorista, kun hänet oli valittu 25 vaikutusvaltai-simman amerikkalaisen joukkoon vuonna 1997, lainattu Udo2002, 179.)2

you let me violate youyou let me desecrate youyou let me penetrate youyou let me complicate youhelp me, i broke apart my insideshelp me, i’ve got no soul to sellhelp me, the only thing that works for mehelp me get away from myself

i wanna fuck you like an animali wanna feel you from the insidei wanna fuck you like an animalmy whole existence is flawedyou get me closer to god

1 Julkaistaan syksyllä 2006 teoksessa Taina Kinnunen ja Anne Puuronen (toim.):Seksuaalinen ruumis. Helsinki: Gaudeamus.

2 “Reznor’s music is filthy, brutish, stuff, oozing with aberrant sex, suicidalmelancholy and violent misanthropy.”

(Nine Inch Nails 1994a, “Closer”.)


Yhdysvaltainen industrial rock -yhtye Nine Inch Nails kuvaatuotannossaan itseinhon, seksuaalisuuden ja epävarmuuden täyttä-mää teknologista maisemaa. Yhtyeen sanoitukset piirtävät karttaamaskuliinisesta nihilismistä, jossa rockin kukkoileva ”sex and drugsand rock ’n’ roll” -eetos on vaihtunut ”sex and death and rock ’n’rolliin”. Aiheina ovat systemaattisesti itseinho, kärsimys, rappio jaminuuden särkyminen välinpitämättömyyden maailmassa. Yhtyeedustaa fin de sièclen henkeä: kulttuurista pessimismiä ja mielenrappiota, jotka varjostavat potentiaalisen kauhun tyysijaksi muuttu-nutta todellisuutta (Grunenberg 1997, 208–207). Nine Inch Nail-sin maailmassa hyönteiset tulvivat sisään ja iskevät kiinni heikkoonlihaan, videot viljevät sadomasokismia ja musiikki kaikuu tyhjyy-den ilmaisimena.

Nine Inch Nails tunnetaan elektronisia ja antimusikaalisia ää-niä hyödyntävän industriaalimusiikin popularisoijana. Industriaali-musiikki on käsitellyt varhaisista 1970-luvun lopun vaiheistaan al-kaen arkaluontoisia aiheita aina informaatiokontrollista, sarjamur-haajiin, kuolettaviin viruksiin, psykologiseen manipulaatioon, kult-teihin, kidutukseen ja pornografisena näyttäytyvään seksuaalisuu-teen (Ford 1999; Metzger 2002; Mureck 1990; Toth 1997; Vale &Juno 1982; 1983).3 Nine Inch Nails on omalta osaltaan jatkanutperinnettä, mutta niin sanotusta industriaalimusiikin ensimmäises-tä aallosta poiketen sen levyt ovat myyneet äärimmäisen hyvin –jopa niin hyvin, että Rolling Stone -lehti totesi siitä vuonna 1993,ettei yhtä ahdistavalla musiikilla oltu koskaan päästy samanlaisiinmyyntilukuihin (Hochman 1993).

Suosiostaan huolimatta Nine Inch Nails ei ole juuri tehnytkaupallisia kompromisseja. Yhtyeen tuotantoa luonnehtii vahva te-kijänäkemys, joka näkyy niin sanoituksissa, musiikissa kuin vi-deoissakin ja kiteytyy yhtyeen suvereenin johtajan Trent Reznorinhahmoon. Varhaisten industriaaliyhtyeiden tapaan yhtye on pyrki-nyt shokeeraamaan. Erityisesti useat yhtyeen videot olivat läpi 19903 Industriaalimusiikin ensimmäiseen aaltoon kuuluivat muun muassa Throb-

ing Gristle (Englanti), Cabaret Voltaire (Englanti), SPK (Australia), Ein-stürzende Neubauten (Saksa) ja Test Dept. (Englanti).


-luvun MTV:n boikotissa muun muassa seksuaalisesti suorasukai-sesti sadomasokismiin ja fetisismiin viittaavan materiaalin vuoksi.Yhtyeen videoissa on kuvattu muun muassa lävistettyjä genitaaleja(1997a, ”Sin”), ristiinnaulittuja apinoita (1997a, ”Closer”) ja vie-märiin suun kautta kytkettyjä masokisteja (1997a, ”Pinion”).

Maskuliinisuuden tutkimuksen kannalta Nine Inch Nailsistatekee kiinnostavan yhtyeen ristiriitaiset kuvaukset seksuaalisuuden,kuoleman ja itseinhon kehästä. Yhtyeen tuotannossa kuvattu miesei täytä hegemoniseen maskuliinisuuteen usein liitettyjä luonnolli-sina ja normaaleina pidettyjä ideaaleja, joita ovat valta, fyysinen voi-ma, menestys, tunteiden hallinta ja heteroseksuaalisuus (Connell1995; Jokinen 2000, 215–217). Nine Inch Nails kartoittaa parem-minkin maskuliinisen panssarin pirstaloitumista. ”Tear down myreason”, lauletaan ”Closerissa” (1994a), joka avautuu penetraatio-keskeisyydestään huolimatta itseinhon kuvaukseksi. Yhtyeen ku-vaama mies kulkee tyhjyydessä. Oma minuus näyttäytyy sieluttom-alta elämän täyttyessä addiktioista, joita ilman ei voi elää. Minuu-den vajavaisuudessa mies etsii transsendenssiään, huumettaan jaelämänhaluaan pakonomaisesti toisesta ihmisestä.

Nine Inch Nails: still-kuvat ”Closerin” videosta (1997a).

Käsittelen artikkelissani maskuliinisuuden, seksuaalisuuden jaitsetuhon kolmiyhteyttä lähtökohtanani Nine Inch Nailsin sanoi-tukset, musiikki ja videot. Yhtyeen tuotanto toimii omassa ristirii-


taisuudessaan sosiaalisena diagnoosina myöhäismodernista masku-liinisuudesta. Sosiaalisella diagnoosilla viittaan erityisesti ranskalai-sen ajattelijan Gilles Deleuzen esittämiin ajatuksiin taiteilijoista jakirjailijoista eräänlaisina ei-persoonallisina yhteiskunnan tulkkeinaja kartoittajina. Sosiaalinen diagnoosi tekee näkymätöntä näkyväksija toimii kriittisenä avauksena yhteiskuntaan. Deleuzen filosofiassakorostetaan yhteiskunnan prosessuaalisuutta, minkä vuoksi yhteis-kuntaa ei kuvata staattisina representaatioina vaan muuttuvinamaastoina. (Deleuze 1993; Deleuze & Guattari 1975; 1980; Oksa-nen 2003). Deleuzen avaus on tärkeä maailmassa, jossa ainoa vakioon muutos, kuten deleuzeläinen feministitutkija Rosi Braidotti(2002, 264) asian ilmaisee.

Sosiaalisen diagnoosin avulla voidaan ymmärtää, että NineInch Nails on samaan aikaan sekä kriitikko että kritisoitava. Yhtyekartoittaa maskuliinisen seksuaalisuuden ongelma-alueita tuomallane esiin ja tarttumalla arkaluonteisesti miehen heikkouteen ja mi-nuuteen, jota luonnehtii likaisuus ja saastaisuus. Lian tematiikassaNine Inch Nails ei ole yksin. Yhtye kartoittaa teknologisen yhteis-kunnan sukupuoliroolien monimutkaisuutta, kuten myös bodyhorror -elokuvat, goottilainen taide tai body art. Seksuaalisuus yh-distyy toiseuden – vierauden, ei-itseyden – tuottamaan kauhuun,makaaberiin kuoleman kaipuuseen ja elämänpolitiikkaan, jonkamerkkinä toimii satutettu ja runneltu ruumis. Yhtye voidaan liittääruumisgenreen (engl. body genre), jonka edustajina kulttuurintut-kija Linda Williams (1991) pitää pornoa, kauhua ja melodraamaa.Kaikki näistä ylikorostavat ruumista: porno eritteistä seksiä, kauhuveristä väkivaltaa ja melodraama vetistä emootiota. Nine Inch Nailslomittaa sanoituksissaan seksin, väkivallan ja ryöppyävinä pursuvattunteet.

Amerikkalaisuudestaan huolimatta Nine Inch Nails toimii laa-jemmin eräänlaisena 1990-luvun ja 2000-luvun syväluotaajana tek-nologisine visioineen ja ahdistuksen maalailuineen. Yhtyeen kuvaa-mat ongelmat ovat yleisinhimillisiä ja diagnosoivat teknologisiamyöhäismoderneja yhteiskuntia, mukaan lukien myös Suomea.


Teknologisessa kulttuurissamme ihmissuhteet näyttäytyvät entistäetääntyneempinä ja masennuksesta on alettu puhua uutena kansan-tautina. Samalla yhteiskunta edellyttää toimijoiltaan sopeutumistamuuttuviin markkinatilanteisiin ja sosiaalisen elämän pätkittynee-seen ja nopeutuneeseen luonteeseen. Esitän artikkelissani, että mas-kuliinisuus saattaa muuttua tässä tilanteessa eräänlaiseksi tyhjyydenkokemukseksi, jonka seurauksena myös seksuaalisuuden merkitysmuuttuu.

Orgian jälkeen – rockin, halunja kuoleman kytkennät 2000-luvulle tultaessa

Rockin mytologia rakentuu vahvasti kuoleman ja seksuaalisuudenvaraan. Valaiseva esimerkki on Nine Inch Nails -nimestä (suom.yhdeksän tuuman naulat) käyty keskustelu. Nimi on kerännyt ym-pärilleen lukuisia tulkintoja aina hauta-arkkujen ja Kristuksenristiinnaulitsemisessa käytettyjen naulojen pituudesta Reznorin pe-niksen kokoon. On huomattava, että miesrocktähdet ovat tulleettunnetuiksi Kristuksen kaltaisista ennenaikaisista kuolemista sa-malla, kun sanoitukset ja live-esiintymiset ovat pursunneet seksuaa-lista energiaa (ks. Oksanen 2003, 28–31, 38).4 Nuorena kuollutJimi Hendrix nosti kitaransa fallossymboliksi 1960-luvulla ja naisillä vahvistinkaappeja. Jim Morrison puolestaan julisti itsensä ero-ottiseksi poliitikoksi ja toi esiin seksuaalisuuttaan lavashow’ssa. (Sö-derholm 1989, 55–56.) Molemmat kuolivat 27-vuotiaina, muttaonnistuivat ennen sitä esittämään maskuliinisuuteen liittyvää riski-en uhmaamista.

Kulttuurintutkija Robert Walser (1993, 108) on yhdistänytraskaan rockin Orfeus-myyttiin, jossa maskuliininen kontrollin ha-lu ja feminiinisyyden pelko yhdistyy virtuositeettiin. Rock-tähdet

4 Erityisesti Janis Joplinin kaltainen traditionaalisen feminiinisyyden koodis-toa rikkova naishäirikkö on rockin historiassa oma lukunsa. Joplin päätyilopulta hyvin miehiseen ratkaisuun elämässään — rankka rockelämä ajoikuolemaan.


ovat ikään kuin Orfeuksia, jotka pystyvät uhmaamaan kuolemaa jakäymään soittotaitonsa ansiosta aina manalassa asti, mutta joidenkontrolli saattaa pettää ratkaisevalla hetkellä. Rockin kuolema-myyteistä kertovat tarinat siitä, että Elvis elää edelleen, ja esimerkik-si spekulaatiot siitä, kuka rocktähdistä kuolee seuraavaksi. Varhai-nen kuolema lisää lähes poikkeuksetta rock-artistin suosiota: heitärakastetaan, sillä he eivät vanhene koskaan. Erityisesti 1960–1970-luvun kuolleet rocktähdet näyttäytyvät Christopher Laschin (1979/1991) kuvaaman narsismikulttuurin keskeisinä toimijoina, yksilöi-nä, jotka toteuttavat omalla seksuaalisuudellaan itseään ja elävätvarhaisen kuolemansa vuoksi ikuisesti ikään kuin myöhäismoder-neina Kristuksina.

Sosiologi Jaana Lähteenmaan (1989) mukaan rockissa feminii-nisyys ja maskuliinisuus ovat liikkuneet aalloissa. Hedonismi ja sek-sismi kulminoituvat 1970- ja 1980-luvun niin sanottuun cock-rockiin eli kullirockiin (tai kukkorockiin), jota luonnehtii seksuaali-nen poseeraaminen ja maskuliinisuuden korostaminen (ks. esim.Lähteenmaa 1989; Oksanen 2003, 37–39; Perkkiö 2003). Asenneon kuvattu kenties onnistuneimmin 1980-luvulta alkaen mainettaniittäneen Mötley Crüe -yhtyeen toilailuja kuvaavassa The Dirt -teok-sessa (Strauss 2001). Yhtyeen miehille naiset ja huumeet ovat funk-tioita omassa päämäärättömässä itsetuhossa, johon ei kuulu syvälli-sempi itsetutkiskelu. Kullirockia voisikin pitää miestyylinä, jotaluonnehtii rivouden lisäksi, tunteita vastaan panssaroituminen jaoman minuuden työstäminen kuolemaa vastaan (ks. Schwenger1984; Easthope 1986/1990).

Ihmiset pitävät vihaa ja misantropiaa maailmaa vastaan rakennet-tuina suojakuorina. Minun tapauksessa ne eivät tulleet kovuu-desta vaan tyhjyydestä, siitä tosiasiasta, että inhimillisyyteni oliimeytymässä kuiviin kuin veri kaikista niistä haavoista, joita olintehnyt itselleni. Tunteakseni ylipäätään jotain – mielihyvää taikipua – minun oli pakko jahdata kokemuksia, jotka olivat taval-lista normaalimpia ja tavallista inhimillisempiä. (Marilyn Man-son, teoksessa Manson & Straus 1998, 187.)5

5 ”People like to think of hate and misanthropy as protective shells built upagainst the world. But in my case, they came not from a hardness but from


1990-luvulla kullirock menetti suosiotaan. 1990-luvun musiikki-kenttä paini erityisesti rockissa ja metallissa huomattavasti paina-vamman tematiikan parissa. Nirvanan ja Nine Inch Nailsin esiinty-essä Lollapalooza-kiertueella Yhdysvalloissa puhuttiin vuonna 1991”vihan kesästä” (Nehring 1997, 81–82). Nirvanan laulajan KurtCobainin itsemurha vuonna 1993 sävytti koko vuosikymmentä,jota kuvaa ehkä parhaiten Trent Reznorin 1990-luvun alussa tuke-man ja tuottaman Marilyn Mansonin (oikealta nimeltään BrianWarner) elämäkerta The Long and Hard Road Out of Hell (Manson& Strauss 1998). Huumeiden, sadomasokismin, nyrkkipanojen japissaleikkien seassa Marilyn Manson pohtii oman itsetuhonsa rajo-ja. Itseinho, ihmisviha ja nihilismi ovat nousseet maailmasta, jokatarjoaa kaikki vaihtoehdot itsensä toteuttamiselle. Omaa inhimilli-syyttä on jahdattava takaa. Marilyn Mansonin tavoin Nine InchNailsin kuvaamassa maskuliinisuudessa on kyse omasta hauraudes-ta maailmassa, joka tuottaa enemmän haluja kuin subjekti pystyysietämään.

Tuottavan halun kääntyminen itsensä vastakohdaksi – tyhjyy-deksi – on ymmärrettävissä ranskalaisajattelijoiden Deleuzen jaGuattarin (1973) haluteorian avulla. He kritisoivat psykoanalyyttis-ta ajatusta halusta, joka seuraa puutetta. Deleuze ja Guattari esittä-vät, että halu tuottaa ylitsemääräytyvästi myös puutteen. Yksinker-taistettuna: ihminen, joka saa liikaa, päätyy haluamaan aina enem-män. Tällainen halujen ylituotanto toteutuu Deleuzen ja Guattarinmukaan kapitalistisessa yhteiskunnassa, jonka esimerkkihahmo onskitsofreenikko. Deleuzen ja Guattarin kuvaamat skitsosubjektit eliskitsot (ransk. schizo) elävät välitilassa ja liikkeessä, jossa myös va-linnat moninaistuvat. Skitso ei tee selkeitä valintoja vaan valitseekaikki mahdollisuudet, minkä seurauksena myös ote itseen lipeää.

an emptiness, from the fact that my humanity was draining away like theblood from all the wounds I had inflicted on myself. In order to feelanything – pleasure or pain – I had to chase after experiences that weremore than normal and more than human.”


Marilyn Mansonin kuvaama halu jahdata inhimillisyyttä takaa ker-too tällaisesta menetyskokemuksesta. Nine Inch Nailsin sanoituksettekevät vastaavasti jatkuvia viittauksia otteen menettämiseen elä-mästä ja oman itsen kadottamiseen. 2000-luvun demonisena tek-novisiona yhtye on ennen kaikkea skitsofreeninen.

Deleuzen ja Guattarin kuvaama skitsofrenia voidaan rinnastaaranskalaistuneen psykoanalyytikon Julia Kristevan (1980) kuvauk-siin abjektista. Kristevalle (mt. 9–12) abjekti tarkoittaa identiteetinja järjestyksen puutetta. Abjekti ei noudata sääntöjä. Se ei ole sub-jekti eikä objekti vaan eräänlainen määräytymätön vyöhyke, välitilatai paremminkin virtaus – Deleuze ja Guattarin (1980) termein tu-leminen (ransk. devenir). Kristeva (1980, 10–11, 65, 86) liittää ab-jektin erityisesti likaan, johonkin joka ei ole paikallaan, ja ruumiil-lisuuden rajoja rikkoviin ruumiin nesteisiin. Ulosteet ja kuukau-tisveri ovat esimerkkejä abjektista. Varhaisista industriaaliyhtyeistäesimerkiksi Throbbing Gristle ja sitä edeltänyt performanssiryhmäCoum Transmissions hyödynsivät abjektiivisuutta olipa sitten kyseanaaliyhdynnästä, ruumiin eritteistä tai itsensä viiltelystä (Ford1999; Wilson 2002). Nine Inch Nailsin videoissa subjektit on siir-retty abjektin tapaan pois paikaltaan, kytketty viemäreihin, sidottukiinni tai ripustettu kattoon roikkumaan. Sanoituksellisesti yhtyekuvaa paikattomuutta, joka on Kristevan (1980, 15) mukaan abjek-tikokemus: ”kuka minä olen” on muuttunut kysymykseksi ”missäminä olen”.

Paikaton maskuliinisuus

Nine Inch Nailsin sanoituksissaan esiin tuoma paikattomuus ker-too psyykkisenä rakenteena sukupuoliroolien ja minuuksien liike-tilasta. Sosiologi Anthony Giddensin (1994) mukaan elämme jälki-traditionaalisessa yhteiskunnassa, jossa sosiaalinen yhtenäisyys jajatkuvuus ovat problematisoituneet. Risto Heiskala (1996, 190) onkorostanut sukupuoliroolien keinotekoisuutta tilanteessa, jossa ne


ovat muuttuneet neuvoteltaviksi. On alettu puhua epävarmuudenajasta, joka kietoutuu sukupuolisuuteen ja seksuaalisuuteen. Jaotte-lut esimerkiksi miehen ja naisen sekä homon ja heteron välillä onasetettu tarkasteluun. (Ks. Petersen 1998, 21.) Tilanteessa jopa itsemaskuliinisuuden käsite saattaa muuttua ongelmalliseksi.6 Mikä te-kee pohjimmiltaan miehistä miehiä ja naisista naisia polyseksuaali-sessa ja paikoin jopa eri sukupuolia ja sukupuolisuuntauksia sekoit-tavissa queer-positioissa, esimerkiksi transseksuaalisuudessa? Esi-merkiksi feministitutkija Judith Halberstam (1994) on puhunutnaismaskuliinisuuksista (engl. female masculinity). Rosi Braidotti(2002) puolestaan kuvaa sukupuolisuutta prosessuaalisena rihmas-tona, jossa ei ole enää tilaa staattisille identiteettipositioille.

Maskuliinisuustutkija R.W. Connellin (1995, 202–203) mu-kaan länsimaisissa kulttuureissa ollaan paradoksaalisessa tilanteessa.Hegemonisen maskuliinisuuden arvot ovat liikkeessä ja jää nähtäväk-si, korvautuvatko vanhat voiman ja vallan ideat uusilla. Miehen kan-nalta tilanne on kuitenkin problemaattinen. Perinteisten hegemo-nisen maskuliinisen ideaalien toteuttaminen ei ole aina järin hyväk-syttävää, mutta ei liioin niiden täydellinen hylkääminen. Kysymyk-seksi jää, onko eksyminen nykymiehen peruskokemus. Tilanteessavoimaan ja hallintaan perustuva maskuliinisuus ei ole välttämättä hä-viämässä, mutta kysymykseksi jää kuinka paljon muutoksia se kestää(Mosse 1996, 193). Feministitutkija Donna Harawayta (1991, 157)seuraten voitaisiin todeta, että sukupuoliroolit ovat toisaalta kulumas-sa pois mutta samaan aikaan myös paradoksaalisesti vahvistumassa.Elämme sukupuolihybridien ristiriitaista aikaa.

Vaarana näen erityisesti sen, että miehet linnoittautuvat omiinpoteroihinsa toistamalla hegemonisen maskuliinisuuden yhä mie-lettömämmäksi käyviä toimintamalleja. Psykoanalyyttisesti orien-

6 Esimerkiksi sosiologi Jeff Hearn (1996) on kritisoinut maskuliinisuuden käsi-tettä. Hänen mukaansa sitä on mahdoton määritellä. Maskuliinisuustutki-ja R.W. Connell (2000, 16) on vastannut Hearnille toteamalla, että masku-liinisuuden käsitettä tarvitaan, jotta voidaan ylipäätään puhua miesten janaisten suhteesta sukupuolikysymykseen. On kuitenkin huomattava, ku-ten Hearn (1998a, 785) korostaa, että maskuliinisuuden käsite on vain yksitapa kuvata ja analysoida miehiä.


toitunut miestutkija Calvin Thomas (1996) analysoi maskuliini-suuden rakentumista feminisoitumisen, heikkouden ja hauraustu-misen pelkoa vasten. Maskuliinisen ahdistustuotannon keskiössäon kokemus itsestä feminiinisenä abjektina. Saksalainen psykohis-torioitsija Klaus Theweleit (1977/2000; 1978/2000) kirjoittaa en-simmäisen maailman sodan jälkeisten esi-fasististen Freikorps-jouk-kojen suhteesta omaan ruumiiseen juuri tällaisena väkivaltaisenapanssaroitumisena feminisoitumisen uhkaa vastaan. Fasistinen hal-lintapakko ei ole Theweleitin kuvauksessa poikkeama länsimaisenkulttuurin valtalinjasta vaan sen alatapaus, kuten Siltala (1994b,182) huomauttaa. Sosiokulttuurinen tilanne vaikuttaa siihen, mil-loin subjektit alkavat panssaroitua tunteita vastaan ja kehittää des-truktiivisia minuuksia (Theweleit 1977/2000, 428).

Myöhäismodernissa kulttuurissa naiset ovat tulleet traditionaa-lisesti miesten hallitsemille alueille. Viimeisistä maskuliinisuudenlinnakkeista pyritään usein pitämään tiukasti kiinni. EsimerkiksiJussi Turtiaisen (2005) mukaan naisten ilmestyminen harrastajiksiperinteisesti miehisiksi nähtyihin urheilulajeihin 1900-luvun alunSuomessa näyttäytyi naisen representoinnissa hirvittävänä ja grotes-kina hahmona. Kuvauksilla tehtiin selvä raja, mitä urheilulajeja nai-nen sai ja ei saanut harrastaa. Vajaa sata vuotta myöhemmin mies-ten liigaan pelaamaan tullut naisjääkiekkoilija haluttiin miehisessäväkivaltadiskurssissa jauhaa kappaleiksi, kuten Ilkka Levä (2003a)huomioi. Huomioita voidaan pitää esimerkkeinä maskuliinisuudenkriisistä, joka näyttäytyy myös populaarielokuvien hysteerissä mies-kuvauksissa (ks. Näränen 1995).

Suomessa maskuliinisuuden kriisi nousee esiin raskaan rockinsanoituksissa. Perinteisemmän Kristus-tematiikan ja maskuliinisenkärsimysten tien rinnalle on noussut maskuliinisuuksia, joissa mie-het eivät löydä itseään tai ovat menettäneet otteensa elämään. Mie-hellä saattaa olla liikaa polkuja valittavanaan – hän on eksynyt, mut-ta myös suhde toiseen ihmiseen on muuttunut liian vaativaksi, jol-loin oma minuus uhkaa kadota. Maskuliinisuuden kriisissä miehel-le avautuu eräänlainen skitsofreeninen positio, jota luonnehtii ot-


teen menettäminen ja juuri kysymys ”missä minä olen”. (Oksanen2003, 73–87; ks. myös 2006a, 107–108). Seurauksena on jatkuvaepävarmuus omasta itsestä, joka muistuttaa hieman Mikko Räsäsen(1993) regressiiviseksi maskuliinisuudeksi kuvaamaa ilmiötä. Räsä-nen kuvaa toimeentulotukiasiakkaita, joilla maskuliinisuus toimin-nallistuu jatkuvaksi levottomuudeksi. Ongelmia ei pyritä ratkaise-maan vaan niitä vältellään ja kierretään.

Yhdysvalloissa Nine Inch Nails on nostettu x-sukupolven iko-niksi (ks. Udo 2002, 107). X-sukupolvella viitataan yleensä 1960- ja1970-luvulla syntyneisiin (Heiman 2001, 274; Holtz 1995). Ylei-seen keskusteluun termi nousi erityisesti Douglas Couplandin(1991/2004) Generation X -romaanin myötä (ks. esim. Aaltojärvi1996; Arnett 2000; Heiman 2001). Teoksessa kuvataan juuretto-mia parikymppisiä, joiden elämä on nopeatempoista ja täynnämuutoksia. Työpaikat ovat lyhytkestoisia. Nuoruuden ja aikuisuu-den välimaastoon juuttuneet itsensä etsijät välttelevät sitoutumista,sillä he pelkäävät sen johtavan itsenäisyyden menettämiseen. Kunerilaisia valinnanmahdollisuuksia on runsaasti, seurauksena on haluolla valitsematta mitään rakentavaa tietä. Sen sijaan epävarmanmaailman tuottamaa tuskaa tilkitään uppoutumalla työhön, elä-mäntyyliin ja muihin lääkkeisiin, jotka vievät ajatukset pois.

Couplandin visiot tuntuvat pahaenteisen tutuilta, kun muiste-taan esimerkiksi Suomessa 1990-luvulla tapahtuneet muutoksettyöelämässä: nopeatempoisesta ja muutoksien täyttämästä poik-keustilasta on tullut arkipäivää (ks. Siltala 2004). Ranskalainen ant-ropologi David Le Breton (2000b; 2002a, 105–108; 2004, 7–9)korostaa, että yhteiskunnallisen ja kulttuurisen epävarmuuden li-sääntyessä tavat etsiä omia toimintakyvyn rajoja ovat entistä äärim-mäisempiä. Ilmiö näyttäytyy sekä miesten että naisten elämässä,mutta on huomattavasti vahvemmin yhdistettävissä juuri maskulii-niseen tapaan rakentaa identiteettiä. Myöhäismoderni maailmamaksimoi paitsi vapauksia myös epävarmuuksia. Minuudesta tuleeeräänlainen kaksoissidos – samaan aikaan sekä vapautettu että van-gittu. Nine Inch Nailsin sanoitukset varoittavat putoamisesta itsein-


hon maailmaan, jossa on jäljellä vain addiktioita, seksiä, satuttamis-ta, huumeita – tai pakonomaista takertumista: ”you are the perfectdrug / without you everything falls apart” (1997b, ”Perfect Drug[Lost Highway]”). Ote elämään kulkee äärimmäisyyksien etsimise-nä – maskuliinisena rajojen hallintana, rajatyönä (engl. edge-work),jossa yritetään riskinotolla hallita järjestyksen ja epäjärjestyksen vä-liä (Lyng 1990).

Maskuliinisuuden muuttuminen entistä paikattomammaksi javaikeammin määriteltäväksi tilaksi nostaa seksuaalisuuden uudellatavalla esiin. Jos epävarmuus kääntyy ahdistustuotannoksi ja pans-saroitumiseksi tunteita ja toisia ihmisiä vastaan, seksi saattaa noustaesiin instrumentaalisesti. Seksistä tulee maskuliinisuuden kannaltaentistä tärkeämpi performanssin paikka. Miehen täytyy osoittaa senavulla, ettei hän ole nainen (ks. Petersen 1998, 47, 127–128). Kris-tevan (1980) ajatusta abjektoitumisesta voidaan lukea niin, että sekoodaa maskuliinista seksuaalisuutta kovuudeksi pehmeyttä ja vir-taavuutta vastaan. Feminiiniseksi määrittyvä maternaalisuus, lämpöja kohtu edustavat likaa, jota vasten maskuliinisuus rakentuu. Aja-tusta ei tarvitse kuitenkaan lukea liian totaalisena ja binaarisena ku-vauksena panssaroituvan ja virtaavan välisestä kamppailusta: posi-tiot saattavat lomittua (Powrie 2004, 209).

i am a big man (yes i am)and i have a big gungot me a big old dick and ii like to have funheld against your foreheadi’ll make you suck iti’m hard as fucking steel, and i’ve got the poweri’m every inch a man, and i’ll show you somehow

(Nine Inch Nails 1994a, “Big Man with a Gun”.)

Nine Inch Nailsin sanoituksissa maskuliininen kontrollin- ja vallan-tahto on diagnosoitu ”Big Man with a Gun” -kappaleessa, jota voi-daan verrata pornografiaan. Kulttuurintutkija Linda Williamsin


(1999) mukaan pornoelokuvissa miehet pyrkivät vimmaisesti pal-jastamaan naisen nautinnon. Macho-maskuliinisessa logiikassa nöy-ryytetyn nautinto toimii todisteena aidosta nautinnosta. Williamstähdentää, että tällainen pornoakti kertoo miehen omasta epävar-muudesta. ”Big Man with a Gun” –kappaleessa (1994a) mies ejaku-loi ollakseen mies: ”shoot shoot shoot shoot shoot / i’m going tocome all over you.” Mies vapauttaa oman seksuaalisen virtaavuu-tensa, mutta vain siirtämällä sen kohteeksi naisen. Kappale toistaalopussa lausetta ”nothing can stop me now”, jota koko itseinhon-täytteinen The Downward Spiral -albumi hokee pahaenteisesti ikäänkuin viittauksena miehen putoamisesta tyhjyyden täyttämäänloukkoon.

Toiseuden pelko

Nine Inch Nailsin teknologian kuvauksiin liittyy vahva toiseudenkauhu. ”Happiness in Slavery” -kappaleessa (1992) mies murska-taan pala palalta. Kappaleen videossa (1997a) supermasokistiksikutsuttu body art -taiteilija Bob Flanagan uhraa itsensä julmalle ko-neelle, joka jauhaa hänet massaksi kidutussession päätteeksi. NineInch Nailsin teknologiset pelot ovat ennen kaikkea primaarisia –yhtyeen visuaalinen ja auditiivinen maisema on täynnä hyönteisiäja matelijoita. Nine Inch Nails on käyttänyt kappaleissaan muunmuassa hyönteisten ääniä, esimerkiksi ampiaisen surinaa. Tekno-kulttuurissa hyönteiset toimivat pelkojen ja ahdistuksen merkitsi-jöinä – ikään kuin Ilmestyskirjan tapaan Jumalan vihan ilmentyminä(Braidotti 2002, 148). ”Help Me I’m in Hell” -videossa (1997a) kär-päset valtaavat huoneen, jossa mies istuu pöydän ääressä. Mies tui-jottaa eteensä, kun hyönteiset kerääntyvät hänen ympärilleen. Hä-nen syödessään hyönteiset tunkeutuvat sieraimista sisään.

she spread herself wide open to let the insects inshe leaves a trail of honey to show me where she’s been


she has the blood of reptile just underneath her skinseeds from a thousand others drip down from within

oh my beautiful liaroh my precious whoremy disease my infectioni am so impure

(Nine Inch Nails 1994a, ”Reptile”.)

”Reptile”-kappaleen sanoituksissa nainen näyttäytyy hyönteisiähoukuttelevana metelijahuorana, viettelevänä ja saastuttavana sei-reeninä. Barbara Creedin (1993) termiä mukaillen hirvittävä femi-niininen uhkaa miestä. Mies on vangittuna kokemukseen abjektis-ta, arkaaisesta naisen ruumiista, jota hän ei hallitse. Feminiininenmerkitsee miehen pelkoa omasta epäpuhtaudestaan. Kauhu omanruumiin abjektoitumisesta on Thomasin (1996, 27) mukaan pa-hempi kuin kastraation pelko. Nine Inch Nailsin lyriikka on verrat-tavissa David Cronenbergin ruumiskauhuun (engl. body horror),jossa maskuliininen kriisi näyttäytyy usein ahdistuksena ruumiilli-suuden häilyvyydestä ja oman ruumiin sisältä nousevan terrorinuhasta (Williams 1999).

Kristevan (1980, 21) teoriassa abjekti lähtee feminiinisestä.Kristevalle (mt. 87) äiti on lapsen ensimmäinen kytkös ruumiilli-suuteen ja suhteessa äidin ruumiiseen lapsi hahmottaa oman ruu-miinsa rajat. Sama maternaalinen kohtu tuntuu olevan Nine InchNailsinkin pelkojen rihmana. Nine Inch Nailsin sanoituksista voi-daan lukea maskuliiniseen seksuaalisuuteen liittyvä kaksoisjuonne.Mies haluaa antautua, mutta pelkää samalla sulautuvansa kokonaanfeminiiniseen. Toinen alkaa herättää kauhua. ”Sanctified” kappa-leessa lauletaan toisen antavan puhdistava transsendenssi: ”i amjustified / i am purified / i am sanctified / inside you”. Samaan ai-kaan mies pelkää toisen muuttavan hänet ja toivoo kaiken päätty-vän. Oma hauraus purkautuu haluna nähdä toinen hyväksikäyttä-jänä. Feminiininen näyttäytyy samaan aikaan sekä ideaalisena ettäpetollisena.


you give me the reasonyou give me controli gave you my Puritymy Purity you stoledid you think i wouldn’t recognizethis compromiseam i just too stupid to realizestale incense old sweatand lies lies lies

(Nine Inch Nails 1989, ”Sin”.)

Yhtyeen maailmassa toiset ihmiset pettävät luottamuksen. Puhtauson mennyt ja elämä hahmottuu tautina: ”now the only pure thingin my fucking world is wearing your disease.” (1994a, ”Ruiner”).”No, you don’t” -kappaleen (1999a) sanoituksissa kuvataan ulko-kuoren ja pintakiillon pettävyyttä. Alta paljastuu sisältä ontto jakuollut vampyyri, joka yrittää käyttää psyykkisesti hyväksi laulunminää: ”teeth in the necks of everyone you know / you can keep onsucking ’til the blood won’t flow / [– –] (but this time) / no, youdon’t.” Hyväksikäyttö ja valehtelu ovat luonteeltaan abjektikoke-muksia (Kristeva 1980, 12). Niitä luonnehtivat järjestyksen puuteja epävarmuus. Nine Inch Nailisillä feminiinisen kauhu herää mah-dollisuudesta, että mies on menettänyt otteensa. Miehen oma sisäi-nen hauraus kirjautuu ulospäin. Maailma täyttyy epävarmuudesta,muutoksista, peloista ja terrorista.

Nine Inch Nailsin sanoitukset kuvaavat sosiaalisia suhteita in-fektioina ja viruksina; toiset ihmiset alkavat merkitä epävarmuuttaja tuhoa, eivät tukea, jatkuvuutta ja voimaa: rakkaus ei riitä. NineInch Nails diagnosoi tavallaan ihmissuhteiden muuttumista perim-mältään kammottaviksi ja epämiellyttävyyden tunnetta herättävik-si. Kokemus on raastava ja häiritsevä – unheimlich Freudin (1919/1947) termein. Nine Inch Nailsin goottilaisessa romanssissa vainaddiktiot jäävät jäljelle. Toinen on huumeenkaltainen. Mies tietääsatuttavansa itseään ja toista turvautumalla huumeeseensa mutteivoi vastustaa kiusaustaan. Pessimistisesti voitaisiin sanoa, että yhtye


kuvaa myöhäismodernia maailmaa, jossa narsismista on tullut kult-tuurisesti patologinen tila (Lasch 1979/1991) ja jossa subjektit yrit-tävät kalkyloida elämäänsä selviytymisen ja hyväksikäytön välimaas-tossa.

Minuus abjektina – satuttamisen kehä

Yhdysvaltaisen kirjailijan Kathy Ackerin romaanit kuvaavat NineInch Nailsin sanoitusten tapaan itseinhoa, jossa suhde omaan ruu-miiseen jännittyy. Kun subjekti kokee, ettei hän pysty muuttamaanepävarmana näyttäytyvästä maailmasta mitään, hän keskittyy omaanruumiiseensa ja sitä stimuloiviin huumeisiin:

Juopottelimme. Käytimme huumeita. Naimme. Satutimme toi-siamme seksuaalisesti niin paljon kuin kykenimme. Vauhti, emo-tionaalinen ylikuorma, ja kipu tuon tuosta tylsistytti aivomme.Dementoi aistiapparaattimme. Tiesimme, että emme voineetmuuttaa paskaa, jossa elimme, niinpä yritimme muuttaa itseäm-me. Vihasin itseäni. Tein kaikki, mikä kykenin satuttaakseni it-seäni. (Janey Smithin itseinhoa, Acker 1978, 32.)7

Kirjallisuudentutkija Arthur F. Reddingin (1994, 285) mukaanKathy Ackerin teoksissa oma minuus määrittyy abjektiksi, inhotta-vaksi ja likaiseksi asiaksi. Oman minuuden likaisuudessa subjektipakenee ruumiiseensa ja sen tuottamiin kivuliaisiin affekteihin: ki-pu ja halu muodostuvat samaksi asiaksi. Minuus muuttuu abjektik-si – paikattomaksi jätekategoriaksi vailla subjektin tai objektin ase-maa (Kristeva 1980, 23). Nine Inch Nailisillä minuus on turmeltu-nut: ”my lips may promise but my heart is a whore” (1992, ”Last”),

7 ”We got drunk. We used drugs. We fucked. We hurt each other sexually asmuch as we could. The speed, emotional overload, and pain every now andthen dulled our brains. Demented our perceptual apparatus. We knew wecouldn’t change the shit we were living in so we were trying to change our-selves. I hated myself. I did everything I could to hurt myself.”


”i am so dirty on the inside” (1992, ”Suck”). Vaikka toinen näyttäy-tyy turmiontuojana, suurin vihollinen on oma itse: “i hate myselffor what i’ve become” (1992, ”Gave Up”).

Siltalan (1994a) suomalaisten miesten häpeän kuvauksissa omaminuus saastuu elämän romahtaessa ympäriltä: ”Väärin sujunutvuorovaikutus saa ihmisen tuntemaan, että on täynnä paskaa” (mt.206). Siltala yhdistää miesten häpeäkokemukset suomalaiseen kult-tuuriin juurtuneeseen toisten ihmisten vähättelyyn ja ihmisarvonsuorituksina mittaamiseen, jossa ihmisellä itsellään ei ole välttämät-tä arvoa. Antropologi Marja-Liisa Honkasalo ja uskontotieteilijäTerhi Utriainen (1992) kuvaavat puolestaan suomalaisten naistenitsemurhaviestejä juuri abjektin ajatuksen avulla. Naiset ovat vieste-jä kirjoittaessaan jo menettäneet otteensa elämään ja kituvat erään-laisina elävinä kuolleina. Itsemurha hahmottuu naisten kirjoituksis-sa ainoaksi tavaksi pelastaa oma itse. Vaikka abjektikokemus onKristevan (1980) mukaan osin kulttuuri- ja sukupuolisidonnainen,Nine Inch Nailsin sanoituksien kuvaukset omasta arvottomuudestaja itseinhosta tulevat hyvin lähelle näitä psyykkisiä kuvauksia häpe-än ja itsetuhoajatusten täyttämistä minuuksista, joissa kuolemalimittyy elämään: ”dress up this rotten carcass just to make it lookalive” (1992, ”Last”). Elävältä kuoleminen on itseinhon huipennus– itsensä näkeminen ruhona, joka vain teeskentelee olevansa elossa.Minuuden pelkistyminen mätäneväksi ruumiiksi on abjektikoke-muksen tunkeutumista omaan itseen sen kaikessa totaalisuudessa.

Kun omalla itsellä ei ole arvoa, on vaikea arvostaa muitakaan.Ihmissuhteet infektoituvat häpeäkokemuksella. Nine Inch Nailsinsanoitukset kuvaavat jatkuvaa häilyvyyttä oman minuuden ja toisenvälillä. Sanoituksissa seksi, yksi huumeista, kertoo paitsi itseinhostamyös halusta satuttaa ja olla satutettu, alistaa ja olla alistettu: ”needyou / dream you / find you / taste you / fuck you / use you / scar you/ break you / lose me / hate me / smash me / erase me” (1994a,”Eraser”). Itseinhossaan mies satuttaa myös toista. ”Eraserin” ”Scaryou [– –] Smash me” litania kuvaa ambivalenttia positiota hyväksi-käytön ja itsevihan välissä. Abjektilla ei ole identiteettiä. Se soljuu


väkivaltaisesti subjektin ja objektin välissä: ”you could have it all /my empire of dirt / i will let you down / i will make you hurt”(1994a, “Hurt”). ”Only”-kappaleessa (2005) toinen luodaan autta-maan omaa itsetuhoa: ”i just made you up to hurt myself”.

Haluaisin, että kurkkuni viilletään auki samaan aikaan kuinhäpäisen tyttöä, jolle olen valmis sanomaan: sinä olet yö. (Bataille1927/1970, 86.)8

Nine Inch Nailsin sanoituksissa törmätään samaan paradoksiinkuin Georges Bataillen kirjoituksissa, jotka usein asettavat naisenruumiin miehen minuuden tantereeksi. Kulttuurintutkija Paul He-gartyn (2001) mukaan Bataillen fantasiat anaaliseksistä, yhteisestätuhosta ja kuolemasta liittävät hänet länsimaiseen kuolemakeskei-seen miesfilosofiaan, jossa tietoisuus kuolemasta on nähty kaikenolemisen perustana. Hegarty korostaa kuitenkin, että Bataillen kir-joitukset onnistuvat problematisoimaan itse itseään. Kuoleman lo-mittuminen elämään ei välttämättä merkitse maskuliinisen väkival-lan palvontaa. Vastaava huomo voidaan tehdä Nine Inch Nailsistä.Kathy Ackerin romaanien tapaan Nine Inch Nailsin sanoituksetdiagnosoivat minuutta, joka on mennyt itseinhossaan liian pitkälle.Abjekti alkaa näyttäytyä itsessä ja toisessa. Kun ympärillä on vainpaskaa, rajoituksia ei enää ole. Toista voi satuttaa niin kuin omaaitseä. Abjektikokemus palaakin primaariin narsismiin, jossa omanitsen ja toisen välillä ei ole rajoja – se sotkee perverssillä tavalla kaik-ki rajat (Kristeva 1980, 22–23).

Minuuden rajojen sotkeutuessa perverssillä logiikalla oma otemaailmaan katoaa: ”tried to save myself but myself keeps slippingaway” (1999a, ”Into the Void”). Kristevan (1980, 22) mukaan ab-jekti on väkivaltaista surua jo menetetystä objektista. ”Where iseverybody?” -kappaleessa ihmiset ovat kadonneet ja mies on jäänytyksin huutamaan tyhjyyteen: ”pleading and / needing and / blee-ding and / breeding and / feeding / exceeding / where is everybo-

8 ”Je désire être égorgé en violant la fille à qui j’aurais pu dire: tu es la nuit.”


dy?”. Abjektin kauhu seuraa rajojen sulautumisesta ja minän hajoa-misesta menettämisen kokemuksen edessä. Kokemus on raastavantyhjä ja koditon. (Kristeva 1980, 12–13.) Kristevan (mt. 13) esi-merkkinä on vanhempansa niellyt lapsi. Tajuttuaan kauhistuttavantekonsa hän yrittää pelastaa itsensä hylkäämällä ja oksentamalla it-sestään kaiken, mikä hänelle on annettu, kaikki elämän koossa pitä-vät kiinnekohdat. Nine Inch Nails onnistuu kuvaamaan, kuinkapuute työntyy autioittamaan kokemuksen. Jäljelle jää vain solipsis-tinen tyhjyys – oma minä ja ruumis.

Dekadentti masokismi

i hurt myself todayto see if i still feeli focus on the painthe only thing that’s realthe needle tears a holethe old familiar stingtry to kill it all awaybut i remember everything

(Nine Inch Nails 1994a, ”Hurt”.)

Nine Inch Nailsin kappaleissa itseinho ohjaa subjektin hakemaanäärirajoja seksistä, huumeista tai itsensä viiltelystä. ”The Only Ti-me” -kappaleessa (1989) lauletaan humalatilan huumasta: ”this isthe only time I really feel alive.” Alkoholismia ei tulisi nähdä nau-tinnon etsimisenä vaan pyrkimyksenä tuntea (Deleuze 1969, 184).Vastaavasti ”Hurtissa” subjekti yrittää tuntea satuttamalla itseään –tulkinnasta riippuen joko huumepiikein tai teräasein. Haava ihollatoimii puhtaana tapahtumana, elämän kirjautumisena nahkaan(Deleuze 1969, 14–17; 174–175; Deleuze 1995/2003, 363). Liattuja tahrattu minuus muuttuu eläväksi iholla. Neulojen pistäminenihon läpi on yritys tuntea. Subjekti ei voi palata ajassa taaksepäin


eikä hallita emotionaalisesti kuollutta todellisuuttaan – iho alkaatoimia rajana. Se kruunaa subjektin kärsimyksen ja muuttuu senmerkiksi.

Ruumiskauhun tavoin Nine Inch Nails toistaa pakonomaisestiihoa (ks. Williams 1999, 34). “Terrible lie” (1989) kappaleessa lau-letaan: ”My head is filled with disease / my skin is beggin you plea-se”. Abjekti täyttää mielen ihon huutaessa kutsuvasti. Kun maail-maa ei voida hallita, nahka alkaa näyttäytyä projektiopintana ja ker-toa tarinaa (Oksanen & Turtiainen 2004). Liike kulkee ihon alle: “itgets under my skin / within / take in / the extent of my sin” (1989,“Sin”). Iho toimii äärirajana. Max Rennin “long live the new flesh”-huuto Cronenbergin Videodromen (1983) lopussa kulminoi NineInch Nailsinkin lyriikkaa, mistä esimerkkinä toimii samanniminenkappale (ks. Williams 1999, 41; Fernbach 2002, 14–15):”i can see /blackest hours / new flesh (this is how it all begins) / give it to me /I can take it / I’ve become / I’ve / I’ve become” (1999b, “The NewFlesh”.)

Yhdysvaltalaisen kulttuurintutkijan Amanda Fernbachin (2002,4) mukaan ”uusi liha” (engl. new flesh) on fetissipiirien käyttämäkäsite, jolla viitataan muun muassa korsettien, tatuointien ja lävis-tysten muokkaamiin ruumiisiin. Fernbachin mukaan teknologises-sa kulttuurissa korostuu dekadentti fetisismi. Dekadentissa fetisis-missä fantasian ytimenä toimii toiseus ja jatkuva halu tuottaa omaitse uudelleen (mt. 27). Sitä ei luonnehdi klassisen fetisismin tapaantoisto ja paluu klassisiin ideaaleihin, esimerkiksi kauneus-, muoti-ja pornoteollisuuden luomiin stereotypioihin (mt. 25–26, 29).Fernbachin mukaan dekadentti fetisismi poikkeaa freudilaisesta fe-tisismin tulkinnasta, jossa fetissit korvaavat lapsen huomaamanpuutteen äidin kehossa – peniksen puuttumisen. Sen sijaan deka-dentissa fetisismissa on taustalla kulttuurin tuottama puute, jotayritetään torjua suuntautumalla rajoja rikkoen uuteen ja etsimälläautenttisia kokemuksia oman ruumiin transformaatiosta (mt. 26–32). Abjektikokemusta paetaan muokkaamalla oma iho ja ruumis


uusiksi, kun ympäröivä todellisuus ei enää onnistu tuottamaankuin turtuneisuutta.

the me that you know he used to have feelingsbut the blood has stopped pumping and he is left to decay.

(Nine Inch Nails 1994a, ”The Becoming”.)

Lupaus uudesta lihasta on Nine Inch Nailsillä dekadentti. NineInch Nailsin dekadentti tapa merkitä teknologia suoraan arpina jahaavoina ruumiiseen muistuttaa J.G. Ballardin proto-kyberpunkromaanin Crashin (julk. 1973) teknoprimitivismiä, jossa tunteetto-maksi muuttunut sosiaalinen todellisuus purkautuu pakonomai-sena tarpeena tuhota omaa itseä autokolarein (Oksanen 2006a, 111;2006b; ks. Fernbach 2002, 156–159).9 Nine Inch Nailsin ”NewFleshin” (1999b) pimeimmät tunnit ja ”Becomingin” (1994a) ruu-miin mätäneminen kuvaavat pessimismiä ja pelkoja, kun ruumisrikkoontuu. Dekadentin raivon pohjalta ei kasva mitään uutta jajäljelle jää vain itseviha, -sääli ja tyhjyys: ”all of my fears came true /black and blue and broken bones / you left me here i’m all alone /my little piggy needed something new / nothing can stop me now /cause i don’t care anymore” (1994a, ”Piggy”).

Dekadentti fetisismi on masokistista – kipu määrittyy olemi-sen perustaksi. Kivun ja maskuliinisuuden liitos on tuttua Kristus-hahmoissa, joita löytyy myös esimerkiksi western- ja toiminta-elokuvissa. Mies laitetaan koettelemuksien eteen ja lopussa hän saakruununsa. (Hietala 1993.) Kaja Silvermanin (1993) mukaan täl-lainen uskonnollissävytteinen masokismi vahvistaa sukupuolijärjes-tystä. Silvermanin mukaan masokismissa on usein myös kyse suku-puolijärjestelmän horjuttamisesta. Silverman mukailee Deleuzen(1967) teoriaa masokismista, jossa miehen masokistinen alistumi-nen sadistiselle naiselle on nähtävissä yritykseksi syrjäyttää takanaväijyvä isä. Mies astuu feminiiniseen positioon. Uusi liha on trans-

9 J.G. Ballardin Crashiä pidetään industriaalikulttuurin kulttikirjana (Mureck1990, 141).


gressiota iholla – vapauttavia raipanjälkiä, ei välttämättä emansi-patorisia, mutta yrityksiä taistella turtuneisuutta vastaan.

Abjektiivinen mielikuvitus – tie tulevaisuuteen

Mielestäni halu löytää ja paljastaa epämiellyttävyyksiä on positii-vista. Yritys päästää itsensä irti noista demoneista ja valmistaa it-sensä pahimpaan on positiivinen asia. En ole koskaan kirjoitta-nut täysin onnellista kappaletta. (Trent Reznor, teoksessa Huxley1997, 124.)10

Mark Seltzer (1998) osoittaa Serial Killers -teoksessaan osuvastimyöhäismodernin ihmisen kaksoisluonteen ja potentiaalisen kaksi-naamaisuuden. Sarjamurhaajat kamelionttihahmoina tuntuvat ole-van eräänlaisia prototyyppejä nykyajan ihmisistä, jotka yrittävätmukautua jatkuvasti muuttuviin vaatimuksiin. Sarjamurhaajatkonstruoivat itsensä tarvittaessa uudestaan ja mukautuvat uusiin ti-lanteisiin. Esimerkiksi sarjamurhaaja Ted Bundy toimi auttavassapuhelimessa töissä. Kulutuksen ja elämänvalintojen supermarke-tissa – hyperreaalisessa yhteiskunnassa – toivoa tulevaisuuden suh-teen on turha etsiä konventionaalisista ja poliittisesti korrekteistakannanotoista.

Abjektiivinen mielikuvitus on ollut industriaalimusiikin huo-mion keskipisteenä aina Throbbing Gristlen epäinhimillisyydenkuvauksista alkaen (Kopf 1987). Se on takonut kuoleman loukkoja,äärirajoja ja arkipäivään ulottuvaa destruktiivisuutta. 1980-luvununderground-hahmo Lydia Lunch on todennut osuvasti, että mikätahansa, jopa kipu, on parempi asia kuin se, ettei tunne mitään (mt.10). Industriaalin synkät dystopiat voidaan nähdä shokin politiik-kana, jossa toivo johdetaan toivottomuudesta. Industriaali toimiivaroituksena. Sen voi nähdä traumaattisena realismia, jonka vaiku-

10 ”I Think the very act of wanting to discover and uncover unpleasantries isitself positive. The act of trying to rid yourself of these demons, to prepareyourself for the worst, is a positive thing. I’ve never written an outrighthappy song.”


tus on vapauttavaa siinä mielessä, että kipua manataan pois aktuali-soimalla sitä (ks. Braidotti 2002, 262).

Nine Inch Nails on toiminut tuskan äänitorvena ja laulanutahdistuksesta, joka on saanut uusia muotoja myöhäismodernissayhteiskunnassa. Yhtyeen kuvaukset elämästä ja seksuaalisuudestaovat likaisia. Liasta nousee myös Nine Inch Nailsin transgressiivi-suus. Suorasukaiset kannanotot herättävät närkästystä, mutta myöstarpeen keskusteluun. Saatamme hyvin elää aikaa, jolloin seksuaali-suus muuttuu instrumentaaliseksi ja läheisyyttä vältellään (Näre2005b). Nine Inch Nailsin kuvaamat häpeä- ja abjektikokemuksetauttavat ymmärtämään, miksi ihmiset etääntyvät toinen toisistaan.

Nine Inch Nailsin musiikissa mies lukittuu omaan itseensä jahäpeä kanavoituu omalle iholle, joka avaa tunnepadot haavautu-neena. Yhtyeen sanoitukset ja videot diagnosoivat maskuliinistakriisiä, jossa mies on menettänyt otteensa elämästä. Väkivalta nou-see oman kokemuksen täydellisestä paikattomuudesta ja kyvyttö-myydestä sopeutua uuteen tilanteeseen: maailma tarjoaa paljon va-lintoja muttei turvaa ja pysyvyyttä. Sosiaalisen todellisuuden liue-tessa oma minuus saastuu. Toimintakyky hajoaa ja alkaa pako ruu-miiseen – primaarisiin affekteihin, jotka pitävät edelleen kokemustakoossa. Seksuaalisuus on yhtyeelle yksi addiktioista. Minuus väriseerepaleisena tuulessa, jota puhaltavat koneajan demonit, iholla par-veilevat kärpäset ja putkistosta päähän pulppuava paska.


IV Crashin traumaattinen realismi:teknologian, kuoleman ja sukupuolen

kytkennät1

Haavoillamme me juhlistimme liikenteessä kuolleiden uudesti-syntymää sekä niiden kuolemia ja vammoja, joiden olemme näh-neet kuolevan tienvarsille, ja miljoonien vielä kuolevien kuvitel-tuja haavoja ja asentoja. (Ballard 1973/1996, 200.)2

Intuition välityksellä valloitamme näennäisesti voittamattomanvihamielisyyden, joka erottaa ihmislihamme moottoreiden me-tallista. Eläimellisen valtakunnan jälkeen nousee mekaaninen val-takunta. Sellaisella materian tietämyksellä ja tuntemuksella, jostatiedemiehet eivät tiedä kuin fyysiskemialliset reaktiot, valmistau-dumme mekaanisen, vaihto-osaisen ihmisen luomiseen. Mevapautamme sen kuoleman ajatuksesta ja siten kuolemasta itses-tään, korkeimman älykkyyden osoitukseksi. (Marinetti 1912/2001, 54.)3

Vuonna 1967 näyttelijä Jayne Mansfield törmää autollaan kohta-lokkain seurauksin rekkaan. Auton katto leikkaa vaalean kaunotta-ren pään irti ja legenda syntyy. Kolarin jälkilöylyissä kiisteltiin siitä,

1 Julkaistaan Nuorisotutkimus-lehdessä 2006, 24: 4.2 ”In our wounds we celebrated the re-birth of the traffic-slain dead, the deaths

and injuries of those we had seen dying by the roadside the imaginarywounds and postures of the millions yet to die.” (Ballard 1973/1995.)

3 ”Mediante l’intuizione, vinceremo l’ostalità apparentemente irriducibile chesepara la nostra carne umana dal metallo dei motori. Dopo il regno anima-le, ecco iniziarsi regno meccanico. Con la conoscenza e l’amicizia della ma-teria, della quale gli scienziati non possono conoscere che le reazioni fisico-chimiche, noi prepariamo la creazione dell’uomo meccanico dalle particambiabili. Noi lo liberemo dall’idea della morte, e quindi dalla morte stes-sa, suprema definizione dell’intelligenza logica.”


irtosiko Mansfieldin pää kunnolla vai skalpeerasiko auton kattovain hänen päänahkansa irti (Brottman 2001, xxi). Mansfieldinkohtalontovereita ovat olleet muun muassa James Dean (k. 1955) jaGrace Kelly (k. 1982). Prinsessa Dianan kuolonkolari vuonna 1997kruunasi tähtikultin ja sai lähes uskonnollisia sävyjä miljooniensurevien ihmisten jakaessa tuntojaan (Braidotti 2002, 239). Samoinkuin Mansfield ja Dean hän oli yhtä aikaa kaunis ja kuollut; yhtääl-tä elävä ja näytteille asetettu ja toisaalta auton väkivaltaisesti hengil-tä runtelema. Samaan aikaan kun kuolemaa yritetään välttää vii-meiseen asti, olemme oudon kiinnostuneita kuolleista tähdistä.Median kuvastot ovat täynnä nekrofiilista innostusta. Näin kuole-ma versoutuu ikuiseksi elämäksi populaarissa fantasiassa.

Vain vuotta ennen Dianan kuolemaa David Cronenberg ehti ohjataJ.G. Ballardin vuonna 1973 julkaistuun romaaniin perustuvan elo-kuvan Crash, joka on kipeä kuvaus julkisen ja yksityisen sulautumi-sesta. Sekä kirjan että elokuvan henkilöhahmot etsivät turtuneeseenelämäänsä tunteita ja seksuaalista nautintoa kuvitelluista, suunni-telluista ja toteutuneista auto-onnettomuuksista. Kolarit avaavatmentaalisen kalmion. Kirjan minäkertoja James Ballard kuvaa toh-tori Robert Vaughania, karismaattista huligaania: ”Vammat olivathänelle avaimia uuteen, perverssin teknologian synnyttämään sek-suaalisuuteen. Nuo kuvat riippuivat hänen mielensä galleriassa kuin

Jayne Mansfieldennen ja jälkeen.


näyttelyesineet teurastamon museossa.” (Ballard 1973/1996, 19.)4

Teoksen keskeiset tapahtumat maalaavat kolmiodraamaa Jamesin,tämän vaimon Catherinen ja huligaanitiedemies Vaughanin välille.Nainen toimii tässä yhtälössä miehisen utopian projektiopintana.Catherine halutaan väkisin taivuttaa ja vapauttaa kolareiden hur-maan, johon James ja Vaughan ovat antautuneet.

Elokuva sai ilmestyessään harvinaisen ristiriitaisen vastaan-oton. Se voitti Cannesin elokuvafestivaaleilla tuomariston erikois-palkinnon, mutta samaan aikaan angloamerikkalainen maailma tyr-mäsi filmin moraalittomana.5 Vaikka kirja käyttääkin pornografiaatehokeinona, elokuva ei pidä sisällään elementtejä, joista se tuomit-tiin: seksi ja väkivalta ovat hyvin etäännytettyjä (Craven 2000; ks.Sinclair 1999, 55, 66). Crash on elokuvana tunteettomaksi medioi-tuneen ja teknologisoituneen kulttuurin elegia. Siitä puuttuu läheskokonaan Ballardin teoksen eritteinen energia. Energiasta huoli-matta romaanin pornografinen kuvaus tuottaa vieraantumista klii-nisessä tarkkuudessaan ja de sadelaisessa toistossaan (Sey 2002, 57).Ballard (1974/1996, 11) korostaa Crashin ranskankielisen laitoksenesipuheessa pornografian käytön poliittisuutta. Hänen mukaansaCrashin on tarkoitus varoittaa ”raa’asta, eroottisesta ja ylivalotetustamaailmasta, joka yhä houkuttelevampana viittoilee meille teknolo-gisen maiseman reunamailta.”

Crash pureutuu diagnostisesti arkaan paikkaan kulttuurissa,jossa ruhjoutuneiden ruumiiden kuvasto on alkanut olla osa arki-

4 ”For him these wounds were the keys to a new sexuality born from a perversetechnology. The images of these wounds hung in the gallery of his mindlike exhibits in the museum of a slaughterhouse.” (Ballard 1973/1995, 6.)

5 Cronenbergin elokuvat ovat aiemminkin herättäneet voimakasta polemiik-kia (Shaviro 1993, 117). Myös Crash sai Cannesissa sekä hurrauksia ettäbuuauksia. Jury kiitteli sitä omaperäisyydestä, rohkeudesta ja uskaliaisuu-desta. Englannissa elokuva melkein kiellettiin jopa filmikriitikkojenkinollessa sotaretkellä sitä vastaan. USA:ssa mediamoguli Ted Turner yritti teh-dä parhaansa estääkseen elokuvan julkaisun, minkä seurauksena elokuvamyöhästyi merkittävästi. Cronenbergin agentti totesi puolestaan, että Crashlopettaisi hänen uransa. (Brottman & Sharrett 2001, 200, 211 nootti 1;Chaudhuri 2001, 63–64; Craven 2000; McCosker 2005.)


päiväistä spektaakkelia.6 Reilu 30 vuotta julkaisunsa jälkeen Ballar-din romaani on ajankohtaisempi kuin koskaan kiivaan ja medioitu-neen sosiaalisen elämän kuvauksessa, jossa väkivallasta tulee mielenteatteria vireillä pysymiseen. Crashissä julkisuuden henkilöt fetissoi-tuvat kuoleman näyttämölle, mikä avaa tien psykopatologisen julki-sen sfäärin tutkimiseen (Seltzer 1997, 15–16; 1998, 264–265).2000-luvun pelon kulttuurissa olemme medioituneet kuolemien,sotien ja terrori-iskujen täyttämään maailmaan, jota Crashin enna-koi julkkiskuolemien erittelyllään. Crash edustaa traumaattista rea-lismia (ks. Foster 1996; Braidotti 2002, 262). Se on kartta paitsimedia- ja teknologiayhteiskuntaan myös sosiokulttuurisen olosuh-teiden tuottamiin minuusongelmiin.

Käytän artikkelissani Crashin teknologian, seksuaalisuuden javäkivallan poimuttamaa kuvastoa lähtökohtana ja etenen eteenpäinkulttuuristen väkivaltakuvastojen maailmassa, jossa ruumiit on su-kupuolitettu miehiksi ja naisiksi suhteessa teknologiaan. Sukupuo-len merkitys näyttäytyy ruhjotun ruumiin esittämisessä sekä siinätavassa, jolla loukkaantunut, satutettu nainen toimii miesten ho-mososiaalisen halun projektiopintana. Miehet vapautuvat Crashissänaisen ruumiin kustannuksella. Sukupuolitematiikan ohella sivuantunteiden kuoleman tematiikkaa, joka koskee keskeisesti nykyistäelämyskeskeistä elämäntapaa. Crash on kuvaus äärielämysten nou-semisesta elämää kannattavaksi rakenteeksi.

6 Viittaan tässä yhteydessä sosiaaliseen diagnoosiin metodina. Ideana on lukeakulttuurituotteita yhteiskunnallisten valta- ja affektisuhteiden kartoituksi-na (ks. Oksanen 2003). Taide ei sosiaalisena diagnoosina toimi niinkäänfiktiona kuin todellisuuden läpileikkaajana. Ballard toteaa: ”Me elämmevaltavassa romaanissa. Varsinkin kirjailijan tarvitsee yhä vähemmän keksiäromaaniinsa fiktionaalista sisältöä. Fiktio on jo täällä. Kirjailijan tehtävä onkeksiä todellisuus.” (Ballard 1974/1996, 9.) Roy Boyne (1999, 41) toteaaCrashin onnettomuuksista: “The crash is not an accident, but the essentialexpression of the epoch.”


Viiltävä julkinen sfääri

Mark Seltzerin (1997, 3-4, 24–26; 1998, 1–2, 21–22, 34–36) mu-kaan haavautuvassa kulttuurissa (engl. wound culture) keskipis-teeksi asettuu rikkiraastettu ja avattu ruumis julkisena spektaakkeli-na.7 Poptaiteilija Andy Warhol tarttui tähän patologisen julkisensfäärin kuvaukseen 1960-luvun alussa (Foster 1996). Hänen teok-sensa 129 Die (Plane Crash) (1962) tarttuu lento-onnettomuuteentraagisena törmäyksenä. Death and disaster -sarja (1963–1964) ku-vaa tuhoisia liikenneonnettomuuksia verisine ruumiineen.8 Ambu-lance Disaster -teoksessa (1963) ruumis retkottaa puolittain murs-kautuneen ambulanssin ikkunasta. Sunday Disaster -teoksessa (1964)vääntynyt ruumis on leikkautunut metalliin. Toinen ruumis makaamaassa kuin ihastellen metallin karmissa levitoivaa ruumista.

Warhol ymmärsi glamourin ja tragedian välisen kytköksen ku-vatessaan Jacqueline Kennedyä. John F. Kennedyn avautunut kalloyhdistyy mielikuvissa Jackien sureviin kasvoihin. Kennedyn kuolin-kuvat avaavat haavautuvan kulttuurin. 1970-luvun alussa Warreninkomission raportin alkuperäinen videonauha päätyi uudelleen kä-sittelyyn New Yorkin taidepiireissä, joiden bootleg-versioissa JFK:nräjähtävä pää yhdistettiin usein hardcore-pornon kasvoille laukea-misiin (Knight 2000, 180). Räjähtävän tähtikultin, seksuaalisuu-den ja kuoleman kytkös elää implisiittisesti internetistä löytyvistäkuolinkuvista: Marilyn Monroe kuolleena nukkumassa, ammuttu

7 Jukka Sihvonen (2001, 182) on kääntänyt käsitteen haavakulttuuriksi. Suo-sin käännöstä haavautuva, sillä se korostaa haavojen aukioloa ja prosessuaa-lista uudelleen avautumista, mikä on olennaista Seltzerin teoriassa. Haa-voittunut kulttuuri on saattanut ommella haavansa umpeen, mutta haa-vautuvassa kulttuurissa haavat ovat märkien auki.

8 Trevor Fairbrotherin (1989, 94, 101) mukaan kuolema on Warhollin perim-mäisin teema, joka tunkee läpi jopa hänen amerikkalaista unelmaa kuvaa-vista töistään. Poptaiteilijoista Warholin lisäksi autokolarit ovat RobertWilliamsin ja Richard Hamiltonin suosikkiaiheiden joukossa. John Min-ton maalasi jo vuonna 1957 maalauksen Composition: The Death of JamesDean. (Brottman 2001, xxxvii, xliii nootti 35.) Jim Dine maalasi 1950-luvun lopulla kolarisarjoja ja järjesti Car Crash -happeningin vuonna 1960(Schneider 2001, 279–280). Myös Godardin elokuva Weekend (1967) tart-tuu autokolariaiheeseen (Sterritt 2001).


rap-tähti Tupac Shakur ruumiinavauksessa, Kurt Kobain naamatuntemattomaksi levinneenä.

Ennen Crashiä ilmestyneessä Atrocity Exhibitionissa (julk. 1970)Ballard vie äärimmilleen Warholin julkkiskuvaston: fantasiat julki-suuden henkilöiden kuolemista täyttävät tilan (Ballard 1993/2001)9.Teos pitää sisällään kaikki teemat, jotka kristalloituvat myöhemminCrashissä. Esimerkiksi suunnitelma Jacqueline Kennedyn mur-haamisesta vaihtuu Crashissä Vaughanin aikomukseen tappaa Eliza-beth Taylor. Why I want to fuck Ronald Reagan -essee sijoitti Reaga-nin kuvitellun autokolarin keskipisteeseen häpeilemättömän seksu-aalisesti. Näiden julkisuuden henkilöiden ohella Atrocity Exhibitionsamoin kuin Crash fantasioi lukuisten muiden ikonien silpomisesta,joukossa muun muassa Brigitte Bardot, Jayne Mansfield, AlbertCamus, James Dean, John F. Kennedy, Greta Garbo ja MarilynMonroe.

Atrocity Exhibition vei Ballardin lopulta oikeuteen. VarsinkinReaganiin ja Jacqueline Kennedyyn kohdistuvan seksuaalisen la-tauksen erittely oli liikaa. (Ballard 1993/2001, 145, 168–170.) At-rocityn Exhibitionin esipuheessa William S. Burroughs toteaa, ettäBallard on onnistunut paljastamaan seksuaalisuuden ei-seksuaalisetjuuret kirurgin tarkkuudella ja että kolarista tulee seksuaalisesti sti-muloivampaa kuin pornografiasta (Burroughs 2001, vii). Crashissämennään kuitenkin vielä pidemmälle, sillä henkilöt ja kolariaiheeteivät jää vain viittauksenomaisiksi perversioiksi. Crash hitsaa por-non ja kolarin yhteen pornografisiksi kolareiksi. Teos luopuu Atro-city Exhibitionin dokumentaarisesta esseistisyydestä ja viiltää hen-kilökuvissaan suoraan teknologian ja median läpäisemän kulttuurinytimeen. Warhollin teosten tapaan Crash on traumaattisesti realisti-nen viilto kulttuurisessa haavassa (ks. Foster 1996, 38–46).

Crash kertoo, kuinka haavautuva kulttuuri hieroo herkeämättätraumojaan (kreikankielinen sana haavalle) (Seltzer 1997, 4; 1998,2). Trauma on ennen kaikkea psykokulttuurista, sillä onnettomuusedellyttää onnettomuuden tulkintaa (Farrell 1998, 7). Haavautuva

9 Vuonna 1993 julkaistu versio on Ballardin kommentoima.


kulttuuri keskittyy traumaan arkipäiväisenä ja kaikkia koskettavanaasiana (Seltzer 1998, 2). Esimerkiksi Teho-osasto -televisiosarjassa(engl. ER) maailma näyttäytyy onnettomuuksien tai pelastustyötätekevien lääkärien avaamana lihan ja koneiden poimuna. Ensiavun,surun ja kuoleman tila on jatkuva. Haavat jäävät auki samalla, kuntrauma nousee esiin jatkuvana innostuksena kärsimystiloihin, on-nettomuuksiin ja haavoittumiseen. (Seltzer 1997, 26; 1998, 22.)Tämä on omiaan muuttamaan suhdettamme maailmaan.

Tähän asti olemme aina olettaneet, että meitä ympäröivä ulkoi-nen maailma edustaa todellisuutta, oli se miten sekava tai epävar-ma tahansa, ja että meidän mielemme sisäiset maailmat, unem-me, toiveemme ja kunnianhimomme ovat kuuluneet fantasian jamielikuvituksen maailmaan. Nyt nuokin roolit näyttävät vaihta-neen paikkaansa. Kaikista varovaisin ja tehokkain tapa käsitelläympäröivää maailmaa on olettaa se täydeksi fiktioksi – jolloinainoa jäljelle jäävä todellisuuden silmu on päämme sisällä. (Bal-lard 1974/1996, 9.)

Ballardin mainitsema päämme sisäinen silmu viittaa intohimoom-me konstruktoida kaikki mahdollinen. Seltzerin (1998, 37–38,108, 204–205) mukaan radikaalikonstruktionistien teesit kaikkientraumojen konstruktioluonteesta voidaan hyvin kääntää toisin päinkonstruktionismin traumaluonteisuudeksi. Ei ole yllätys, että sarja-murhaajat ovat haavautuvan kulttuurin sankarihahmoina läpeensäihastuneita konstruktioista: pitkälle kehitellyistä fantasioista, iden-titeettileikeistä ja tappavasta arkkitehtuurista. Sarjamurhaajat ovatmyös muistutus siitä, miksi mediarepresentaatioita tai kuvastoja eipidä koskaan leikata irti yhteiskunnasta ja laajemmasta sosiaalisestakontekstista, jossa ne esitetään. Sarjamurhaajat eivät vain konstruoimaailmaansa vaan elävät käytännössä konstruktioitaan tappamallaja kiduttamalla muita ihmisiä.10

10 Seltzerin (1998, 205–214) huomiot koskevat esimerkiksi H. H. Holmesia,joka rakennutti itselleen talon murhakoneeksi. Sarjamurhaajista esimer-kiksi John Wayne Gacy ja Frederik West olivat rakennusurakoitsijoita (mt.55 nootti 27). Konkreettismateriaaliset konstruktiot yhdistyvät kirjalliseeninnostukseen. Psykologiasta valmistunutta ja kriisipuhelimessa työskennel-


Crashin klaustrofobinen tunnelma lentokenttineen ja mootto-riteineen kuvaa konstruktioiden maailmassa eläviä ihmisiä. Ihmis-ten elintila on anonyymi, yleinen, mikä tahansa tila, paikaton paik-ka, joka on viitepisteenä yhtä triviaali kuin lentokenttä tai Mcdo-nalds: lentokentältä on aina lento tai lähtö toisaalle, Mcdonalds voi-daan korvata toisella. Scott Lashin (2002, 21) mukaan lentokentti-en ja brändiketjujen lisäksi esimerkiksi Teletapit, internet ja labora-toriot ovat yleisiä tiloja (engl. generic space). Tällaisiksi yleisiksi,persoonattomiksi tiloiksi voidaan laskea myös kauppakeskukset jaarkkitehtuurin nykytrendien mukaiset lasin ja teräksen tyhjentämättilat. Näitä kaikkia luonnehtii eräänlainen vaihdettavuus; kyse ei oleerityisestä paikasta.11 Tilojen persoonattomuudesta seuraa Crashissäelämän vieraantuminen.

Crash on medioitunut maisema, joka kuvaa omalta osaltaan,kuinka julkista sfääriä on alkanut kannatella yhä enemmän paitsiintiimien tunteiden paljastaminen myös onnettomuudet.12 Medioi-tumisesta huolimatta ruumiillisuus ei kuitenkaan katoa kuvasta ei-kä materiaalinen maailma hajoa puhtaaksi simulaatioksi, merkkilei-keiksi ja kuvastojen viittaukseksi kuvastoihin. Esimerkiksi ranska-laisen filosofin Jean Baudrillardin (1981, 165–178) Crash-luenta onongelmallinen, sillä hän tuntuu samastuvan Vaughanin ja Jamesinprojektiin sulauttaa liha teknologiaan. Kulttuurintutkija VivianSobchack (1995, 207) ehdottaa Baudrillardille muutamaa kolaria,

lyttä Ted Bundya on kuvattu muuntumiskykyiseksi kameliontiksi, jokanäyttää lähes jokaisessa kuvassaankin erilaiselta. Haastatteluissaan hän vil-jeli laajalti mediakliseitä. Samaan tapaan kirjepommittaja Unabomberin35000-sanainen manifesti on täynnä pop-psykologiaa ja -sosiologiaa. (Mt.10–12; 17–18.) Seltzer (mt. 109) huomauttaa myös, että ensimmäinenseksuaalisesti orientoituneiden sarjamurhaajien aalto 1900-luvun loppu-puolella ajoittuu samaan aikaan feminismin nousun ja individualismia pai-nottavan terapiakulttuurin muodostumisen kanssa.

11 Lashin muotoilut ovat melko lähellä Gilles Deleuzen (1983, 154–157) elo-kuvateoriassaan käyttämää erottelua ’mihin tahansa tilaan’ (ransk. espacequelconque) ja ’määrättyyn tilaan’ (ransk. espace détermine). ShohiniChaudhurin (2001, 67) mukaan Crashin autiot ja anonyymit maisematovat juuri tällaisia tunnistamattomia mitä tahansa tiloja.

12 Sari Näre (1999) kuvaa julkisuuden intimisoitumisella prosessia, jonka aika-na intiimin elämän, seksin ja tunteiden käsittely on tullut osaksi valtavirta-julkisuutta.


jotta hän huomaisi, ettei ruumista niin vain taiota pois.13 Crash onennen kaikkea tarina ruumiin paluusta elettynä ja affektiivisesti ko-ettuna, ei vain konstruktionistien kirurgin pöydällä operoitunarepresentaationa.

Crashissä julkisen ja yksityisen sekoittuminen avaa ruumiintorsot räjähtävään spektaakkeliin. Edes Ballard olisi tuskin voinutkuvitella 1970-luvulla vuoden WTC-iskua, joka oli enemmän elo-kuvaa kuin elokuva. Syyskuun 11. päivä teki julkisesta sfääristä en-tistä traumaattisemman. Suomikin sai osansa räjähtävistä spektaak-keleista. Syksyllä 2002 tapahtuneen Myyrmannin pommiräjähdyk-sen jälkimaisemissa media pohti lakkaamatta uhrien surua ja nuo-ren tekijän henkilötaustoja. ”Miksi”-kysymys toistui alinomaa. Rä-jähdyksen syitä ja selityksiä oli vaikea löytää. Erityisesti tekijän ar-vaamaton tavanomaisuus teki teosta häiritsevän samoin kuin muu-tamissa nuorten toteuttamissa kohumurhissa (ks. Aitamurto 2005).Jäljelle jäi vain ruumiiden ja tuhon toisto, joka heijastui viikkojenajan lehdissä ja televisiossa. Isku oli myös osoitus julkisen ja yksityi-sen sekoittumisesta, mikä on olennaista haavautuvassa kulttuurissa.Julkisesta sfääristä tulee patologinen tila, jossa jakamisen paikkanatoimivat onnettomuudet, kriisit ja hirmutyöt (Seltzer 1997; 1998).Spektaakkeli on voimakkaasti ruumiillinen ja materiaalinen: tekijäntorso, hauleilla lävistetyt ihmiset ja tuhoutunut kauppakeskus.

Crashissä yksityinen fantasia ja julkinen sfääri törmäävät toi-siinsa traumaattisesti (Seltzer 1997, 15–16; 1998, 264–265). Se,mikä on mielletty pelottavaksi, kiihottaa voimakkaasti. Kirjan mi-näkertoja James toteaa lakonisesti: ”Oltuani sammumattoman lii-kenneturva- propagandapommituksen kohteena tunsin melkeinhelpotusta jouduttuani oikeaan onnettomuuteen” (Ballard 1973/1996, 44).14 Rosi Braidottin (2002, 262) mukaan Crashin trau-

13 Steven Shaviron (1993, 121) mukaan Cronenbergin elokuvissaan käsittele-mät baudrillardlaiset ja mcluhanlaiset teemat kääntyvät kuuman ruumiilli-siksi koleiden konstruktioiden sijaan. Esimerkkinä voidaan mainita Video-dromin (1982) videokaseteilla lävistetyt ruumiit ja eXistenZin (1999) tek-nologiset selkäydinpenetraatiot.

14 ”After being bombarded endlessly by road-safety propaganda it was almost arelief to find myself in an actual accident” (Ballard 1973/1995, 28).


maattinen realismi manaa pelkoa pois aktualisoimalla sitä. Samamanaava voima herättää kuitenkin myös voimakasta pelkoa, sillä sepaljastaa liikaa – katastrofikuvastot eivät ole vain kuvastoja, vaankertovat jotain olennaista jokapäiväistä elämää varjostavasta riski-tietoisuudesta. Paradoksaalisesti riskien läpäisemässä yhteiskunnas-sa on helpompaa elää veitsenterällä kuin jatkuvasti kalkyloida tur-vallisinta mahdollista elämää.

Ruumiillisuus virtuaalisuuden vankina

Katastroffien mahdollisuus täyttää jokapäiväisen elämän, vaikkeikoskaan tulisi todeksi, esimerkkinä terrori-iskujen luomat uhat, jot-ka eivät välttämättä koskaan toteudu, mutta jotka vaikuttavat siltikonkreettisesti todellisuuteen. Tällaistä ilmiökenttää voidaan kuva-ta virtuaalisuuden käsitteen avulla. Virtuaalisuuden filosofi GillesDeleuze (1966; 1968; 1985) korostaa, ettei virtuaalisuus ole lume-todellisuutta toden vastakohtana. Sitä ei pitäisi myöskään liian suo-raviivaisesti yhdistää teknologiaan (Massumi 2002, 137–138). Esi-merkiksi niinkin arkinen asia kuin muistaminen liittyy virtuaali-suuteen (Deleuze 1966; Oksanen 2004b). Virtuaalisuudessa on ky-se mahdollisuuksien avaruudesta, joka leikkaa aktuaalisesti toteutu-vaan todellisuuteen.

Elokuva tarjoaa hyviä esimerkkejä virtuaalisuudesta. Esimer-kiksi Federico Fellinin Romassa (1972) eri aikatasot, havainnot,muistot, unet ja fantasiat nivoutuvat toisiinsa läsnäolon hetkellä(Deleuze 1985, 117–121). David Lynch erotisoi ja tuhoaa samaanaikaan naissubjektinsa; katsojan eteen asetetaan naissubjekti vir-tuaalisesti elävänä ja kuolleena. Twin Peaksin (1990–1991) LauraPalmer näytetään samanaikaisesti kotikaupungin kaunottarena jakalmona, jossa on kaikki hukkumisen merkit (Colebrookin 2002a,39). Samoin julkkisten kuolemissa toteutuu vastaava kaksinaisuus:ruumis samaan aikaan hehkeän elävänä ja ruhjottuna raatona. Ruu-miillisuus muodostuu näin virtuaaliseksi siinä mielessä, että se alkaaedustaa mahdollisuutta, joka ei rajoitu elämään.


Nuoruuden irtiotoissa on hyvin pitkälle kyse juuri virtuaali-suudesta, erilaisten mahdollisuuksien kokeilemisesta ja kysymyk-sestä ”kuka minä voisin olla” (ks. luku VIII). Nyky-yhteiskunta onvahvistanut virtuaalisuutta ja lisännyt epävarmuutta ja hämärtänytrajoja nuorten elämässä (Näre 2005b). Tässä tilanteessa nuoruudel-le ominaiset rajojen kokeilut voivat muuttua entistä rajummiksi.Nuoruuden irtiotoissa saatetaan kurottautua kohti kuolemaa esi-merkiksi yllytyshaasteissa, päihteiden käytössä ja syömishäiriöissä.Sosiologi Heli Vaarasen (2004) mukaan nuorten miesten autokaa-hailussa toteutuu liukuma elämänrakkauden ja itsetuhoisuuden vä-lillä. Vastaavasti ranskalainen antropologi David Le Breton (2000b;2002a; 2004) kuvaa nuorten riskinottoa hypyksi kohti tyhjyyttä.Nuoruuden omnipotenssissa kuolema ei näyttäydy niin lopullisenarajana kuin aikuisuudessa. Riskinotossa ei ole kyse halusta kuollavaan halusta toteuttaa henkilökohtaista siirtymäriittiä kuolemanvaaraa vasten. Oma ruumis toimii siirtymäobjektina minän ja maa-ilman välillä nuorten ottamissa riskeissä.

Crashissä kuoleman ja elämän raja muuttuu liukuvaksi. Ano-nyymi tila on täynnä haavoja ja haavojen virtuaalisia mahdollisuuk-sia ja kuolemaa, joka näyttäytyy väistämättömänä todellisuutena javalittuna intentionaalisena aktina (Chaudhuri 2001, 66–67). Crashnäyttää ruumiillisuuden paljaana affektivyöhykkeenä, jossa mielek-kyys omaan elämään saavutetaan uhraamalla oma ruumis kolarille.Virtuaalinen kytkös materiaaliseen todellisuuteen on välitön.Crashissä ruumiillisuus paljastuu elämän ja kuoleman jatkumoksi.Autokolareissa haavoittuvat ruumiit ovat jatkuvasti hengenvaarassa,mutta tuntevat elävänsä enemmän juuri kuoleman läheisyydessä.Elämä ja kuolema ovat jatkuvasti virtuaalisesti läsnä samassa tilassa.Kuolema toimii näin paitsi äärirajana myös itsessään elämän sisäänpoimuttuneena elävältä kuolemisena.

Kuoleman ja elämän yhtäaikaisuus on voimakkaan seduktiivis-ta. Crashissä yhdistetään toisiinsa kaksi dominanttia kulutusyhteis-kunnan fetissiä: nainen ja auto (Braidotti 2002, 239). Nainen jaauto ovat miehisen halun kohteita ja alttareita – tai proteeseja, ku-


17 ”In the later photographs the bruises that were to mask her face began toappear, like the outlines of a second personality, a preview of the hiddenfaces of her psyche which would have emerged only in late middle age. Iwas struck by the prim lines these bruises formed around her broad mouth.These morbid depressions were like those of a self-centred spinster with ahistory of unhappy affairs. Later, even more bruises appeared on her armsand shoulders, the marks of the steering column and instrumental panel, asif these lovers had beaten her out of increasingly abstracted despair withseries of grotesque implements.” (Ballard 1973/1996, 78.)

ten Jukka Sihvonen (2001, 192) esittää Crash-elokuvan analyysis-sään. Vaughan ajaa Lincoln Continentalia, JFK:n kuolinautoa, jaJFK on biseksuaalisesti orientoituvan Vaughanin pakkomielle.Vaughanin ja auton suhde luo elimellistä ja aggressiivista omnipo-tenssia, siinä missä naisen suhde autoon muistuttaa Crashissä uh-rautumista.15 Samoin oli Marilyn Monroen, Jayne Mansfieldin jaDianan tapauksessa. Kukaan heistä ei näyttäytynyt elämänsä ohjak-sissa, toisin kuin viriilisti Porsche Spyderinsa (lempinimeltään LittleBastard) päin toista autoa ajanut James Dean (ks. Lake 2001, 62).Crashin minäkertoja James kuvaa: ”Minä näin auton sisätilan nais-vartaloiden eri osista koottuna valaistuna kaleidoskooppina” (Bal-lard 1973/1996, 170).16 Kolari yhdistää väkivaltaisesti naisen ja au-ton toisiinsa, vääntää naisen sijoiltaan ja tekee hänestä arpisen fetis-sin, joka voidaan aina muokata ja ottaa uudestaan.

Seuraavissa valokuvissa ruhjeet, jotka pian peittäisivät hänen kas-vonsa alkoivat kehittyä, kuin toisen minuuden ääriviivat: aavistushänen psyykensä kätketyistä kasvoista, jotka ilmaantuisivat vastamyöhäisessä keski-iässä. Katsoin ihmetellen ruhjeita, jotka ryh-mittyivät siisteiksi juoviksi hänen leveän suunsa ympärille. Nuokaameat painaumat saivat hänet näyttämään itsekeskeiseltä van-haltapiialta, jonka elämä on ollut sarja epäonnisia suhteita. Myö-hemmin hänen käsivarsiinsa ja olkapäihinsä ilmestyi vielä lisäämustelmia, ohjauspyörän ja kojelaudan jättämiä merkkejä, kuinnuo rakastajat olisivat erilaisilla groteskeilla työkaluilla piiskan-neet häntä irti yhä abstraktimmaksi käyvästä epätoivosta. (Bal-lard 1973/1996, 101.)17

15 Autosta ja maskuliinisesta aggressiosta ks. Wolf 1996, 199–200.16 ”I saw the interior of the motor-car as a kaleidoscope of illuminated pieces of

the bodies of women” (Ballard 1973/1995, 141).


Cronenbergistä on sanottu, ettei hän muiden valtavirran elo-kuvien tapaan puhdista tai idealisoi kohteitaan (Shaviro 1993, 115–116). Crashissä hän kuitenkin sortuu idealisoitiin. Kirjan rujoGabrielle on elokuvassa Rosanna Arquetten esittämä voimakkaastiseksualisoitu ja metalliproteeseilla fetissoitu seksiobjekti. Elokuvas-sa ei ole tietoakaan kirjan ”kaameista painautumista”, jotka korista-vat Gabriellen kasvoja ja saavat Jamesin välttelemään tämän suuta jakeskittymään arpiseen ruumiiseen seksiaktien aikana (Ballard1973/1995, 146; 1973/1996, 177). Tässä mielessä Cronenberg eimene niin pitkälle kuin esimerkiksi Lynch, joka näyttää erotisoidunnaishahmonsa myös kuolleena ja mädäntyneenä, esimerkiksi eloku-vassa Mulholland Drive (2002). Crash-elokuvassa kolarin väkivaltai-nen törmäys näkyy kunnolla vain toipumassa olevan Jamesin kas-voilla. Naishahmojen kasvoilla näkyy lähinnä naarmuja, jotka ovatjo parantumassa. Tällä tapaa Cronenbergin kasvokeskeinen kuvaus-tapa peittää maskuliinista väkivaltaa sen näyttämisen sijaan. Naisel-le tehdyn väkivallan esittäminen siirtyy mekaaniseen laitteeseen:auto kantaa naisen ruhjeita.

Cronenbergin Crash voidaan sijoittaa traditioon, jossa kuollutnainen kuvataan kauniina tai kiihottavana. Bram Dijkstra (1986,25–63) kuvaa, kuinka 1800-luvun loppupuolella nainen aletaannähdä luonnostaan heikkona ja invalidoituneena. Terveessä naisessanähtiin sairauden merkkejä. Maalaustaiteessa tämä näkyy nukkuvi-en ja kuolleiden naisten kuvauksina, joissa passiivinen nainen onvoimakkaasti erotisoitu. Kuolleen naisen spektaakkelista tuli kes-keinen miehisen katseen kytkös: kuollut ruumis kehottaa katso-maan (Stratton 2001, 160–161). Ennen kaikkea valokuvalla on re-produktiovälineenä välitön suhde kuolemaan, sillä kuolinkuvat lä-heisistä olivat yleisiä (Barthes 1980, 23; Seltzer 1997, 23; Stratton2001, 81). Samanlainen kuoleman fetissoitumisen ja reproduktionvälinen suhde näkyy voimakkaasti Crashissä. Vaughan kuvaa kai-ken. Hän on aina paikalla kolareiden tapahtuessa ja valmiina kuvaa-maan kuolleet uhrit.


Crash diagnosoi sekä kirjana että elokuvana avoimesti voyeris-mia. Ballard (1974/1996, 5) painottaa: ”Voyerismi, itseinho, uni-emme ja haaveidemme lapsellisuus – nuo psyyken sairaudet kulmi-noituvat vuosisatamme kauhistuttavimmassa uhrissa: tunne-elä-män kuolemassa.” Stjepan G. Meštrovic (1997) kirjoittaa kuolemanmacdonaldsoitumisesta postemotionaalisessa yhteiskunnassa. Vaik-ka kuolema halutaan sivuuttaa nopeasti, sitä toistetaan ja kulute-taan virtuaalisesti koko ajan. Subjekti vieraantuu omasta maailmas-taan, kun kokemuksia ei voida sijoittaa mihinkään, ja muuttuu pas-siiviseksi katselijaksi. Crashissä kaiken kuvaava Vaughan muistuttaaAndy Warholia, joka on todennut eläneensä kuin olisi katsonut te-levisiota (ks. Foster 1996, 58). Tunne-elämän kuolema täytyykinymmärtää tällaista mediaintensiivisyyttä vasten. Vaughanin kaltai-nen kaiken kuvaava friikki on 2000-luvulla arkipäivää. Arkeen le-vittäytyvä digikuvaaminen vieraannuttaa subjektin todellisuudesta.Itse elämää ei eletä, se ainoastaan tallennetaan.

Halun arvet

Walter Benjamin (1935/1991, 51) on todennut muodista, että sekytkeytyy epäorgaanisen kiihottavuuteen. Elottomasta tehdäänelollinen halun kohde, fetissi. Gabriellen hahmo muistuttaa omallatavallaan elottoman muuttumisesta ensisijaiseksi. Hän on teknover-sio 1800-luvun lopun invalidisoituneesta naiskuvasta. Nainen onenemmän kuin hänen ruumiinsa. Hän on kolarin auki avaama vir-tuaalisesti lukemattomia mahdollisuuksia sisällään pitävä kaleidos-kooppi. Gabrielle avaa kuoleman ja elämän liityntäpisteenä itsensäuudenlaisille teknologisille perversioille, jotka seuraavat ”luonnon-vastaisia” ja eläimellisiä perversioita (ks. Virilio 1995, 139). Gabriel-len virtuaaliruumis vapauttaa Jamesin halun ahdistuksesta (ks. Far-rell 1998, 191).


Ensimmäisen orgasmini sain hänen reidessään olevaan syväänhaavaan. […] Ensimmäistä kertaa en tuntenut säälin häivääkääntuota rampautunutta naista kohtaan, vaan me nautimme yhdessähänen oman autonsa jättämien abstraktien rakojen nostattamastakiihtymyksestä. Seuraavina päivinä laukesin hänen rintansa allaja vasemmassa kainalossaan oleviin arpiin, hänen niskassaan jaolkapäässään oleviin haavoihin – noihin seksuaalisiin aukkoihin,joita säpäleiksi hajonneet tuulilasit ja mittaritaulut olivat suuri-nopeuksisessa törmäyksessä uurtaneet häneen – naittaen siitti-melläni oman kolariautoni siihen autoon, jossa Gabrielle oli mel-kein kohdannut kuolemansa. (Ballard 1973/1996, 178–179.)18

Gabrielle ei ole suinkaan kuriositeetti konemaisena naisena. Tekno-loginen ruumis jakautuu osiin. James näkee jatkuvasti Gabriellenkeinotekoisten ja luonnollisten osien limittymänä. Tämä muistut-taa Henry Fordin, erään kulutuskulttuurin aktivoijan, fantasiaamodernista työpaikasta, jossa ruumiit on jaettu osiinsa käyttötar-koitustensa mukaan. Liikkuva ruumis pelkistetään osaksi, joka toi-mii tehtaan palveluksessa. (Seltzer 1998, 69–70; Sey 2002, 58.) Sa-malla tehdas passivoi ruumiin koneeksi, jonka robotti voisi korvata.Gabriellenkin seksuaalisen attraktiivisuuden taustalla on maskulii-ninen fantasia naiskoneesta tai nukesta – gynoidista, äärimmäisenfallisesta miehiselle halulle alistetusta naisesta (Stratton 2001, 160–168; 208–210; ks. myös Sihvonen 2001, 192). Gabrielle-gynoidinvoi aina ottaa uudestaan eri kulmista: arvet muodostuvat pakorei-tiksi toistosta.

Ballardin teknonekrologiset (ks. Virilio 2000, 41) visiot muis-tuttavat läheisesti Kalervo Palsan (1990b) nihilististä nekrofiliasar-jakuvaa Eläkeläinen muistelee (alun perin 1971). Myös Palsan taide

18 ”My first orgasm, within the deep wound on her thigh […]. For the firsttime I felt no trace of pity for this crippled woman, but celebrated with herthe excitements of these abstract vents let into her body by sections of herown automobile. During the next few days my orgasms took place withinthe scars below her breast and within her left armpit, in the wounds on herneck and shoulder, in these sexual apertures formed by fragmentingwindshield louvers and dashboard dials in a high-speed impact, marryingthrough my own penis the car in which I had crashed and the car in whichGabrielle had met her near-death.” (Ballard 1973/1995, 148.)


avaa ruumiit rajattomaksi määräksi objekteja, reikiä ja elimiä. Me-dian kuvastoissa etenkin naisruumis pilkotaan jatkuvasti osiin:rinnoiksi, takapuoliksi, ja reisiksi. Ruumis liikkuvana kokonaisuu-tena ei kiinnosta kulttuuria, joka on kannibalistisesti tottunut ah-mimaan vain osia. Naisruumiin kuluttaminen onkin merkinnytäärimuodoissaan naisen konkreettista kuluttamista. (Stratton 2001,162, 167–168.) Uhrilampaiden (1991) ja Amerikan Psykon (2000)kaltaisissa elokuvissa silvotaan naisruumiit syötäviksi, mutta vastaa-via tapauksia löytyy tosi elämästäkin. Nainen ja silloin tällöin myösmies kulutetaan kuoliaaksi.19

Paul Virilio (1990/2002, 65) on todennut televisiosta, että mi-tä enemmän katsottavaa on, sitä vähemmän nähdään. Virtuaalisestimeille tarjotaan kaikki nähtäville, mutta kykenemme enää tarttu-maan vain vähempään. Cronenbergin Crash toteuttaa samaa periaa-tetta. Kaikki on läsnä tässä ja nyt. Cronenberg nostaa ajan esiinsyklinä: se kaikki mitä on tapahtunut, tapahtuu uudelleen. Tästäkirjailija Kathy Acker on todennut, ettei Crashissä ole päähenkilöitä,vastavoimia ja psykologista draamaa, vaan puhdasta halua (ks. Sinc-

Still-kuvatCronenberginCrashistä.Vasemmalla metallillapenetroitu Gabrielleja oikealla JayneMansfieldiksi pukeutuneenSeagraven orgasmi.

19 Japanilainen tohtoriopiskelija Isei Sagaua pyysi treffeille nuoren alankomaalaisen naisen. Tämän kieltäydyttyä seksistä Sagaua ampui naisen, harjoittinekrofiliaa ja otti valokuvia ruumiista. Lopulta Sagaua pilkkoi ruumiin jasäilytti syötävät osat, joista hän myöhemmin nautti useamman aterian.(Stratton 2001, 167.) Jeffrey Dahmer tuomittiin Yhdysvalloissa vankilaan1070 vuodeksi 17 amerikanafrikkalaisen ja aasialaisen miehen murhaami-sesta, nekrofiliasta ja kannibalismista (vrt. Seltzer 1998, 190–193).


lair 1999, 82). Vaikutelmaa korostaa steriili arkkitehtuuri ja ano-nyymit tilat, joissa tyhjyyden ja läpinäkyvyyden vaikutelma on väli-tön (ks. Farrell 1998, 190). Crashin de sadelainen tanssi toistaa sek-siä eri kuvakulmista, eri asennoista, eri aukoista jatkuvasti uudel-leen.

Ballardin (1974/1996, 8–9) mukaan elämme infantiilissa maa-ilmassa, jossa jokainen halu tai tarve elämäntyyleistä seksuaalisiinrooleihin ja identiteetteihin voidaan tyydyttää. Tämä tekee elämyk-sellisyydestä entistä vaikeampaa. Kun mikään ei enää tunnu mil-tään, tarvitaan enemmän viiltoja, järkyttävämpää draamaa ja läpi-leikkaavia affekteja. Jopa erilaisiin äärielämyksiin hakeutumisestaon tullut osa keskiluokkaista elämäntapaa (Le Breton 2002a, 119–125). Yhä useammat kokevat elämysähkyä, jonka myötä enemmänalkaa olla vähemmän. Sen sijaan oma psykofyysinen organismi ase-tetaan äärirajoille. Vaurauden ja materiaalisen hyvinvoinnin lisuk-keena nopeutuneessa ja suorituskeskeisessä maailmassa korostuvatylipaino, ahdistus, krooninen stressi, masennus ja erilaiset addiktiot(Whybrown 2005).

Tosi-tv (engl. reality tv) ja erityisesti erilaiset extreme-ohjelmatovat tulleet täyttämään ihmisten kaipuuta äärielämyksiin. Näissäohjelmissa yksityisten tunteiden, inhon ja kivun näyttämisen rajasulautuu julkiseen. Kilpailijoita kirjaimellisesti rääkätään oksen-nukseen asti, esimerkkinä Fear Factor. Oma lukunsa on nuortenmiesten päättömyyksille perustuvat extreme- ja sikailuohjelmat,kuten kotimainen Extreme Duudsonit ja Music Televisionin lähettä-mät Jackass, Viva La Bam ja Wildboyz. Ohjelmissa tyhmänrohkeatmiehet asettavat ruumiinsa vaakalaudalle eivätkä vailla seurauksia.Autokolarit ja erilaiset muut luunmurtumiin johtavat törmäyksetovat tuttuja näistä ohjelmista.

Crash kuvaa extreme-kokemuksia ratkaisuna turtuneisiin tun-teisiin. James kuvaa: ”Autokolari oli ensimmäinen todellinen koke-mukseni vuosikausiin” (Ballard 1973/1996, 44).20 Onnettomuu-desta tulee elämä itsessään, se antaa kolaroivien subjektien elämälle20 ”The crash was the only real experience I had been through for years” (Bal-

lard 1973/1995, 28).


merkityksen. Tärkeintä ei ole vauhti vaan kolari hyppynä pois (arki-elämän) vauhdin turruttavuudesta. Kun ajalliset horisontit ovat hä-vinneet, juuri fetissit kytkevät maailmaan (Boyne 1999, 46). Tuki-raudat ja arvet toimivat Crashissä fetissin kaltaisina ankkureina, jot-ka pysäyttävät subjektin. Haavautuva kulttuuri korostaa ruumiilli-suutta jatkuvasti muokattava tilana. Silpoutuneista ruumiista on vainlyhyt matka tarkoituksenhakuiseen ruumiinmuokkaukseen tai sil-pomiseen: plastiikkakirurgia, bodaus, lävistykset, tatuoinnit, am-putoinnit ja itsensäviiltely ovat vain muutamia esimerkkejä. Esi-merkiksi tatuoinnit toimivat kiinnekohtina elämässä silloin, kunkaikki muu on alttiina muutokselle (Oksanen & Turtiainen 2004;ks. luku VII).

Vaughan ottaa Cronenbergin Crashissä itselleen profeettisentatuoinnin, ajopyörän, josta hän haluaa likaisen. Kun häneltä kysy-tään ivallisesti, onko kyse henkilökohtaisesta vai globaalista profe-tiasta, Vaughan vastaa: ”niiden välillä ei ole eroa.” (Cronenberg1996, 54–55.)21 Ruumiista tulee henkilökohtainen maailma, vir-tuaalinen mikrokosmos, jonka voi ottaa haltuun merkitsemällä,kun mistään muusta ei saa otetta (Le Breton 2002, 15–22). Onliian yksinkertaista ajatella mediaa subjektin ulkoisena välittävänätekijänä, esimerkiksi sanomalehtenä, radiona, televisiona tai inter-nettinä. Myös ruumis medioituu ja maisemoituu. Me emme vainkuluta mediaa vaan olemme itse media, ruumismaisema (engl. body-scape).

Crash avaa auki kulttuurisen teknoprimitivismin, jossa haavattoimivat yksilöllisen ja kollektiivisen välimaastossa fantasiana jae-tusta kivusta (Sey 2002, 58–59; ks. Chaudhuri 2001, 70). Vaughannai väkivaltaisesti Jamesin vaimoa Catharinea ja jäljittelee autokola-rin tuottamia ruhjeita. Myöhemmin James tutkii jälkiä, jotka toi-mivat paitsi homososiaalisina ja -seksuaalisina jakamisen pisteinäJamesin ja Vaughanin välillä myös Jamesin ja Catherinen suhteenkiinnikkeinä ja teknologisena evoluutiona:

21 ”Tattooist: ‘Is this personal or global prophecy?’ Vaughan: ‘There’s no diffe-rence.’”


Hän katsoi minua tyynesti ja lempeästi, kun koskettelin hänenvartaloaan siittimeni kärjellä osoittaen kuvitellun auto-onnetto-muuden kosketuspisteitä, jotka Vaughan oli hänen vartaloonsatehnyt. (Ballard 1973/1996, 166.)22

Crashin teknologinen innostus kirjautuu suoraan ruumiisiin. Ruu-miin muokkaus, arvet ja jäljet eivät niinkään viittaa kehittyneisiinyhteiskuntiin, joissa kirjoitus ja ei-ruumillinen symbolinen vaihtosaavat etusijan, vaan pikemminkin primitiivisiin yhteisöihin, joissaruumista käytettiin kidutuksen ja merkitsemisen paikkana. Tekno-primitivismin yhteisöllisyys on kuitenkin virtuaalista. Me olemmeniin välittyneinä, että haluamme välittömästi yhteyden ruumiiseen.Irtiotto tapahtuu haavoittamalla ruumiista ja ankkuroimalla se viil-toihin.

Kuolemaan vapautetut

Haavautuva kulttuuri on sukupuolittunut. Naisen haavat erotisoi-vat ja passivoivat tai sitten haavoja ei koskaan näytetä aktuaalisesti,vaan ne jäävät elämään virtuaalisena mahdollisuutena. Plastiikkaki-rurgia toimii samalla tavoin. Silikonirintojen ja kylkiluiden poisto-jen muokkaamat naisruumiit ovat haavoittuneita ja haavautuvia sii-nä missä autokolarin ruhjomatkin. Oma ruumis ei riitä, vaan siihenpitää lisätä jotain tai ottaa jotain pois. Virtuaalisen onnettomuuten-sa ruumiinmuokkaus on saanut räjähtävien, tulehtuvien tai vuota-vien silikonilisäkkeiden muodossa. Haavat pysyvät auki kauneudenja rumuuden virtuaalisessa läsnäolossa. Ehkä rajuin esimerkki kos-kettaa kuitenkin nuoria. Music Televisionin I want a famous face -oh-jelmassa täysin sopisointuisista nuorista aikuisista leikellään plas-tiikkakirurgiassa idoliensa näköisiä.

22 ”She watched me with a calm and affectionate gaze as I touched her bodywith the head of my penis, marking out the contact points of the imaginaryautomobile accidents which Vaughan had placed on her body.” (Ballard1973/1995, 137.)


Unelma täydellisestä naisrobotista kantaa mukanaan haaveensiitä, että naisen ei tarvitse koskaan paljastaa haavojaan. Ne jäävätvain virtuaaliseksi mahdollisuudeksi. Terminator 3 -elokuvassa (2003)haavaakaan ei piirry kylmän T-X -naistappajarobotin kasvoille,mutta T-X:n käsittelyssä Arnold Schwarzeneggerin esittämä T-850tuhoaa kasvonsa. Silti maskuliinisuus säilytetään hokemassa: ”De-sire is irrelevant. I am a machine.” T-850 korjaa itse itsensä, aivankuten meidän kaikkien pitäisi nykyään. Vivian Sobchackin (1995,210–212) mukaan vastaava retoriikka on ollut maskuliinisen tek-nofilian ytimessä. Eletty ruumis on voitu unohtaa teknologisissautopioissa, joissa mies haluaa voittaa lihan ja sulautua teknologiaan.

Vaughanin projektina on ihmisen ja koneen ristiin siittäminen.Tällainen fantasia teknogenesiksestä toteutuu Jamesin kohdalla.Vaughanin opastamana hän vapautuu kolarien luomaan mahdolli-suuteen. Gabrielle, hentona seksiobjektina, on Jamesin fantasiamaskuliinisesta teknogenesiksestä: ”Tuo miellyttävä nuori nainenherttaisine sukupuoliunelmineen oli syntynyt uudestaan hajonneenurhei- luautonsa rusentuvien linjojen sisällä” (Ballard 1973/1996,103).23 T-X:stä poiketen Gabrielle on turvallinen, rampautunutnainen, joka ei uhkaa miestä. Terminator 3:ssa toteutuu fantasia tu-hota liian täydellinen naisrobotti. Nainen pitää haavoittaa vakavastieikä hänestä saa tehdä liian ylivertaista. Maskuliininen fantasia nais-robotista, gynoidista pitääkin sisällään myös kauhun liian täydelli-sestä naisrobotista, jolla on voima irtaantua miesisännän ohjaksista(Stratton 2001, 208–210).

Sarjamurhaaja Jeffrey Dahmer toteutti omaa homoseksuaalistafantasiaansa poraamalla reikiä elävien miesuhriensa päähän ja ruis-kuttamalla sisään kiehuvaa vettä tai happoa. Hänen tavoitteenaanoli tuottaa keinotekoisia, zombien kaltaisia ihmisiä palvelukseensa.(Seltzer 1998, 192.) Terminator 2:ssa (1991) ja Terminator 3:ssa T-800 ja T-850 robotit taistelevat osin ihmisen palveluksessa. Samalla

23 ”This agreeable young woman, with her pleasant sexual dreams, had beenreborn within the breaking countours of her crushed sports car” (Ballard1973/1995, 79).


nämä androidit ovat avoimen homoeroottisia kohteita, maskuliini-sia ruumisspektaakkeleita.24 Haavautuvan kulttuurin homososiaali-nen, miesten välinen spektaakkeli toimii sankarimiesten yhteistais-teluna. Kohteena on nainen: Terminator 3:ssa T-X, Crashissä Jame-sin vaimo Catherine, joka halutaan vapauttaa auton, teknologian jakolarin hurmaan.

Autokolari jossa hän kuolisi olisi ainoa tapa vapauttaa hänen si-sällään odottavat koodit. […] Aloin ajatella Catherinen kuole-maa yhä laskelmoidummin yrittäen laatia ajatuksissani vielätäydellisemmän lähdön kuin se kuolema, jonka Vaughan olisuunnitellut Elizabeth Taylorille. Nuo fantasiat sisältyivät mo-lemminpuolisiin kiihtymyksen osoituksiin, joita me vaihdoim-me ajellessamme yhdessä moottoritiellä. (Ballard 1973/1996,180.)25

Kolarista tulee kiintymyspiste Jamesin, Vaughanin ja Catherinenkolmiodraamassa. Vaughan pahoinpitelee Catherinen jäljitellen ko-larin jälkiä. Tämän voi tulkita pakotetuksi haluksi hallita naista, jo-ka tuntuu kuitenkin olevan sekä kirjan että elokuvan viileimmäksija steriileimmäksi kuvattu, siten kenties myös seksuaalisesti pelotta-vin hahmo. Juuri miehinen väkivalta pyrkii murtamaan Catherinenpelottavan steriiliyden. Tämän seurauksena tunteet pelkistyvätpuhtaaksi hallintasuhteeksi. Jamesin kuvitelma kolarista, jonka me-ta(lli)morfoosissa hänen vaimonsa vapautuisi teknologiaan, mer-kitsisi Catherinen alistumista miehiseen maailmaan (Braidotti 2002,237–238). Miehet sen sijaan vapautuvat. Stuntmies Seagrave pu-

24 Maskuliinisen ruumisspektaakkelin popularisoijina ovat toimineet esimer-kiksi Arnold Schwarzeneggerin ja Sylvester Stallonen kaltaiset kuritetun li-haksikkaat miehet (Stratton 2001, 196–200). Tällaisen esille asetetun mas-kuliinisuuden juuret juontuvat vahvan miesruumiin korostamiseen, jonkafasismi nosti esiin (Mosse 1996).

25 ”A car-crash in which she would die was the one event which would releasethe codes waiting within her. […] I began to think about Catherine’s deathin a more calculated way, trying to devise in my mind an even richer exitthan the death which Vaughan had designed for Elizabeth Taylor. Thesefantasies were part of the affectionate responses exchanged between us aswe drove along the motorway together.” (Ballard 1973/2003, 149.)


keutuu kirjassa Elizabeth Tayloriksi ja elokuvassa Jayne Mansfiel-diksi. Hän saavuttaa oman kuolemattomuutensa ja lopullisen or-gasmin ottamalla tähden ruumiin (Sinclair 1999, 114). Seagraventransseksuaalifantasia on tapa tehdä naisen arvet näkyviksi, muttajälleen kerran ne tehdään näkyviksi miehen ruumiiseen.

James: Oletko kunnossa? Oletko loukkaantunut?Catherine: James, minä… minä en tiedä… Luulen, että olenkunnossaJames: Ehkä ensi kerralla, rakas… Ehkä ensi kerralla…(Cronenberg 1996, 64–66.)26

Cronenberg aloittaa elokuvansa seksikohtausten sarjalla. Catherineon lentokonehallissa pilotin kanssa. James nai kameratyttöään. Kol-mannessa kohtauksessa James kysyy ennen rakastelua Catherineltasaiko tämä orgasmin. Catherine kieltää ja kysyy saiko Jamesin ka-meratyttö. Hänkään ei saanut, heidät keskeytettiin. Elokuvan vii-meisessä kohtauksessa James on lunastanut itselleen Vaughaninkuolinauton, Lincolnin, jolla hän suistaa aggressiivisesti Catherinentieltä. Catherine makaa maassa ja hänen kasvoillaan on vain pieniesteettinen naarmu. Hän on ehkä kuolemassa, mutta elokuva ei sitäkerro. James ottaa Catherinen takaapäin. Crash nostaa esille kuole-man erotisoivan voiman: mitä traagisempaa sen kiihottavampaa.Kuolema ylitetään spektaakkelilla (ks. Stratton 2001, 83). Haavau-tuvassa kulttuurissa etsimme yhä traagisempia rajoja tunteaksemmejotain. Ehkä ensi kerralla – orgasmi saadaan vasta kuolemasta.

26 ”James: ‘Are you all right? Are you hurt?’ Catherine: ‘James, I … I don’t know… I think I’m all right …’ James: ‘Maybe the next one, darling … Maybethe next one …’“


V Elämää ruudulla:tosi-tv moraalibrändinä1

Tämä on ensimmäinen oikeasta todellisuudesta kertova tv-sarja.(Jari Sarasvuo Diilistään kesällä 2004.)

Teknologiset tallentamismenetelmät ovat kamerasta alkaen kiehto-neet ihmisiä lupauksella todellisuuden paljastamisesta. Kamerankeksijöiden Talbotin ja Daguerren ajoista on harpattu aimo askeleteenpäin: ”enemmän kuin tuhannen sanan” tallentamisesta onmenty jopa sen kuvaamiseen, mitä ei voi kertoa. Muotonsa saavatniin fiktiiviset visiot kuin mielen sisäiset intiimit liikkeet. Teknolo-giset innovaatiot mahdollistavat nykyään elämän ympärivuorokau-tisen tallentamisen entistä helpommin aina kännykkäkameroistainternetin web-cameihin, minkä seurauksena jopa suhteellisen tyl-sänä pidetty arkielämä on tuotteistumassa.

Tässä artikkelissa käsiteltävä tosi-tv (tai todellisuustelevisio,engl. reality tv) on vain yksi esimerkki laajalle levittyvästä toden jäl-jittämisestä. Tarkoituksemme on eritellä tosi-tv:n merkitystä mo-raalibrändinä, joka muokkaa asenteita, arvoja ja ihmiskäsitystä.Suomessa kansainvälisiltä markkinoilta tuodut tosi-tv -ohjelmat janiiden kotikutoiset versiot ovat saavuttaneet suurta suosiota. Tosi-tv-ohjelmien määrä television kokonaistarjonnasta on kasvanut hä-kellyttävän suureksi: Suomessa nähdään viikoittain runsaasti erilai-sia tosi-tv-ohjelmia. Kännykän ja internetin luvattu maa tuntuu

1 Julkaistu vuonna 2006 teoksessa Hanna Lehtimäki & Juha Suoranta: Kasvat-tajan brändikirja. Helsinki: Finn Lectura. Kirjoitettu yhdessä Sari Näreenkanssa.


suosivan selviytymiskamppailua, poptähtien leivontaa, ihmissuhde-leikkejä ja roolihuijauksia.

Alissa Quartin (2003, xviii–xix) mukaan esimerkiksi Popstars jaIdols paketoivat nuoruutta brändiksi ja opettavat nuoria kilpailijoitabrändäämään itsensä. Quartin mukaan roolihahmoista puhuminenon vain kaunistelua tällaisessa tuotteistamisen maailmassa. Tosi-tvonkin hyvin lähellä brändien täytteistä maailmaa – itse asiassa ehkäjopa pienoiskuva siitä. Se brändää tai polttomerkitsee (engl. brand-ing) yksilöllisen kilvoittelun ja vapauden tavoittelun voiton kautta.Valituksi tuleminen kilvoittelulla juurtuu vanhaan juutalais-kristil-liseen perinteeseen Jumalan valitsemaksi tulemisesta. Ei lienekäänihme, että tosi-tv -genre on syntynyt aikana, jota leimaa turvatto-muus omasta riittävyydestä niin työsuhteissa kuin parisuhteissakin.

Tosi-tv:n merkitys moraalibrändinä kytkeytyy tulevaisuudenlupauksiin. Vain taivas on kattona, kunhan yksilö jaksaa käydä läpimahdollisen rääkin, nöyryytyksen ja kilpailun, ja häviönkin hetkel-lä hän voi sentään sanoa oppineensa paljon uutta itsestään. Tässäeetoksessa brändi ei petä yksilöä – vain yksilö voi pettää brändin.Hän ei ollut brändinsä arvoinen, vaikka tulikin sen merkitsemäksi.Tällä tavoin yksilö yksin kantaa viime kädessä riskit 1990-luvullalevinneen libertaristisen eetoksen mukaisesti (ks. Näre 1998).

Brändit nähdään tässä artikkelissa tuotemerkkejä (engl. trade-mark) laajempina merkityssysteemeinä. Brändit toimivat kehyksi-nä, joihin yksityisomistusta palvelevat tuotemerkit viittaavat (Lash2002, 149–150, ks. Falk 1994, 159). Brändit eivät nykyään merkit-se niinkään tuotteita kuin kokemuksia ja elämäntapoja (Klein2001, 45–58). Ne ovat pohjimmiltaan virtuaalisia, toteutuneen japotentiaalisen välissä (Oksanen 2004b). Brändit muodostuvat jat-kuvassa liikkeessä – ne ovat sekä materiaalisia, objektiivisia ja me-kaanisia että kuviteltuja, subjektiivisia ja ruumiillisia (Lury 1999,503). Niistä on tullut keskeisiä kulttuurisia maisemia myöhäis-modernissa yhteiskunnassa.

Moraalillekin näyttää käyneen hieman samalla tavalla kuinbrändeille. Toden ja fiktion siirtymä sekä elämän virtualisoitumi-


nen näkyvät myös moraalissa: moraali huokoistuu tilanne-eetok-seksi ja on altis vaihtumaan suhdanteiden mukaan. Moraalin brän-diytyessä ihmiset kaipaavat peilipintoja siihen, miten pitkälle voi-daan oman edun tavoittelussa mennä – viime kädessähän tämänrajan ylittäminen haittaisi omaa etua. Tosi-tv:ssä keskeinen näyttä-misen kohde on juuri moraali. Esimerkiksi pudotuspeliohjelmatpaljastavat ne, joille itsekäs voitontavoittelu menee reiluuden ja yh-teishengen edelle.

Moraalin brändiytymisen kentässä tosi-tv edustaa yltiöegoistis-ta moraalia. Näin se välittää samalla 1990-luvun keskeisen ideologi-an, libertarianismin henkeä: riskejä ei jaeta, vaan jokainen kanta-koon riskinsä itse. Tärkeintä on oman edun ja nautinnon maksi-mointi. (Näre 1998.) Moraalin näkeminen brändinä merkittyyväliaikaisuudella, ajatuksella että moraalikin on tarvittaessa vaihdet-tavissa muotisuhdanteiden mukaan.

Tosi historia

Tosi-tv:n idea perustuu yksinkertaisesti siihen, että niin sanotut ta-valliset ihmiset marssitetaan kameroiden eteen. Kansainväliseksi il-miöksi lajityyppi nousi 1990-luvulla: sen juuret ovat Yhdysvalloissavuonna 1948 aloittaneessa Piilokamerassa sekä tv-dokumenteissa(Aslama 2002, 162–163; Hietala 2000, 31–34). Lajityyppiä on ku-vattu hybridiksi (Bondebjerg 2002, 183–185; Wood 2004). Senivoo yhteen faktaa, fiktiota, arjen toistoa, draamaa ja parhaimmil-laan myös tarinoita. Alalajiin kuuluu piilokameraohjelmien lisäksipaikan päällä taltiointia (Cops), dramaattisten tapahtumien jälkikä-teen rekonstruointia (Rescue 911, Poliisi-TV) sekä viime aikoinasuosittua lavastettua todellisuutta (esim. Big Brother, Miljonääri-Jussi) (ks. Hietala 2000, 33).

Richard Kilbornin (1994, 427) mukaan tosi-tv:n nousuun onvaikuttanut paitsi kaupallinen tarve luoda entistä tuottavampia tele-visio-ohjelmia myös tekninen kehitys, joka on mahdollistanut reaa-


liaikaisen ja liikkuvan kuvaamisen. Samat tekijät näyttelevät suurtaroolia kotoisessakin tosi-tv buumissa. Tosi-tv -ohjelmat soveltuvathyvin kaupallisten televisiokanavien chattien ja tv-pelien täyteiseenmaailmaan. Pienellä rahalla pyörivät kaapeliyhtiöt (Moon-TV, ATV)perustivat Suomessakin omaa ohjelmistoaan hyvin pitkälle todelli-suusefektin varaan ennen taloudellisiin vaikeuksiin ajautumistaan.Ne onnistuivat tuottamaan joitakin mediapersoonia, jotka ovat sit-temmin siirtyneet suuremmille kanaville.

Tuotannollisista tekijöistä huolimatta tosi-tv:n suosion salai-suus liittynee laajempaan sosiokulttuuriseen kehitykseen, jonkaseurauksena ihmispsyyke on entistä tarkemman huomion kohtee-na. Roy F. Baumeisterin (1986, 76–95) mukaan 1900-luku on ollutidentiteettikriisien aikaa, vaikka porvarillinen individualismi onkinsäilynyt haaveena ja jatkuvan keskustelun kohteena. Baumeister(mt. 86–87) huomauttaa esimerkiksi, että elämäkerroissa tapahtuumuutos 1900-luvun alussa. Yksilöistä aletaan etsiä vikoja, heikkouk-sia ja paljastuksia. Jon Doveyn (2000, 108–114) mukaan tunnusta-minen ja paljastaminen ovat keskeisiä tosi-tv:n piirteitä ja ne liitty-vät keskeisesti tapaan, jolla yksilöt tuottavat itseään tänä päivänä.Jos viktoriaanisen ajan seksuaaliproblematiikka näkyi seksuaalistendiskurssien räjähdysmäisenä kasvuna (Foucault 1976), myöhäismo-dernin ajan identiteettikriisit näyttäytyvät pakonomaisena tarpeenatuottaa itseä uudestaan ja uudestaan.

Tunnustautuminen yhtenä tosi-tv:n rakentavimmista piirteistäjuontaa osin dokumentaarisesta perinteestä. Yksi tosi-tv:n edeltäjis-tä on 12-osainen An American Family -dokumenttisarja (1973), jo-ka koostettiin seitsemän kuukauden aikana kuvatusta materiaalista(Aslama 2002, 163). Sarjassa Loudin perheen isä ja äiti käyvät läpiaviokriisiä, ja poika kertoo olevansa homoseksuaali. 1990-luvullasubjektiivisuus, autobiografisuus ja tunnustuksellisuus on jatkanutvoittokulkuaan. Jopa neoliberalismin kriitikkona tunnettu MichaelMoore käyttää omaa persoonaansa ja julkisuuttaan rakentaessaandokumentaarista draamaa, vaikka hän sivuaakin massamedian kam-moksumia luokan, talouden ja vallan aiheita (Dovey 2000, 35–39).


Talk show:n perinteessä tavalliset ihmiset nostetaan ensi kerranestraadille Phil Donahue Showssa (1967) (Grindstaff 1997, 168).Sittemmin esimerkiksi Ricki Laken ja Jerry Springerin kaltaiset talkshow -juontajat ovat alkaneet toimia yleisön keskellä erotuomarei-na. Osanottajat on usein houkuteltu mukaan riitelemään hyvinkinintiimeistä asioista. Ohjelmien tuottajat yrittävät maksimoida intii-mien asioiden paljastamisen ja väkivaltaisetkin tunnereaktiot tar-koin harkitulla ennakkovalmistelulla ja retoriikalla (mt. 180–181).Tuottajat eivät suinkaan salailleet manipuloivaa otettaan vaan näki-vät sen keskeisenä osana työtään, joka tähtää intiimien paljastuksienesille tuomiseen. Jopa lisärahapalkkioita on tarjottu vieraille, jotkaaloittavat tappeluita. (mt. 176–185.)

Tosi-tv:n historia voidaan nähdä osana julkisuuden intimisoi-tumista, mikä hämärtää yksityisen ja julkisuuden rajoja. Siinä missäriskit yksityistetään, julkisuuskin intimisoituu ja yksityinen aluetulee entistä julkisemmaksi. Vielä muutama vuosikymmen sittenmediassa lähinnä naisten- ja miestenlehtien vakioaiheisiin kuulu-neet tunne- ja seksielämän esittely ja käsittely ovat levinneet iltapäi-välehtien kautta valtamediaan ja televisioon. Ensimmäisiä merkkejäjulkisuuden intimisoitumisesta olivat juuri parisuhdeohjelmat,pioneerina 1980-luvulla suosiota saanut Napakymppi. (Näre 1999.)

Julkiset ja kollektiiviset aiheet on korvattu yhä voimakkaam-min yksityisillä ja persoonallisilla aiheilla välttelemättä edes väkival-taa. Tosi-tv:n libertaari etiikka nostaa yksilöt estradille, mutta yksi-löt eivät enää edusta mitään laajempaa yhteisöä, luokkaa tai yhteis-kuntaa, vaan puhtaasti omaa itseään omine psykologisine ongelmi-neen. Näin unohdetaan sosiaalinen ja poliittinen ulottuvuus, mikäluo ilmiöön performatiivisen, yleisöhakuisen esittävän väkivallanpiirteitä. Näytösluonteisessa väkivallassa on kyse vihamielisten tun-teiden toiminnallistamisesta yleisölle. Suosittu esimerkki tällaisestaperformatiivisesta väkivallasta on Heikoin lenkki -ohjelma. (Näre2005a.)

Tosi-tv:n nousu voidaan siis nähdä osana laajempaa sosiokult-tuurista kehystä, mistä tuntuisi myös kertovan tosi-tv:n voimakas


kilpailu- ja pudotuspelihenki. 1990-luvun kuluessa siinäkin onmenty yhä selvemmin kilpailullisempaan suuntaan. Piilokamera japaikan päällä taltiointiohjelmat ovat saaneet tehdä tietä selviytymis-ohjelmien (Survivor, Suuri Seikkailu, Suomen Robinson), paritusoh-jelmien (Temptation Island, The Bachelor, The Bachelorette, Miljo-nääri-Jussi), tarkkailuohjelmien (Big Brother) ja wanna-be -ohjelmi-en (Poptars, Idols, Haluatko filmitähdeksi, Diili) ihmissuhdesodille.Yksilöt laitetaan kamppailemaan toinen toisiaan vastaan. Tosi-tvbrändää ihmistä, joka on viime hetkellä yksin murheineen tuhansi-en silmäparien valvoessa häntä ruudulta. Todellisuuden koomistenpiirteiden paljastamisesta on menty sen traagisten ja julmien piirtei-den esittämiseen, mitkä korostuvat kilpailussa putoamisessa.

Laboratorioelämä

Tosi-tv:n on nähty ilmentävän arkielämän spektaakkelisoitumista.Arjesta ja tavallisesta tehdään dramaattista: glamour tai rappio ra-kentuu tavisten ympärille. Ib Bondebjergin (2002, 160, 177) mu-kaan tosi-tv:n draamassa takahuonekin on pohjimmiltaan avoinnaja yleisön nähtävissä. Yksilöstä tulee sekä peluri että pelin kohde.Hän ei voi paeta näytöksen jälkeen takahuoneeseenkaan, vaan ka-mera saattaa seurata häntä sinnekin, sillä todellisuuden nälässä mi-kään ei saa olla salaista ja yksityistä. Aito todellisuus tekee näytel-mästä jatkuvaa. Spektaakkeli levittäytyy kaikkialle niin voimakkaas-ti, että se oikeastaan lakkaa olemasta. Tosi-tv:n tuloa ennakoinutranskalaisteoreetikko Jean Baudrillard onkin todennut: ”Me emmeenää osallistu näytelmään dramaturgeina tai näyttelijöinä vaan mo-ninaisten verkostojen ohjausyksikköinä.” (Baudrillard 1991, 9, ks.myös 13, 67.) Julkinen menettää merkityksensä spektaakkelina jayksityinen salaisuutena (mt. 12).

Shakespearelaiset minuutta pohdiskelevat teemat ovat melkokaukana tosi-tv:n kontrolloidusta ympäristöstä. Teatteri korvautuulaboratoriolla tai kiireisellä IT-toimistolla elämän mallina. ”Elämäs-


tä on tullut entistä enemmän laboratorioelämää”, Scott Lash (2002,22) kirjoittaa. Teknologisessa nopeudessa meillä ei ole enää aikaa”kuka minä olen” tai ”ollako vai eikö olla” -kysymyksille. Sen sijaankysymykseksi asettuu yhä enemmän ”kuka minä voisin olla” (Eeri-käinen 2002, 64). Tosi-tv kokeilee ja punnitsee todellisuutta enem-män kuin on sinänsä todellista: taviksista tehdään tähtiä (Idols, Pop-stars), faneja leikataan plastiikkakirurgiassa idolinsa näköiseksi (Iwant a famous face), punkkarista tehdään kapellimestari ja baletti-tanssijasta vapaapainija (Faking it).

Monet tosi-tv:n menetelmät muistuttavat vanhoja sosiaalipsy-kologisia kokeita. Esimerkiksi etnometodologian kehittäjä HaroldGarfinkel kehotti oppilaitaan menemään kotiin ja käyttäytymäänkuin olisivat alivuokralaisia. Etnometodologian oppien mukaan ar-kipäivän vuorovaikutuksessa näkymätön aines tulee näin näkyviin.(Eskola 1982, 69–70.) Sosiaalipsykologisissa ryhmäkokeissa tutkit-tiin puolestaan vuosia, kuinka yksilöt muodostavat ryhmiä ja toimi-vat ryhmissä (ks. esim. Burr 2004; Eskola 1982). Vastaavat prosessitovat keskeisiä esimerkiksi selviytymisseikkailuissa, joissa kilpailijatmuodostavat yllättävän nopeasti ryhmäkoheesion.

Philip Zimbardon Stanfordin vankilakoetta vuodelta 1971 voi-daan pitää ehkä puhtaimmin tosi-tv:n edelläkävijänä. Zimbardontarkoituksena oli selvittää, mitä tapahtuu, jos laittaa tavallisia ihmi-siä vangin ja vanginvartijan rooleihin mahdollisimman aidossa van-kilaympäristössä. Kokeeseen valittiin 21 keskiluokkaista yliopistos-sa opiskelevaa miestä. Vangin ja vartijan roolit valittiin sattumanva-raisesti. Tilanne lavastettiin mahdollisimman aidoksi. Paikallinenpoliisi pidätti vangit kotoa ja suoritti asianmukaiset nöyryytystoi-menpiteet. Vangit muun muassa suihkutettiin puhtaaksi baktee-reista. (Burr 2004, 63–64.)

Vartijoille annettiin uniformut. Ohjeistuksessa heiltä kiellet-tiin väkivallan käyttö. Tehtävänä oli järjestyksen säilyttäminen van-kilassa. Kokeen piti kestää kaksi viikkoa, mutta se jouduttiin lopet-tamaan jo viidessä päivässä. Persoonallisuudeltaan täysin normaa-liksi todetut ihmiset olivat alkaneet käyttää vartijan oikeuksiaanväärin. Vankeja nöyryytettiin ja heidän ihmisarvonsa pyrittiin riis-


tämään. Rooli oli ottanut vallan. Äärimmäisessä tilanteessa yksilölli-set piirteet menettivät merkityksensä. (Burr 2004, 64–66.)

Akateemisessa maailmassa epäeettiseksi todettu koe toistettiinvuonna 2002 BBC2:n toimesta, vaikka muun muassa itse Zimbar-do oli puhunut kokeen uusimista vastaan (Mapplebeck 2002; Wells2002). Mukana oli paikallisten yliopistojen edustajia ja koetta mai-nostettiin tieteellisenä tosi-tv:nä (Crace 2002) samaan tapaan kuinBig Brotheria, johon on niin ikään otettu mukaan yliopiston profes-soreja legitimoimaan koetta (Roscoe 2001, 477; Palmer 2002, 300).The Experimentin keskeytti tuottajien mukaan ennen aikojaanosanottajien liian suureksi kasvanut stressi (Wells 2002), mutta onkokonaan toinen kysymys, oliko tämäkin vain harkittua mediape-liä.

Jo Zimbardon alkuperäinen koe oli selkeä osoitus siitä, kuinkaerilaiset tilanteet ja roolit muokkaavat voimakkaasti ihmisen käy-töstä. Sama pätee tosi-tv:seen. Se myy meille utopiaa siitä, että näki-simme jotain aitoa, vaikka pohjimmiltaan formaatti muokkaa ihmi-sen. Veijo Hietala (2000, 37) on huomauttanut, että tosi-tv:ssäosanottajat näyttelevät heille annettua roolia saadakseen tavoitteen-sa toteutetuiksi. Näin saattaa olla, olipa sitten kyse rahan, julkisuu-den tai koston tarpeesta, kuten esimerkiksi Britain’s Most Embar-rassing Parents -ohjelmassa, jossa lapset nöyryyttävät julkisesti van-hempiaan. Roolit ovat kuitenkin etukäteen kontrolloituja. MinnaAslama (2002, 167) onkin todennut, että ruohonjuuritason äänetpuuttuvat mediamarkkinakoneiston muokkaamasta tosi-tv:n todel-lisuudesta.

Lähes laboratorio-olosuhteita muistuttavat keinotekoiset ym-päristöt irrottavat helposti ihmiset arjestaan ja identiteeteistään,mutta lupaus ihmisestä aidoimmillaan näyttäisi säilyvän. Tosi-tv:ntosi hahmottuu julkisissa diskursseissa pop-psykologian ja akatee-misemmin argumentoivan pohdinnan risteyksenä (Palmer 2002,301). On kuvaavaa, että kaupalliset ihmiskokeet nähdään reitteinätoteen kokemukseen tai aitoihin tunteisiin. Tosi-tv tarjoaa lupauk-sen yhteydestä todellisuuteen, mutta samalla riittävän kriittisen


etäisyyden (Fetveit 798; vrt. Dovey 2000, 70; Hietala 2000, 38).Olisi kuitenkin aiheellista kysyä, esiintyvätkö todelliset laboratorio-rotat television ruudulla vai kotikatsomoissa.

Paljastamisen vimma

[K]oko maailma tulee kokonaisuudessaan pyörimään tarpeetto-masti kotiruuduissanne. Tämä on maailman mikroskooppistapornografiaa. Se on pornografista siksi, että se on pakotettua jaliioiteltua aivan kuten seksuaalinen lähikuva pornossa. (Baudril-lard 1991, 12.)

Keväällä 2004 Suomessa etsittiin valemiljönäärille morsiantaMTV3:n ja Subtv:n Miljonääri-Jussissa. Ohjelma nosti kotimaisentosi-tv:n uudelle tasolle. Miljonääri-Jussi voidaan nähdä eräänlaise-na pienoiskuvana kiireen riivaamasta nyky-yhteiskunnasta, jossa eikaihdeta koviakaan keinoja. Yleisö seurasi ”ihmissuhdekilpajuok-suksi” kuvatun tapahtumasarjan seurauksia ohjelman lisäksi niin il-tapäivälehdissä kuin internetin keskustelupalstoilla. Ville juokseedeitiltä toiselle ja kuvaa tehtäväänsä maratoniksi. Naisia pudotetaanpois kierros kierrokselta. Ohjelmasta loppuvaiheilla pudotetunHeidin kommentti on paljon puhuva: ”Koittakaa pitää itsenne ka-sassa” – kuin työmarkkinoilla ikään. Ohjelma näyttäytyi kulttuuri-sen hyväksikäytön kuvana, josta ei puuttunut pettymystä eikä kyy-neleitä. Miljonäärinä esiintyvän Villen suosiosta kilpailevat naiseteivät kunnolla edes tienneet, mihin olivat ryhtyneet.

Tosi-tv tarjoaa mahdollisuuden päästä julkisuuteen ilman eri-tyisiä ansioita. Omalla tavallaan se on antiteesi suorituskeskeiselleprotestanttiselle etiikalle. Tärkeintä ei sittenkään ole suorittaminenja päteminen, vaan paljastaminen, nähdyksi tuleminen. Tullakseennähdyksi, jopa kuuluisaksi, ei välttämättä tarvitsekaan päteä aina-kaan ammatillisesti: kunhan paljastaa jotain itsestään, voi saada jul-kisen tunnustuksen nähdyksi tulemisen kautta. Minuus on kaupal-listunut ja visualisoitunut näyttelytavaraksi (Oksanen & Turtiainen


2004). Mutta julkisuus on kertakäyttöistä ja voi tahrata esiintyjänsäja jopa pilata hänen yksityiselämänsä. Tämä tahraavuus puolestaantoimii toiseen suuntaan kuin kertakäyttöisyys: se voi häväistä ja lei-mata näytillä olleen. Sosiaalisesta leimasta voi olla vaikea päästäeroon.

Tässä dilemmassa on kehitettävä kykyä olla tuntematta kunsattuu, eräänlaista emotionaalista spartalaisuutta (Hochschild 2003).Tämä vaatimus kehitettiin äärimmilleen ihmisten pudottamisentappokoneistoksi rakentaneilla keskitysleireillä ja se on vähitellentuotu myös kilpailuyhteiskunnan keskeiseksi vaatimukseksi. Kykyolla tuntematta, kun sattuu, kuvaa Stjepan Meštrovicin (1997) post-emotionaaliseksi kutsumaa yhteiskuntaa: tunteet latistuvat nopeastikoettaviksi ja sivuutettaviksi, mikä palvelee työelämässä tapahtu-nutta työntekijöiden nopeaa vaihdettavuutta.

Tosi-tv pyrkii paljastamaan yhä salaisempia puolia ihmisistä.Kamerat yrittävät kaapata jokaisen ilmeen ja eleen. Ne saatetaanpiilottaa, kuten esimerkiksi Miljonääri-Jussissa. The Extreme Truthis-sa käytetään jopa hypnoosia pariskuntien salaisuuksien paljastami-seen. Pohjimmiltaan on kyse vain brändeille ominaisesta pinnasta,koska asetelmassa vuorottelevat paljastuminen ja peittely, joka täh-tää oman intimiteetin suojaamiseen. Logiikka on vastaavanlainenkuin pornografiassa. Laura Grindstaff (1997, 169) on verrannutreality tv:tä pornoon. Molemmat pyrkivät näyttämään kaiken jatodistamaan sen ulkoisesti. Pornoa tutkineen Linda Williamsin(1999) sanoin niissä tähdätään ”visuaalisen vimmaan”. Kliimaksipäättyy tyypillisesti tosi-tv:ssä kyyneleihin, pornossa naisen kasvoil-la valuvaan spermaan. Erityisinä kliimakseina kilpailuorientoitu-neessa tosi-tv:ssä tuntuvat toimivan pudotustilanteet. Unelmatmurtuvat kerrasta, mistä johtuvia seurauksia kamerat pyrkivätvangitsemaan.

Williamsin (1999) mukaan pornoelokuvissa miehet pyrkivätvimmaisesti paljastamaan naisen nautinnon, mikä viestii maskulii-nisesta epävarmuudesta. Esimerkiksi usein toistuvat väkisinmakaa-miskohtaukset voidaan tulkita yrityksiksi saavuttaa luotettava var-


muus naisen nautinnosta; jos nainen raiskattaessa esittää nautintoa,hänen myös täytyy nauttia (mt. 50). Vastaavasti tosi-tv kertoo ky-vyttömyydestä tunteisiin ilman henkilökohtaisia loukkauksia. Ih-misestä yritetään ottaa mittaa ääriolosuhteissa tai normaalista arjes-ta poikkeavissa tilanteissa. Monet tosi-tv -ohjelmat pyrkivät koette-lemaan ja nöyryyttämään osallistujia. Ei liene yllätys, että tosi-tv:nvastaanottoa tutkineen Annette Hillin (2002) mukaan katsojat etsi-vät tosi-tv:stä juuri autenttisuuden hetkiä, jotka paljastaisivat todel-lisen ihmisen usein epätodellisesta ympäristöstä. Ihminen tuntuupaljastuvan vasta, kun häntä tarpeeksi rääkätään tai häväistään. Pal-jastaminen merkitsee viime kädessä häpäisyä, tosi-tv häpeä-tv:tä.Juuri häpeäytimen tunnistaminen voi katsojassa tuottaa kokemuk-sen näytetyn aitoudesta.

Arild Fetveitin (1999, 794) mukaan tosi-tv:n paradoksina on,että kuvakaan ei loppujen lopuksi riitä, vaan todisteeksi tarvitaanpuhetta. Esimerkiksi Big Brotherissa taloon sisään suljettujen seksu-aaliset paljastukset ovat enemmän puheita kuin tekoja. Teot ovatjopa jääneet siinä määrin vähemmistöön, että Big Brother -tuottajatympäri Eurooppaa alkoivat palkata strippareita ja prostituoituja ot-tamaan osaa ohjelmaan. (Palmer 2002, 304–305.) Tosi-tv:n tukijoi-na ja kilpailijoina toimivat muutenkin jatkuvasti itsenäiset amatöö-ripornon tuottajat, jotka ovat sisustaneet kotinsa web-kameroilla jamyyvät omaa ”todellisuuttaan” (Dovey 2000, 25, 67–68).

Psykologiselta kannalta tosi-tv voidaan tulkita yritykseksi lu-nastaa takaisin autenttisuus, mikä tuntuu puuttuvan teknologisoi-tuneessa maailmassa (Fetveit 1999, 798). Teknologisen etäisyydenmaailmassa ruumista aletaan toistaa lähes pakkomielteisesti. Useintosi-tv tuntuu palaavan lähes patologisella tavalla takaisin ruumii-seen ja ihmisen perusvietteihin. Esimerkiksi Fear Factor -ohjelmahaluaa konkreettisesti avata ruumiit oksennukseen syöttämällä kil-pailijoille aivoja, toukkia, matoja, pässin kiveksiä, lampaan silmiä jasian peräsuolia. Ohjelmat tuovat esiin paradoksaalisen inhostanauttimisen. Tämä vapaa lihallisuus ei kuitenkaan ole karnevalistis-ta vaan kylmää kilpailua, jossa panoksena on raha. Tosi-tv:n luonne


häpeä-tv:nä paljastuu myös Jackassin ja Extreme Duudsonien kaltai-sissa ohjelmissa: häpäisy kohdistuu itseen, mutta ei niinkään kilpai-lun, vaan itsensä satuttamisen ja satutettavaksi antautumisen myötä.

Tyypillisten tuotemerkkibrändien tapaan tosi-tv:n viesti onluonteeltaan faattinen; lingvistiikassa faattisuudella viitataan vies-teihin, jotka tähtäävät dialogin ylläpitämiseen, vaikka niiden merki-tyssisältö onkin vähäinen (esim. ”how are you”). (Fetveit 1999, 798;vrt. Lury 1999, 520–521.) Moraalibrändinä tosi-tv yrittää iskostaaihmisiin sosiaalisuutta, mutta sen ratkaisu pelkistyy toisteiseksi. To-si-tv toistaa jatkuvasti pornon tapaan itseään. Loppujen lopuksi seon muodoltaan äärimmäisen ennakoitavaa, vaikka ohjelman kiihot-timena itäisi toimia yllätyksellisyys. Kaupallisten brändien tavoinsen voima perustuu juuri jatkuvaan ja toisteiseen läsnäoloon. Mieli-kuvista on lyhyt matka pakkomielteiksi. Todellisuuden nälästä elä-vässä kulttuurissa julkinen sfääri tuntuu traumatisoituneen. Toisto-pakossa etsitään yhä äärimmäisempiä muotoja saavuttaa tunteita,kokemuksia ja elämyksiä.

Orlan: Omnipresence: Needle of Anesthetizing Syringe in Upper Lip. Orlaninseitsemäs kirurginen performanssi sarjassa La réincarnation de Saint-Orlan(1990–1995). Orlanin taide ennakoi tosi-tv:n plastiikkakirurgiaohjelmia ja ma-nifestoi vaihto-osaisen, tilaustyönä toteutettavan ihmisen syntymää.


Minuus tilaustyönä

Mark Andrejevicin (2002) mukaan tosi-tv tukee tietoyhteiskunta-murroksen myötä syntynyttä taloutta. Massakulutuksen sijaan ku-luttajista tehdään aktiivisia ja heille annetaan mahdollisuus räätälöi-dä tuotteet itselleen. Andrejevicin mukaan tosi-tv noudattelee sa-maa logiikkaa samastamalla henkilökohtaisten salaisuuksien paljas-tamisen vapauteen ja aitouteen. Markkinoiden (tai tuotantoyhtiöi-den) armoilla toimiva yksilö uskoo vapauteensa. Gareth Palmerin(2002, 303) mukaan ei ole yllätys, että tosi-tv on niin sanottujennuorten aikuisten suosiossa ja että myös osanottajat ovat usein tätäikäluokkaa. Kyseinen sukupolvi on kasvanut ilmapiirissä, jossa tvon nähty muutenkin minuuden luonnin areenana.

Tosi-tv:n tulo viittaa vuorovaikutussuhteiden perustavanlaa-tuiseen muutokseen. Suomessa esimerkiksi kännykän käyttö yleis-tyi nuorison keskuudessa nopeasti vuodesta 1997 alkaen ja siitä ontullut tärkeä identiteettityön väline, minkä seurauksena kasvotonviestintä on lisääntynyt (Oksman & Turtiainen 2004, 320, 324).Identiteettivalinnat välittyvät yhä teknologiskaupallisemmin. Ny-kyinen kulutuskulttuuri pyrkii entistä selkeämmin individualisoi-maan kuluttajan ja luomaan ikään kuin romanttisen rakkaussuh-teen kulutukseen (Falk 1994, 159–160). Yksilöille tarjotaan enene-vässä määrin mahdollisuuksia tuottaa itse yksilöllisiä tuotteitaomiin tarpeisiin (Andrejevic 2002, 259). Kuluttajat eivät ole massa-kulttuurin passiivisia uhreja, mutta kulutuskulttuurin oveluus pe-rustuu siihen, että se mukauttaa kuluttajat arvoihinsa; heidän aktii-visuutensa syntyy kulutuksesta (ks. luku VIII).

Brändi toimii tässä tilanteessa kannattelevana systeeminä.Markkinointitutkijat huomasivat jo 1950- ja 60 -luvulla, kuinkabrändeissä on kyse tunnepanoksesta, jonka kuluttaja sijoittaa nii-hin. Lojaalisuus omalle brändille toimii ratkaisuna psykologiseenkonfliktiin, joka syntyy, kun yksilöllä on liian useita valintoja edes-sään. (Miller & Rose 1997, 25–26.) Toisin sanoen yksilö on taval-laan pakotettu sitoutumaan brändien maailmassa. Oma autonomi-


suus syntyy suhteessa laajempaan kaupalliseen systeemiin. NaomiKleinin (2001, 50) mukaan entisten tuotantoyhtiöiden tehtäväksituli myydä brändejä, ei tavaroita. Esimerkiksi Nike-yhtymä onluonnehtinut itseään markkinointiyhtiöksi, sillä yhtiö ei itse edesvalmista tuotteitaan (Klein 2001, 52; Lury 1999, 508). Puhtaim-min brändin idea toteutuu internetissä, jossa ”tuotteet vapautuvatleijumaan tajunta-avaruudessa kollektiivisen hallusinaation tavoin”(Klein 2001, 53).

Tosi-tv:nkin mittakaavassa vastuuta on siirretty yhä enemmänkatsojille, jotka ovat päässeet äänestämään ja lähettämään omiavideoitaan televisioyhtiöille. Lupauksena tämä on tarkoittanut useinkatsojien mahdollisuutta lähettää videoitaan televisioyhtiöille. Tosi-tv lupaa, että kenestä tahansa voi tulla tähti. (Andrejevic 2002, 260–261.) Tämä pelkistyy esimerkiksi Idols-ohjelmaformaatissa (Hol-mes 2004, 156). Katsojan rooliksi nousee myötäeläminen. Lupaustähteydestä pätee myös katsojaan, joka on omalta osaltaan mukanaäänestämässä ja tuottamassa uutta tähteä poptaivaalle.

Tosi-tv promotoi itseään rajattomien mahdollisuuksien ava-ruutena, jossa mikään ei ole mahdotonta. Maineen ja mammonanlisäksi mahdollisuuksien kirjo vaihtelee elämäntilannekonsulttientarjoamasta uudesta alusta (Starting over), ammatin opettelemiseen(Jamie’s Kitchen, Diili) tai plastiikkakirurgilla muokattuun ulkonä-köön (Extreme Makeover). Yhdysvalloissa kohua ja suosiota on he-rättänyt pudotuspeli-formaattiin perustuva The Swan, jossa ”ru-masta ankanpoikasesta” koulitaan ”joutsen” ulkonäön muokkauk-sen avulla: kovia kokeneet naiset pannaan kuukausiksi tehokuntou-tusleirille, jossa he eivät saa katsoa peiliin. Lopuksi järjestetäänmissikilpailu Idolsin tyyliin. Tosi-tv:n mahdollisuudet ovat virtuaa-lisia – ne ovat sekä saavuttamattomia että kaikkien saatavilla ja haet-tavissa. Samaan tapaan Celia Luryn (1999, 508) mukaan brändittarjoavat lupauksen paremmasta. Niken Just Do It -hokemassa yksi-lö potee kroonista ekstaasia kaikista mahdollisuuksista, joita häneneteensä avautuu. Tarvitsee vain kuluttaa.


Vaikka kulutus nähdään autenttisena toimintana ja tosi-tv:ssäesiintyminen elämänpolitiikkana, on oireellista, että tosi-tv:n esiin-tyjätkin pyrkivät järjestäen psykologisoimaan tekojaan. Gareth Pal-merin (2002, 306–307) mukaan Big Brotherin osanottajat näkevätelämänsä projektina, jota täytyy työstää alati, missä mielessä hemuistuttavat esimerkiksi laihduttajia, kuntoilijoita tai iltakurssienitseoppineita. Osanottajat käyvät läpi identiteettiään käyttämälläpsykologista diskurssia. Osanottajat kertovat järjestäen oppineensaitsestään ja lisäävät, että kävisivät saman läpi uudestaankin. (Vrt.Andrejevic 2002, 265–266.) Suorittamisen ihannointi tuntuuomalta osaltaan kertovan myös pakonomaisesta tarpeesta kons-truoida itse itseään yhä uudestaan. Oma minä ei riitä, vaan nahkaon pakko luoda aina uudestaan. Brändätty ja tilaustyönä tuotettuminuus on täynnä sekvenssejä. Yksilö on matkalla kohti uusiamarkkinoita, joilla se voi tuottaa itsensä uudelleen.

Tosi-tv:ssä kuuluisuuden kautta brändätty minuus voi ollapaitsi suosiolla kirjailtu, myös häpeällä kyllästetty. Kuuluisuus ondemokratisoitu, illusorisesti kaikkien saatavilla (ks. Andrejevic 2002,251), mutta sen seuraukset ovat arvaamattomia. Häpeäbrändin ris-ki jää yksin yksilön harteille libertaristisen eetoksen mukaisesti. Vas-taavalla tavalla kuin kulttuurimme tuottama ruumishäpeä, myöstosi-tv:n tuottama häpeäbrändi on performatiivisuudessaan imagi-naarista väkivaltaa, jota voi olla vaikea tunnistaa. Se on tahraavaa,leimaavaa, arvioivaa tuotteistamista, joka pikemminkin syö kuinkasvattaa minuutta tuomalla julkiseksi haavoittuvissa olevan osanitseä.

Kyse on paitsi julkisuuden intimisoitumisesta, myös StjepanMestrovicin (1997) kuvaamasta postemotionaalisen yhteiskunnantrendistä, jossa tunteet on puudutettu nopeasti tilanteen mukaanvaihdettaviksi. Tämä trendi vastaa moraalin brändiytymistä ja tilan-ne-eetosta. Frank Furedi (2004) on kuvannut samaa ilmiötä: kult-tuurin emotionalisoituminen on johtanut tunteiden köyhtymiseenhenkilökohtaisella tasolla. Tunteista köyhdytetty, häväistynä häpeä-mätön kyberminä sopii teknologisoituneeseen aikaamme, jossa ih-


misestä tehdään koneen jatke. Tällöin tunteidenkin on toimittavamekaanisesti on/off-periaatteella, vaivattomasti ja nopeasti. (Ks. Nä-re 2002a.) Tosi-tv:n tunnetyö tapahtuukin samalla tavalla kuin netti-suhteissa: kontakti saatetaan lopettaa yhtäkkiä pudottamalla toinenulos vuorovaikutuksesta. Toisen loukkaamisesta voi jopa tulla vuo-rovaikutuksen pääasiallinen sisältö Heikoin lenkki -tyyliin (ks. Oja-järvi 2001).

Kaupallistuneessa ja bränditalouden hallitsemassa maailmassavoi toivoa, että tosi-tv ja sen saavuttama suosio ei olisi koko totuussosiaalisista suhteista. Pahimmillaan tosi-tv:n suosio kertoo suoraanpuutteellisista vuorovaikutustaidoista maailmassa, jossa jo pienetlapset brändätään virtuaalimarkkinoille (Oksanen 2004c; Oksanen& Näre 2006). Elämä ruudulla merkitsee median kanavoimien in-formaatioverkostojen kirjautumista suoraan ihmisen haluihin ja ai-voihin (Väliaho 2004). Me emme välttämättä valitse brändejämmevaan brändit valitsevat meidät. Toivoa sopii, että mahdollinen kyl-lästyminen tosi-tv:n luomaan nöyryytyksen ja paljastamisen vim-maan tarjoaisi mahdollisuuden punnita uusiksi arvoja ja moraalisiakysymyksiä.


VI Nuorten yksilöllisyyden hajoaminen:teknologisoitumisen riski jälkitraumaattisessa

yhteiskunnassa1

Tarkotus olis kirjottaa onnettomuuksista, viranomaisista ja muu-ten vaan hauskoista tapahtumista... Mulle ei oo sattunut suu-rempia onnettomuuksia, mutta kerran näin unta että poliisiautoajoi laukausupaikalle. Onnex olin jo ‘leijailemassa’ toiseen suun-taan Seuraavassa unessa olinkin syvällä metsässä (RC/PetriGerdt, Kotikemian forum 8.10. 2002.)

19-vuotiaan nuorukaisen Petri Gerdtin tekemä pommi räjähtiMyyrmannin ostoskeskuksessa perjantaina lokakuun 11. päivänä2002 kello 19.35. Moni riensi toteamaan syyskuun 11. 2001 yhte-ydessä todetut sanat: tämä ei voi olla totta. Helsingin Sanomienyleisönosastolle kirjoittanut huolestunut opettaja peräänkuulutti“uuden turvallisuudentunteen” rakentamisen tarpeellisuutta:

On hyvä, että Myyrmäen räjähdystä, sen syitä ja seurauksia poh-ditaan. On oikein, että keskustelu on johtanut meidät pohtimaanvanhempien vastuuta ja roolia nuorten elämässä. [...] OnneksiMyyrmanni oli yksittäistapaus, ei terrorismia, ei järjestäytynyttärikollisuutta eikä seurausta suomalaisen yhteiskunnan muuttu-misesta monikulttuuriseksi. [...] Voisimmeko kauhistelun sijaanjo nyt siirtyä asioiden arviointiin ja uuden turvallisuudentunteenrakentamiseen? Varsinkin lapsemme ja nuoremme tarvitsevat us-koa siihen, että kaikki järjestyy tällaisenkin katastrofin tapahdut-

1 Julkaistu vuonna 2003 teoksessa Sonja Kangas & Tapio Kuure (toim.): Tekno-logisoituva nuoruus, Nuorten elinolot -vuosikirja, vol. 3. Helsinki: Nuoriso-asiain neuvottelukunta & Nuorisotutkimusverkosto & Stakes. Kirjoitettuyhdessä Ilkka Levän ja Sari Näreen kanssa.


tua. (Titta Putus-Hilasvuori, yhteiskuntaopin opettaja, Espoo.HS 26.10.2002.)

Samankaltaisen yhteiskunnallista torjuntaa ja helpottumista kuvas-tavan arvion tapahtuneesta esitti pääministeri Paavo Lipponen, jokamyös tulkitsi tapauksen yksittäiseksi. Hänen lausuntonsa kuvastaaaikamme poliittista retoriikkaa, jossa pyritään sivuuttamaan yksit-täisten ilmiöiden takana vaikuttavat yleiset olosuhteet. Selitystapaon sukua libertaarille ajattelulle, jossa riskinotto nähdään yksitykse-nä (ks. Näre 1998).

Tässä artikkelissa etsimme yksittäisen tapahtuman yhteiskun-nallista taustaa nuorten kannalta ja pohdimme teknologisoitumisentuottamia olosuhteita, jotka ovat olleet edistämässä Myyrmanninpommi-iskua. Tarkoitus ei ole psykologisoida tekijää ja hänen teko-aan vaan rakentaa sosiaalista diagnoosia yhteiskunnasta, jossa tekomahdollistui (Oksanen 2003). Sosiaalisen diagnoosin ajatus on pe-räisin ranskalaiselta filosofilta Gilles Deleuzelta, jonka mukaan kir-jallisuus ja taide diagnosoivat yksilöllisten ongelmien sijaan sosiaali-sia ongelmia ja sairauksia (Deleuze 1990, 195–196; 1993, 11–17;Deleuze & Guattari 1975, 22; Deleuze & Parnet 1977/1996, 142–147; Holland 2000, 251-252; Smith 1998).

Arikkelissa pyritään välttämään sosiaalitieteellistäkin teknolo-giatutkimusta vaivaava välinekeskeisyys. Näemme teknologisoitu-misen laajana yhteiskunnallisena prosessina, jossa yhteiskunnallisetkehityskulut nivoutuvat informaatio- ja kommunikaatioteknolo-gioiden läpimurtoon 1990-luvulla. (Ks. Van Loon 2002, 72, 91.)Tarkoituksemme on luodata Myyrmannin tapauksen kautta niitäehtoja, jotka ovat tuottamassa nuorten minäkokemusta 1990-luvunlaman ja eriarvoistumisen jälkeisessä teknologia-Suomessa. Ete-nemme artikkelissa yleisestä yksityisen suuntaan: ensin kuvaammeteknologisoitumisen tuottamaa yksityisen ja julkisen keskinäistäläpäisevyyttä, sitten tämän kehityksen muovaamaa objektisuhdeko-kemusta ja lopuksi näiden tekijöiden mahdollisia hajottavia vaiku-tuksia nuorten minäkokemuksessa.


Keskeiset huomiomme koskevat julkisen ja yksityisen välisenrajan hämärtymistä, mikä näyttää leimaavan teknologisoitumista.Esimerkkeinä käytämme kauppakeskuksia ja internetiä eli tilojajoissa yksityinen ja julkinen läpäisevät toisiaan. Molemmat mahdol-listavat privaatin laajentamisen fyysisten rajojensa ulkopuolelle, jasamalla ne tekevät intiimistä julkisempaa. Esitämme, että myöntei-sistä puolistaan huolimatta teknologisoituminen pitää mukanaanhaasteita, joista kaikki nuoret eivät selviä. Emme siis tarkastele tek-nologiaa välinekeskeisesti, vaan hahmotamme teknologisoitumisenmuovaaman kulttuurisen eetoksen jälkiä nuorten minuudessa.

Jos 1980-luvulla nuorten elämä näyttäytyi tasapainoiluna jasukkulointina eri elämänalueiden ja elämänpoliittisten ratkaisujenvälillä, 2000-luvun sosiokulttuurinen tilanne tuottaa paikkojaMyyrmannin kaltaisille nyrjähtämisille. Laman aikana lapsuuttaanelänyt nuoruuteen kasvava sukupolvi joutuu tasapainoilemaan on-nistumisen ja epäonnistumisen tunteen välillä. Valinnan mahdolli-suudet eivät enää näyttäydy itsestään selvinä, sillä vapaudet tuovatmukanaan vastuun, joka voi myös kaventaa subjektiivisia toimin-nan mahdollisuuksia. Omalta osaltaan työelämän ja ihmissuhtei-den pätkittyminen on ollut paitsi luomassa lyhytjänteistä yhteis-kuntaa, myös murtamassa yksilöllisyyttä. Artikkelissamme etenem-me kuvaamalla ensin tätä kehitystä edistäneitä yhteiskunnallisia eh-toja, kulttuurista traumatisoitumista, ja sitten näiden ehtojen mi-nuutta muovaavia vaikutuksia.

Julkisen yksityistyminenilluusiottomuuden tuottajana

Olipa kerran ihminen, jolla ei ollut illuusioita mistään. Vauvan-sängyssään hän oli jo oppinut ettei hänen äitinsä ole aina kiltti;kahden ikäisenä hän ei enää uskonut keijukaisiin; noidat ja men-ninkäiset poistuivat hänen elämästään kolmanteen ikävuoteenmennessä; neljävuotiaana hän tiesi etteivät kanit muni pääsiäis-munia ja eräänä kylmänä joulukuun päivänä, viiden ikäisenä,


hän katkera hymy huulillaan sanoi jäähyväiset joulupukille; (…)kahdeksan ikäisenä hän luki sujuvasti ja ymmärsi painetun sananolevan velho, joka manaa illuusiot pois – tietäen ettei velhoja oleolemassa. Helvetin loputtomuus häipyi vielä laajempaan loput-tomuuteen, jossa selvä visio pyyhki pois hänen uskomuksensa.Onni oli tietenkin myytti; rakkaus ohikiitävää kiintymystä, unel-maa kestävästä minättömyydestä, joka on päälle liimattu kaninvietteihin. (Wheelis 2000, 13–14, suomennos Ilkka Levä.)

Lapsuuden kutistumista kuvaavassa lainauksessa on kyse trauma-tisoituneesta maailmasuhteesta, jossa inhimillisellä kokijalla ei enääole illuusioita mistään. Liian paljon on paljastunut liian varhain.Lapselle ei ole ehtinyt kehittyä tilaa, jossa asioita kykenisi käsittele-mään mielessä suhteellisiksi. Tämän tilan puuttuminen merkitseemielen transitionaalitilan haavoittumista: kun kyky kuvitteluunheikentyy, kasvaa riski kokemusten käsittelyyn toimimalla (ks. Ka-jamaa 1994; Winnicott 1971). Samankaltaiset traumatisoitumisenteemat ajankohtaistuivat Suomessa yhteiskunnallisellakin tasolla1990-luvun aikana laman jälkeisen nousukauden muutettua alou-den poikkeustilan” normaalitilaksi (Siltala 2002; ks. myös esim. Blom1999). Muutosta leimasi äkkinäisyys ja nopeus. Keskimääräinentyömarkkinakokemus kriisiytyi subjektiivisella tasolla, kuten työs-säolotutkimukset eri vuosilta osoittavat (Lehto & Sutela 1998;Kauppinen ym. 2000; Piirainen et al. 2000; Lehto & Järnefelt 2000;Järnefelt & Lehto 2002).

Kirby Farrell (1998) kutsuu aikaamme jälkitraumaattiseksi.Neuvostoliiton romahdettua yhteiskuntaa kannatellut kahtiajakomurtui. Kuilu rikkaiden ja köyhien välillä sekä institutionaalisenvallan ja tavallisen kansalaisen välillä alkoi Suomessakin kasvaa (ks.Bardy ym. 2001). Farrellin mukaan tällaisessa tilanteessa tunteet ajanja paikan katoamisesta lisääntyvät ja ajatus traumasta nousee esillejulkisessa puheessa. Taustalla on kokemus menetyksestä ja muutok-sesta. Suomessa jälkitraumaattista mielialaa oli synnyttämässä la-man jälkeisten työmarkkinakokemuksien kriisiytymisen tuottamakumulatiivinen stressi. Tämä näkyy julkisuuteen tulleissa, yksittäi-


siksi väitetyissä ilmiöissä. Näiden ilmiöiden julkisessa käsittelyssäkuvastuvat häiriöt kollektiivisessa kokemisessa. Niissä kerrataan tun-temusta yhteisten arvojen ja merkitysten katoamisesta. Julkinentiedonvälitys levittää tällöin pakonomaista tietoisuutta kuolemasta.(Ks. Farrell 1998, 3.)

Onnettomuudet tarjoavat aineistoa jälkitraumaattisen ahdis-tuksen käsittelyyn. Farrellin (1998, 6-14) mukaan median katastro-fit kuitenkin ”räjäyttävät” ihmisten mielet, koska kokemus tuntuutarttuvalta. Viikko Myyrmäen tapahtumien jälkeen Iltalehdessä(18.10.2002) todettiin, miten ”kova kokemus purkautuu pelkoina– painajainen pommista piinaa lapsia – pommimiehen motiivi eiehkä ikinä paljastu”. Reaktiot traumaan tuottavat illuusiottomuut-ta, sillä mistään ei voida olla varmoja. Kokemusta hahmottaa käsityssiitä, että maailma on paljastanut todelliset kasvonsa – ikään kuinolisi herätty pitkästä unesta. Suojaavaa torjuntaa pyrittiin palautta-maan mallintamalla katastrofin tapahtumia ulkokohtaisella rapor-toinnilla (ks. Alford 1997). Iltalehden viikkoliitteen (19.10.2002)kanteen oli kirjoitettu viikko traagisten tapahtumien jälkeen räjäh-dyksestä epäillyn kasvojen ympärille 17 kertaa kysymys ”miksi?”.Traumatisoitumisen takia tapa kokea ei kuitenkaan palaa entisel-leen, koska luottamusta on haavoitettu (ks. Näre 2000). Kun koke-mukset hahmotetaan uusilla, itseensä sitovilla ja ”paljastavilla” ta-voilla, ihmistä suojaavat kulttuuriset illuusiot romahtavat ja kult-tuurista tulee jälkitraumaattista. Pahan kokemusta ryhdytään tois-tamaan mielikuvatasolla, jotta se helpottaisi.

Yhteiskunnallisen muutoksen seurauksena tuotannon ja kulut-tamisen merkityssisällöt muuttuivat 1990-luvun Suomessa. Muu-tosta voi käsitteellistää minuuksien muotoutumisen ehtojen kauttafilosofi Hannah Arendtin (1958/2002) termeillä ”yksityinen koti-talous” ja ”poliittinen julkisuus”2. Poliittinen julkisuus voidaan ym-märtää asioista päättämiseksi sanojen ja vakuuttelun avulla tasaver-

2 Arendtilla (1958/2002, 32–42) antiikin kreikkalaisten ajattelutapa piti poliit-tista järjestäytymistä täysin vastakkaisena perheen kaltaiselle luonnolliselleyhteenliittymiselle. Perhettä hallitsi despoottinen perheenpää, jolla ainoa-na oli mahdollisuus astua poliittisen alueelle, jossa asiat määriteltiin tasa-


taisten osallistujien kesken. Kotitaloudessa perheenpään absoluutti-nen valta sen sijaan sulkee pois poliittisen. Kotitalouden jäsenet elä-vät halujen ja tarpeiden pakottamina, sillä elämää hallitsevat välttä-mättömyydet. (Mt. 32–39.) Julkinen koostuu Arendtilla maailmas-ta itsestään eli ihmiskätten valmistamista asioista vuorovaikutuksel-lisena tilana ihmisten välillä. Kuluttamisen kasvuun eli hyödykkei-den nopeutuvaan tuhoamiseen perustuvassa massayhteiskunnassamaailma kuitenkin menettää kykynsä koota ihmiset tällä tavoinyhteen. Yhteisen tilan hävitessä menetys traumatisoi ihmisiä ja hä-vittää maailmaa paikallaan pitäneet kiinnikkeet. (Ks. Farrell 1998, 3.)

Suomalaisessa yhteiskunnassa osin tiedostamattomalla tasolla1990-luvulla tehtyä jälkitraumaattista kulttuuriratkaisua Ilkka Levä(2003b) kutsuu edellisen pohjalta ”julkisen kotitaloudellistumisek-si” tai ”julkisen yksityistymiseksi”. Poliittisten ratkaisujen seurauk-sena julkinen tila ja omistus yksityistyivät suuressa määrin (ks. Jul-kunen 2001; Eräsaari 2002). Yksityisten yritysten omistukseen siir-tyessään julkinen on saanut yksityisen kotitalouden piirteitä. Yksi-tyisomistuksessa olevat yritykset ovat ryhtyneet määräämään tilois-sa, missä aiemmin oli määrännyt julkinen poliittinen prosessi. (Erä-saari 2002, 203–204, 211–215.) Politiikan tutkijat Michael Hardtja Antonio Negri (2000, 300–303) pitävät modernin ajan tyypilli-simpänä piirteenä jatkuvaa pyrkimystä yksityistää julkista omai-suutta. Julkiset alueet, joiden aiemmin ajateltiin olevan perustanajulkisen käsitteelle, on pakkolunastettu yksityiseen käyttöön. Yksi-tyinen kansalainen ei näin enää voi vaikuttaa niissä tapahtuviin asi-oihin. Julkisen ja yhteisen välillä vallinnut ”maailmansisäinen” suh-de korvautuu yksityisomistuksen ”maailmanulkoisella” pakottavallavoimalla.

Muutos näkyy selvästi Leena Eräsaaren (2002) tarkastelussa ra-kennushallituksen yhtiöittämisestä sekä Turo-Kimmo Lehtosen &Pasi Mäenpään (1997) tutkimuksessa Itäkeskuksen kauppakeskuk-seen liitetyistä merkityssisällöistä 1990-luvulla. Nykyisiä kulutus-

veroisten toimijoiden kesken vakuuttelun ja suostuttelun avulla. Perhe-talouden jäsenet elivät elämän välttämättömyyksien alaisena ilman äänival-taa asioihinsa.


käytänteitä leimaa ajan viettäminen kauppakeskuksissa, samoin in-ternetissä. Näistä yksityisesti omistetuista, mutta julkisessa käytössäolevista tiloista muodostui 1990-luvun aikana uudenlaisia sosiaali-sen kanssakäymisen areenoita nuorten shoppailukulttuurin vauh-dittumisen ja informaatioteknologian leviämisen myötä (vrt. Leh-tonen & Mäenpää 1997, 31–33, 62–63, 73–75). Kehitys on vai-kuttanut erityisesti nuorten kokemukseen itsestään, koska he ovataktiivisesti omaksuneet uusia asioita myös kulutuksen saralla. Kaup-pakeskuksien edustama julkisen alueen yksityistyminen voidaankokea sosiaalisesti paljastavana siinä mielessä, että vaikka kulutusva-linnat tulevat yhä intiimimmeiksi, ne muodostuvat kauppakeskuk-sien uuden avoimen sisäänsäsulkevan tilan myötä samalla myös yhäjulkisemmiksi3. Lehtosen ja Mäenpään (mt. 49) mukaan kauppa-keskuksen tilat avautuvat sisäänpäin ja kääntävät selkänsä maailmankylmyydelle.

Kauppakeskuksissa aktiivinen sanallinen keskustelu on kor-vautunut passiivisuudella ja ”mykällä” suhteella esineisiin (Lehto-nen & Mäenpää 1997, 9; ks. Williams 1982, 67). Tämä mallintaakokemusta oraalisen nautinnon suuntaan: ihmisten haluja ruoki-taan vapauttamalla heidät välttämättömyydestä muotoilla mieliha-lunsa kielellisesti. Tavoitteena on saada ihmiset ”yhtymään” keskuk-sessa olevien muiden ihmisten kulkurytmiin. Keskeistä on toimin-nan elämyksellisyys ja kokemuksellisuus. Yksityiset esikielelliset esi-nesuhteet korvaavat sanalliseen neuvotteluun perustuneet julkisetihmissuhteet. Tilat, tavarat ja asiat ladataan psyykkisesti uudelleennarsistisesti. (Vrt. Lehtonen & Mäenpää 1997, 10–12, 68–70, 79.)

Laajentuessaan kiihtyvän mainonnan ja teknologisoitumisenmyötä koskemaan yhä nuorempia ikäluokkia kulutuksesta on tullutmyös nuorison minätuntoa muokkaava ryhmäilmiö, joka luo uu-denlaisia paineita nuorten minäkokemukselle. Tämä saattaa ollakulttuuriratkaisuna joillekin nuorille traumatisoiva, jos nuori ei ha-lustaan huolimatta kykene elämään kuluttamisen vaatiman elämän-tyylin, vertaisryhmän tai mainosmaailman luomien ihanteiden mu-

3 Ks. kauppakeskusten julkisuudesta myös Lehtonen 1999, 168–181.


kaan. Tässäkin asetelmassa julkinen työntyy intiimiin, minuutta ra-kentavaan mielen siirtymätilaan. Julkisen alueen selkeä rajautumi-nen yksityisestä on mahdollistanut intiimin, mutta julkisen ja yksi-tyisen virtaavuus ja rajojen hämärtyminen kaventaa intiimiä ja pa-nee minuuden uudella tavalla liikkeelle (vrt. Heiskala 1996). Esi-merkiksi toisensuuntaisesta kulttuuriratkaisusta on islamilainenjärjestelmä, jossa puolestaan suojellaan intiimiä aluetta varjelemallayksityisen ja julkisen rajaa (Näre 1995).

Farrellin (1998) mukaan traumatisoivaa on kulttuuriratkaisu,joka kieltää vastuunsa aiheuttamistaan seurauksista. Traumatisoitu-minen saattaa johtaa käsittelemättömänä raivon purkauksiin.Kauppakeskuksissa tapahtuvan ”mykän sulautumisen” pettäessä voiseurauksena olla ”mykkä” raivo, joka sanojen sijasta toiminnallis-tuu. Tällöin myös illuusiot romahtavat trauman ”paljastaessa” maa-ilman pahuuden. Jaetut illuusiot ovat yhteiskunnallisesti epätäydel-lisessä maailmassa kuitenkin välttämättömiä (vrt. esim. Deleuze2001; Hardt & Negri 2000, 69–92; fantasmoista Näre 1995). Siksion tärkeää erityisesti se, millä illuusion tasolla ihmiset yhteiskun-nassa elävät ja miten pakottavilta tuntuvat uusia illuusioita luomaanpyrkivät sosiokulttuuriset käytänteet ja ihanteet (Becker 1973, 189;Farrell 1998, 10) .

Lehtosen ja Mäenpään (1997, 72) mukaan ”lentäminen onihanteellisen shoppailuvireen metafora.” Ajatukseen lentämisestäsisältyy ihmisen ikiaikainen narsistinen unelma kuolemattomuu-desta. Kauppakeskuksien tuottamasta narsistisesta leijumisesta ei il-luusion kulttuuriseksi palauttajaksi kuitenkaan ole, sillä ihmistenyksityiset sulautumisen kokemukset tavaroihin eivät korvaa sanal-listamisen tuottamaa yhteisyyden tunnetta.

Fetissit ja virtuaaliobjektit yksilöllisyyden hajottajana

Kulutuksen keskeisyys hämärtää tuotteiden ja kuluttajien välisiä ra-joja siten, että humanistinen jaottelu ihmissubjektin ja tavaraobjek-


tin välillä ei enää toimi (Canevacci 1995, 19). Tämä merkitsee paitsitavaroiden ja tuotannon fetissoitumista (Appadurai 1996, 41–42)myös identiteettiprosessien fetissoitumista siinä mielessä, että su-lautuminen ja eriytyminen limittyvät toisiinsa tavarafetissien kaut-ta. Paitsi että viivakoodit luovat tavaroille identiteettejä, niillä onomat biografiansa ja inhimilliset piirteensä joskus jo muotoilustaalkaen. Esimerkiksi mainonnan kuvastoissa saatetaan puhua autois-ta elollisina olentoina. (Canevacci 1995, 15–26.) Samaan aikaan it-se kuluttujasubjekti on fetissoitu tuotannon palvelukseen (Appadu-rai 1996, 42). ”Kuluttajaa autetaan uskomaan, että hän on toimija,vaikka hän on itse asiassa vain valitsija”, kirjoittaa Arjun Appadurai(mt.). Voitaisiin myös puhua inhimillisten subjektien tavaroitumi-sesta. Tämä näkyy esimerkiksi koulujen opetussisältöjen muokkaa-misessa talouden ja työmarkkinoiden tarpeeseen: lapsista ja nuoris-ta on tehty kulutushyödykkeitä, oppilasmateriaalia yritysmaailmantarpeisiin (ks. Järventie 2001, 119).

Rahalla mitattava tavara tai materiaali on nykyään kovemmassakurssissa kuin ihmisarvo. Tätä traumatisoivaa fetissoimista kuvaaosuvasti Myyrmannin pommi-iskua raportoineen televisiotoimitta-jan YLE:n iltauutisissa esittämä kysymys melko pian räjähdyksentapahduttua. Haastateltuaan ensin hetken aikaa viranomaisia toi-mittaja kääntyi kauppakeskuksen edustajan puoleen. Hänen ensim-mäinen huolenaiheensa koski kauppakeskukselle aiheutuneiden ai-neellisten vahinkojen suuruutta. Tämä siis ennen kuin toimittajaoli vielä ollenkaan ehtinyt kysyä, mitä paikalla olleille ihmisille olitapahtunut. Tapahtuma sai siis selvästikin toimia katalyyttina, jokakirvoitti esille perimmäisen huolenaiheen aineellisen ympäristön ti-lasta.

Kun tavara inhimillistetään ja inhimilliset subjektit tavaroi-daan, rajat ihmisten ja koneiden välillä hämärtyvät. Tämä nostaaesiin Donna Harawayn (1991, 149–181) ajatuksen epäpuhtaastakategoriasta, kyborgista, joka läpäisee luonnollisen ja keinotekoisenrajan; se ei ole puhtaasti organismi eikä keinotekoinen. Harawayn(1995, xi) mukaan 1950-luvun lopussa testattu valkoinen laborato-


riorotta oli ensimmäinen kyborgi. Teknologisoituvassa nyky-yhteis-kunnassa on vaikea sanoa, mikä olisi luettavissa kyborgiksi ja mikäei. Missä määrin esimerkiksi keinohedelmöityksestä alkunsa saanutlapsi on kyborgi? Kyborgi itsessään onkin yhtä yleinen tai hyödytöntermi kuin työkalu tai kone (Gray 2001, 19). Nicholas Rose (2001,97) kirjoittaa:

Ihmisruumiista on tullut niin teknologian kyllästämä, ettei olekovin järkevää tehdä erottelua synnynnäisen ja keinotekoisen vä-lille. Ajatelkaamme vaikkapa seuraavanlaisia kytköksiä: sikiö jaultraäänilaite, keskonen ja keskoskaappi, immuunijärjestelmä jarokotukset, hampaat ja maitoon lisätty kalkki ja vitamiini sekäveteen lisätty fluori, silmä ja silmälasit, tuntemusten ja kipujenvoimakkuus ja aspiriini, rauhoittavat lääkkeet, tee, kahvi, alkoho-li, ekstaasi ja Prozac. Terapian, korjailun ja lisäilyn väliset erothämärtyvät. Elämä sellaisena kuin sen tunnemme tänään, ei scifi-tulevaisuudessa, murtaa luonnon ja keinotekoisen välisiä eroja.

Kyborgi siis pitää sisällään tärkeän muistutuksen inhimillisen todel-lisuuden epäpuhtaasta luonteesta: nostalgista puhdasta tilaa ei si-nänsä ole olemassa. Uhkakuvana kyborgi näyttäytyy jo kreikkalai-sissa ja intialaisissa myyteissä, joissa kuvataan puoliksi lihallisia japuoliksi metallisia hirviöitä (Gray 2001, 4). Teknologian suhteen eivoida valita hyvän ja pahan väliltä, sillä teknologisoitunut maailmatuo mukanaan molemmat vaihtoehdot, kuten Chris Hables Gray jaSteven Mentor (1995, 465) ovat huomauttaneet. Tässä mielessäteknologiaan kohdistetun optimismin ohella olisi syytä tarkastellasitä onnettomuutta, jota teknologiaan liittyy (Virilio 1995/1998).Pommien rakentelussakin on oma kyborgi-ulottuvuutensa, pyrki-mys kokemuksen laajentamiseen.

Teknologinen kehitys on lyönyt leimansa niin sosiaaliseen kuinpsyykkiseenkin organisoitumiseen. Vaikka esimerkiksi informaatio-ja kommunikaatioteknologiat eivät luo ihmisestä sinänsä kyborgiakonkreettisessa mielessä, ne laajentavat hänen ruumiillisen koke-muksensa oman ruumiin yli. Siirtyminen mekaanisten objektien


maailmasta elektronisten objektien ja sähköverkkojen maailmaanmuuttaakin minuutemme ydintä (Turkle 1995). Ärsykkeiden no-peassa sarjassa ja jatkuvassa bittivirrassa on vaikea hahmottaa merki-tysten välisiä eroja, minkä seurauksena minuus ohentuu fragmen-toituneeksi (Siltala 1999). Tällaisen minuuden heikkoutena on in-tegraation puute (Reid 1998), mikä häiritsee objektisuhteiden py-syvyyttä (Näre 2002a).

Donald Woods Winnicottin (1971) mukaan minuuden ja ob-jektisuhteiden rakentamisen keskeinen edellytys on mielen siirty-mätila, kuvittelun ja leikin tila, jossa voi fantasioiden avulla kokeillatodellisuuden eri vaihtoehtoja. Tämä mielen transitionaalitila tekeelapselle mahdolliseksi erottaa toisistaan toden ja epätodellisen. Ny-kyinen teknologisen reaaliaikaisuuden aikakausi muodostaa uhansiirtymätilan muodostumiselle, sillä ihmisen mahdollisuudet raken-taa itseään suhteessa toiseen vaikeutuvat (Siltala 1999, 401). PaulVirilion (1995/1998, 34) mukaan teknologian nopeuttamassa yh-teiskunnassa välittömät läheissuhteet väistyvät etäisyyteen perustu-vien suhteiden tieltä. Tämän kehityksen paradoksaalinen puoli onetääntyminen ja vieraantuminen kaikkein lähimmistä ihmisistä:

Kiihdytykseen liittyy itse asiassa lukuisia hämmentäviä paradok-seja, erityisesti sen ensisijainen paradoksi: ’kaukaisen’ tuominenlähemmäksi etäännyttää samassa suhteessa ’läheisestä’, ystävästä,sukulaisesta, naapurista. Se tekee muukalaisia tai jopa vihollisiakaikista, jotka ovat lähellä toisiaan, oli kyse sitten perheestä, työ-tai naapuruussuhteista. (Virilio 1995/1998, 34.)

Chat- ja internetkulttuurit perustuvat yhä enenevässä määrin ih-misten tosiasialliselle kohtaamattomuudelle. Esimerkiksi interne-tissä voi luoda virtuaalisia on/off-suhteita omien tarpeiden mukaantarvitsematta kohdata toista kasvoista kasvoihin. Näissä keskustelu-kumppanin voi sulkea pois, kun tämä ei enää miellytä. Kyberava-ruus onkin kuin luotu objektisuhteissaan haavoitettujen surffailta-vaksi ja narsistisia tarpeita tyydyttämään. Ei olekaan liioiteltua pu-hua teknologiavälitteisestä narsismista, jossa subjekti voi mielensä


mukaan päättää kuka on ja kenen kanssa seurustelee (ks. Robins1995, 143–144). Narsistinen subjekti joutuu kuitenkin ottamaanriskin, että hänen virtuaalinen keskustelukumppaninsa pettää hän-tä naamioitumalla toiseksi, esimerkiksi kyberseksissä. Kybertilassakorostuu läsnä- ja poissaolon katkeilevuus ja arvaamattomuus. (Nä-re 2002a.)

Joost Van Loon (2002) käyttää virtuaaliobjektin käsitettä tällai-sen läsnä- ja poissaolon kuvaamiseen. Virtuaaliobjekti on reaalinensiinä mielessä, että se luo todellisuutta, vaikkei edellytäkään mate-riaalisuutta suoraan havaittavassa mielessä. Riski kuvaa tällaista vir-tuaaliobjektia: riskit ovat virtuaalisia siinä mielessä, että ne ovat ainatulossa todellisiksi. Esimerkiksi tietokoneviruksen tai biologisentaudin uhka ei välttämättä aktualisoidu tai tartu, mutta uhka onaina olemassa. Virtuaalisen suora yhdistäminen digitaalisuuteen onkuitenkin tuhoisaa, kuten Brian Massumi (2002, 137–138) koros-taa. Vaikka nykyinen teknologia on pohjimmiltaan digitaalista, kyt-kös virtuaalisuuteen muodostuu juuri analogisen lukuprosessinkautta (mt.). Yksinkertaistettuna: subjekti ei internetissä surffates-saan lue konekielen nollia ja ykkösiä vaan katselee kuvia, lukee teks-tiä ja kuuntelee ääniä.

Huolimatta analogisen ylivallasta digitaaliseen nähden viimeis-ten vuosikymmenten erityispiirre on ollut virtuaalisuuden räjähdys-mäinen kasvu. Informaatio- ja kommunikaatioteknologiat mahdol-listavat virtuaaliobjektit entistä tehokkaammin (Van Loon 2002,150). Esidigitalisoituneessa kulttuurissa riskit piti arvioida realistis-empiiristä todellisuutta vasten, mutta nykyään virtuaalisella on ylival-ta. Potentiaalisesti riskejä sisältävä virtuaalinen ei ole näennäis- jalumetodellisuutta tai simulaatiota, vaan se rakentaa itsessään todelli-suutta, jota elämme tässä ja nyt. Virtuaaliobjektin riskiluonne ilme-nee kotikemian foorumilla esitetyissä pommeihin liittyvissä fanti-soinneissa, mikä konkretisoitui Myyrmannin pommiräjähdyksessä.

Suojautuminen ja turvautuminen ei ole nykyään pelkkää tieto-koneteknologiaa tai puolustuspolitiikkaa, vaan se koskee potentiaa-lisesti jokaisen subjektin kokemusta omasta itsestään. Informaatio-


ja kommunikaatioteknologian mahdollistamassa reaaliajan tulvassa(Virilio 1995/1998, 139) virtuaaliobjektien kalkylointi vaatii jatku-vaa kontrollointia. Näin luottamus korvautuu jatkuvalla riskien ar-vioimisella, mikä on omiaan muokkaamaan kokemuksista entistäliukuvampia ja häilyvämpiä (ks. Oksanen 2002). Materiaalisen ta-varatodellisuuden inhimillistyessä, inhimillisen todellisuuden ma-terialisoituessa ja koneihmisen marssiessa esiin yksilöllisyyden ko-kemukset vaarantuvat. Seurauksena on virtaava todellisuus, jossasubjektin mahdollisuudet toteuttaa itseään ovat entistä kapeammat.Pysyvyyden turvaa tuovat kokemukset vaihtuvat alinomaiselle on-line-läsnäololle, mikä leimaa myös työntekijän kokemusta jousta-villa työmarkkinoilla. Tässä reaaliaikaisuuden terrorissa minuus onalkanut muistuttaa yhä läheisemmin heilahtelevia pörssikursseja,joissa voi voittaa, räjäyttää pankin, mutta myös hävitä katkerasti(ks. Virilio 1995/1998, 86, 120).

Ihmisten kuoliaaksi polttaminen Postal 2 -tietokonepelissä.


Julkisuuden intimisoituminen postindividualisminedistäjänä

Objektikokemuksia muuttava julkisen yksityistyminen on tapahtu-nut saman aikaisesti julkisuuden intimisoitumisen kanssa. Sari Nä-re (1999) kuvaa julkisuuden intimisoitumisella prosessia, jonka ai-kana intiimin elämän, seksin ja tunteiden käsittely on tullut osaksivaltajulkisuutta televisiota myöten. Viime aikoina tämä intimisoi-tuminen on merkinnyt myös arjen kuvastojen vähittäistä pornogra-fisoitumista, kuten Sheila Jeffreys (2002) on luonnehtinut. Kehityson merkinnyt paikoittain suoranaista lasten ja nuorten visuaalistahäirintää (Näre 2002c). Nykytilanteessa ei olisi kaukaa haettua vaa-tia laajemminkin oikeutta olla näkemättä; aikana jolloin sanan- jailmaisunvapautta pidetään lähes itsestään selvänä, pitäisi olla myösmahdollisuus havaitsemisen vapauteen (Virilio 1995/1998, 105).

Teknologialla on keskeinen rooli visuaalisen kulttuurin painos-tavuuden tuottajana. Visuaalisen kulttuurin vaikutusta ei voi enääsulkea pois kuten televisiota tai radiota. Mediamaisemien lisäksikaupungit ovat täynnä (audio)visuaalisia maisemia aina mainoksistamusiikkivideoihin ja kadulle heijastettaviin televisiolähetyksiin(Canevacci 1993, 44–52; 1995, 226–229). Muutokset merkitsevätobjektien virtualisoitumista nuorten arjessa. Visualisoituva ym-päristö jättää runsaasti tiedostamattomia muistijälkiä (ks. Schacter2001), ja nämä saattavat toimia virtuaaliobjektien tavoin objektei-na, jotka aktualisoituvat, pulpahtavat tietoisuuteen visuaalistenobjektien tuottamien muistivihjeiden kautta. Visuaalisen kulttuu-rin tuottamat virtuaaliobjektit voivat puolestaan mallintaa minä-ihanteita, objektisuhteita ja ruumiillisuutta (Näre 2002c).

Median ja teknologian maisemoimassa todellisuudessa subjek-tit ovat itsessään muodostumassa maisemiksi, minkä seurauksenainhimillinen olemassaolo alkaa toteuttaa logiikkaa: olen miltä näy-tän (Oksanen 2002). Visuaalinen tulva tuottaa todellisuutta, jossanuoren on padottava tunteensa ja mukauduttava trendeille. Kult-tuurituotteiden kautta tapahtuva visuaalinen ”viettely” luo paineita


itsekontrollin kehittämiseen, mikä on tukenut yksilöllisyyden kehi-tystä niin kauan kuin objektit ovat olleet riittävän pysyviä (Näre1995). Virtualisoitumisen myötä objektien pysyvyys on kuitenkintullut yhä häilyvämmäksi, mikä hajottaa yksilöllisyyttä.

Virtuaaliobjektien kasvava valta on omiaan murtamaan itse-säätelyn asettumista yksilöllisyyden palvelukseen. Ylinopeutuvallavauhdilla muuttuvien objektien, trendien sekä yksittäisen subjektinvälillä on ylittämätön ja traumaattinen kuilu: kun objektien pysy-vyyteen ei voi luottaa, minuuskin on altis jatkuvasti muuntumaan.Esimerkiksi tatuoinnit kertovat osittain halusta etsiä jotain pysyvääja teettää sitä omaan ruumiiseen. Reaaliajan nopeuden rinnallatatuointia käytetään siirtymäobjektina, johon kaadetaan olemassa-olon tuska (ks. Alford 1998, 110–112). Samalla kuitenkin altistu-taan trendien armottomuudelle. Kun tatuointi ilman plastiikkaki-rurgin veistä on ikuinen, nopeutuvat trendit tekevät tatuoinnistaauttamattomasti vanhan ennen kuin sen kantaja on edes ehtinyttottua siihen osana omaa ruumistaan. Jokainen trendi pitääkin si-sällään riskin siitä, milloin mikäkin vanhenee ja saavuttaa “erä-päivän”.

Nykyään nuoren onkin tasapainoiltava riskien kanssa ja poh-dittava kysymystä, kuka uskallan olla ja kehen voin luottaa. SariNäre (2002b) kutsuu tätä individualismin hajoamista postindivi-dualismiksi. Individualistien yhteiskunnassa subjekti joutui jatku-vasti neuvottelemaan ja tasapainoilemaan muiden individualistienkanssa, mikä rajaa mahdollisuuksia toteuttaa itseä. Individualismion täynnä paradokseja: itsensä toteuttaminen voi kääntyä hyväksi-käytöksi tai altistumiseksi hyväksikäyttöön, luottaminen voi koituariskinotoksi ja mielihyväntavoittelu vaaraksi. Postindividualismi saakasvualustansa individualismin paradokseista, joista luottamuksenparadoksi on keskeinen: voidakseen toteuttaa itseään on voitavaluottaa, mutta riskien läpäisemässä yhteiskunnassa luottaminen onsamalla altistumista petetyksi tulemiselle. Nuoret joutuvatkin ene-nevässä määrin elämään toinen toisensa läpäisevän riskin ja luotta-muksen jatkumolla.


Epävarmuuden jatkumo on omalta osaltaan tuottamassa jatku-vaa tarvetta kontrolloida omaa itseä. Ulkoa ja sisältä päin tulevatkontrollit sulautuvat toinen toisiinsa. Tämän pakonomaisen kont-rollin kääntöpuolena voi olla joko siitä luopuminen tai kontrollinvieminen äärimmäisyyteen (ks. Näre 2002c). Äärielämysten etsimi-nen esimerkiksi extreme-lajeista voidaan nähdä tavaksi etsiä todelli-sia tunteita ja kokemuksia, joille ei muuten tunnu löytyvän sijaa.David Le Bretonin (2000a) mukaan extreme-lajeissa on kysymyskuoleman uhmaamisesta. Harrastajat tavoittelevat tilaa, joka syntyynimenomaan kuoleman vaarasta. Kuoleman uhmaaminen voidaannähdä äärimmäisenä itsekontrollin muotona. Vastaavaa kontrolliavoidaan havaita anorexia nervosassa ja itsensäviiltelyssä (Oksanen2002). Molemmissa lohtua etsitään fyysisen kivun kautta (Leven-kron 1998, 23). Myös pommin kanssa kuljeskelu voidaan tulkitateknologisen hallinnan tunnetta tuottavaksi extreme-lajiksi.

Kontrollin hirttosilmukassa pyristelevät minuudet toteutuvatAtte Oksasen (2002) mukaan satuttamisen kautta. Tässä tilanteessavain joko toisten tai oman itsen satuttaminen saa subjektin tunte-maan. Äärielämysten kulttuurissa ylilyönnit aktualisoituvat helpos-ti. Myyrmannin pommiräjähdys on tästä traaginen esimerkki. Senvoi tulkita oireeksi individualismin kääntymisestä postindividualis-miin: tekoa, oli se sitten tarkoituksella tai vahingossa tapahtunut,näyttää motivoineen äärimmäinen tapa toteuttaa itseä. Jo itsessäänpommin kantaminen keskellä julkista tilaa kertoo narsistisestakaikkivoipaisuuden fantasiasta. Toisaalta se kertoo väkivallan tuo-tannon limittymisestä kulttuuriseen alitajuntaamme (Deleuze jaGuattari 1973, 400–401; Holland 1999, 85; 2000, 257–258). Ka-tastrofien maailmassa kuolema(n riski) on välittömästi läsnä (Oksa-nen 2003): Myyrmannin pommiräjähdyksessä yksityinen fantasiatuottaa julkisen katastrofin.

Petri Gerdtin/RC:n avatar Kotikemian forumilla.


Petri Gerdt käytti allekirjoituksenaan Kotikemian forumillalainausta vuonna 1996 murhatun rap-artistin Tupac Shakurin kap-paleesta ”Hail Mary”: ”I ain’t a killer but don’t push me / Revenge islike the sweetest joy next to gettin pussy.” Hänen Avatar-hahmonsaoli provosoiva miinan ja petolinnun sekoitus. C. Fred Alfordin(1998, 114–115) mukaan nykykulttuurin ongelmana ei ole niin-kään se, etteikö edelleen olisi olemassa suuria tarinalinjoja, joidentuella itseä voitaisiin rakentaa. Ongelmana on pikemminkin se, et-tei ole tarpeeksi syviä ja kompleksisia rooleja, joiden puitteissa mel-ko abstrakteja tarinalinjoja tai elämänkaaria voitaisiin täyttää. Silta-lan (1999, 401) mukaan transitionaalitilan muuttuessa ongelmalli-seksi vaativaa todellisuutta ei voi edes mielessään muokata toisenlai-seksi. Seurauksena on todellisuustajun hämärtyminen ja ulkomaail-man muuttuminen ankarimpien fantasioiden mukaiseksi. PetriGerdtin RC-nimimerkki ja avatar-hahmo voitaisiinkin nähdä erään-laisina tyhjinä kuorina, jotka alkoivat uhkaavasti kirjoittaa todelli-suutta uudestaan. Virtuaalisista leikinomaisista viittauksista tuli to-tisinta totta.

Teko ei sinällään kerro sairaasta yksilöstä vaan paremminkintraumatisoituneesta yhteisöstä. Vaikka kiihtyvän kulutuksen ja tek-nologisoitumisen maailma tuntuukin lupaavan ennennäkemättö-miä mahdollisuuksia, samanaikaisesti toteutuva riskien ja julkisenyksityistäminen tuottaa illuusiottomuutta, jonka seurauksena to-dellisuus koetaan liian läheltä ja liian nopeasti. Kun nuoret siirre-tään yhä aiemmin minuuksien pörssimarkkinoille, jotka toimivatvoittamisen logiikalla, myös paikaltaan siirtymät ja radikaalit mi-nuuden muodot ovat mahdollisia. Pärjääjien ja selviytyjien suku-polvesta kaikki eivät ole selviytyjiä. Yhteiskunnalla on heikot lenk-kinsä, joiden on satutettava kokeakseen olevansa olemassa. Illuusio-ton maailma, jossa läheisistä ihmisistä on tullut vihollisia, tuottaaPetri Gerdtejä kiihtyvällä vauhdilla.

En ole joutunut samanlaiseen tilanteeseen, vaikka olenkin kemi-kaaleja runsaasti hankkinut. Jokatapauksessa toi kuvailemasimyyjä on todella törkeä! Jos mun kohdalle sattuisi, tekisi mieli


pistää lihoiksi Onhan se selvää, että keskivertoihmisiä (Alepankassoja ja linja-aitokuskeja) pelottaa kaikki mistä he eivät käytän-nössä tiedä mitään. Varsinkin kun media paisuttelee joka ikistäpikku tapahtumaa kuvailemaasi tyyliin. Räjähteetkään eivät olekuin runsaasti energiaa sidoksissaan omaavia molekyylejä ja niilleon muutakin käyttöä kuin ihmisten vahingoittaminen, kallion’louhiminen’ esimerkiksi. Jos ‘median uhrien’ vainoharhaisuusmenee pisteeseen, jossa ammoniakin ostaminen tulkitaan puolit-taiseksi terroriteoksi ja aspiriinin (josta voidaan valmistaa TNT:tä tehokkaampaa räjähdettä) ostamisesta saa ehdollista vankeutta,on mielestäni kaikki terrori yhtälailla puoliksi oikeutettua. Josjotain alkoi vituttamaan tämä teksti, viesti löysi kohteeseensa.(RC:n/Petri Gerdtin vastaus kemikaaliostoksilla vaikeuksiintörmänneelle Einsteinille, kotikemian forum 16.8.2002.)


VII ”A life told in ink”:Tattoo Narratives and the Problem of the Self in

Late Modern Society1

He gets tattooed all the time, he says, averaging a couple-threesittings a week: ’It’s personal gratification. I love the art. I’m ableto change my body the way I want to see it.’ (Jason Spinelli, Tat-too 2001/145, 30)

In the Peter Greenaway film The Pillow Book (1997), calligraphy onskin becomes a means to write life. The main character Nagiko hasmen practicing calligraphy on her skin, while she herself practicesher fetish on paper and on other people’s skin. Through this pro-cedure they become a book of their own. Like the calligraphy asportrayed in The Pillow Book, tattooing puts a mark on the lives oflate modern subjects. More than ever, the body has become an ob-ject which is shaped by gym practice and plastic surgery, and whichis embellished with body piercings and tattoos. The tattooed, ormodified body, thus always exists on a shifting boundary betweensubject and object. Just like Nagiko in Greenaway’s film; the body isconstructing a personal history of experiences on the one hand,while on the other hand it is as an object that is subject to the gazeof others. Only the desire and the demand to shape the body arepresent in both levels.

The history of tattoos as consumer products for the middleclasses is quite recent, it emerged no longer than a few decades ago(DeMello 2000, 3-5; Sweetman 1999a, 51–52). Before the cultural1 Published in Auto/biography 2005: 13: 2, 111–130 by Sage publications Ltd,

all rights reserved © SAGE Publications. Written together with Jussi Turti-ainen.


movement from the 1960s onwards that has been termed ‘TattooRenaissance’ (Rubin 1988; Sanders 1989, 19) tattoos had a longand conflict-ridden history. In the western world tattoos have mark-ed the bodies of slaves, criminals, prostitutes, deserters, primitivetribes and later deviant sub-cultures (Caplan 2000; Castellani 1995;Marenko 2002; Le Breton 2002b). In public discussions, the ambi-guity evoked by tattoos is easily channelled into a medicalising mo-ral panic about the health risks connected to tattoos and piercing(Pitts 1999, 298–300; Fisher 2002, 91).

The sociology of the body has recently started to approach tat-tooing as a form of self-expression and body politics, hence openingthe way to a positive diagnosis of tattooing (Fisher 2002; Le Breton2002b; Pitts 1998 & 1999; Sweetman 1999a & 1999b). The articleanalyses the autobiographical aspect of tattooing mentioned, forexample, by Paul Sweetman (1999a, 67). The key concept used inthis article is tattoo narrative that refers to the way that tattooedsubjects plot their life through their tattoos. Tattoos function aspoints of reference or maps that enable life stories to be told. It isshown here that tattoos are used by subjects in order to control theirlives when faced with the chaos of late modern society. A tattooengraved into the skin represents a link to personal life history, aswell as an opportunity for subjective security.

We shall argue that subjectivity is increasingly tangible andvisual in late modern societies. The body enters the core of the so-cial sphere as surface for displaying subjectivity, but it also involvesthat subjects have to negotiate between different symbolic orders(see Irwin 2001 & 2003). Subjects have to face the conflict thatalthough they can modify and (re)write their bodies they cannotcontrol the meanings that other people give to their tattoos. There-fore the visualized body is in itself a battleground of contradictorymeanings. In the following, we shall first present our research mate-rial and further develop the concept of tattoo narrative, after whichwe shall provide a detailed account of how visual tattooed bodies areused by subjects to narrate their lives.


Narrating the body

Tattoo magazine claims to be the world’s best selling publication ontattoos. Our analysis focuses on the portraits published in Tattoomagazine, which are to be found under a section named ‘Features’.These portraits are approximately three pages long, containing bothtext and photographs. The data comprises 34 issues (137–138,140–162, 164–172) from the years 2001, 2002 and 2003. Theseissues contain altogether 280 portraits (848 pages). Additionally, wehave utilised as background material two issues from both 1993(44, 52) and 1999 (117, 120), which consist of 40 portraits (106pages). The portraits are written by three men: Frank Booth, H.T.Booth and Paul Garson.

Tattoo magazine is highly visual. Each cover consists of a youngwoman pictured in the tradition of soft porn revealing tattooedskin. In the portraits both women and men exhibit their tattooedbodies filled with images of animals, saints, devils, dragons, andtribal designs which evoke the primitive. The imagery of popularculture from film stars to pin-up girls, vampires, comic-book cha-racters, and Star Wars motifs represents another important influen-ce. Portraits constantly play with the stripping of the subjects whosometimes cover-up their tattoos in everyday life: ’My tattoos arelike a hidden identity of mine because, unfortunately, my job inand of itself and my employer frown upon tattoos in open view ofthe public,’ says Brian Doebler (Tattoo 2003/162, 61).

Peter Brooks (1993, 15, 19, 103) states that unveiling is a cen-tral feature of narratives. An old scar enables the recognition ofOdysseus when he comes back to Ithaca. It is a body that reveals theidentity of Odysseus to the others (Brooks 1993, 2–3). In the sameway, visual stripping in Tattoo magazine is revealing. However, thetrick with tattoo narratives in Tattoo magazine is that thoughts arestripped as well as clothing. For example, Tsae Lee Dow refers to hertattoos as footnotes of herself and as personal history in her skin.She has a tree tattooed in the back of her neck in memory of her


brother who at of age of four accidently hung himself from a tree. ‘Iwas the only one there […] and I was only three, but I still remem-ber it,’ (Tattoo 2002/159, 29–30). Becoming tattooed can be seen asa form of a permanent diary that no can take away (Sweetman1999a, 69).

Tattoo narratives involve subjects narrating with their bodyand of their body. In other words, there are stories on the body andthe body in the story (Brooks 1993, xi). Of course not all the sub-jects reveal their life as far as Tsae Lee does. Ted Mitchell (Tattoo2002/160, 61) describes his attitude: ‘The meanings overall are verypersonal, and I don’t tell anyone what that is.’ This statement refersalso to the general problem of our data. Portraits are modifiedthrough interaction between journalists and tattooed subjects andcertainly not all the participants were willing to reveal their liveswithin the pages of a popular magazine. Many of the portraits de-scribe more artistic matters and things related to the tattoo commu-nity. It is worth to note also that it seems to be that not all thetattoos are taken as representations of serious personal issues. Someof them have been taken just for fun – but not all of them.

It all began in kindergarten, believe it or not. My father had somemotorcycle friends and I remember images with traditionalwings and eagles. But I was twenty-six before I was finally able toget my first. (Debbie Byrne, Tattoo 2001/138, 60.)

Although some people say that they are tattooing themselves forpurely aesthetic reason, tattoos appear to situate life in most of thetattoo narratives. The prior stages of life are expressed through im-ages inscribed on the skin. Tattoo narratives frequently begin inchildhood with memories and dreams, which are strongly associ-ated with tattoos: ‘Since he was a kid Scott Buffington has experi-enced visions. More specifically, ink dreams’ (Tattoo 2003/167, 59).Mark Epstein explains his relation to the tattoos as follows: ‘I knewthat I was going to be a tattooed person very early on. In Seattle, Iwas surrounded by friends with tattoos, so I was in the environment


as well. Most importantly, my body didn’t feel right without ink’(Tattoo 2002/150, 37). On occasions, the tattoo narratives almostgain a semi-religious tone, as the fuzzy tattoo-related memories ofchildhood are linked to ‘one of those primal urges’ (Tattoo 2001/137, 29) or ‘previous life leaking ink through to the next’ (Tattoo2002/156, 67).

As shown by Brooks (1984, 13), narration involves plottingthat covers both story elements and their ordering. ‘I try to just puta lot of thought into my tattoos and relate them to what I’m doingand to things in my life’ (Kevin Williams, Tattoo 2001/141, 29). Intattoo narratives individual tattoos are plotted into life story. It isimportant to underline that in tattoo narratives, life gains a newcoherence through the modified and tattooed body. Experiencesand life events are seen in the skin, but also tattooed pictures alsoseem to tell the stories of their carriers. Their relationship betweentattoos and subject is dialogical. Therefore we shall throughout thisarticle, refer to bodies as experiencing, lived bodies, meaning seek-ing bodies as analyzed for example by Merleau-Ponty (1945) in hisphenomenological study on the body.

When writing about plots Brooks (1984, 11–12) refers to theirspatial dimensions. The term plot can also mean a small piece ofground for example. Tattoos resemble these kinds of ‘plots’ also interms of delineate charts; they are delineated and spatialized engrav-ings on the body. The tattooed body can be seen as a map that helpssubjects to narrate their lives. Tsae Lee Dow describes the impor-tance of placement of her tree tattoo: ‘It was always in my face andin my head,’ she explains, ‘So by putting it on the back of my neck,I put it behind me’ (Tattoo 2002/159, 30). Tsae Lee Dow’s descrip-tion shows why the tattooed body should be seen as three dimen-sional and not only as a text or as a collage of two dimensionalpictures. A tree in the back of her neck is something physically pre-sent and at the same time surpassed. Hence, tattoo narratives in-volve multidimensionality: they bridge space, time, memory andaffects together.


Negotiating tattooed subjectivity

In tattoo narratives, the acquiring of the first tattoo is a significantturning point that appears as a part of the process of becoming in-dependent. Tattoos work as personal rites of passage from child-hood to adulthood (Le Breton 2002b, 158–175). ’The image sym-bolized an over all progression of overcoming my childhood, grow-ing up and becoming independent,’ Rick Sprague describes thephoenix in his chest (Tattoo, 2003/166, 138). Old tattoos are usu-ally later despised. Josh Brunner who got his first tattoo at the age14 describes it as ‘absolutely horrible’ (Tattoo, 2003/170, 33) andChris Hartgraves who got his own at the age of 15 uses almost thesame words: ‘It was a horrible tattoo, the worst!’ (Tattoo 2003/161,29).

Every drop of Melissa Christensen’s ink is saturated with mean-ing on a very personal level. For her, it’s always been that way,from the very first, small piece she received in her boyfriend’sbedroom at the tender age of 14. ‘He had a homemade tattoogun,’ she explains. (Tattoo 2001/141, 9.)

Particularly with women, the experience of getting the first tattoo isassociated with losing of virginity. Later, the initial marking on theskin has either been removed or is left in tact ‘as a quirky signifier ofthe state of mind of an 18-year-old woman hot to get her first tat-too’ (Tattoo 2001/140, 11). The tattoos taken in one’s teens or earlyteens are described as tentative first steps preceding the better-thought-out and more refined attitude to the tattooed body in ma-turity.

When I turned eighteen, I wanted to get my first one, but knewthat I wanted to think long and hard about what I wanted,because it was only going to be on my body for the rest of my life.So it took me six years before I finally went for it. (Arlene Acosta,Tattoo 2001/140, 75.)


Some younger tatooees who are already heavily tattooed hide theirtattoos from their parents. The journalists of Tattoo often playaround with the idea that young tattooees who cannot expose them-selves to their parents exhibit their tattoos to them. ‘So, as I saidbefore, should you find yourself reading this article and you’re any-where near the Belgian town of Brugge, please, for Joeri’s sake, ma-ke sure his dad doesn’t get to see these pages’ (Tattoo 2003/170, 10).In later age, parents seem to be replaced by bosses or conventionalcircles of the job that often force people to cover up their tattoos(see also Irwin 2003, 37).

My tattoos pose no problem at work, and at school, it’s dividedbetween people who are frightened by them, and those who wantto get to know me because of them. Now, on the other hand, myfather still offers to pay to have all my tattoos lasered off. (Shan-non Utz, Tattoo 2001/144, 30).

Despite the commodification and commercialization of tattoos, thestigma character of tattoos plays a relevant role in tattoo narratives.Particularly women describe the reactions generated by their envi-ronment in following terms: ‘My mom just wants me to keep theink off my arms until I become a lawyer’ (Tracy Dailey Tattoo, 2002/156, 59). As observed by Katherine Irwin (2001, 50, 54–55, 68),subjects are forced to use legitimation techniques to maximise thebenefits of the phenomenon and to minimize the negative mean-ings associated with tattoos. Though tattoos are currently ‘in’, theystill retain an element for the middle classes flirtation with forbid-den fruit.

Susan A. Philips (2001) argues that social class defines howtattoos are perceived. While middle class tattooing seems to be apartly safe way of expressing the self, a lower class status can changehow other people read the signs of the body; the self-expressive sta-tus of tattooing as art can turn out to be the mark of criminality.The risk to be misinterpreted is at least virtual for the middle classsubjects (Irwin 2003, 37). On the one hand, it can perhaps be even


an enjoyable form of voluntary and rather harmless risk-taking. Onthe other, it can turn out to be repressing for the self which mightend in having to cover up the body. At least in some respect a busi-ness man who is wearing his ‘full body suit’ under his suit resemblesa prisoner who tries to tattoo himself in secrecy.

The regularly repeated slogan about the ‘world of ink’ in theportraits serves to construct a sense of community that seems to bea narrative solution for the problem of deviancy. Although tattoosproblematize some social relationships they enable others. ‘I’ve beenlucky. Good choices. Good people. I really did grow up in a worldof ink’ (Miss Dee Dassen, Tattoo, 2002/154, 86). Tattoo magazinefrequently cites stories of couples having found themselves throughtattooing. Family bounds are also strengthened through ink. ‘All ofmy brothers, my dad […] everyone born into the McKay clan […]has that tattoo’ (David Mckay, Tattoo, 2002/157, 90). In late mod-ern society, ink may occasionally obtain the function of blood: ‘Youcould say they are indeed a family linked by ink’ (Tattoo 2002/154,58). Tattooing provides a feeling of belonging and of retaining someconnection to others (Le Breton 2002b, 118). The imaginary inter-face joining the individual to the community is inscribed directlyinto the person’s skin.

‘A world of ink’ seems to refer generally the problem of modernsubjects. Our life spaces are increasingly ‘lifted out’ as Scott Lash(2002, 21) points out, like McDonald’s restaurants, Internet, themeparks and airports. Richard Sennett (1994/2002, 349) states that anairport waiting lounge is an architectural emblem of our age. Ac-cording to Bryan S. Turner (1999) airport departure lounges cap-ture the temporary and fleeting nature of modern social relation-ships, and also uncertainties of modern life, its ennui, anxiety andfragility. Subjects wait in boredom but on the other hand flights runrisks to be delayed or cancelled. The pointless leisure and alienationof airports seem to be captured also in tattoo narratives. Subjects areat risk to be exposed, yet happy that they have taken their risks.Body marking is the uniting factor of social world. In a sense the


technological age seems to call for a new kind of primitivism –when life is too distancing, the skin and flesh start to speak.

The visualization of subjectivity

Visual and aesthetic issues play a crucial role in tattoo narrativesthat stand sometimes very near to the values and standards of theWestern culture of consumption. The portraits frequently highlightyouth, sexuality, individuality, and handsome white bodies. Tattoosfunction as foreplay. When it comes to women, images situated onthe hip, the lower back, or the upper chest frame areas generallyconsidered erogenous. As far as men are concerned, the tattoosadorn biceps, and shoulders, traditionally seen as phallic symbols.

A first glance reveals that everything on Gina’s body is not only inits proper place, but pleasantly arranged to boot. Upon secondglance, the viewer notices that the owner of this corporeal abodetakes considerable pride in decorating the exterior of her temple.(Tattoo 2001/137, 29)

The portraits indicate a powerful connection between tattoos andsexual fantasies: In the case of Gina Allman, the writer H.T. Boothinvites the reader to look at Gina’s body. The aim is to uncover thebody, turning the portrait into something near to a striptease.Gina’s knowledge of shiatsu philosophy is mentioned in the textwith reference to her appearance. The inner conflict of the articlethus is that despite the comparisons drawn to shiatsu philosophy, itstill represents Gina herself as a temple looked at from the outside.The point of view is crystallized at the end of the article: ‘GinaAllman’s body is indeed a marvellously constructed temple and ahighly effective advertisement for her chosen vocation’ (Tattoo2001/137, 30). The magazine repeatedly associates the pleasure de-rived from tattoos with the gaze directed to the body.


In consumer culture, gaining control of one’s life starts to relyon embodiment of the visual (Featherstone 1982/1991). Subjectiv-ity is much more prone to the gaze of the other, like in the case ofGina Allman the construction of an own meaningful life is down-played to the outward appearance. The magazine chooses to celeb-rate appearance and splendour, while subjects attempt to find senseand meaning in their tattoos. For example, H.T. Booth cuts shortArlene Acosta’s discussion on the process of planning her tattoos:‘That’s nice, Arlene, but let’s get back to your strengths. You know,nakedness and sexuality. Could you elaborate a little more?’ (Tattoo2001/140, 75). This seems to capture the basic problem of tattooedsubjects who are at the same time both subject and object – the oneseeing and to be seen (see also Marenko 2002, 50). Subjectivitystarts to visualize as if there would not be a single action withoutouter gaze to body. In this sense the body as temple is not portrayedlike it would house a subject, but rather as a commercial touristtrap.

Women’s tattoos are often viewed in Tattoo magazine withinthe register of beauty and sensitivity. Tattoos make them sexy. Thisseems to convey one important factor of the body in consumer cul-ture: the body is seen as a collection of separate parts that are desiredand constantly enhanced (Grogan 1999, 39–77; Stratton 1996,151–156). Tattoo narratives manifest the sexual desirability of tat-toos. According to Marc Blanchard (1994, 292) tattoos are fetishes,since a picture inscribed into the skin is more desirable and morealive than the body itself.

After Jean Paul Gaultier’s fashion show in Paris in 1993, theworld of fashion announced that piercings and tattoos had becomeeven more important than clothing (Hewitt 1997, 93). One mighteven claim that tattoos are at a certain extent taking over the posi-tion of generating fetishes traditionally held by clothing. ‘Tattoo isabout revealing, being revealed and gazing upon the revealing,’Marc Blanchard states (1994, 295). Sometimes a single tattoo canbe seen as almost living a life of its own. When Paul Garson asks his


interviewee, Scott Risley, why he does not frame the original modelfor his tattoo and hang it on his wall, Risley replied: ‘Why? I’ve gotit on my back.’ Garson concludes by saying: ‘He’s right, and that’sbetter than any static wall display, his version is literally living andbreathing’ (Tattoo 2001/144, 68).

The most important thing about my work is that it’s all originalart, completely original. […] I look at myself as a canvas onwhich I am letting artists express their talent on my body. I givethem full creative freedom so that they can enjoy it to the maxand put their heart into it. (Erin Holly, Tattoo 2003/169, 66.)

Tattoo magazine frequently describes the body as a canvas on whichartists paint their work. ‘At 6’2” and 289 lbs., 26-year-old Michaelpresents quite an expansive canvas for his number one artist’ (Tattoo2001/141, 55). This is one solution to the problem of positioningthe subject as a mere visual target. Christopher Lasch (1979/1991)points out that in a world of self-expression, life itself is becoming awork of art. This kind of aesthetization of subjectivity enables thesubject to engage into narcissistic mirroring where he or she islooked upon by others:

I’ll show my tattoos to anybody, or my piercings. I have no shamewhen it comes to them. I love them all, and they all meansomething to me. It’s just like any other masterpiece, I’m just thelucky one that gets to wear it for the rest of my life. (CyndiZonneveld, Tattoo 2001/ 146, 87.)

In fact, the portraits often communicate unabashed exhibitionisticpleasure derived from ‘tattoo posing’. Subjectivity is constructedonly upon the appearances of the body. ‘My tattoos don’t necessar-ily have deep meanings, sometimes I just go for what I feel is reallybeautiful’ (Tanja Nixx, Tattoo 2001/137, 73). David Le Breton(2002b, 104–105) suggests that, for women, the function of tattoosis sometimes purely decorative, and that there is a tendency to referto tattoos as modern-day jewellery. Sweetman (1999a, 55–56) notes


Representing street-credible masculinity: James in Tattoo 2004/177.


that it’s usually lightly tattooed subjects who are willing to see theirbodily marks in decorative terms.

In the tattoo narratives of men there is clearly a defined under-standing of the division between ‘girlie stuff ’ and manly tattoos.Men distance themselves from the association of feminine beautyand self-adornment, although they still view their tattoos as art.The majority of men tend to choose tattoos displaying a truly maleiconography: symbols of power, sexist imagery, and characters frompopular culture. Macho-masculine tattoos are characterized by theaesthetics of violence, in which the enforcement of action, strengthand heterosexuality plays a major part. Superheroes, different varia-tions of the devil, and biomechanical monsters belong to the main-stream of men’s tattoos. The gaze on the male body does not seemto make it passive. Their tattooed bodies are associated with street-credible masculinity.

Although the magazine makes women the objects of the mas-culine gaze, it also opens up a possible challenge to the rigid boun-daries of the feminine body. In the portraits, tattoos become a partof a street-credible appearance and way of life. ‘I can express myselfin a feminine way and still have the edginess’ (Shannon Utz, Tattoo2001/144, 30). According to Irwin (2001, 55), tattoos offer womena means to display hardness and strength. ‘It all started with rock ‘n’roll […] I sort of turned myself into the bad girl, but in a good way.I thrive on the male energy, which I try to turn into feminine sexu-ality.’ Toughness is needed, since a woman wearing large tattoosviolates more western beauty ideals than a man (Irwin 2003, 38).

I never dress girly. I never use make-up. I don’t ride my bike like agirl. But I do have a girly tattoo. (Kelli Davis, Tattoo 2001/142,57).

Despite the fetishist and commercial character of tattoos, tattoonarratives show that tattoos can be used in terms of feminine iden-tity politics in the same way as high heels and corsets in the gothicstyle (see also Stratton 1996, 239-240; Wilkins 2004). However,


the increasing visualization places the subject under constant nego-tiation. If subjectivity is built on visual appearance, it is constantlysubject to the gaze and criticism of others, and there is a risk thatsubject is forced into stereotypical positions. In a thoroughly com-mercial world even ideas that are presented as one’s own are shared.Ramona Nations talks about the impulse that lead her to inscribeher whole body with fruits: ‘I wanted something different, and justthen the Fruit of the Loom commercials were coming out on TV,and I just thought that was catchy’ (Tattoo 2003/165, 37).

Tattooed subjects are like travellers in the airport waiting loun-ge, sighting commercial advertisements, looking at the bodies ofother people and eventually being gazed at themselves. However, asVictoria Pitts (2003, 34) notes, late modern bodies should not betaken as ontologically free to play the cultural play and narrateabout themselves. The fundamental paradox of tattoos remains thatwhat is defined as personal is, in reality, shared (Le Breton 2002b,86). The crucial question is, to what extent subjects are able to cre-ate their own meanings and situate their personal feelings and expe-riences. As shown by Sweetman (1999a), tattooing should not beapproached an exclusively commercial fashion. Viewing one’s bodyas art is used to refer to its lasting nature – no matter how consum-ing current culture is.

Tuning up the body

Many tattoo narratives view tattoos in the light of dramatic life ex-periences. Significant memories, radical life changes, losing lovedones and looking for a new direction in life are all manifestedthrough the marking of the body. ‘When I got that piece, it was acritical point in my life, where I was in college trying to figure outwho I was and what I was doing with myself ’ (Tattoo 2001/140,11). The connection between tattoos and life stages is emphasizedby showing how the tattooing process can lead to significant chan-


ges in understanding and experiencing the self (Sweetman 1999b,174). Life is constantly discussed in relation to tattoos that serve asmemory maps and tool kits helping subjects to structure their expe-riences. In a metaphorical sense the body is like an instrument thatlife is playing. When it goes out of tune, it has to be tuned ‘up’ (i.e.modified) again.

I always think that a tattoo also connotes something like a periodin one’s life . . . When I had good times, the tattoo would turn outcolourful, and in bad times they were black-and-grey. (RalfReich, Tattoo 2002/154, 11.)

Images, colours and symbols reflect transitions and provide thestructure for life history. They function as reminders for their bear-ers’ history and they serve as lived memories remaining on the sur-face of the body. Some of the stories are coloured by self-hatreddirected to prior life stages. The twenty-eight-year-old Chad Ricedecided to have a phoenix etched on his right shoulder, ‘when I quitdrugs and started to do things my own way about five years ago’(Tattoo 2001/140, 11). The symbolism is conscious: the bird phoe-nix serves as a cathartic sacrifice purifying its carrier of earlier lifestages and becomes the manifestation of a new beginning. DanMassey describes battling dragons on his right shoulder that he tookas the result of his divorce:

I got into a whole bunch of trouble etc., etc., and the imagerepresents my attitude at the time, me being the one kicking theother dragon’s ass. Then I met my wife, Melanie, with whom I’vebeen seven years now. After I met her I added the swords thatrepresent me slaying the dragons and my internal dragons as wellsince she helped me calm down a lot. (Tattoo 2003/171, 59)

Tattoo narratives are characteristically personal and confessional.Sari Näre (1999) uses the concept ‘intimization of the public’ torefer to a process where the intimate processing of life, sex and emo-tions moves in mainstream publicity. The tattooed body, too, repre-


sents the intimization of the public, since it renders subjectivityvisual and public. Although the meaning associated with tattoosmay vary according to the onlooker, the portraits of Tattoo maga-zine present the relationship between the tattoos and the subject asiconic: ‘To look at Shannon is to look at an open book’ (Tattoo2001/140, 29). Committed to a narcotic/alcohol-free lifestyle, Jer-emiah Hanzey has the words ‘Drug Free’ inscribed on his abdomen(Tattoo 2001/144, 9). The twenty-three-year-old Mark Postema’schest displays a cross as a sign of his religious conviction (Tattoo2001/148, 87). Kevin Williams, a vegetarian, has opted for an arti-choke for his leg (Tattoo 2001/141: 29). Carlos Sanchez, Jr states thathe wears a collage of his Mexican heritage (Tattoo 2002/155, 57).

However, the visualized subjectivity is not necessarily deter-mined by the signs on the body, for tattoos can gain new meaningswith altering life phases. According to Vilma Hänninen (2000, 58-65), narratives have a tendency to form a dialogical relationship be-tween personal life experiences and narration. Analogically, tattoosare reinterpreted in relation to new life experiences. Marenko(2002, 53, 99) points out that the narrative feature of tattoosshould not be reduced to the symbolic level alone, for the tattooedbody is more adaptive than static by nature. In other words, al-though the picture on the skin has a relative permanence, the affectsconnected to it change with the flow of life.

Although permanence is commonly seen as perhaps the mostcentral feature of tattooing, the portraits clearly state that individualtattoos are not necessarily permanent: ‘[The tattoo on] the belly isthe only thing that’s gonna stay there, and everything else is gettingtotally reworked’ (Jason Roderick, Tattoo 2002/154, 35). Like thesense of community created by tattoos, the permanence of tattoos isthus a shifting notion. Old tattoos have either been covered by newones or removed by laser. Paul Garson’s concluding remark on hisinterviewee, Wes Grissom, having covered his ex-girlfriend’s namewith a new picture motif, carries a deeper meaning: ‘Sometimesgirls come and go, but ink is forever, right?’ (Tattoo 2002/156: 86)


Since life is constantly changing, the tattooed body cannot be static.Only the will to engrave the skin seems to remain, or ‘get tattoos ‘tilI die’, like Michael Shook puts it (Tattoo 2002/150, 68).

Tattoo narratives represent the acquisition of new tattoos as acathartic process. Pitts (1998, 72–75), who has studied people withscarifications, talks of tattoos as a liminal space between the old andthe new. In the tattooing rituals analysed by Pitts, a new, strongidentity is claimed to replace the former weak one.

I’d like to get part of my female anatomy tattooed on theappropriate place on my stomach. . . . I had my right ovariesremoved a couple of years ago, so this would be a way of gettingthem back. (Shannon Lamm, Tattoo 2001/140, 30).

The ritual character of tattooing can be seen to involve a power thatserves to unify and restore the body. In the case of Shannon Lamm,a defective body is symbolically restored by marking the skin. Inthis way, the body is tuned up closer to the ideal self with the aim ofregaining the harmony lost. According to Pitts (1998), one of thefunctions of tattooing is the symbolical reclaiming of the body. InPitts’ study, women who had acquired tattoos and piercings de-scribed how their tattoos provided a means to reclaim their ownbodies (see also Benson 2000, 249; Fisher 2002, 103; Irwin 2001,56).

The tattoo narratives can be viewed as a reflective body project(see Shilling 1993; Sweetman 1999a, 66–69). The body is constantlyworked and re-worked and it is tuned up in relation to life itself.When there are dramatic changes in life, there are new tattoos on thebody. The metaphor of tuning ‘up’ doesn’t only refer to music andestablishing harmony between the body and the various life stages.Since the body is a product of life, goal-rationality becomes anotherimportant aspect in addition to the more affective and intimate sides.Therefore body tuning refers to the maximization of the visual capac-ity and appearance of the body. The body is like a machine that isconstantly improved and adjusted (Featherstone 1982/1991, 182).


The body is the product of careful planning and perfected craft,which is measured in the portraits for instance by stating the exactnumber of hours spent on the pieces. Besides aesthetic gains, thepleasure associated with tattoos also springs from the sense of con-trol achieved by body modification.

Tattoos as shields of subjectivity

Tattooing is a lot about helping people, the changes that the per-son will go through after they’ve have been heavily tattooed. Thetransformation of ink often restores their confidence that theymay have lost along the way. (Ted Mitchell, Tattoo 2002/160, 63)

In addition to serving the purpose of exhibiting and tuning up thebody, tattoos also have protective functions for the subjects. Somedescribe how tattoos protect the body by forming magical armouron the surface of the skin: ‘We’re working on some wasps for mywaist line, because I’m allergic to them. They’ll be a sort of protec-tive symbol’ (Kevin Williams, Tattoo 2001/141, 31). According toLe Breton (2002b, 115–116) the potential of tattoos is directed to-wards the future. A mark tattooed on skin serves as talisman orshield that enables the subject to look ahead in life.

At the time [of the first tattoo] I moved to a job that was over-whelming. I couldn’t go back to my old job because it was elimi-nated . . . I was off for four or five months, and during that timeI developed a really bad depression. Tattooing helped me getthrough that difficult period. You could say it was an alternativeto doing something stupid. It took my mind off what I was goingthrough. (Ken Nantais, Tattoo 2001/138, 56).

The story of Ken Nantais elucidates the protective nature of tattoos.The body becomes a reliable anchor for subjectivity. The subjectavoids plunging into distress by tattooing himself. As the social


world disperses, the tattooed and pierced body is created as a con-trollable miniature world. Subjective experiences are made control-lable through the act of attaching them to the surface of the skin (LeBreton 2002b, 17–20). In his analyses, Le Breton (2002b; 2003)emphasises the sense of control derived from tattooing, body pierc-ing and cutting. The subject may experience the feeling of livingand being in control of life through the skin. It is important toremember, however, that the protection offered by tattoos does notnecessarily refer to control, but to peace of mind and release fromself-control. Janet Kearns, for instance, speaks about the dragonimages covering her wrists: ‘While it’s difficult to tell that story, I’malso very proud of those tattoos. Also, during the time they kept mefrom thinking of re-cutting [my wrists]’ (Tattoo 2003/167, 86).

Tattoos as shields of subjectivity function in the context of warand peace: ‘On my left arm I have the sign for protection, homeand faith, with hope, survival, and endurance runes on my rightarm’ (David McKay, Tattoo 2002/157, 89). Tattoos can serve as for-tifications and armour used in the battle for subjectivity. For in-stance, the violent tattoo images of some men can be interpreted assymbolic warfare for the purpose of appropriating masculinity. Ac-cording to Calvin Thomas (1996, 12), masculinity is defined by thestruggle against the threat of feminization and the fear of weaknessand disempowerment. Constructing a street-credible look throughtattoos can be interpreted as masculine armouring (see Theweleit1977/2000; 1978/2000). For example, Eric Baer, who works in thesecurity business, has acquired a large Superman tattoo on his back(Tattoo 2002/154, 89–90).

For the second context of subjectivity protection we will usethe metaphor of peace. In contrast to the above-described state ofwar, this implies a pursuit of a homely state of security and peace ofmind, as in the story of Janet Kearns. In the portraits of Tattoo ma-gazine, this form of protection is dominant. Tattoos are associatedwith the ideas of familiarity, intimacy and home. For Paul Giconi,who has numerous tattoos inspired by the comic book characters


Calvin and Hobbes, the skin-inscribed adventures of the comic bookheroes do not imply simply a keen interest in the art of comics, butare associated first and foremost with the experiences that he andhis loved ones have gone through. The images on the skin remindtheir bearer of the durability of human relationships as well as thehardships encountered in life. The comic book stories inscribed onthe skin serve as a script for a future that appears uncertain (Tattoo2002/157, 33).

Some time ago, it came to me that what I enjoy the most abouttattoos is the permanence of them. I’ve lost both parents, peoplewho were close to me, and I realized that things that I holdimportant in life are sometimes fleeting, but my tattoos are per-manent. . . . It’s something that can’t be taken away. (Hank Maf-fetone, Tattoo 2001/140, 72).

The portrait of Hank Maffetone, a clown tattoo enthusiast, stressesthe unpredictability and uncontrollability of life. Against this back-drop, his tattoos are construed as permanent objects. For JessicaPerozzi who has a catholic family background, a tattoo of the VirginMary represents something that will last for all time (Tattoo 2001/141, 33). A similar notion of permanence is central in memorialtattoos, where dead family members are marked in the person’s skinthrough names, facial portraits, or symbols representing them. Thethirty-five-year-old Alexia Phillips has devoted an entire arm tosymbols representing family members: ‘My left arm is my ‘tributearm,” she says (Tattoo 2001/141, 60). The tribute arm displays thename of her daughter and a nurse figure representing her grand-mother. The meaning of memorial tattoos is to create a firmer linkto loved ones than is possible through immaterial mental images.Memory is anchored to tangible pictures.

My daughter, my mother, and myself went to visit my mother’sgrave. We were walking toward the grave, and I said, ‘Hey, Dad, Idon’t want you to be offended by this, but I did something, amemory piece for Mom.’ [– –] When I took off my shirt, my


daughter started weeping immediately. I waited for my dad´sreaction. I was expecting him to punch me in the face and stormoff, but he reached out and touched it. Then he said, ‘This artistreally captured your mother.’ (Daniel Bueller, Tattoo, 2002/152, 30)

Daniel Bueller has a tattoo portrait of his dead mother as a Saintwith a sword on his back. Images of saints stand, according to apsychoanalytical interpretation by Marja Tuominen, for the long-ing for the ideal object. The visual presence of the caring, emphatic,and all-sacrificing mother’s function is to bring back the good ob-ject, but at the same time it also opens up a possibility to let go(Tuominen 2001, 218–219). In the narrative of Bueller, the oedipaldrama between son, father, and dead mother is solved by the admi-ration of the tattoo. ‘It was a special day for both of us’ (DanielBueller, Tattoo 2002/152, 30). The tattoo joins the family togetherso that it opens up a possibility to both grief and to glorify the motherlost.

Pain and narrating

Elaine Scarry (1985) discusses physical pain as a state that lacks theobject in the external world. There are no words that could express it.Grief that is not processed functions in the same way. It stays silent.Socio-cultural changes have an impact on our capacity to cope withpain. According to Richard Sennett, (1994/2002, 375–376), con-temporary society has through its structuring of time and space aloneaimed to diminish feelings of pain and disturbance, at the same timealso decreasing our opportunities to feel. Scott Lash (2002) argues,that among other factors, the technologization of life functions tocreate chaotic presence, where the subjects may find it difficult tograsp reality. They don’t have time or space for critical distance. Ac-cording to Lash the times of the narrative are clearly over.

In the context of this reading, it is significant that tattooedsubjects portrayed in Tattoo magazine are able to discuss even highly


dramatic events in their lives. Their stories are not characterized bychaos; the pain does not rub out the narrative (see Frank 1995, 97-109, 176-180). Tattoos seem to situate pain in a way that enablesthe person to discuss distressing experiences (see Alford 1997, 110-112). ‘I just remember the pain. They say you don’t remember thepain, but I found a couple spots on my back that had especiallygood memories,’ one man describes his experience of getting a tat-too (Paul Merrick, Tattoo 2001/143, 68).

Just as there is pain in childbirth, a pain that bonds the mother toher child, there’s a similar thing going on in tattooing, the pain,the bonding of ink and imagery with your skin, a very personalthing that I call my own. (Anna Pasternak, Tattoo 2002/160, 71)

The process of tattooing is described as a powerful and purifyingexperience. ‘For me, getting tattooed is definitely a form of acu-puncture. It’s very relaxing and vents all the pent up frustrationsand aggressions. It’s very therapeutic’ (Erin Holly, Tattoo 2003/169,65). Dave Reynolds refers to pain therapy when talking of the proc-ess of tattooing (Tattoo 2003/170, 168) and Sarah Weyant states:‘Tattoos are a great source of strength for me and have enhancedme. I think they’re very therapeutic and good for your soul’ (Tattoo2003/161, 58). There seems to be an almost intimate connectionbetween physical pain caused by the tattooing process as Anna Pas-ternak notes. Ink makes bonding possible.Marenko (2002, 101–108) makes the Nietzschean point that phy-sical pain signifies self-expression and a transition beyond fixedidentity. According to Kim Hewitt (1997, 25, 63), physical painmay have pacifying and harmonizing functions. Even forms of self-mutilation can be seen as a means of regaining force over one’s ownbody and letting out feelings that one was not allowed to feel(Favazza 1996, 275–276; McLane 1996, 112–114). Tattoo nar-ratives, too, are affected by the notion of ‘good pain’. Pain is apositive affect, as it guides a person out of chaos and towardssecurity and a grasp of life. In this sense tattoo narratives are often


plotted as quest narratives where to narrator changes characterthrough suffering (Frank 1995, 128). Tattooing serves for subjectsas a path to find a voice of their own.

Susan Benson (2000, 252) observes that tattoo narratives donot constitute parades of post-modern flexible and amoeba-likepersonalities, instead, they appear to address issues such as the un-certainty of the future, the blurring of boundaries, and the fear offragmentation of subjectivity. Benson goes on to state that tattoosdo not communicate, but they declare what is permanent in theflesh. In the portraits of Tattoo magazine, this aspect is visible intheir iconic character in relation to life itself. Yet, unlike Bensonclaims, tattoos also open up an opportunity for communication.The subject tells his or her life story in relation to them, situatespain and charts life experiences. The tattoo narratives are construedas powerful existential experiences, where life events are integratedinto a narrative form via the body.

Retreat to the body

Tattoos are one example of the vast field of body modification thatspreads out around us incorporating phenomena as varied as bodybuilding, eating disorders, plastic surgery, piercings, implants, self-mutilation and amputations. According to Pasi Falk (1995, 104),the spread of body modification does not mean that the notion ofthe natural and unmarked body would be disappearing in the West.In fact, it may even be enforced. The consequence of this is a con-stant negotiation as to which phenomena of body modification aresocially acceptable and which are not. Tattoos form a part of thismoral battleground of defining what we should and should not dowith our bodies.

Sheila Jeffreys (2000) argues that self-mutilation, piercings andtattoos are the outcomes of subordinate positions in society andexperiences of exploitation. Jeffreys perceives body modification in


a pathological light, comprising first and foremost a manifestationof a subordinate position and acknowledges no possibilities foremancipation. In contrast to this view, the portraits of Tattoo maga-zine highlight agency and bodily autonomy in the plotted form thatthey take. Tattoos articulate as memory maps written in flesh thatenable life stories to be told.

Tattoo narratives reinforce the sense of self-control that doesn’tturn out to be too restrictive. Rather tattoo narratives are plotted asquests in order to find balance with the self. Tattoos function asshields for subjectivity when everything else seems uncertain. Withthe help of tattoos subjects help themselves to confront the unpre-dictability of the future. In this sense body modification fightsagainst chaos. Hewitt (1997, 94) makes the apt observation thatself-mutilation, eating disorders and tattoos are not the worst thingthat could happen: ‘A stigmatized, emaciated, abraded, or tattooedidentity is better than a fragmented ego, and perhaps more attrac-tive than other alternatives our society offers.’ The spread of the prac-tices of body modification should be observed primarily in relation tosociety and the limitations imposed on the lives of the individualsinstead of perceiving it as part of individualistic psycho-pathology.

As the portraits of Tattoo magazine show, the societal landscapeis becoming increasingly corporeal. The body serves as a mediatorbetween the subject and the social world. As noted by Bryan S.Turner (1996) we live in a somatic society where social and personalproblems are increasingly expressed through to conduit of the hu-man body. Tattoos are not used to cover up identity, but it is ratherthe subjects who use their bodies to declare who they are althoughtheir ways to express themselves would be in the core of commercialsociety. The body is modified and tuned in relation to life so that itis always both: something permanent and something to be trans-formed. In late modern society that gives rise to impulses that arecausing unstableness and insecureness, marking the body bringscomfort. The conflict between the individual and the social is en-graved into the skin.


VIII Bodies in Chains:Consumer Culture as Black Pedagogy and

Body Dissatisfaction among Finnish, Swedishand Norwegian Children1

In love with beauty, bored by virtue stillEntranced by mystery, where will it all leadToo much drama, no need to fake itThe tragedies are, they’re all just, too realIn our cruelty games, our cruelty dreams,Our cruelty scenes, our cruelty, crueltyIn vicious circles, vicious circles, when willThe patterns break, when will you break againForever searching, but no end in siteWe throw it all away, as each illusion diesWe’re always doomed, to repeat historyCreating trials, that form our destiny

(Diva Destruction, “Cruelty Games”, from the albumPassion’s Price, 2001.)

In 1973, the German author Michael Ende wrote in his novel Mo-mo how children are being deprived of imagination and time. En-de’s worst vision is a world bursting with commercial goods andpeople lacking time and each other’s company. Children are se-duced by toys that demand more toys; yet they are bored and thefinal fantasy is to be an adult. Ende’s book anticipates the end of thechildhood discussion of the 1980’s that was put forward by re-

1 Published in 2005 Pekka Hakkarainen, Tommi Hoikkala & Sofia Laine (eds.):Youth Cultures & Health Literacy — Implications for Prevention and Policy.Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto & STAKES.


searchers such as Neil Postman (1982) and Joshua Meyrowich(1984; 1985) who criticized cultural trends including technologiza-tion, mediatization, and commercialization. According to those au-thors the dividing line between the adult and the child has becomeblurred. As in Momo, there is no place solely for children. Childrenhave to act like adults.

In this article, I shall address the ways in which 8–13-year-oldNordic children relate to themselves as bodily subjects and howthey situate themselves in terms of questions dealing with their out-ward appearance and body. With the help of the nomadic thinkingof the French philosophers Gilles Deleuze and Felix Guattari, femi-nist theory and childhood studies I shall analyze quantitative datathat was gathered by the project Inequal Childhood: a ComparativeStudy of Children’s Life Chances and Well-being in the Nordic WelfareStates on 1,173 children aged 8–13 in Tampere (Finland, n=473),Trondheim (Norway, n=339) and Upsala (Sweden, n=361). Sixdifferent kinds of questionnaires for children and one questionnairefor the teachers were used to gather the data. The questionnairesrelate to children’s wellbeing, their social worlds, their daily activi-ties and their relationship with their parents.2 Here, empirical dataand theory are put into dialogue. Instead of merely reporting data,my article abductively searches for theoretical openings.

The quantitative data collected from the Nordic countries en-riches debates over the end of childhood or even over what happensafter the death of childhood. The Finnish model of informationsociety has been seen as a potential to combine social welfare andhigh technology (Castells & Himanen 2003). According to the Pisastudy, Finnish children have the best reading skills in the OECDcountries. At the same time their emotional and psychological state2 Questionnaires included 1) The Children’s Depression Inventory (CDI), 2)

The Daily Activities Questionnaire which children filled in every morning,3) The Social Integration Questionnaire designed by the Norwegianresearch group, 4) five additional CDI questions designed by Ewald PeterNilsen, 5) The Purpose in Life Questionnaire designed by Päivi Tyni, 6)The Violence Questionnaire that I designed and 7) The Teachers Question-naire. The Violence Questionnaire could not be implemented in Norwayand Sweden.


is weaker than the emotional and psychological state of their peersin Norway and Sweden (Järventie 2003; Oksanen 2004c, Oksanen& Näre 2006, 30–35). I shall try to explore why this happens inFinland, which in other respects is seen as belonging to the avant-garde of technological development and being capable of producingchildren who are adept in the active use of technology.

Like feminist research, childhood research has found it difficultto reduce subjects to mere outcomes of social reality. Researchers aresharply divided into those who only see children as passive victims ofsocial reality and those who over-optimistically claim that childrencope even better with the changing world than adults (Buckingham2002). Here, the aim is to overcome the binary opposition of passiveand active that is manifest in the current sociology of childhood, thatoften highlights children as active and independent human beings(see James & Prout 1997; James et al. 1998; Qvortrup et al. 1994).The problem of the sociology of childhood is that it sometimes tendsto close its eyes to the uncertainties of life. On the whole, human lifein late modern societies is full of ‘becomings’ rather than fixed pointsof ‘beings’ (Lee 2001, 71, 81–85). ‘Being’ is indeed an Atlantis thathas been sunk by a social world that puts the subject into a recurrenttrial of obsessive self-construction.

Therefore, research dealing with body dissatisfaction and chil-dren should go beyond a mere promotion of identity politics. It isproblematic if research starts to mask social problems by celebratingcultural consumption as productive activity (cf. Currie 1997, 459).The subjects depicted in this article are seen as socially and culturallysituated and embodied. A global culture that celebrates beauty andvisual bodies is not only subjecting individuals, but is also offeringthem a way to express themselves through their bodies. This Janus-face of body dissatisfaction should be taken for granted. As Gail Weiss(1999, 170) writes, research should become more aware of both thecreative as well the destructive potential of our bodies to be able toenact lasting social and political change. I start the article with meth-odological issues and proceed through empirical results to theoreticalissues relating to subjectivities in late modern societies.


Quantitative Cartography

Transformations, metamorphoses, mutations and processes ofchange have in fact become familiar in the lives of most contem-porary subjects. If the only constant at the dawn of the thirdmillennium is change, then the challenge lies in thinking aboutprocesses, rather than concepts. (Braidotti 2002, 1.)

In Metamorphosis (2002, 10), Rosi Braidotti has replaced the figureof the acrobat walker of Patterns of Dissonance (1991, 14) with thefigure of a bungee-jumper. Both try to challenge the postmodernvoid, but their strategies are in the shadow of the subtle breath offailure, it is a matter of a thin line. Therefore, I present the bridge-builder as a figure representing the researcher (Oksanen 2001b).Building bridges involves the capability to relate things in unusualways, but essentially the researcher as bridge-builder assembles bitsand pieces and is not just walking a on tightrope or falling free. Thebridge-builder is a heretic, because he/she is apt to break boundariesthat are usually marked by different fields of research. He/she has tocross borders and fill in gaps and use theory and concepts in inven-tive ways to ask questions and formulate problems (Deleuze 1966,4; Deleuze & Guattari 1991a, 22–24).

Bridge building does not involve the totalization or relativismthat Donna Haraway (1991, 191) calls ‘god-tricks’. Rather, a bridge-builder tries to sketch maps of the social world. According to De-leuze and Guattari (1980) maps do not trace the social world, nordo they dissolve it.3 Maps are tools for finding out how reality func-tions without reducing it to one single and universal viewpoint.Map-making is always oriented towards experimentation. Braidotti(2002, 9) emphasizes that in the cartographic approach, reason isnot separated from imagination. The god-tricks of western ‘univer-sal’ knowledge have always tended to render especially marginalizedimaginations invisible (Stoetzler & Yuval-Davis 2002, 327). Thus,3 Deleuze and Guattari have taken the concept of map from Michel Foucault

(1975b/1994, 725) who calls himself a cartographer (see also Deleuze 1986,51).


cartographic research should pay attention to the ways in whichknowledge is situated when building imaginative bridges.

The first bridge crosses the gap between quantitative and quali-tative research. Methodological talk often acclaims qualitative re-search for being more profound than quantitative research, which isseen as something superficial (Töttö 2000, 10–12). What seems tobe sometimes forgotten in these methodological fights is that meth-ods are routes and not the final outcomes of research. Althoughqualitative researchers since the mid-1980s have probably beenmore aware of the rhetorical character of fieldwork than their coun-terparts in quantitative research (Bryman 1998, 149), both quanti-tative and qualitative data can be used to make strong truth-claimsthat don’t recognize the situatedness of knowledge.

I use Umberto Eco’s (1975) semiotic theory to underline thequalitative nature of quantitative research and to situate knowledgeproduced by that research. Eco writes about three types of recogni-tion: 1) imprints (impronte), 2) symptoms (sintomi), and 3) clues(indici). These ways of recognition are immanent to every singleline of the map I draw in this article. Neither theory nor data is pure.

When Eco (1975, 289–291) uses the term imprint, he refers, forexample, to marks left by animals. The form and size of an animaldirectly cause imprints. Analogically, it is simply impossible to con-duct social scientific research without leaving imprints. The differentcontextual factors affected how children answered the questionnaires.Imprints are not errors, but they have to be taken into account. Theresearch process of the Inequal Childhood Project includes muchethnographic information that cannot be exhaustively discussed here.The researchers read and explained the questions to the children.They imprinted the data. The school classroom climate affected theways in which the children were able to ask questions about thequestionnaires, how active and motivated they were to answer thequestions etc. Quantitative data is not neutral. It is only claimed interms of the western ideal of science that methods should operatio-nalize neutrality (Harding 1986, 228, 1998, 134).


One can talk about symptoms when, for example, red spots onthe face indicate measles. Symptoms function as acts of referencethat function metonymically (Eco 1975, 291–292). Symptomaticrecognition is used in psychological testing. An example of the diag-nostic testing of children is the Children’s Depression Inventory(CDI), one of the questionnaires used in data gathering. It is one ofthe most widely used self-report measure for the diagnosis of chil-dren’s depression (Kovacs 1980/1981; 1992; Kovacs & Beck 1977).It is important to keep in mind that symptoms are also prone tomislead and that they can be falsified (Eco 1975, 291). Red spots onskin are not necessarily caused by measles; they may also be causedby a rash. The reading of sociocultural symptoms is a lot more prob-lematic than the reading of strictly medical symptoms. In my read-ing of the CDI, the answers given by the children do not lead to adiagnosis of depression in an unambiguous way. Completing ques-tionnaires is a performative act and hence those completed ques-tionnaires should be approached as narratives that the children havedecided to tell the researcher.

Eco (1975, 292) uses the analogy of detective stories when de-scribing clues. Their recognition works differently than the recogni-tion of symptoms; it involves imagination. While symptoms arelargely coded and formed by deduction, clues entail abduction.Clues springing from different sources lead to inference. However,finding the clues should not be confused with hypothesis testing.Making maps involves experiments with data and theory, and notsettling for a Sherlock Holmes style resolution like that ironized byJorge Luis Borges (1967) in the short story Death and the Compass.Detective Lönnrot was trying to solve the murders of a serial killer,but his destiny was to die as the last victim of his enemy. Inferenceshould not be the end of the research; it is just a starting point.Maps are always open and detachable; bridges lead to other bridges(Deleuze & Guattari 1980, 20; 1991a, 28). Quantitative cartogra-phy follows the ‘logic of and’ that is not seeking for the origin or theultimate meaning, but is always connecting and relating (Deleuze& Guattari 1980, 37; Deleuze & Parnet 1977/1996, 71).


First signs of body crisis

The starting point of this article is the outward appearance questionof the CDI that has three simple options for children to choosefrom: 1) ‘I look O.K.’, 2) ‘there are some bad things about mylooks’, 3) ‘I look ugly’. The question is quite straight-forward, buteffective, like all 40 CDI-type questions of the Inequal ChildhoodProject in three different questionnaires. It is so simple that even the8-year-old children can understand the meaning of the questions(Kovacs 1992).

According to Allison James (1993, 118–132) children are wellaware of the cultural stereotypes concerning what one should looklike. For example, size and weight are used among children to labelone another. Furthermore even children who are neither too shortnor too fat may be stigmatized. “Any part of anybody’s body may beused as a significant representation of and for the social self ” (James1993, 125). There is growing evidence that girls as young as 8–9years of age are dissatisfied with their bodies. Girls wish to be thinnow and when they grew up and boys wish to be muscular (Grogan& Weinwright 1996; Grogan 1999, 117–123). The influence of themedia on body dissatisfaction has been noted already to be signifi-cant in children aged 8–11, and stronger among girls than boys(Cusumano & Thompson 2001).


Table 1 shows that in the data of the Inequal Childhood Project,Finnish children especially express body dissatisfaction. 53 % of theFinnish children from 9 to 12 years old report that they are dissatis-fied with their outward appearance: 62% of girls (n=138) and 46 %of boys (n=170).4 In Norway and Sweden body dissatisfaction ismuch rarer: 19% of the Norwegian children and 16% of the Swed-ish children say that they have problems with their looks. The dif-ference between girls and boys is not significant in Norway andSweden. Tables 2, 3, 4 and 5 indicate that while Norwegian andSwedish children at the age of 12 still report that they are happy

82

44

61

74

4 The difference between Finnish girls and boys is statistically significant ( 2=7,0; df=2; p=0.030). I use the statistical chi-square test throughout thearticle. It serves as a compass, since the empirical data collected by the InequalChildhood Project is relatively large, consisting of almost 300 variables.


22,5 2,5

33 6

6

14

5

10

33

36

54

48

21 7

31 3

35 19

67 8

61 11

46 43

11

4,5 4,5

8

26 5

17

26 23

9 3

11 18

14

9 6

37,5 25


with their looks, Finnish children already start to mention seriousbody dissatisfaction at the age of 10. The tendency is towards thenegative for both Finnish girls and boys, but in the case of the girlsit is more dramatic. Only 11% of the approximately 13-year-oldFinnish girls (6th grade) are content with their outward appearance.43% of the Finnish girls in this age group think that they look ugly.

Linguistic differences in questionnaires partly explain why Fin-nish children report more body dissatisfaction. The second answer-ing option to the question “there are some bad things about mylooks” was translated as “jag ser inte bra ut” into Swedish and “jagser ikke bra ut” into Norwegian by local research groups; i.e. “Idon’t look good”. It is more drastic than the original English versionand the Finnish translation, which puts emphasis on some badthings about outward appearance (‘ulkonäössäni on joitain vikoja’).These ‘imprints’ clarify partly why Finnish children answered to thebody-image question more negatively than Norwegian and Swedish

5 5

4 2

5 3

21 5

11

16 4

20 6

17


children. However, when looking at only the answers providing theworst, “I am ugly” option, which is linguistically close to the origi-nal version in each language (in Finnish ‘olen ruma’, in Swedish “jagär ful” and in Norwegian “jeg er stygg”), Finnish children answerstill more negatively (see Table 1). The body dissatisfaction that Fin-nish children start to express at the age of 10 also indicates thatdifferences between countries are not solely a matter of linguisticdifferences (see Tables 2 and 3). In the case of Norwegian children,the same kind of trend occurs between ages of 12 and 13, i.e. threeyears later than in Finland (see tables 2 and 4).5

At least in the case of the Finnish children body dissatisfactionseems to persist over time, which is shown in the data of the SchoolHealth Study, which is gathered annually. It includes the Finnishversion of the Beck Depression Inventory questionnaire that resem-bles CDI (see Kaltiala-Heino et al. 1999). Its outward appearancequestion has 5 options, but they can be classified to match the scaleof the CDI.6 The concern of the girls about their bodies is reallycommon in the data gathered in 2003 out of 23,028 girls approxi-mately 14–16 years old (8th and 9th grade pupils), 44% have con-cerns about their outward appearance. The situation of the boys isbetter: 20% of them state the same kind of concern (n=23,866).(http://info.stakes.fi/kouluter- veyskysely). Body dissatisfaction hasbecome a generic experience for Finnish children and young peo-ple.

5 13-year-old Swedish girls and boys are absent from the data, since the Swe-dish data was collected at the beginning of the school year in September2002. Therefore children going into the sixth grade in Sweden wereapproximately 12 (or turning 12 by the end of the year 2002) in Swedenand approximately 13 (or turning 13 by the end of the year 2002) in Fin-land and Norway (7th grade in Norway, since children start school inNorway one year earlier than in Finland and Sweden).

6 The five options are 1) I am fairly satisfied with my appearance, 2) I don’tfeel that I look any worse than I used to, 3) I am worried that I am lookingold or unattractive, 4) I feel that there are permanent changes in myappearance and they make me look unattractive and 5) I feel that I am uglyor repulsive. I have classified those who selected the last three as childrenwho have body dissatisfaction.


Bodyscapes– intermediation between agency and visual power

The figures presented above are impressive enough to state that, atleast in Finland, body dissatisfaction has become a cultural syndro-me that also concerns young children. Body dissatisfaction has beenwidely seen as ‘an ethnic disorder’ (Gordon 1990, 10–11). Feministresearchers in past decades have pointed out the negative effects ofwestern body ideals. Naomi Wolf (1991, 17) has compared them toa medieval instrument of torture, the iron maiden. Susie Orbach(1993/2001, 3–10) sees anorexia as a ‘metaphor for our time’ andSusan Bordo (1993, 139–164) writes about ‘the crystallization ofculture’.

The cultural pessimism of Bordo and others has been criticizedby Abigail Bray and Claire Colebrook (1998). They argue that somuch feminist thinking is coerced into repressive ethics where bodyis ‘subjected to’ a certain image of thought. Bray and Colebrookforcefully state that these representational approaches reduce thebody to a mere locus of textual practices. They want to replace thisweak and passive body with the Deleuzean body as a mechanicalassemblage with which a diet regimen, for example, becomes a formof positive self-production. I generally sympathize with the Deleu-zean ideas evinced by Bray and Colebrook, yet I found it difficult tounderstand why the affirmative ethics that they propose are so re-luctant to take into account the social level that after all played acrucial part in the theories of Deleuze and Guattari.

The anorectic body may be productive, but it is certainly alsodestructive. Colebrook and Bray have only borrowed the romanticand transgressive side of the theories of Deleuze and Guattari, andyet they have ignored the constant warnings that Deleuze andGuattari make. The transgressive body is at its best figured in ‘thebody without organs’ (le corps sans organs). It is bodily base levelwithout any individual meanings attached to it, the body withoutfantasy, projections and representations (Deleuze & Guattari 1980,


185–204). Deleuze and Guattari (1980, 186–187, 1973, 21) men-tion the schizophrenic body, the drugged body and the masochisticbody as examples of bodies without organs. They warn that subjec-tivity based on such a direct flow of the body without organs, in-deed, easily becomes destructive. Being and identity are after all notsuch bad ideas, if the other options involve constant drifting with-out any protective anchors (Deleuze & Guattari 1980, 199, 628;Deleuze & Parnet 1977/1996, 50).

The Deleuzean formulation of the body as an assemblage canbe useful in the attempt to understand the relationship betweenmediated representations and bodies. Although, Susan Bordo (1993,165), for example, tends to posit the body as text, I think that someof her ideas are enlightening and that they should not be disregard-ed as some Deleuzean feminists do. We need cultural theories, likeBordo’s to outline the effects of the social plane. It is important toask what kinds of bodies are actualized in our culture and howsocio-cultural power is subjecting them (Currier 2003, 335). Ofcourse, the body as an assemblage is not a constructivist subordina-tion of parts to whole (ibid. p. 327–328). In the Deleuze-Guatta-rian vision of body, there is no inner and coherent representation ofthe bodily self. A body without organs cannot be reduced to anysingle signifier (Bray & Colebrook 1998, 56). Body dissatisfactionshould not be considered to be internalization of the wrong ideals.Body dissatisfaction is not solely about seeing the self in a wrongway. It also involves active and affirmative agency, no matter howproblematic it might be.

With the body as assemblage, it is possible to avoid the ‘ocular-centrism’ that according to Josephine Brain (2002, 152) is the prob-lem of many feminist theories of the body. Many theories favoredby feminists also take visualness as an ontological concept. Merleau-Ponty (1964a, 176–182) writes in his last work about the ‘flesh’ thatit is a borderline concept that clarifies the fundamental paradox ofthe body as subject and object: the body perceives and is perceived.Flesh is seen by Merleau-Ponty as an ontological concept. Like


Jacques Lacan with the concept of ‘mirror stage,’ he is reducingbodies to the field of vision. Vision is everywhere and expressed asuniversal. This easily leads to cultural pessimism. If only vision ma-kes us what we are, we cannot fight against its over-determination –its god-tricks. This is why the body as an assemblage becomes amicro-political concept. It is not based solely on the visual represen-tation of the self.

I want to replace the concept of body image with the moresocially grounded concept of ‘bodyscape’ (cf. Canevacci 1999, 172;cf. Mirzoeff 1995, 3, 19). Bodyscapes are not inner and coherentrepresentations of the bodily self, but rather constantly changingdialogical zones between individual will and visual power. Vision ispreferred above other senses in our culture (Braidotti 2002, 246). Itis precisely this productivity of the social plane that should be takeninto account when writing about body dissatisfaction. In the excessof visual plane the body turns out to be a bodyscape, which con-nects itself to other scapes of late modern societies. We have media-scapes that configure our reality (Appadurai 1996, 35); we havecities full of global billboards, music videos, and other visual scapes(Canevacci 1993, 44–52, 1995: 226–229); we have fashionscapesturning subjects into fetishes (see Giroux 1997: 21–22). Body-scapes are the logical conclusion of all this – they function as screensof the self that change about as often as the camera angles in themusic videos. The body becomes virtual – a matter of constantlychanging wishes and fantasies.

Bodyscapes are apt to modify the bodily being of flesh andblood into an armored body. When subjects are constantly bom-barded with changes, the body becomes a controllable microcosmos(Le Breton 2002b, 17–20). Klaus Theweleit (1977/2000; 1978/2000) uses the concept of body armor (Körperpanzer) to illustratehow pre-fascist Freicorps soldiers related themselves. They had tofight in order to exist. According to Theweleit (1977/2000, 311,322, 340; 1978/2000, 77–79, 206–207), armor blocks and divides.Feelings and sensations are kept behind the barriers of the bodily


surfaces. Theweleit’s description of violent male bodies is not faraway from Bordo’s (1993) representation of mind-body dualism asa basis for body dissatisfaction where a flabby and fat body becomesan enemy of the self. But the real battle is always fought against theself (Bordo 1993, 193; Gordon 1990, 98; see Theweleit 1978/2000, 79).

In consumer culture continual body maintenance indicatesthat bodies are pushed to maximum efficiency, like machines (Feat-herstone 1982/1991, 182). Bodyscapes are part of the technologiza-tion of bodies. The body becomes mechanized. (see Theweleit 1978/2000, 162). This kind of beauty machinery has been forcefullygendered. The male spectacle that is manifest in popular culturecelebrates machine men with power and physical force over others.Women are also machines in the popular fantasies. Consumer cul-ture seems to promote erotic female bodies and create representa-tions such as gynoids, female robots – women with exchangeableparts (Stratton 2001, 151–157, 196–200, 208–210). In the sameway bodyscapes are fragmented and transforming like collages. Theindividual is given no rest, since he/she has to constantly constructa new body for him/herself.

Mechanized bodies are even portrayed in children’s games.Bronwen Davies (1993, 96) notes that boys are obsessed with theirbodies and they want to harden and strengthen them. Davies com-pares the way in which boys talk about their bodies to the trans-former toys they play with. Toys, like bodies, are constantly chang-ing under the command of the conscious mind. Even the play cul-ture of girls could be read in this way. It also involves continualtransformation of the bodies of toys following trends. Toys serve asextensions of the body.

In the adult (or teen) world bodies are manipulated and exten-ded by getting tattoos and piercings, and by re-forming body ingyms and plastic surgery clinics. The body has become a project(Shilling 1993). Ian Burkitt (2005) states that the changed nature ofwork tells a lot about bodies. Quickly changing and flexible labormarkets are also seen at the level of physical bodies that are expected


to be fit, flexible and vigorous as signifiers of an employee’s suitabil-ity and worthiness of employment. Even originally sub-culturalphenomena like tattooing seem to portray a flexible re-working ofthe body. Tattooed middle-class subjects trim and tune their bodiesas their visual biographies, and want to express their identitiesthrough their bodies (Oksanen & Turtiainen 2004).

Black pedagogy – the outlines of visual conversion

Joseph L. Zornado (2001, 214–215) claims that consumer cultureis the ideology of black pedagogy renewed. So-called black peda-gogy was traditionally practiced in Germany in the 18th and 19thcenturies. The adult’s task was to punish the child from an early agein order to root out harmful weeds of disobedience. Corporal pun-ishment was seen as a firm way to toughen children for the adultworld. The message of an adult to a child after an act of cruelty was:it was for your own good (Miller 1980/1983; Rutschky 1967/1997;Zornado 2001, 77–79).

Late-twentieth-century consumer culture, like fascism, exploitsthe emotional needs of the child by offering a seeming plethoraof culturally sanctioned substitutes for the child’s basic physicaland emotional needs while at the same time suggesting to thechild that happiness and satisfaction lie in the acceptance of adultculture and adult ideology. This is the ideology born of the ‘blackpedagogy’ made new. Unlike overt fascism, consumer culturefragments the voice of culture so that it seems to come from everyquarter, and so the voice of dominant culture’s ubiquitous pre-sence implicitly represents its obvious and inevitable reality(Zornado 2001, 214–215).

Zornado (2001, 214) takes the marketing strategies of Disney andMcDonald’s as an example. He argues that the best propaganda isalways addictive. He refers to how Disney is able to appeal to theunconscious needs of the victim and then substitute these needs


with commercial products. Zornado’s points might sound a ratherstraightforward, but he manages to grasp the main issue. Like fas-cism, consumer culture is based on the fact that it makes subjectsact (see Deleuze & Guattari 1980, 261–262). The active consumeris always the best consumer. According to Deleuze and Guattari(1973, 34) desire is productive. It is desiring-production that pro-duces lack, not lack causing desire. In the case of children’s con-sumption, this has meant suggestive methods where the adult pointof view has been rejected (Kline 1993, 171). Ellen Seiter (1993,117) notes that advertising agencies have borrowed themes fromthe children’s own play culture and then redefined them for theirown purposes. The best marketing strategies always involve takinginto account children in relation to their peer-groups (Kline 1993,165–167). According to Juliet B. Schor (2004, 20, 69–78), peer-to-peer marketing is growing rapidly in US companies and even in-volves companies recruiting young children as their agents.

The theme of consumerism relates strongly to the theme ofbody dissatisfaction, since bodies are mainly represented in relationto the consumer goods (Featherstone 1982/1991). The mediascapesof consumer society absorb bodily subjection in a rather schizo-phrenic way. Referring to the ideas of Elias Canetti (1960/2003),Deleuze and Guattari state that unconsciousness functions as a se-ries of masses and pacts that often interweave with each other. Mas-ses are large in quantity, collective and concentrated. They force thesubject towards the center in order to identify with the ideals of themasses. Pacts function in a completely different way; they are small,dispersed and constantly transforming, which makes identificationimpossible. Each member is alone and prone to find him/herself atthe border (Deleuze & Guattari 1980, 46–48). The cunning ofconsumer culture is based on the fact that we are constantly inmasses and pacts. We have norms and ideals for our actions, butalso a great variety alternative options that scatter any single normor ideal.


Consumer culture is following the famous principle of divide etimpera. What is lacking is the critical distance. In a study by DawnH. Currie (1997) teen magazine readers from various backgroundsgive stereotypical definitions of femininity an ontological status.Henry A. Giroux (1996, 99–104) criticizes Disney films for beingpatriarchal and enforcing a subordinate representation of women.Disney represents beautiful women who are subordinated to men,and women who deviate from the stereotypical representation ofbeautiful women are evil. The same kind of pattern can be readfrom the classical stories of the brothers Grimm. Those Grimm fai-rytales that put emphasis on women’s beauty have been the mostsuccessful over the years (Baker-Sperry and Grauerholz 2003).Bronwyn Davies (1993, 173–174) states that children do not neces-sarily take a critical stance in relation to traditional narratives: girlswant to be beautiful and perfect, the boys want to be strong andheroic. “[Readers] understand the text as telling a fiction; but it is afiction of what they experience as the real world.”

The same kind of almost ontological status accorded to beautyemerges from the Inequal Childhood Project data when analyzingthe correlations of the outward appearance question to the otherCDI-type questions. Table 6 (p. 287) shows how outward appearanceproblems relate to mental, social and physical well-being. Childrenreporting body dissatisfaction show that they are pessimistic, thatthey are failing, that they hate themselves, that they have thingsbothering them, that they are lonely, that they feel a sense of inferi-ority and that they are unloved. For example, Table 7 (p. 288) showsthat of all the children in the data only 11% of those reporting thatthey do not like themselves think that they look O.K., but 75% ofthose children who like themselves think of themselves looking O.K.

The correlations indicating the connection between body dis-satisfaction and mental, physical and social problems are high inevery country, but Finland especially stands out when it comes togender and age differences. Finnish girls from 8 to 9 years of age arestill happy with their selves, but the age of 10 becomes a turning


The grey


point. For example, self-hate, a sense of failure, death wish and self-inflicted aggression increase at this point.7 In another article, I havedescribed the year of passage from age 10 to age 11 as a ‘fold-age’where the self-assurance of boys and especially girls drops heavilywhen looking at 14 of the CDI-type questions in the Inequal Child-hood Project that address the psychological self-confidence (Oksa-nen, forthcoming). This turn, which can also be seen in the wayFinnish children judge their outward appearance at the age of 10–11 is curious (see Tables 2 and 3). In previous studies a similar splitin the CDI scores has been observed between the ages of 12 and 13,i.e. two years later than in Finland, and it has been related to pu-berty (see Kovacs 1992, 29).

A similar turning point can be seen in the Finnish Children’srelationships to their parents. Finnish children say that they cannottalk to their mothers and fathers when they are 11 years of age. Incomparison with the younger children in the data, 11-year-old chil-dren also report that they have problems getting support from theirmothers and fathers and that they do not feel trusted.8 89% of theFinnish girls at the age of 10 (n=26) say that they talk to their par-7 The relation between age and self-hate is statistically significant ( 2=336,1;

df=10; p<0.001), likewise the relation between age and sense of failure ( 2

=18,5; df=10; p=0.047) and the relation between age and death wish ( 2

=27,1; df=10; p=0.003).8 The result is based on the Purpose in Life questionnaire. The number of Fin-

nish girls who give their mothers and fathers top grades falls the older theyare. This is valid for the variables ‘I can talk with my mother’ ( 2=21,99; df=5;


ents about the joys and sorrows of their lives, whereas only 69% ofthe 11-year-old girls (n=39) and only 43% of the 13-year-old girls(n=37) do.9 Boys tend to judge their mothers and fathers more criti-cally the older they get when it comes to talking about the joys andsorrow of their lives with them.10 However, they continue to talkwith them. 68% of boys 13 years of age (n=53) talk with their par-ents. Swedish and Norwegian children do not start to distrust theirparents as dramatically as do Finnish girls especially. They talk withtheir parents about the joys and sorrows of their lives more thanFinnish children at the age of 12–13. For example, 71% of the 13-year-old Norwegian girls (n=24) report talking with their parents.11

According to Ellen Seiter (1993, 157, 167, 194) a gulf hasopened between children and their parents in consumer culture.Middle class adults complain about their children’s videos for beingescapist, repetitive and trivial. Schor (2004) states that marketersuse this gap that has opened between parents and their children.Children have become increasingly brand-conscious, they bond tobrands and form partnerships with marketers against their parents.Self-defined spaces are sought through consumption. Daniel Tho-mas Cook (2000, 114–116) states that consumer culture tends topromote pseudo-autonomy which may subsequently lead to frus-tration. The gulf between adults and children might not be as hugein Nordic countries as it is in the USA where the politics of fear

p=0.001), ‘my mother trusts me’ ( 2=15,45; df=5; p=0.009), ‘my motherstands up for me’ ( 2=20.22; df=5; p=0.001), ‘I can talk with my father’ ( 2=33,4; df=5; p<0.001), ‘my father trusts me’ ( 2=18,1; df=5; p=0.003) and‘my father stands up for me’ ( 2=12,6; df=5; p=0.027). The same kind ofdrop does not occur in the questions relating to mother and father lovingand taking care of the child. Neither is there statistically significant reduc-tion in the way the Finnish girls answer the question addressing the impor-tance of mother and father in the Social Integration Questionnaire.

9 The question was asked in the Social Integration Questionnaire with simpleyes/no options. Differences between ages are statistically significant ( 2 =20.7;df=5; p=0.001).

10 Differences between ages are statistically significant in the variables ‘I cantalk with my mother’ ( 2=12,1; df=5; p=0.021) and ‘I can talk with myfather ( 2=12,1; df=5; p=0.033).

11 The difference between Finnish and Norwegian 13-year-old girls is statis-tically significant ( 2=4,462; df=1; p=0.035).


have recently put children under constant monitoring and surveil-lance (Giroux 2003, 107), but Finnish children do at least seem togrow apart from adults.

Children aged 12–13 form a kind of sphere of their own inFinland. They do not think that adults are important for their lives.At the same time both Finnish girls and boys report that they areceasing to play. The same kind of gradual reduction of play can beobserved in the case of both Norwegian and Swedish girls, but notin the case of the boys. However, the changes are not as dramatic asin Finland. 50% of 11-year-old Finnish girls report that they play atleast every second day, but only 14 % continue with this at 12 yearsold and none at age 13.12 By 13 years old, 63% of Finnish girls and45% of Finnish boys have stopped playing completely, whereasonly 15% of the Norwegian girls and 9% of the Norwegian boysreport the same.13 Finnish childhood researcher Kirsi Lallukka(2003, 116) reports a similar trend; children told her that one of thereasons why they are no longer children is that they have stoppedplaying. Finnish children seem to perform adulthood (cf. Cook2000, 115).

There is reason enough to suspect that they still need the ad-vice and support of adults. Finnish children aged 12–13, who re-port having ceased to play, have more psychological problems thanchildren who report that they are still playing. Girls report havingmore body dissatisfaction and feelings that no one loves them. Boysreport that they do not care about pain caused to others (Oksanen2004c). Finnish children who still talk with their parents report lessbody dissatisfaction than others: 81% of Finnish girls and 84% ofFinnish boys aged 12–13 who think that they look O.K. (n=16,n=38) talk with their parents.14 Although Finnish girls in the data ofthe Inequal Childhood Project talk increasingly with their friends as

12 The result is statistically significant ( 2=56,99; df=5; p<0.001).13 Differences between Finnish and Norwegian children are statistically signi-

ficant in the case of both girls ( 2=14,3; df=6; p=0.026) and boys ( 2=16;df=6; p=0.014).

14 The result is statistically significant in the case of both girls ( 2=10.1; df=2;p=0.006) and boys ( 2=9,7; df=2; p=0.008).


they get older, talking with friends does not have the same kind ofpositive impact. Finnish girls at least are basically facing consumerculture on their own. This is the black pedagogy réchauffé.

Brave new dividual

The results mentioned above would suffice to blame Finnish adultsfor the body dissatisfaction of their children. After all, Norwegianand Swedish children have to face a similar commercial and globalworld. Finnish children from 9 to 12 years of age judge their par-ents more critically than their peers in Norway and Sweden. 26% ofthem give top marks to their mothers; 21% to their fathers in Fin-land – the corresponding figures being 35% and 29% respectivelyin Norway; and 41% and 36% in Sweden.15 However, relationshipsto parents do not explain everything. Even when controlled forstrength of relationship with parents, there is a statistically signifi-cant (p<0.001) positive correlation (0.313) between age and bodydis-satisfaction among Finnish girls.

It was in the context of the theatrical society that we were al-lowed to claim that parents had ruined the lives of their children. Inconsumer culture subjectivity is multiplied so that it cannot be re-duced to the equation of mother, father and child (see Deleuze &Guattari 1973, 115–116). I want to set aside theater as an emblem-atic topos of late modern consumer societies (see Deleuze & Guat-tari 1973, 33). It was based on a centralized idea of an individualready to judge him- or herself. Life was a matter of different (mas-culine) identification points from the Oedipus complex of earlychildhood to the patricide of adolescence. The most central ‘who

15 The result is based on ten questions from the Purpose in Life questionnaireaddressing the role of mother and father, and two questions from the socialintegration questionnaire addressing the importance of mother and father.Differences between countries are statistically significant in the case of therelation to both mother ( 2=16,2; df=2; p<0.001) and father ( 2=15,6; df=2;p<0.001).


am I’ question was put through the whole drama of life. The indi-vidual was, after all, an outcome or crystallization of life.

In the late modern societies life is too fast for drama. Because ofa lack of narratives, we only get fragments of information; our livesbecome more detached and ‘lifted out’ (Lash 2002, 21). Life hasstarted to resemble music videos with rapidly changing camera an-gles or hectic IT offices. In the excess of information, possibilitiesand representation there is simply no time to stop. Late modernsocieties are able to produce so many virtualities for life that differ-ent options begin to suffocate. The ‘who am I’ question is replacedby the ‘who could I become’ question (Eerikäinen 2002, 64). Thereis no fixed identification point, but rather constant change. Theactivity of the subject is constantly promoted to find suitable lifestrategies or identity politics, but the other side of the coin is thatindividuality is receding. Instead of the individual, we have a divi-dual that can be represented as a flowing being lacking a stable coreor a fixed identity (see Deleuze 1990, 244). It can be divided andmultiplied by media, technology and markets. This dividuality isbased on a certain kind of fragility and instability, comparable withwhat can be witnessed on the stock markets (see Virilio 1995, 139).

It is certainly worth thinking about why in Finland – in MobileValley (see Castells & Himanen 2003) – children are dissatisfiedwith their bodies, cease to play and distance themselves from theadult world. Finnish children also suffer from bullying a lot morethan Norwegian or Swedish children.16 Bullies among Finnish chil-dren tend to be boys, but victims of bullying are of both genders,with boys falling prey just slightly more than girls. Another nationalspecialty seems to be that Finnish girls and boys do not care somuch for being who they want to be and doing what they want todo. Neither do they believe that they will be who they want to beand that they will do what they want to do in the future.17 Thereseems to be no time left even for dreams and hopes.16 Differences between countries are statistically significant (df=4, p<0.001).17 Differences between countries are statistically significant in the case of all

four of the questions (df=4, p<0.001).


According to Sari Näre, Finnish young people nowadays haveto constantly negotiate in a continuum of risks and trusts: there is athin line between confidence and lack of confidence, or a feeling ofsecurity and insecurity. Risks overlap freedoms so that individualityhas also started to vanish (Näre 2005b). Friendships and relation-ships with other people are becoming fragmented and resemble theon-off relations of Internet chats that can end as quickly as theystarted (Näre 2002a; Oksanen 2004c, 94–95). There is not muchleft of the romantic individualism put forward by Angela McRob-bie (1991, 131–132). According to Näre, girls have started to avoidand to mask their feelings and they have started to act in masculineways (Näre 2005b). The dividual is paying a high price for his/herfreedoms. Once individualism has collapsed there will be only acontinuing battle without an end.

Finland has a long cultural tradition in the ethos of individualsurvival, where failing is considered to be shameful, as the Finnishpsycho-historian Juha Siltala (1994a; 1996b) has pointed out. Thelate modern obsession with the constant construction of self mayhave taken a stronger hold in Finland since, for historical reasons,the social sphere is perhaps more traumatic than in Sweden andNorway. Social relations and practices that could support childrenmay turn out to be places where bodily shame is enforced. Accord-ing to Hannele Harjunen (2002), even some school health prac-tices, including weight measuring and physical education, are em-barrassing for girls who do not fit the body ideals. In Table 6 Finn-ish girls relate body dissatisfaction strongly to difficulties withschool work, dislike of school and school performance decrement.It may even be that the ‘youth = beauty = health’ formula practicedin consumer culture (Featherstone 1982/1991, 179) has a strongerhold in Finland.

Recent historical events, such as the economic depression ofthe early 1990’s, have also left their mark on the mental map ofFinland. The relative child poverty rates here in 1991 were the low-est in the world (see Corsaro 1997, 218) and inequality was decreas-


ing (Sauli and Kainulainen 2001, 52). The recession of the early1990s, however, affected children markedly. Social benefits for chil-dren were cut down (Bardy et al. 2001). After 1994, child povertyrates increased heavily (Bardy et al. 2001, 36–37). The depressionwas soon followed by a period of technological Utopia (Oksanen2004c). Inventions in the field of information and communicationtechnology have been targeted heavily at children, but we can al-ways suspect a wider logic. The social plane of Finnish childrenseems to be less dialogic and more age-segregated than in Norwayand Sweden. Distant and cold social relationships may not be thebest thing when combined with high technology that may accentu-ate distance within social relationships.

Children should not be seen as passive victims of consumerculture but rather as an operating part of it. They are active, buttheir activity is related to constant self-defense. Finnish boys createa superior ego for themselves by the age of 13. What in terms ofsymptomatic reading could be only good self-esteem can also beseen as a form of arrogance. In the case of 13-year-old boys (n=52),positive CDI-rates do not exclude aggression towards others. 63%of these boys report that they sometimes want to hurt others. How-ever, when it comes to aggression, Finnish girls who do not thinkthat they are good looking have a stronger tendency to bully otherchildren or have a stronger desire to hurt them (see Table 6). In thissense the ‘fight for existence’ type of subjectivity involves girls. Stri-ving for beauty becomes not only a fight against oneself but alsoagainst others.

The obsessive construction of the self in current consumer so-ciety even seems to reflect some archaic-sounding religious mean-ings of transcendence. The subjective body becomes part of the lar-ger marketing machine – wanting desperately to be an authenticindividual no matter what kind of war it has to wage. Richard A.Gordon (1990, 98–99) writes insightfully of the war against fat thatseems to have a strong biblical sense. Dieters and obsessive runnersportray themselves as saints pursuing the Holy Grail of transcend-


ence. If this battle against the ‘slimy desires of the flesh’ in the senseof St. Augustine was previously restricted to a selected few, eitheraristocrats or clerics, after the late 19th century it started to involvemiddle-class people (Bordo 1993, 145, 185), and now in the begin-ning of the 21st century it has started to play a role in the lives ofchildren.

The search for transcendence tells a lot about today’s society.Problems of agency merge into bodies. The body is approached as atemple – a method by which to re-unify self (Hewitt 1997, 27–39).It is not surprising that anorexia, for example, can be seen as a formof nostalgia (Brain 2002, 160) or that a self-mutilator described heractions as a ‘temporary way of controlling my universe’ (cited inMclane 1996, 113). The dividual is seeking a space and time of his/her own. Like Freikorps-soldiers, they form fantasies of wholeness(see Theweleit 1978/2000, 162). There is a cry for agency at thecore of the whole phenomenon of body modification. When thesocial world cannot be changed, one’s subjectivity and one’s ownbody are something that can be reworked no matter what it takes.The maxim of being in the consumer culture, ‘desidero ergo sum’18,can be also read as ‘doleo ergo sum’ – I suffer therefore I am. Thepaths of pleasure, desire and suffering are bound to intersect.

Future bodies – beyond dissatisfaction?

My reading of the empirical data of the Inequal Childhood Projecthas been quite dystopic. The body dissatisfaction that Finnish chil-dren face is a serious problem reminiscent of a constant identitycrisis. Children’s concern about their bodies cannot be downplayed.They relate to several social, mental and physical problems. Finnish

18 “Desidero ergo sum”: I desire therefore I am, is a phrase from Braidotti(1991, 16–45; 2002, 20), who uses it to refer to the change brought forthby psychoanalysis. Subjects could no longer be reduced to consciousness,and the Cartesian “cogito ergo sum” was thus replaced.


girls especially seem to move early on towards the adult world with-out any kind of adult assistance. Children are left alone. This is whyconsumer culture can be called a new form of black pedagogy, atleast in the case of Finland. There is no adult punishing a child.Rather part of the (self-)punishment is delegated to children them-selves. In other words, there seems to be too little sense of commu-nity to protect individuals and produce health (see Hoikkala &Hakkarainen 2005).

Rosi Braidotti (2002, 244) has aptly stated that the iron-pump-ing mutants are here to stay. There is no return to the world prior tobody modification, and indeed there is no need for nostalgia. In thefield of childhood research David Buckingham (2000, 166–167)raises a similar point: cultural conservatism is not a solution. Ratherthan just protecting or prohibiting, Buckingham sees the educationand preparation of children as keys to the challenges of consumerculture. Burkitt (2005) states that eventually new generations ofchildren will develop their own sense of health that is different fromthat of their parents. Optimistically thinking, this might even leadto a critical distance from the most drastic forms of consumerism.

According to Braidotti (2002, 258), one of the main risks now-adays is that the cyber culture will try to recreate a new hardcorevision of the subject under the veil of pluralistic fragmentation. Ifsociety and culture are increasingly fragmented and multiplied, theenvisioning of a centralized ego is indeed problematic. Still, subjectsare not fragmented in the postmodern sense; they try to stand outas active beings in the terms that are given to them. In the currentera this means increasingly an activity through one’s body, which Ihave tried to illustrate using the concept of the bodyscape. Subjecti-vity is written on the skin. The bodyscape has nothing to do withthe representational body image. It is rather a battlefield; an armorwhich tries to deal with the chaos that the subject has to face.

Elizabeth Grosz (2000, 230–231) emphasizes that feministtheory should be inventive in terms of its own concept and poten-tial for the change. Research as bridge-building is always micro-


political and it is always also arguing for future bodies. If we showhow present bodies work, we can certainly have at least some hopeof overcoming body dissatisfaction. Bridge-building is always a ris-ky business – joints between bricks are seen when empirical data,middle range theories and high theory are put together. But if we donot at least try to build a bridge between theory and data, ourchances of building a framework for the future perish. We need newopenings, bridges and dialogue.


Barbara Gruger: Untitled (you are not yourself), 1982.


IX Hurting as Subjectivity:Violence and Self-Destruction among FinnishChildren in Nordic Comparative Perspective1

Violence is a sensitive topic. Even though we live in a world of theconstant virtual presence of violence and fear via media, actual andeveryday violence in streets and homes is often hushed up. In Fin-land, for example, the problem of family violence has been publiclyrecognized late, at the end of the 1990s, and partly after internatio-nal pressure (Husso 2003, 14–15). The topic of violence has nottraditionally been part of welfare discussions, but it has been discus-sed in the field of psychology and in feminist studies. In this articlemy aim is to show why it is important to take into account thephenomenon of violence when writing about the welfare of child-ren. I shall try to outline a theoretical framework of destructive sub-jectivities, the term that I use to describe subjectivities where self-expression is fused with destructiveness. The Nordic survey datafrom the Inequal Childhood Project is used in the analysis (see chap-ter XIII).

Violence among children, including bullying, direct and indi-rect aggression, is here seen as a socio-psychological problem thatenables us to see possible dysfunction on the social level. This, inDavid Lockwood’s terminology (1992, 400), involves social integra-tion and system integration. Social integration involves orderly orconflictual relationships between subjects. It addresses the question

1 Will be published in Irmeli Järventie & Håkon Leiulfsrud (eds.): Welfare inNordic Countries: The Finnish Case. Tampere: Tampere University Press.


or problem of agency. System integration focuses attention uponlinkages between parts of social systems. From the point of view ofsocial integration I shall ask in what kind of social situation violenceis displayed and what kind social interactions or lack of interactionsit relates to. This point of view needs to be accompanied by ques-tions of system integration. Are institutions, such as school and fa-mily, supporting children and functioning in a compatible way ordo they carry contradictions that are potentially leading in to a mo-re or less anomic social situation?

Previous research on children’s violence and self-destructionhas mainly been conducted in the field of psychology. One problemwith several of these studies is that they do not acknowledge theimportance of social and cultural factors. Even if it is argued insome psychological studies that traumatic events that took place athome during childhood (e.g. violence, alcoholism, sexual abuse, di-vorce, marital discord) are the main cause for aggressive and self-destructive behaviour (e.g. Beautrais 2000; MacAniff Zila & Kiseli-ca 2001), attention should also be paid to the wider socio-culturalchanges that are usually veiled by the perspective offered by somepsychological studies. Traumatic events taking place during child-hood do not explain everything as such.

In my view the research findings of psychological studies needto be connected with wider social and cultural issues relating toviolence. In Finland, for example, violence is strongly related to he-gemonic masculinity: violence among men is common and theyalso use violence as a psychological defence (Jokinen 2000; Oksanen2003; Siltala 1994a). This is why a study on violence among child-ren should incorporate cultural factors. My ambition here is tobridge research findings from different fields including psychology,gender studies, cultural studies and sociology to give a fuller ac-count of the phenomenon of violence among children.


Overview of violence among children in Finland

Violence is in this chapter seen is as an intrusion or a coercive actthat threatens other people’s agency. A battering or a threat of abattering, for example, violates the subjectivity of the other. In thecase of self-inflicted violence subjects seek to demolish their ownsubjectivities. It is important to underline that violence is often ha-bitual and systematic and may carry severe consequences. Thereforeit is crucial to make a distinction between aggression as an affectand violence as a learned cultural way of acting. Several findings ofcross-cultural studies suggest that even small children in peacefulcultures show aggression (see Weisfeld 1994, 49, 55). In the contextof child development, aggression may be a part of a healthy state(Fonagy et al. 1993, 472), but this is not to say that small childrencannot control their aggression if necessary (Lore & Schultz 1993,20-21). Hence, it is problematic to equate aggression with violenceand reduce it to a physiobiological phenomenon. Social and cultu-ral factors determine whether aggression is expressed or not (Lore& Schultz 1993; Munroe et al. 2000). To summarize: violence isculturally and socially learned and enforced.

Several of the questions in the Nordic survey of the InequalChildhood Project are aimed to map a violence and aggression amongchildren. The expanded version of the Children’s Depression Inven-tory (CDI) includes questions on bullying and being bullied and forexample a question on suicidal wish2. I designed the ViolenceQuestionnaire to analyse further violence among children. Wheneverthe CDI, for example, includes a question addressing self-hate, theViolence Questionnaire has an analogous question concerning thehate of others. My other questions related to fear of one-self and oth-ers, desire to hurt oneself and others, and desire to cause pain to oth-ers and to self-inflict pain (see Appendix)3. All the questions have one

2 The ”desire to die” question of the modified version of the Children’s Depres-sion Inventory (CDI) was omitted in Norway and Sweden.

3 Question number 5 is reversed. Originally the idea was to follow the CDIQuestionnaire where 14 of the 34 questions are in reverse order. Unfortu-


positive option and two negatives same style as in CDI. The Vio-lence Questionnaire was unfortunately not administered in Nor-way and Sweden. As a result of this my main focus is on Finland,but with a number of relevant comparisons to Norway and Sweden.

nately in the final version of this questionnaire (that was not checked by theauthor due to the holiday) there was only one reversed question left. Threechildren who otherwise always chose the best option marked the worstoption for this question.

The number of children showing signs of destructiveness andfear is higher than expected. Only three out of 469 Finnish children(0.6 %) report that they always want to hurt others, while 37 per-cent report that they sometimes want to hurt others. The fact thatover one third of the Finnish children express violent desires mightsound dramatic, but eventually this might not be the case. Maria


When it comes to violence, the data of Inequal Chilhood Projectat its best outlines mental maps. It does not give a full profile of theviolence acts. A desire to hurt others, for example, describes thewillingness to express aggressive thoughts. It is not to be equatedwith being violent. Answers to quantitative questionnaires may alsotake a narrative form – they are about representing and performingthe self. It is a feature of being human to strive to organise experi-

Kovacs (1992, 2) states that clinical experience suggests that withthe CDI false negatives are more likely than false positives. It isimportant to keep in mind that some of the negative answers of theViolence Questionnaire may also be false negatives.

Other questions support the high figures reported above (seeTable 8). For example, 14.5 % of the Finnish children do not mindcausing pain to others. The figures indicating self-inflicted pain arealso relatively high. Only two children out of 470 (0.4 %) repeated-ly wanted to hurt themselves; however 26 % wished to hurt them-selves sometimes. One out of twenty (4.7 %) reported liking theirown pain and 16 % indicated indifference to it. Though the ques-tions of the Violence Questionnaire reveal more about violent af-fects than violent acts, the bullying question in the CDI supportsthe findings. Table 9 shows that two thirds of the boys (67 %) whobully, also others want hurt others (p<0.001). The correspondingfigure for the girls is 57 % (p<0.001). In the Finnish material ofInequal Childhood Project 27 % of all the boys (n=260) reportedbullying and desiring to hurt others.


ences in terms of narratives even in pre-linguistic forms of socialinteraction (Bruner 1990, 45, 77–79). Research subjects create sto-ries and portraits of themselves. They start to think of themselves ata narrative meta-level structured by the questionnaires. The an-swers given can accordingly be approached as subjective narratives,not facts in the strictly scientific sense. If the narrative character ofquantitative data is acknowledged, research that is only determinedby seeking factual numbers (i.e. how many children are violent)becomes secondary. It is more important to show how violent chil-dren describe and portray themselves.

Destructive subjectivities

Table 10 demonstrates how destructive desires relate to mental, so-cial and physical problems. The desire to hurt others and cause painto others relates to bullying and fighting. The desire to hurt oneselfand to inflict pain on oneself is clearly linked to a sense of failure,self-hate, desire to die, body image dissatisfaction and sleep distur-bance. These high correlations indicate how destructive desires af-fect the self giving way to destructive subjectivity; i.e. subjectivityexpressed by hurting, whether it is inflicted on oneself or not. It issubjectivity drained of its meanings, feelings and agency, and it re-gains these only through hurting the self or others. Aggression andviolence become a way to exist and act as a meaningful subject.

Various psychoanalytic theories offer explanations for how ag-gression becomes self-expression. Peter Fonagy et al. (1993; 1995)have described aggression as a failure of mentalisation (i.e. a lack ofcapacity to think about mental states). Pathologically aggressivechildren have a psychological self that has remained fragile and the-refore they are mostly trapped in the world of the pre-reflective orphysical self. Aggression starts to function as a defence and it isassociated with self-expression. In such absence of reflective capac-ity the pre-reflective or physical self may substitute for mental func-


tions. The body alone starts to carry thoughts and feelings withouta reflective self. (Fonagy et al. 1993, 481.)

C. Fred Alford (1997, 9, 35–59) also connects destructivitywith incapability in mentalisation: violence is rooted in formlessdread that the subject cannot emotionally handle. Thomas H.Ogden (1992a) describes this dread in terms of the autistic-con-tiguous position, which is the most primitive psychological organi-sation. The autistic-contiguous position is described as a presymbo-lic sensory floor of the subject. “It is on these surfaces that the expe-rience of self has its origins”, Ogden writes (ibid p. 49). The autis-tic-contiguous position may be a comforting, flowing and rhythmicstate (ibid p. 31–33), but it may also involve the terror of one’ssensory field dissolving that results in a “feeling of falling, leaking,dropping, into an endless and shapeless space” (ibid p. 4, 68).

Ogden (1992a, 9–10) states that human experience is an inter-play of the autistic-contiguous position, the paranoid-schizoid posi-tion and the depressive position. The paranoid-schizoid positionand the depressive position are both concepts borrowed from Mela-nie Klein, but Ogden (ibid p. 11) does not see these as structures ordevelopmental phases: to him they are mental processes. The for-mer refers to a mode of experience that is based upon splitting as adefence. The paranoid-schizoid world is dualistic and split intogood and bad. Subjects inhabiting it try to deny experience of psy-chological pain by omnipotent thinking, denial and the creation ofdiscontinuities of experience. (Ibid p. 18–19.) They cannot mediatebetween themselves and their experiences (ibid p. 20–21).

The self is predominantly a self as object, a self that is buffeted bythoughts, feelings, and perceptions as if they were external forcesor physical objects occupying or bombarding oneself. (Ogden,1992a: 21–22.)

In Table 10, boys who desire to cause pain to others tell about theirown stomach-ache, nausea and vomiting and other bodily pains, aswell as bullying and fighting with others. These results might refer


to problems in mentalisation, since own pain and desire to hurtothers have become fused. “Destroying the other, we destroy ourdread”, Alford (1997, 44) writes. He sees violence as a strongly pa-ranoid-schizoid attempt to experience the vitality of life withoutany kind of mental distress (ibid p. 43). According to Fonagy et al.(1993, 480) violence is often related to defensive aggression and theincapacity to tolerate one’s own destructiveness. When the psycho-logical level is lacking, mental states are created through the body,which can lead to violence directed towards oneself or others (Fona-gy & Target 1995, 495).

By the term “depressive position” Ogden (1992a, 11–13) refersto the ability to take into account the feelings of other people. It isthe capacity for being an independent meaning- seeking subject.While in the paranoid-schizoid position the symbol and the sym-bolized are fused, the capability for making interpretations betweenthe symbol and the symbolized arises in the depressive position.Hence, it becomes possible for subjects to analyse their own feelingsin the depressive position, but strong feelings of fear, guilt and sha-me may also arise (ibid. p. 16). A collapse into the depressive posi-tion involves isolation of oneself from one’s bodily sensations. Sub-jects become devoid of spontaneity and aliveness. Life is numb ifsubjects are trapped in the depressive position. (Ibid p. 46.)

Table 10 shows how depressive signs relate to the desire to hurtoneself and self-inflicted pain concerning both girls and boys.Among the 57 Girls who want to hurt themselves at least from timeto time, 68 % have suicidal desires (p<0.001). 55 % of the 66 boyswho want to hurt themselves express similar desires (p<0.001). De-sire to hurt oneself correlates also strongly with self-hate, self-fear,self-blame, loneliness and feeling of unloved and unworthy. Painand hurting have become part of their pessimistic lives.


The fortified self

There is ample reason to question whether low self-esteem is toblame for violence. Think of obnoxious, hostile, or bullying peopleyou have known – were they humble, modest, and self-effacing? [––] Most of the aggressive people I have known were the opposite:conceited, arrogant, and often consumed with thoughts about howthey were superior to everyone else. (Baumeister, 1997a, 136.)

Destructive subjectivities are gendered. Studies of children’s aggres-sion state that direct aggressiveness towards others is more commonamong boys than it is among girls (Lagerspetz & Björkqvist 1994).Violence towards others has traditionally been a part of hegemonicmasculine culture (e.g. Connell, 1995, 77, 185–186), while overtlyself-destructive modes of behaviour like anorexia nervosa and self-mutilation always played a larger role especially in connection withgirls and women (e.g. Levenkron 1998, 20).

Table 11 indicates how desire to hurt oneself and others is di-vided into different categories. Two out of three of the Finnish girls(59 % / n=204) and half of the Finnish boys (47 % / n=263) never

want to hurt themselves and others. It is noteworthy that while 36% of the boys who do not want to hurt themselves wish to hurtothers, while only 18 % of the girls express similar desire (p<0.001).


The aggression that boys express tends to be more directed towardsothers than the aggression that girls express. In addition to this, weshould note that among boys and girls there is a considerableamount of children who want to hurt both themselves and others.Violence is in other words not a one-way street. Aggressive subjectsare apt to destroy both themselves and others.

Table 10 shows how differently various forms of destructive-ness and aggression relate to mental, social and physical problems.Girls who desire to hurt and cause pain to others appear to havemore problems that could be considered mental (i.e. self-fear, senseof failure, things bothering, desire to die) than boys. In the study byBjörkqvist et al. (1982, 312) girls who were rated as bullies hadmore feelings of inferiority than boys. A recent study by Knox et al.(2003) interestingly reports that depressed female adolescentsshowed more physical aggression than nondepressed females. How-ever, males with depression showed less aggression than nondepres-sed males. These findings suggest that aggression, for cultural rea-sons, is more likely for boys than for girls (Lagerspetz & Björkqvist1994, 132).

Table 12 suggest that bullying is a more significant problem inthe Finnish material compared to Norway and Sweden. In the Fin-nish material girls and especially boys report more often that theybully other children than do children in the Norwegian and Swed-ish materials. In the Finnish material bullying is far more common


among boys (n=262) than girls (n=204), 40 % of boys bully othersat least sometimes, while only 18 % of girls do so (p<0.001). Inother words, the Finnish boys seem to live in a world where bully-ing is a significant problem of their everyday lives. The victims ofthis bullying are also more often boys than girls. Half (49 %) of theFinnish boys (n=262), 37 % of the Norwegian boys (n=160), and15 % of the Swedish boys (n=169) report that they are bullied atleast sometimes (p<0.001).

Dan Olweus (1994, 100) noted in his study that no indicatorswere found that aggressive bullies are insecure under a tough sur-face. Björkqvist et al. (1982) state that bullies display feelings ofdominance and intellectual superiority. The social world of boys isstrictly hierarchically organised already in mid-childhood as C.Shawn McGuffey and B. Lindsay Rich (1999 p. 625) write: “High-status boys lead their army of lower-status, complicit boys – usingthe social construction of hegemonic masculinity to unite them –against intruders.”

Roy F. Baumeister et al. (1996) argue that low self-esteem doesnot explain aggression and violence very well though it has com-monly been used as the major explanatory factor (see also Baumeis-ter 1997a). Violence is too often seen in the research literature as anabnormal way of acting. It is explained that is not seen as a widesociocultural problem, but rather as a simply physical, mental orsocial dysfunction that does not concern those people who havehigh self-esteem and who cope well in society. (See Grönfors 1994,64–65.) According to Baumeister (1997a) the phenomenon of vio-lence often relates to possession of will and power, not necessarilylack of them. According to Baumeister et al. (2003) the positiveoutcomes of high self-esteem are partly a myth. High self-esteemthat is also boosted by popular psychology is a heterogeneous cat-egory. It doesn’t necessarily lead to positive outcomes. Baumeister(1997a, 132) prefers the term egotism (i.e. favourable self-apprais-als) over high self-esteem, since the notion of self-esteem seems tocarry only positive connotations.


Baumeister et al. (1996, 26) state that egotism as such is not anegative thing: “most bullies, violent criminals, and other aggres-sors seem to think highly of themselves, but it is not true that mostpeople who think highly of themselves are violent.” Egotism be-comes a problem when it is based on unrealistic assumptions. Sub-jects with highly favourable opinion of self may constantly have toface situations where their inflated self-image is subjected to criti-cism. In some cases this might lead to aggression. It is preciselythreatened egotism that Baumeister et al. see as the cause of aggres-sion and violence and they insist that it is something other than lowself-esteem. To prove that aggression and violence are related to afavourable but unstable view of oneself, they use a wide variety ofexamples ranging from laboratory tests to studies on wars, murders,assaults, rapes, domestic violence, gang violence, and bullying. (Seealso Baumeister 1997a.)

It is necessary to further analyse the link between egotism andviolence among boys, since Table 10 indicates that with boys thedesire to hurt others does not correlate so strongly with psychologi-cal problems as it does for the girls. The questions of the CDI makeit possible to create an egotism index to enable the analysis of fa-vourable self-appraisals in relation to violence affects. I include 11questions in the index dealing with 1) sadness, 2) pessimism 3)sense of failure, 4) anhedonia, 5) pessimistic worrying, 6) self-hate,7) self-blame, 8) things bothering, 9) indecisiveness, 10) sense ofinferiority and 11) fear of outdoors.4 These questions give a goodoverview on how children feel that they are coping in their lives.Only two children (out 1126) did not give any positive response tothe 11 variables above. One out of ten (9%) gave only positive re-sponses to the same 11 variables. I classified the index so that those

4 CDI question number 5 (misbehaviour) was not included because of a trans-lation error that makes Nordic comparation impossible. The English word‘bad’ had been translated as ‘huono’ when it should have been ‘ilkeä’ (inSwedish questionnaire ‘elak’ and in Norwegian questionnaire ‘slem’). Thequestion addressed in the Finnish questionnaire addresses more unworthi-ness as a person than misbehaviour.


children who had answered at least nine times to the best optionwere classified to have high egotism (40 %).

High egotism among Nordic children is presented in Table 13.Overall boys seem to be far more self-confident than girls in each of


the countries, a result in line with previous studies (see e.g. Kaltiala-Heino et al. 1998, 2547; Salmivalli et al. 1999, 1272). The genderdifference seems to be especially great among older children ofapproximately 13 years of age.5 In this age more than half (56%) ofthe Finnish boys (n=52) and 37 % of the Norwegian boys (n=35)may be described as high egotists, as opposed to only 24 % of theFinnish girls (n=37) and 4 % of the Norwegian girls (n=24). Inother words, in both the Finnish and Norwegian materials girlsseem to be really self-critical compared to boys. However, the morepositive self-value of the boys seems not to carry only positiveoutcomes. In the Finnish material, desire to hurt others is mostcommon among 13-year old boys (64 %, n=52, p=0.001).

The gender difference is obvious in the analysis of the relationof high egotism to the desire to hurt others in the Finnish material.41 % of the boys with high egotism (n=118) say they want to hurtothers, while only 16 % of the girls report the same wish (n=61)(p=0.001). The gender difference is even more striking in the caseof 13-year-old children: 55 % of the highly egotistic boys (n=29)want to hurt others, while only 11 % of the highly egotistic girls(n=9) (p=0.02). In the whole research material, only 12 boys inFinland, Norway and Sweden state that they bully other childrenevery day. All of these boys belong to the group of high egotists(p<0.001).

I underline that high egotism per se does not cause violence.There are no clear indications that only those with high egotismhave violent desires, since half (48 %) of the boys with low egotism(n=142) report that they want to hurt others. Boys, however, aremore willing to express their violent thoughts. Calvin Thomas(1996, 12) states that male discourse must negotiate itself in rela-

5 13-year-old girls and boys are absent from the data, since the Swedish datawas collected in the beginning of school year in September 2002. Therefore,children going to the sixth grade in Sweden were approximately 12 (orturning 12 until end of the year 2002) and approximately 13 (or turning 13until end of the year 2002) in Finland and Norway (7th grade for Norwaysince children start school in Norway a year earlier than in Finland and Swe-den).


tion to the threat of feminization and fear of weakness, vulnerabili-ty and powerlessness. Violence or expressing violent thoughts isused as a means to express the self. Excessively shameful signs ofweakness are emitted from the responses of the boys.

A comparison between egotists who do not desire to hurt oth-ers and those who do is shown in Table 14. In our material aggres-sive egotists appear to have more social conflicts than non-agg-ressive egotists and their social relationships seem more problema-tic. Salmivalli et al. (1999) confirm Baumeister’s idea that threaten-


ed egotism may lead to aggression. They underline that it is the so-called defensive form of egotism that determines bullying and beinga victim of bullying for boys, but not girls. These boys want to bethe centre of attention, they cannot take criticism and they showself-aggrandizing tendencies.

Baumeister’s socio-psychological theory of the cause of violen-ce fits with the psychoanalytic view presented above. The paranoid-schizoid position and unstable egotism have much in common.Bushman and Baumeister (1998) state that egotism has two sub-categories: high self-esteem and narcissism. It is precisely narcissismthat has proven to predict aggression in laboratory tests. Bushmanand Baumeister also underline that a strong desire among subjectsto regard themselves as superior to others may become destructive(ibid. p. 228). In other words, narcissistic subjects are caged intoprojective identifications. Narcisissm falls mostly under paranoid-schizoid mode of acting. Negative feelings are denied and projectedto the outside, which may explain why bullies can feel they are vic-tims of bullying. Subjects are still filled with omnipotent thoughtsand are incapable of empathise. Their world is full of enemies whodo not acknowledge their superiority. (See Ogden 1992a, 18–26;Ogden 1992b, 33–35, 46–59.)

Table 14 shows how aggressive egotists are also apt to claim thatthey are victims of bullying. According to Twenge and Campbell(2004) narcissists are more aggressive after experiencing social rejec-tion than non-narcissists. Like Bushman and Baumeister (1998)they underline narcissism as a key factor in explaining aggression,but they underline social rejection. It should also be noted that theaggressive egotists shown in Table 14 have more problematic socialrelationships than non-aggressive egotists. They are more inclinedto hurt themselves and they are generally more pessimistic. Twengeand Campbell (2004, 261–262) state that some of the most strikingevents, like the Columbine school shootings in USA, may be inter-preted as a result of narcissism and social rejection. In Finland, wehave witnessed a similar kind of dramatic case where social rejection


and narcissism played a part: on 11. October 2002, a 19-year-oldman exploded homemade bomb in the Myyrmanni Shopping Cen-tre in the Helsinki area. Seven people died and over 115 were physi-cally wounded. (See also Gerdt 2004.)

Klaus Theweleit (1977/2000; 1978/2000) writes how in maleviolence fantasies of enemies that are threatening the self play a cru-cial role. Male subjectivity is fortified and inflated by omnipotentfantasies. In relation to fantasies, we should note that in our mate-rial the use of media among aggressive egotist boys is extensive.They use more Internet, talk more on the telephone and play com-puter or videogames more than non-aggressive boys (see Table 14).It is an open question whether they create their violent desiresthrough the virtual spaces that our technological societies offer.Militarized masculinity that is constantly fighting against others iswell established in current videogames (Kline et al. 2003, 253–256). However, this is not to say that, for example, videogames pro-duce violence or aggression per se in terms of a one-dimensionalprocess of cause and effect (See Buckingham 2000, 129–131; seealso Griffiths 1999; Oksanen & Näre 2006). Media violence onlyseems to seriously affect a small minority of highly aggressive sub-jects who are more likely to seek out violent contents in the media(Baumeister 1997a, 278–280).

The ruined self

The previous section referred to the fact that violence plays a differ-ent role in the lives of girls and boys. For boys it seems to be more aneveryday experience that does not need to be hidden. Kirsti Lager-spetz and Kaj Björkqvist (1994) argue that since direct aggression isdiscouraged among girls, they use much more indirect aggression.Indirect aggression includes, for example, spreading rumours andexclusion from the group that can cause anxiety and depression(Owens et al. 2000). Previous results may partly support the inter-


pretation that girls use more indirect violence. It may be that girlsonly admit their violent desires when they already have other men-tal, social and physical problems (see Table 10). However, there isalso reason to believe that socialization in female childhood encour-ages girls to develop empathy and an understanding of the meaningof pain, while male socialization obligates them to display emo-tional stoicism (see e.g. Bendelow and Williams 1998, 214–215).Pain is a performance in the masculine world.

Above I wrote that boys growing up in a world of hegemonicmasculinity in some cases portray themselves in terms of the para-noid-schizoid position. The depressive position seems to be morepronounced among girls. They have more suicidal thoughts thanboys. For example, 51 % of the 13-year-old girls (n=37) in the Fin-nish material sometimes desire their own death, while the parallelfigure for boys is 29 % (n=52, p=0.031). The results suggest thatgirls are less content with themselves than boys. While boys do nothesitate to appraise themselves, girls more often appear to drownthemselves in pessimistic thinking.

Depressive feelings of numbness are indicated by the negativecorrelation between worries about bodily pain and the desire tohurt oneself (r=-0.173, p<0.05) and the desire to self-inflict pain(r=-0.143, p<0.05) among girls (Table 10). Girls who want to hurtthemselves in our Finnish study are in other words less worriedabout bodily pain than other girls. In a normal situation physicalpain should be accompanied by at least some fear, anxiety and ter-ror, since children experience pain holistically (see Pölkki 1999).Results of the Inequal Childhood Project could be interpreted so thatat least for some girls pain has become a way to exist; it no longerbothers or causes fears. In the depressive position, subjects start touse pain in order to feel and breathe.

According to Peter Fonagy and Mary Target (1995, 496–497)the father’s role is important when trying to understand aggression.The father releases a child from pathological symbiotic unity bybringing an external third perspective. The role of the father is espe-


cially important when a mother-child relationship is unsatisfactory.Fonagy and Target argue that gender imbalance may also explainwhy aggressive men direct their aggression towards others whileself-mutilation is more common for women: “The intolerable men-tal presence of the same-sex parent would then be felt to be insidethe woman’s mind, but outside the man.” (Ibid p. 498.) This is whygirls are more likely to get rid of the mother in their minds by self-inflicted aggression (ibid p. 495, 498).

Good relationships with mother and father play a relevant rolein displaying aggression. Children who report problems with theirparents are also more inclined to express their desires to hurt them-selves and others. For example, among 11–13-year-old girls whostate that they have the best possible relationship with their mother(n=21) and father (n=9) there is not a single one who wants to hurtherself (p=0.003; p=0.078). Of those 11–13-year-old boys report-ing the best possible relationships with their mother (n=28) only 14% wants to hurt others, compared to 60 % of other 11–13-old boys(n=103, p<0.001).

It is relevant to note that children from 9 to 12 years of agejudge their parents more critically in the Finnish data than theirpeers in the Norwegian and Swedish data. Only 26 % of them statethat they have the best possible relationship with their mother and21 % report the same about their relationship with the father, while35 % and 29 % in Norway and 41 % and 36 % in Sweden do thesame (p<0.001).6 It is especially striking that Finnish girls, in thisNordic study, are more critical towards their fathers than boys.Only one girl out of 36 (2.8 %) girls of 13 years of age states thatshe gets a high degree of trust, support and love from her father.The equivalent percentage for the boys is 24 % (n=51, p=0.007).The father’s protective role seems to be marginal at least for Finnishgirls.

6 The result is based on ten questions from the Purpose in Life questionnaire(designed by Päivi Tyni) addressing the role of mother and father and twoquestions from the social integration questionnaire addressing the impor-tance of the mother and father.


Absence of supporting adults might turn problematic at leastpartly in the lives of Finnish children, since their relationships withother children seem to be devastating. Among those children withlow egotism, 56 % are bullied in Finland (n=286), 40 % in Norway(n=211) and 24 % in Sweden (n=176, p<0.001). The data of In-equal Childhood Project suggest that bullying can turn out to be veryproblematic for children. Twenge and Campbell (2003, 271) arguethat schools should pay attention to reducing both social rejectionand narcissism. The results of Inequal Childhood Project indicate aneed for social intervention to reduce bullying and hence ease thesocial and psychological problems that the children report.

The burden of self-control

I shall end this paper with some concluding comments on widersocio-cultural changes that may partly help us to understand de-structive subjectivities. In Finland the breakdown of the welfarestate and rapid technological change have had drastic consequences.After the 1990s the state of exception became the normal state inFinland: high unemployment rates and pressures in working lifepersisted. Especially children were among the losers of the new situ-ation as social benefits meant for children and families were cut(Bardy et al. 2001.) The children’s main life-worlds – family andschool – were quickly adapted to the new situation. Children haveto face a reality where everything is fast and changing. The resultspresented in this article indicate that our society may carry severerisks for children. Support and social networks are becoming weakerand personal pressures are becoming stronger.

Lack of social and system integration can be defined usingEmile Durkheim’s concept of anomie (Lockwood, 1992: 71, note4). In his seminal study, Le suicide, Durkheim (1897/1952, 252)states that the case of economic disasters may initiate the process ofdeclassification that forces some subjects reduce their requirements


and learn greater self-control. Changes in the institutions protect-ing children in Finland have been quite rapid and dramatic sincethe economic depression of the 1990s. After the depression con-cerns about welfare were largely replaced by the utopia of a techno-logical society capable of producing children with IT skills (Oksa-nen 2004c; see also Oksanen & Näre 2006). Rapid changes in val-ues could easily be described as being one anomie similar to thatdescribed by Durkheim. The problem in a welfare state like Finlandwas that after the economic recession of the 1990s society did notstart to rebuild broken social and system integration. Rather, Fin-land was pushed in a direction where global competition was theface value (Siltala 2004).

The consequences for children after the recession of the 1990shave meant that group sizes in both schools and day-care centreshave increased. Schools in Finland are now bigger and much moreconcentrated in the growth areas. (Bardy et al. 2001: 69–79.) Massschooling is prone to cause children serious risks, like alienation andviolence (Harber 2002, 12–13). It is noticeable in Finland that theincreasing of group sizes may have negative effects on classroomatmosphere. Meanwhile, there are fewer chances for remedial in-struction and special teaching. (Bardy et al. 2001, 72–78.) In addi-tion to this, competition between pupils has increased, and becauseof the increased freedom of choice, children are now facing morepressure (ibid p. 73). Generally the school system shares the samecharacteristics as working life: there is less resources and fewer peo-ple have to accomplish a greater amount of work (Siltala 2004,347–351).

The present situation involves problems in the level of bothsocial and system integration. Institutions as parts of society are inconflict. According to our research material, Finnish children havemore distant relationships with their parents than do Swedish andNorwegian children. This may also tell something about the de-manding nature of present day working-life. In Finland, the newforms of work-organization have indeed caused more work pres-


sure, tighter schedules, and more competition in work places thatmost likely has its consequences in home-life (see Blom 2001, 187;Kinnunen & Mauno 2002; Kivimäki 2001, 189–190; Kinnunenym. 2001; Sallinen ym. 2003). Nowadays families have to migratemore than before in Finland as a result of the short-term employ-ment contracts imposed upon them. Hence, children have fewerpossibilities to establish long-term friendships. (Bardy et al. 2001,75.) In addition to this school and family as institutions show theirincapability to integrate children socially. Bullying, for example, is acommon phenomenon in the Finnish material of Inequal ChilhoodProject and it suggests the possible absence of intervening adults.

In the Finnish context, what may be lacking is not so muchwelfare in terms of money, but rather welfare in terms of social rela-tions. Subjects may nowadays more options to express themselves,but at the same time identity pressures have also become greater.Subjectivity has become a virtuality that is constantly moulded. Insuch a situation strong social relationships are needed. Instead ofthis, Finnish children may have conflicts with their parents and inschools they face an uncertain world full of demands and choices.Nick Lee (2001, 71, 81–86) states that childhood research shouldpay more attention to the uncertainties that current societies carry.Life is full of ‘becomings’ rather than fixed points of ‘beings’. SimonJ. Williams and Gillian A. Bendelow (1998) note the relevant roleof uncertainties in the lives of children. Children describe bodies asvulnerable and full of risks including self-harm and mutilation: sta-bility and flux, certainty and doubt and pleasure and pain coexist(108–109, 121).

An anomic social situation may mean that the constant self-control imposed on subjects burdens them so that they seek violentways to express or calm themselves (see Baumeister 1997b, 208–211). The body is used increasingly as a method of feeling and or-ganising experiences when the outer social world seems to be toocomplex and chaotic. The results of Inequal Childhood Project referto these kinds of self-problems. Many children show aggression to-


ward themselves and others. Some of them also express indifferenceto the pain they cause themselves or others – or that they even likethe pain. Children start to use aggression when they have no otherways to cope with their world. Problems in social integration mayhave serious consequences. When the world no longer makes sense,parents are distant and friends bully, the only refuge is the body.Aggression becomes a locked cage with no escape. Destructive sub-jectivities are released only by violent desires and actions.


Appendix: English translationof the Finnish Violence Questionnaire


Lähteet

Kirjallisuus

Aaltojärvi, Pia (1996): Aikakapselit. Tulkintoja X-sukupolven tarinoista. Teoksessa Leena Suurpää ja Pia Aaltojärvi (toim.): Näin nuoret.Näkökulmia nuoruuden kulttuureihin. Helsinki: SKS.

Aaltonen, Sanna & Honkatukia, Päivi (2002): Kovat kimmat otsikoissaja otsikkojen takana. Teoksessa Sanna Aaltonen & Päivihonka-tukia (toim.): Tulkintoja tytöistä. Helsinki: Suomalaisen kirjalli-suuden seura.

Aitamurto, Tanja (2005): Kun tavallinen tappaa. Sosiaalisen ongelman kä-sittely Heinojen surman herättämässä moraalisessa mediamyrs-kyssä. Nuorisotutkimus 2005: 4, 4–18.

Alanen, Asko (2002): Kotiteollisuus. Jouni Hynynen rockin lavealla beto-nitiellä. Soundi 28:5, 6.

Acker, Kathy (1978): Blood and Guts in High School. New York: GrovePress.

Acland, Charles R. (1995): Youth, Murder, Spectacle. The Cultural Politicsof “Youth in Crisis”. Boulder, San Francisco & Oxford: WestviewPress.

Agamben, Giorgio (1995): Homo Sacer. Il potere sovrano e la nuda vita. To-rino: Einaudi.

Agamben, Giorgio (2003): Stato di eccezione. Homo sacer, II, I. Torino:Bollati Boringhieri.

Alford, C. Fred (1997): What Evil Means to Us. Ithaca & London: Cor-nell University Press.

Alighieri, Dante (1302–1321/1980): Jumalainen näytelmä. SuomentanutEino Leino. Helsinki: Arvi A. Karisto. (La Divina Commedia.)

Alighieri, Dante (1302–1321/1985): La Divina Commedia. Inferno. Fi-renze: La Nuova Italia.

Andrejevic, Mark (2002): The Kinder, Gentler Gaze of Big Brother.Reality TV in the Era of Digital Capitalism. New Media & Society4: 2, 251–270.

Anzieu, Didier (1995): Le Moi-peau. 2. painos. Paris: Dunod.Appadurai, Arjun (1996): Modernity at Large. Cultural Dimensions of

Globalization. Minneapolis & London: University of MinnesotaPress.

Arendt, Hannah (1958/2002): Vita activa. Ihmisenä olemisen ehdot. Suo-mentanut Riitta Oittinen ja työryhmä. Tampere: Vastapaino. (TheHuman Condition.)


Ariès, Philippe (1977a): L’homme devant la mort 1. Le temps des gisants. Pa-ris: Seuil.

Ariès, Philippe (1977b): L’homme devant la mort 2. La mort en sauvagée.Paris: Seuil.

Arnett, Jeffrey Jensen (2000): High Hopes in a Grim World. EmerginAdults’ Views of Their Futures and “Generation X”. Youth & Soc-iety 31: 3, 267–286.

Aslama, Minna (2002): Tosi-tv:n todellinen maailma. Tiedotustutkimus25: 1, 162–170.

Auerbach, Nina (1995): Our Vampires, Ourselves. Chicago & London:University of Chicago Press.

Augé, Marc (1992): Non-lieux. Introduction à une anthropologie de la sur-modernité. Paris: Seuil.

Badiou, Alain (1994): Gilles Deleuze, The Fold and the Baroque. Kääntä-nyt Tom Conley. Teoksessa Constantin V. Boundas & DorotheaOlkowski (toim.): Gilles Deleuze and the Theater of Philosophy.New York & London: Routledge.

Baker-Sperry, Lori & Grauerholz, Liz (2003): The Pervasiveness and Per-sistence of the Feminine Beauty Ideal in Children’s Fairy Tales.Gender and Society 15: 5, 711–726.

Bal, Mieke (1999): Quoting Caravaggio. Contemporary Art, PreposterousHistory. Chicago & London: The University of Chicago Press.

Baldry, Chris; Bain, Peter & Taylor, Phil (1998): Bright Satanic Offices:Intensification, Control and Team Taylorism. Teoksessa PaulThompson & Chris Warhurst (toim.): Workplaces of the Future.Houndmills, Basingstoke, Hampshire & New York: Palgrave.

Ballard, J.G. (1969/2001): Atrocity Exhibition. London: Flamingo.Ballard, J. G. (1973/1995): Crash. London: Vintage.Ballard, J.G. (1973/1996): Crash. Kolari. Suomentanut Ville Keynäs.

Helsinki: Loki-kirjat. (Crash.)Ballard, J.G. (1974/1996): Esipuhe Crashin ranskankieliseen laitokseen.

Teoksessa J.G. Ballard: Crash. Helsinki: Loki-kirjat.Bardy, Marjatta; Salmi, Minna & Heino, Tarja (2001): Mikä lapsiamme

uhkaa? Suuntaviivoja 2000-luvun lapsipoliittiseen keskusteluun.Helsinki: Stakes. Raportteja 263.

Barthes, Ronald (1980): La chambre claire: note sur la photograpie. Paris:Cahiers du Cinéma & Gallimard & Seuil.

Bataille, Georges (1927/1970): L’anus solaire. Teoksessa Georges Bataille:Œvres completes I: premiers écrits 1922–1940. Paris: Gallimard.

Bataille, Georges (1985): Visions of Excess. Selected Writings, 1927–1939.Minneapolis: University of Minnesota Press.


Bataille, Georges (1998): Noidan oppipoika. Kirjoituksia 1920-luvulta1950-luvulle. Helsinki: Gaudeamus.

Baudrillard, Jean (1981): Simulacres et simulation. Paris: Galilée.Baudrillard, Jean (1987): L’autre par lui même. Habilitation. Paris: Gali-

lée.Baudrillard, Jean (1987/1991): Ekstaasi ja rivous. Suomentanut Panu Mink-

kinen. Helsinki: Gaudeamus. (L’autre par lui même. Habilitation.)Baugh, Bruce (2000): How Deleuze Can Help Us Make Literature Work.

Teoksessa Ian Buchanan & John Marks (toim.): Deleuze andLiterature. Edinburgh: Edinburgh University Press.

Baumeister, Roy F. (1986): Identity: Cultural Change and the Struggle forSelf. New York – Oxford: Oxford University Press.

Baumeister, Roy F. (1988): Masochism as Escape from Self. The Journalof Sex Research 25: 1, 28–59.

Baumeister, Roy F. (1997a): Evil Inside Human Violence and Cruelty.New York: Owl Books.

Baumeister, Roy F. (1997b): The self and society. Changes, problems, andopportunities. Teoksessa R.D. Ashmore & L. Jussim (toim.): Selfand identity: Fundamental issues. New York: Oxford UniversityPress.

Baumeister, Roy F; Campbell, Jennifer D.; Krueger, Joachim I. & Vohs,Kathleen D. (2003): Does High Self-Esteem Cause Better Perfor-mance, Interpersonal Success, Happiness, or Healthier Lifestyles?Psychological Science in the Public Interest 4: 1, 1–44.

Baumeister, Roy F.; Smart, Laura & Boden, Joseph M. (1996): Relationsof Threatened Egotism to Violence and Aggression: The DarkSide of High Self-Esteem. Psychological Review 103: 1, 5–33.

Beautrais, A. L. (2000): Risk factors for suicide and attempted suicideamong young people. Australian and New Zealand Journal of Psy-chiatry 34: 3, 420–436.

Beck, Ulrich (1986): Risikogesellschaft. Auf dem Weg in eine andere Mo-derne. Frankfurt am Main: Suhrkamp.

Beck, Ulrich (2002): Zombie Categories: Interview with Ulrich Beck.Teoksessa Ulrich Beck & Elisabeth Beck: Individualization: Insti-tutionalized Individualism and Its Political Consequences. London,Thousand Oaks & New York: Sage.

Beck, Ulrich & Beck-Gernsheim, Elisabeth (2002): Individualization:Institutionalized Individualism and Its Political Consequences. Lon-don & Thousand Oaks & New York: Sage.

Beck, Ulrich; Giddens, Anthony & Lash, Scott (1994): Reflexive Moder-nization. Politics, Tradition and Aesthetics in the Modern Social Or-der. Cambridge: Polity Press.


Becker, Ernest (1973): The Denial of Death. New York & London: TheFree Press.

Bellah, Robert N.; Madsen, Richard; Sullivan, William M.; Swidler, Ann;Tipton Steven M. (1985): Habits of the Heart. Individualism andCommitment in American Life. Berkeley & Los Angeles & Lon-don: University of California Press.

Bendelow, Gillian A. and Williams, Simon J. (1998): Natural for Women,Abnormal for Men: Beliefs about Pain and Gender. Teoksessa Sa-rah Nettleton & Jonathan Watson (toim.): The Body in EverydayLife. London & New York: Routledge.

Benjamin, Walter (1925/1978): Ursprung des deutschen Trauerspiels. Frank-furt am Main: Suhrkamp.

Benjamin, Walter (1935/1991): Paris, die Hauptstadt des XIX. Jahrhun-derts. Teoksessa Walter Benjamin: Gesammelte Schriften V: 1, 45–59. Frankfurt am Main: Suhrkamp..

Benjamin, Walter (1936/1977): Der Erzähler. Betrachtungen zum WerkNikolai Lesskows. Teoksessa Walter Benjamin: Gesammelte Schrif-ten II: 2, 438–465. Frankfurt am Main: Suhrkamp.

Benjamin, Walter (1932–1938/1972): Berliner Kindheit um Neunzehn-hundert. Teoksessa Walter Benjamin: Gesammelte Schriften IV: 1,235–304. Frankfurt am Main: Suhrkamp.

Benjamin, Walter (1932–1938/1989): Berliiniläinen lapsuus vuosisadanvaihteessa. Suomentanut Raija Sironen.Teoksessa Walter Benja-min: Messiaanisen sirpaleita. Kirjoituksia kielestä, historiasta ja pe-lastuksesta. Helsinki: Tutkijaliitto. (Berliner Kindheit um Neun-zehnhundert.)

Benjamin, Walter (1939a/1974): Über Einige Motive bei Baudelaire. Teok-sessa Walter Benjamin: Gesammelte Schriften I: 2, 605–653. Frank-furt am Main: Suhrkamp.

Benjamin, Walter (1939b/1974): Zentralpark. Teoksessa Walter Benja-min: Gesammelte Schriften I: 2, 655–690. Frankfurt am Main:Suhrkamp.

Benjamin, Walter (1940/1974): Über den Begriff der Geschichte. Teok-sessa Walter Benjamin: Gesammelte Schriften I: 2, 691–704.Frankfurt am Main: Suhrkamp.

Benjamin, Walter (1940/1989): Historian käsitteestä. Suomentanut Rai-ja Sironen. Teoksessa Walter Benjamin: Messiaanisen sirpaleita.Kirjoituksia kielestä, historiasta ja pelastuksesta. Helsinki: Tutkija-liitto. (Über den Begriff der Geschichte.)

Benson, Susan (2000): Inscriptions of the Self: Reflections on Tattooingand Piercing in Contemporary Euro-America. Teoksessa Jane


Caplan (toim.): Written on the Body. The Tattoo in European andAmerican History. London: Reaktion Books.

Berrington, Eileen & Honkatukia, Päivi (2002): An Evil Monster and aPoor Thing: Female Violence in the Media. Journal of Scandina-vian Studies in Criminology and Crime Prevention 3: 1, 50–72.

Björkqvist, Kaj; Ekman, Kerstin & Lagerspetz, Kirsti (1982): Bullies andvictims: Their ego picture, ideal ego picture and normative egopicture. Scandinavian Journal of Psychology 23: 4, 307–313.

Blanchard, Marc (1994): Post-Bourgeois Tattoo. Reflections on Skin Writ-ing in Late Capitalist Societies. Teoksessa Lucien Taylor (toim.):Visualizing Theory. Selected Essays from V.A.R 1990-1994. NewYork: Routledge.

Blom, Raimo (toim.) (1999): Mikä Suomessa muuttui? Sosiologinen kuva1990-luvusta. Gaudeamus: Helsinki.

Blom, Raimo (2001): Yhteiskunnan rakennemuutos ja perheiden elin-ehdot. Teoksessa Irmeli Järventie & Hannele Sauli (toim.): Eri-arvoinen lapsuus. Helsinki: WSOY.

Blom, Raimo; Melin, Harri & Pyöriä, Pasi (2001): Tietotyö ja työelämänmuutos. Palkkatyö ja arki tietoyhteiskunnassa. Helsinki: Gaudeamus.

Blom, Raimo; Melin, Harri & Pyöriä, Pasi (2002): Social Contradictionsin Informational Capitalism: The Case of Finnish Wage Earnersand Their Labor Market Situation. The Information Society 18,333–343.

Boëthius, Ulf (1995): Youth, The Media and Moral Panics. Teoksessa Jo-han Fornäs & Göran Bolin (toim.): Youth Culture in Late Moder-nity. London, Thousand Oaks & New Delhi: Sage.

Bogue, Ronald (1989): Deleuze and Guattari. London & New York:Routledge.

Bondebjerg, Ib (2002): The Mediation of Everyday Life. Genre, Discour-se and Spectacle in Reality TV. Teoksessa Anne Jerslev (toim.):Realism and ‘Reality’ in Film and Media. Northern Lights Film andMedia Studies Yearbook 2002. Copenhagen: Museum TusculanumPress, University of Copenhagen.

Bordo, Susan (1993): Unbearable Weight. Feminism, Western Culture andthe Body. Berkeley, Los Angeles & London: University of Califor-nia Press.

Borges, Jorge Luis (1967): Death and the Compass. Kääntänyt AnthonyKerrigan. Teoksessa Jorge Luis Borges: A Personal Anthology. NewYork: Grove Press.

Borges, Jorge Luis (1969): Haarautuvien polkujen puutarha. Esseitä, jut-tuja, tarinoita. Suomentanut Matti Rossi. Helsinki: WSOY.


Bourlez, Fabrice (2002): Deleuze/Merleau-Ponty: propositions pur unerencontre a-parallèle. Concepts: revue semestrielle de philosophie.Hors série Gilles Deleuze. Janvier 2002. Mons, Belgique: Les Édi-tions Sils Maria.

Boyne, Roy (1999): Crash Theory. The Ubiquity of the Fetish at the Endof Time. Angelaki: journal of the theoretical humanities 4: 2, 41-52.

Braidotti, Rosi (1991): Patterns of Dissonance. A Study of women in con-temporary philosophy. Cambridge: Polity Press.

Braidotti, Rosi (1994): Toward a New Nomadism: Feminist DeleuzianTracks; or, Metaphysics and Metabolism. Teoksessa Constantin V.Boundas & Dorothea Olkowski (toim.): Gilles Deleuze and theTheater of Philosophy. New York & London: Routledge.

Braidotti, Rosi (2002): Metamorphosis. Toward a Materialist Theory of Be-coming. Cambridge: Polity.

Braidotti, Rosi (2006): Transpositions. On Nomadic Ethics. Cambridge:Polity.

Brain, Josephine (2002): Unsettling “Body Image”: Anorexic Body Nar-ratives and the Materialization of the “Body Imaginary”. FeministTheory 3: 2, 151–168.

Bratich, Jack Z. (2006): ”Nothing is Left Alone for Too Long.” RealityProgramming and Control Society Subjects. Journal of Communi-cation Inquiry 30: 1, 65–83.

Bray, Abigail & Colebrook, Claire (1998): The Haunted Flesh: Corpo-real Feminism and the Politics of (Dis)Embodiment. Signs:Journal of Women in Culture and Society 24: 1, 35–67.

Brooks, Peter (1984): Reading for the plot. Design and intention in narra-tive. New York: Alfred A. Knopf.

Brooks, Peter (1993): Body Work. Objects of Desire in Modern Narrative.Cambridge, Massachusetts & London: Harvard University Press.

Brottman, Mikita (2001): Introduction. Teoksessa Mikita Brottman(toim.): Car Crash Culture. New York: Palgrave.

Brottman, Mikita & Sharrett, Christopher (2001): The End of the Road.David Cronenberg’s Crash and the Fading of the West. TeoksessaMikita Brottman (toim.): Car Crash Culture. New York: Palgrave.

Bruner, Jeromy (1990): Acts of Meaning. Cambridge, Massachusetts &London: Harvard University Press.

Bryman, Alan (1998): Quantitative and Qualitative Research Strategiesin Knowing the Social World. Teoksessa Tim May & MalcolmWilliams (toim.): Knowing the Social World. Buckingham & Phila-delphia: Open University Press.


Buchanan, Ian (2000): Deleuzism. A Metacommentary. Edinburgh: Edin-burgh University Press.

Buci-Glucksmann, Christine (1984/1994): Baroque Reason. The Aesthe-tics of Modernity. Kääntänyt Patrick Camiller. London & Thou-sand Oaks & New Delhi: SAGE. (La raison baroque.)

Buci-Glucksmann, Christine (1986): La folie du voir. De l’esthétique baro-que. Paris: Galilée.

Buci-Glucksmann, Christine (2002): La folie du voir. Une esthétique duvirtuel. Paris: Galilée.

Buckingham, David (2000): After the Death of Childhood. Growing up inthe Age of Electronic Media. Cambridge: Polity.

Burkitt, Ian (2005): The Healthy Citizen: Fitness and Consumerism inContemporary Capitalism. Teoksessa Tommi Hoikkala, PekkaHakkarainen & Sofia Laine (toim.): Beyond Health Literacy. YouthCultures, Prevention and Policy. Helsinki: Nuorisotutkimusverkos-to & STAKES.

Burr, Vivien (2004): Sosiaalipsykologisia ihmiskäsityksiä. Suomentanut Jyr-ki Vainio. Tampere: Vastapaino. (The Person in Social Psychology.)

Burroughs, William (1959/1998): Alaston lounas. Jyväskylä & Helsinki:Gummerus. (Naked Lunch.)

Burroughs, William (1959/2005): Naked Lunch. London, New York, To-ronto & Sydney: Harper Perennial.

Burroughs, Williams S. (1970): The Job. Interviews with William S. Bur-roughs by Daniel Odier. New York: Grove Press.

Burroughs, Williams S. (1986): The Adding Machine. Selected Essays. NewYork: Arcade Publishing.

Burroughs, William S. (2001): Preface. Teoksessa J.G. Ballard: AtrocityExhibition. London: Flamingo.

Bushman, Brad J. & Baumeister, Roy F. (1998): Threatened Egotism,Narcissism, Self-Esteem, and Direct and Displaced Aggression:Does Self-Love or Self-Hate Lead to Violence? Journal of Persona-lity and Social Psychology 75: 1, 219–229.

Butler, Judith (1989/1999): Foucault and the Paradox of Bodily Inscrip-tions. Teoksessa Donn Welton (toim.): The Body. Classic and Con-temporary Readings. Malden, Massachusetts: Blackwell.

Butler, Judith (1990/1999): Gender Trouble. 2. painos. Routledge, NewYork & Lontoo.

Butler, Judith (1993): Bodies that matter. New York & Lontoo: Routledge.Caillois, Roger (1938):Mimétisme et Psychasténie Légendaire. Teoksessa

Roger Caillois: Le Mythe et L’Homme. Paris: Gallimard.Calabrese, Omar (1987): L’età neobarocca. Bari: Laterza.


Calvino, Italo (1962/1995): La sfida al labirinto. Teoksessa Italo Calvi-no: Una pietra sopra. Discorsi di letteratura e socièta. Verona: Mon-dadori.

Calvino, Italo (1972/1993): Le città invisibili. Verona: Mondadori.Canetti, Elias (1960/2003):Masse und Macht. Frankfurt am Main:

Fischer.Canevacci, Massimo (1993): La città polifonica: Saggio sull’antropologia

della comunicazione urbana. Rome: Seam.Canevacci, Massimo (1995): Antropologia della comunicazione visuale.

Ancona & Milano: Costa & Nolan.Canevacci, Massimo (1999): Culture eXtreme. Mutazione giovanili tra i

corpi delle metropoli. Roma: Meltemi.Caplan, Jane (toim.) (2000): Written on the body. The tattoo in European

and American history. London: Reaktion Books.Castellani, Alessandra (1995): Ribelli per la pelle. Storia e cultura dei tatu-

aggi. Genova: Costa & Nolan.Castells, Manuel (1996): The Information Age: Economy, Society and Cul-

ture. Vol. 1: Rise of the Network Society. Oxford: Blackwell.Castells, Manuel & Himanen, Pekka (2003): The Information Society and

the Welfare State. The Finnish Model. Oxford & New York:Chaudhuri, Shohini (2001): Witnessing Death: Ballard’s andCronenberg’s Crash. Strategies 14: 1, 63–75.

Clarke, Julie (1999): The Sacrificial Body of Orlan. Body & Society 5:2–3, 185–207.

Clover, Carol J. (1992): Men, Women and Chainsaws. Gender in the Mo-dern Horror Film. London: BFI Publishing.

Colebrook, Claire (2002a): Gilles Deleuze. London & New York: Routled-ge.

Colebrook, Claire (2002b): Understanding Deleuze. Crowns Nest: Allen& Unwin.

Connell, R.W. (1995): Masculinities. Berkeley & Los Angeles: Universi-ty of California Press.

Connell, R.W. (2000): The Men and the Boys. Cambridge: Polity Press.Cook, Daniel Thomas (2000): Childhood is Killing “Our” Children:

Some Thoughts on the Columbine High School Shootings andthe Agentive Child. Childhood 7: 1, 107–117.

Corsaro, William A. (1997): The Sociology of Childhood. Thousand Oaks,London & New Delhi: Pine Forge Press.

Coupland, Douglas (1991/2004): Generation X: Tales for an AcceleratedCulture. London: Abacus.


Craven, Roberta Jill (2000): Ironic Empathy in Cronenberg’s Crash: ThePsychodynamics of Postmodern Displacement from a TenousReality. Quaterly Review of Film & Video 17: 3, 187–209.

Creed, Barbara (1993): The Monstrous-Feminine. Film, Feminism, Psycho-analysis. London & New York: Routledge.

Croce, Benedetto (1929): Stodia dell’età barocca in Italia. Bari: Gius. La-terza & Figli.

Cronenberg, David (1996): Crash. London & Boston: Faber and Faber.Currie, Dawn H. (1997): Decoding Feminity. Advertisements and

Their Teenage Readers. Gender and Society 11: 4, 453–477.Currier, Dianne (2003): Feminism Technological Futures. Deleuze and

Body/technology Assemblages. Feminist Theory 4: 3, 321–338.Cusumano, Dale L. & Thompson, J. Kevin (2001): Media Influence

and Body Image in 8–11 Year Old Boys and Girls: A PreliminaryReport on the Multidimensional Media Influence Scale. Interna-tional Journal of Eating Disorders 29: 1, 37–44.

Davies, Bronwyn (1993): Shards of Glass. Children Reading and WritingBeyond Gendered Identities. St. Leonards: Allen & Unwin.

De Quincey, Thomas (1821/1971): Confessions of an English Opium Eater.Harmondsworth, Middle Sex: Penguin Books.

Debord, Guy (1967/1992): La Société du Spectacle. Paris: Gallimard.Delbanco, Andrew (1995): The Death of Satan. How Americans Have Lost

the Sense of Evil. New York: Farrar, Straus and Giroux.Deleuze, Gilles (1962): Nietzsche et la philosophie. Paris: Quadrige &

Presses Universitaires de France.Deleuze, Gilles (1966): Le bergsonisme. Paris: Quadrige & Presses Uni-

versitaires de France.Deleuze, Gilles (1967): Présentation de Sacher-Masoch. Le froid et le

cruel. Paris: Minuit.Deleuze, Gilles (1968): Différence et répétition. Paris: Presses Universi-

taires de France.Deleuze, Gilles (1969): Logique du sens. Minuit, Pariisi.Deleuze, Gilles (1973/2002): Pensée nomade. Teoksessa Gilles Deleuze:

L’île déserte et autres textes. Textes et entretiens 1953–1974. Paris:Minuit.

Deleuze, Gilles (1981/2002): Francis Bacon. Logique de la sensation. Pa-ris: Seuil.

Deleuze, Gilles (1983): Cinéma 1. L’Image-mouvement. Paris: Minuit.Deleuze, Gilles (1985): Cinéma 2. L’image-temps. Paris: Minuit.Deleuze, Gilles (1986): Foucault. Paris: Minuit.Deleuze, Gilles (1988): Le pli. Leibniz et le baroque. Paris: Minuit.


Deleuze, Gilles (1990): Pourparlers. 1972-1990. Paris: Minuit.Deleuze, Gilles (1992): Autiomaa. Kirjoituksia vuosilta 1967–1986.

Helsinki: Gaudeamus.Deleuze, Gilles (1993): Critique et clinique. Paris: Minuit.Deleuze, Gilles (1995/2003): L’immanence: Une vie… Teoksessa GillesDeleuze: Deux regimes de fous. Testes et entretiens 1975–1995. Paris:

Minuit.Deleuze, Gilles (1996): L’actuel et le virtuel. Teoksessa Gilles Deleuze

& Claire Parnet: Dialogues. 2. painos. Paris: Flammarion.Deleuze, Gilles (1998/2003): Qu’est-ce que l’acte de creation? Teokses-

sa Gilles Deleuze: Deux regimes de fous. Testes et entretiens 1975–1995. Paris: Minuit.

Deleize, Gilles (2001): Pure Immanence: Essays on a Life. Käännös AnneBoyman. New York: Zone Books.

Deleuze, Gilles & Guattari, Félix (1973): L’Anti-Œdipe. Capitalisme etschizophrénie. Paris: Minuit.

Deleuze, Gilles & Guattari, Félix (1976/1993): Rihmasto. Johdanto.Suomentanut Jussi Vähämäki. Teoksessa Gilles Deleuze: Autio-maa. Kirjoituksia vuosilta 1967-1986. Helsinki: Gaudeamus.(Rhizome.)

Deleuze, Gilles & Guattari, Félix (1980): Mille plateux. Capitalisme etschizophrénie 2. Paris: Minuit.

Deleuze, Gilles & Guattari, Félix (1991a): Qu’est-ce que la philosophie?Paris: Minuit.

Deleuze, Gilles & Guattari, Félix (1991b): Nous avons inventé la ritour-nelle. Teoksessa Gilles Deleuze: Deux regimes de fous. Testes etentretiens 1975-1995. Paris: Minuit.

Deleuze, Gilles & Guattari, Félix (1991a/1993): Mitä filosofia on. Suo-mentanut Leevi Lehto. Helsinki: Gaudeamus. (Qu’est-ce que laphilosophie?)

Deleuze, Gilles & Parnet, Claire (1977/1996): Dialogues. Paris: Flamma-rion.

DeMello, Margo (2000): Bodies of inscription. A cultural history of mo-dern tattoo community. Durham & London: Duke University Press.

Dijkstra, Bram (1986): Idols of Perversity. Fantasies of Feminine Evil inFin-de-Siècle Culture. New York & Oxford: Oxford UniversityPress.

Dovey, Jon (2000): Freakshow. First Person Media and Factual Television.London: Pluto Press.

Dreyfus, Hubert L. & Rabinow, Paul (1982/1983): Michel Foucault. BeondStructuralism and Hermeneutics. 2. painos. Chicago: Chicago Uni-versity Press.


Driscoll, Catherine (2000): The Woman in Process: Deleuze, Kristeva andFeminism. Teoksessa Ian Buchanan & Claire Colebrook (toim.):Deleuze and Feminist Theory. Edinburgh: Edinburgh UniversityPress.

Dyer, Richard (1988/2002): Valkoinen. Suomentaneet Pirjo Ahokas &Pauliina Nurminen. Teoksessa Richard Dyer: Älä Katso. Seksuaali-suus ja rotu viihteen kuvastossa. Tampere: Vastapaino. (White.Screen 29: 4, 44–64.)

Durkheim, E. (1897/1952): Suicide: A Study in Sociology. London: Rout-Routledge and Kegan Paul Ltd.

Eagleton, Terry (2003): Sweet Violence. The Idea of Tragic. Malden & Ox-ford & Victoria & Berlin: Blackwell.

Easthope, Antony (1986/1990): What a Man’s Gotta Do. The MasculineMyth in Popular Culture. New York & London: Routledge.

Eco, Umberto (1975): Trattato di semiotica generale. Milano: Bompiani.Eco, Umberto (1983/1985): Jälkisanat Ruusun nimeen. Suomentanut Ai-

ra Buffa. Teoksessa Umberto Eco: Matka arkipäivän epätodelli-suuteen. Helsinki: WSOY. (Postille a Il nome della rosa.)

Eco, Umberto (1984b/2000): Prefazione. Teoksessa Paulo Santarcangeli:Il libro dei labirinti. Storia di un mito e di un simbolo. Milano: Fras-sinelli.

Eerikäinen, Hannu (2002): Elämää laboratoriossa: tieteiskuvitelmista teo-riafiktioihin. Ruumiin, koneen ja halun metamorfoosi post-teori-assa. Lähikuva 2: 56–75.

Elias, Norbert (1982/1993): Kuolevien yksinäisyys. Suomentanut Jari Nie-minen & Paula Nieminen. Helsinki: Gaudeamus. (Über die Ein-samkeit der Sterbenden in unseren Tagen.)

Ende, Michael (1973): Momo. Stuttgart: Thienemann.Epstein, Jonathan S. & Pratto, David J. (1990): Juvenile Delinquency

and Satanic Identification. Popular Music and Society 14: 4, 67–76.Eräsaari, Leena (2002): Julkinen tila ja valtion yhtiöittäminen. Helsinki:

Gaudeamus.Eskola, Antti (1982): Vuorovaikutus, muutos, merkitys. Sosiaalipsykologian

perusteiden kriittinen tarkastelu. Helsinki: Tammi.Fairbrother, Trevor (1989): Skulls. Teoksessa Gary Garrels (toim.): The

Work of Andy Warhol. Dia Art Foundation. Discussions in Con-temporary Culture number 3. Seattle: Bay Press.

Falk, Pasi (1994): The Consuming Body. London & Thousand Oaks & NewNew Delhi: SAGE.

Falk, Pasi (1995): Written in Flesh. Body & Society 1: 1, 95–105.


Farrell, Kirby (1998): Post-traumatic Culture. Injury and Interpretation inthe Nineties. Baltimore & London: The Johns Hopkins UniversityPress.

Favazza, Armando R. (1996): Bodies under Siege. Self-mutilation in Cul-ture and Psychiatry. 2. painos. Baltimore & London: The JohnsHopkins University Press.

Featherstone, Mike (1982/1991): The Body in Consumer Culture. Teok-sessa Mike Featherstone, Mike Hepworth & Bryan S. Turner(toim.): The Body. Social Process and Cultural Theory. Lontoo &Newbury Park & New Delhi: Sage.

Fernbach, Amanda (2002): Fantasies of Fetishism. From Decadence to thePost-Human. New Brunswick, New Jersey: Rutgers UniversityPress.

Fetveit, Arild (1999): Reality TV in the Digital Era: a Paradox in VisualCulture? Media, Culture & Society 21: 6, 787–804.

Fisher, Jill A. (2002): Tattooing the Body, Marking Culture. Body & So-ciety 8: 4, 91–107.

Flieger, Jerry Aline (2000): Becoming-Woman: Deleuze, Schreber andMolecular Identification. Teoksessa Ian Buchanan & Claire Cole-brook (toim.): Deleuze and Feminist Theory. Edinburgh: Edin-burgh University Press.

Flynn, Tom (1998): The Body in Three Dimensions. New York: Harry N. Abrams.

Fonagy, Peter; Moran, George S. & Target, Mary (1993): Aggression andthe Psychological Self. International Journal of Psycho-Analysis 74:2, 471–485.

Fonagy, Peter & Targer, Mary (1995): Understanding the Violent Patient:The Use of the Body and the Role of the Father. InternationalJournal of Psycho-Analysis 76: 3, 487–501.

Fonagy, Peter; Gergely, György; Jurist, Elliot L. & Target, Mary (2002):Affect Regulation, Mentalization and the Development of the Self.New York: Other.

Ford, Simon (1999): Wreckers of Civilisation. The Story of COUM Trans-missions & Throbbing Gristle. London: Black Dog.

Foster, Hal (1996): Death in America. October 74: Winter, 36–59.Foucault, Michel (1966/1999): Les mots et les choses. Une archéologie des

sciences humaines. Paris: Gallimard.Foucault, Michel (1969/1994): Qu’est-ce qu’un auteur? Teoksessa Michel

Foucault: Dits écrits I, 1954-1969. Paris: Gallimard.Foucault, Michel (1971/1994): La prison partout. Teoksessa Michel Fou-

cault: Dits et écrits II, 1970-1975. Paris: Gallimard.


Foucault, Michel (1975a): Surveiller et punir. Naissance de la prison. Paris:Gallimard.

Foucault, Michel (1975a/1980): Tarkkailla ja rangaista. Suomentanut Ee-vi Nivanka. Helsinki: Otava. (Surveiller et punir. Naissance de laprison.)

Foucault, Michel (1975b/1994): Sur la sellette. Teoksessa Michel Foucault:Dits et écrits II, 1970-1975. Paris: Gallimard.

Foucault, Michel (1976): Histoire de la sexualité 1. La volonté de savoir.Paris: Gallimard.

Foucault, Michel (1977/1994): L’œil du pouvoir. Teoksessa Michel Fou-cault: Dits et écrits III, 1976-1979. Paris: Gallimard.

Foucault, Michel (1978/1994): La société disciplinaire en crise. TeoksessaMichel Foucault: Dits et écrits III, 1976-1979. Paris: Gallimard.

Frank, Arthur W. (1995): The wounded Storyteller. Body, Illness, and Ethics.Chicago & London: The University of Chicago Press.

Freud, Sigmund (1908/1981): Character and Anal Erotism. TeoksessaSigmund Freud: The Standard Edition of Complete PsychologicalWorks. Vol 9, 167–175. London: The Hogart Press & The Institu-te of Psycho-Analysis.

Freud, Sigmund (1911/1981): Psycho-analytic Notes on an Autobiograp-hical Account of a Case of Paranoia (Dementia Paranoides). Teok-sessa Sigmund Freud: The Standard Edition of Complete Psycholo-gical Works. Vol. 12, 9–82. London: The Hogart Press & The Ins-titute of Psycho-Analysis.

Freud, Sigmund (1914/1981): From the History of an Infantile Neuro-sis. Teoksessa Sigmund Freud: The Standard Edition of CompletePsychological Works. Vol. 17, 1–122. London: The Hogart Press &The Institute of Psycho-Analysis.

Freud, Sigmund (1917/1981): On Transformations of Intinct as Exemplified in Anal Erotism. Teoksessa Sigmund Freud: The StandardEdition of Complete Psychological Works. Vol. 17, 125–134. Lon-don: The Hogart Press & The Institute of Psycho-Analysis.

Freud, Sigmund (1919/1947): Das Unheimliche. Teoksessa SigmundFreud: Gesammelte Werke, Bd. XII, 227–268. London: Imago.

Freud, Sigmund (1919/2005): Das Unheimliche – epämukavuuden elä-myksestä. Suomentanut Markus Lång. Teoksessa Sigmund Freud:Murhe ja Melankolia sekä muita kirjoituksia. Tampere: Vastapaino.(Das Unheimliche.)

Friedell, Egon (1927–1931/2005): Kulturgeschichte der Neuzeit: die Krisisder europäischen Seele von der schwarzen Pest bis zum Weltkrieg.München: Deutscher Taschenbuch Verlag.


Friedell, Egon (1928/1989): Uuden ajan kulttuurihistoria. Eurooppalai-sen sielun kriisi mustasta surmasta maailmansotaan asti. 2: Barokkija rokokoo, valistus ja vallankumous. Kääntänyt Erik Ahlman. Hel-sinki: WSOY. (Kulturgeschichte der Neuzeit: die Krisis der euro-päischen Seele von der schwarzen Pest bis zum Weltkrieg. 2: Barockund Rokoko, Aufklärung und Revolution.)

Fromm, Erich (1973/1976): Tuhoava ihminen. Kirjayhtymä, Helsinki.Furedi, Frank (2002): Paranoid parenting. Why ignoring the experts may be

best for your child. Chicago: Chicago Review Press.Furedi, Frank (2004): Therapy Culture. Cultivating Vulnerability in an Un-

certain Age. London & New York: Routledge.Gardiner, Judith (2000): South Park, Blue Men, Anality, and Market Mas-

culinity. Men and Masculinities 2: 3, 251–271.Garrrard, Mary D. (1989): Artemisia Gentileschi. The Image of the Female

Hero in Italian Baroque Art. Princeton, New Jersey: PrincetonUniversity Press.

Gerdt, Armas (2004): Petrin matka Myyrmanniin. Helsinki: Gummerus.Giddens, Anthony (1990): Consequences of Modernity. Cambridge: Poli-

ty Press.Giddens, Anthony (1991): Modernity and Self-Identity. Self and Society in

the Late Modern Age. Cambridge: Polity Press.Giddens, Anthony (1994): Living in a Post-Traditional Society. Teokses-

sa Ulrich Beck, Anthony Giddens & Scott Lash: Reflexive Moder-nization. Politics, Tradition and Aesthetics in the Modern Social Or-der. Cambridge: Polity Press.

Giroux, Henry A. (1996): Fugitive Cultures: Race, Violence and Youth.New York & London: Routledge.

Giroux, Henry A. (1997): Channel Surfing. Racism, The Media, and TheDestruction of Today’s Youth. New York: St. Martin’s Griffin.

Giroux, Henry A. (2003): The Abandoned Generation. Democracy Beyondthe Culture of Fear. New York: Palgrave Macmillan.

Glass, James M. (1993): Shattered selves: Multiple Personality in a Postmo-dern World. New York: Cornell University Press.

Goodall, Jane (1999): An Order of Pure Decision: Un-Natural Selectionin the Work of Stelarc and Orlan. Body & Society 5: 2–3, 149-170.

Goodchild, Philip (1996): Deleuze and Guattari. An Introduction to thePolitics of Desire. London, Thousand Oaks & New Delhi: SAGE.

Gordon, Richard A. (1990): Anorexia and Bulimia. Anatomy of a SocialEpidemic. Cambridge, Massachusetts & Oxford: Basil Blackwell.

Gorer, Geoffrey (1955/1965): The Pornography of Death. Teoksessa Geoff-rey Gorer: Death, Grief, and Mourning in Contemporary Britain.London: The Cresset Press.


Gray, Chris Hables (2001): Cyborg Citizen. Politics in the Posthuman Age.New York & London: Routledge.

Gray, Chris Hables & Mentor, Steven (1995): The Cyborg Body Politic.Version 1.2. Teoksessa Chris Hables Gray (toim.): Cyborg Hand-book. New York & London: Routledge.

Griffiths, Mark (1999): Violent Video Games and Aggression: A Reviewof the Literature. Aggression and Violent Behavior 4: 2, 203–212.

Grindstaff, Laura (1997): Producing Trash, Class, and the Money Shot:A Behind-the-Scenes Account of Daytime TV Talk Shows. Teok-sessa James Lull ja Stephen Hinerman (toim.): Media Scandals.Morality and Desire in the Popular Culture Marketplace. Cambrid-ge: Polity Press.

Grogan Sarah (1999): Body image. Understanding body dissatisfaction inmen, women and children. London & New York: Routledge.

Grogan, Sarah & Wainwright, Nicola (1996): Growing up in the Cultu-re of Slenderness. Girls’ Experiences of Body Dissatisfaction. Wo-men’s Studies International Forum 19: 6, 665–673.

Grosz, Elizabeth (1994a): Volatile Bodies. Toward a Corporeal Feminism.Bloomington & Indianapolis: Indiana University Press.

Grosz, Elizabeth (1994b): A Thousand Tiny Sexes: Feminism and Rhizo-matics. Teoksessa Constantin V. Boundas & Dorothea Olkowski(toim.): Gilles Deleuze and the Theater of Philosophy. New York –Lontoo: Routledge.

Grosz, Elizabeth (2000): Deleuze’s Bergson: Duration, the Virtual anda Politics of the Future. Teoksessa Ian Buchanan & Claire Cole-brook (toim.): Deleuze and Feminist Theory. Edinburgh: Edin-burgh University Press.

Grunenberg, Christoph (1997): Unsolved Mysteries. Gothic Tales fromFrankenstein to the Hair Eating Doll. Teoksessa Christoph Gru-nenberg (toim.): Gothic: Transmutations of Horror in Late Twen-tieth Century Art. Boston & Cambridge, Massachusetts & Lon-don: The Institute of Contemporary Art & The MIT Press.

Grönfors, Martti (1994): Miehinen kulttuuri ja väkivalta. Teoksessa Jor-ma Sipilä & Arto Tiihonen (toim.): Miestä rakennetaan – masku-liinisuuksia puretaan. Tampere: Vastapaino.

Guattari, Félix (1986/1996): The Postmodern Impasse. Kääntänyt ToddDufresne. Teoksessa Gary Genoska (toim.): The Guattari Reader.Oxford & Cambridge, Massachusetts: Blackwell.

Guattari, Félix (1989): Cartographies Schizoanalytiques. Paris: Galilée.Guattari, Félix (1992): Chaosmose. Paris: Galilée.


Guattari, Félix (1993/1996): Postmodernism and Ethical Abdication.Teoksessa Gary Genoska (toim.): The Guattari Reader. Oxford &Cambridge, Massachusetts: Blackwell.

Hacking, Ian (1995): Rewriting the Soul: Multiple Personality and the Scien-ces of Memory. Princeton, New Jersey: Princeton University Press.

Halberstam, Judith (1994): F2M: The Making of Female Masculinity.Teoksessa Laura Doan (toim.): The Lesbian Postmodern. NewYork: Columbia University Press, 210–228.

Haraway, Donna (1991): Simians, Cyborgs, and Women. The Reinventa-tion of Nature. New York: Routledge.

Haraway, Donna (1995): Cyborgs and Symbionts Living Together in TheNew World Order. Teoksessa Chris Hables Gray (toim.): CyborgHandbook. New York & London: Routledge.

Harber, Clive (2002): Schooling as Violence: an Exploratory Overview.Educational Review 54: 1, 7–16.

Harding, Sandra (1986): The Science Question in Feminism. Ithaca & Lon-don: Cornell University Press.

Harding, Sandra (1998): Is Science Multicultural? Postcolonialism, Femi-nism, and Epistemologies. Bloomington & Indianapolis: IndianaUniversity Press.

Hardt, Michael & Negri, Antonio (2000): Empire. Cambridge, Massa-chusetts & London, England: Harvard University Press.

Hardt, Michael & Negri, Antonio (2004): Multitude: War and Democ-racy in the Age of Empire. New York: Penguin Press.

Harjunen, Hannele (2002): The Construction of an Acceptable FemaleBody in Finnish Schools. Teoksessa Vappu Sunnari, Jenny Kangas-vuo & Mervi Heikkinen (toim.): Gendered and Sexualised Violencein Educational Environments. Oulu: Oulu University Press.

Harrell, Jack (1994): The Poetics of Destruction: Death Metal Rock. Po-pular Music and Society 18: 1, 91–103.

Hearn, Jeff (1996): Is Masculinity Dead? A Critique of the Concept ofMasculinity/masculinities. Teoksessa Máirtín Mac an Ghaill (toim.):Understanding Masculinities. Social Relations and Cultural Arenas.Buckingham & Philadelphia: Open University Press.

Hearn, Jeff (1998a): Theorizing Men and Men’s Theorizing: Varieties ofDiscursive Practices in Men’s Theorizing of Men. Theory and So-ciety 27: 6, 781–816.

Hearn, Jeff (1998b): The Violences of Men. How Men Talk About and HowAgencies Respond to Men’s Violence to Women. Lontoo & ThousandOaks & New Delhi: SAGE.


Hearn, Jeff (1999): Miesten tuntemiinsa naisiin kohdistama väkivaltakriittisen tutkimuksen kohteena. Kääntänyt Arto Jokinen & LiisaHusu. Teoksessa Arto Jokinen (toim.): Mies ja muutos. Kriittisenmiestutkimuksen teemoja. Tampere: Tampere University Press.

Hegarty, Paul (2001): Bataille, Conceiving Death. Paragraph 23: 2,173–190.

Heim, Michael (1993): The Metaphysics of Virtual Reality. New York &Oxford: Oxford University Press.

Heiman, Rachel J. (2001): The Ironic Contradictions in the Discourseon Generation X. Or How ‘Slackers’ Are Saving Capitalism.Childhood 8: 2, 275–293.

Heinimäki, Jaakko (2002): Kittilän voima. Teoksessa Eija Aarnio (toim.):Kalervo Palsa. Toinen tuleminen. Resurrection. Helsinki: Like.

Heinämaa, Sara (1993): Paikka tutkimuksessa. Henkilökohtaisen paikan-määrityksen vaatimus naistutkimuksessa. Naistutkimus 6: 1, 22–35.

Heiskala, Risto (1996): Kohti keinotekoista yhteiskuntaa. Helsinki: Gau-deamus.

Helén, Ilpo (1993): Cruising. Paranooinen ja skitsofreeninen miesefek-ti. Teoksessa Pirjo Ahokas, Martti Lahti & Jukka Sihvonen(toim.): Mieheyden tiellä. Maskuliinisuus ja kulttuuri. Jyväskylä.Jyväskylän yliopisto. Nykykulttuurin tutkimusyksikkö. Julkaisu39.

Hewitt, Kim (1997): Mutilating the Body: Identity in Blood and Ink. Bow-ling Green: Bowling Green State University Popular Press,.

Hietala, Veijo (1993): Mies ja masokismi eli klassinen masokistinen teks-ti. Lähikuva, 2.

Hietala, Veijo (2000): Tosi-tv: neorealismia vai realismin simulaatiota.Lähikuva, 4, 31–38.

Hill, Annette (2002): Big Brother. The Real Audience. Television & NewMedia 3: 3, 323–340.

Hjelm, Titus (2005a): Saatananpalvonta, media ja suomalainen yhteiskun-ta. Helsinki: Yliopistopaino.

Hjelm, Titus (2005b): Nuoret toimijoina suomalaisessa saatananpalvon-tauutisoinnissa. Nuorisotutkimus 23: 4, 19–34.

Hochman, Steve (1993): The Pleasure of Pain. Rolling Stone 21: 1, 13–14.

Hochschild, Arlie Russell (1983): The Managed Heart. Commercializa-tion of Human Feeling. Berkeley, Los Angeles & London: Univer-sity of California Press.

Hochschild, Arlie Russell (2003): The Commercialization of Intimate Life.Notes from Home and Work. Berkeley, Los Angeles & London:University of California Press.


Hoikkala, Tommi (toim.) (1991): Törmäävät tulkinnat. Kirja nuorista januoruudesta. Helsinki: Gummerus.

Hoikkala, Tommi & Hakkarainen, Pekka (2005): Small Tales AboutHealth Literacy. Teoksessa Pekka Hakkarainen & Tommi Hoik-kala (toim.): Youth Cultures & Health Literacy – Implications forPrevention and Policy. Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto & STA-KES.

Hoikkala, Tommi & Paju, Petri (2002): Sukupolvitutkimus ja nuoriso-politiikka. Teoksessa Heikki Silvennoinen (toim.): Nuorisopoli-tiikka Suomessa 1960-luvulta 2000-luvulle. Helsinki: Nuoriso-tutkimusverkosto, Nuorisoasiain neuvottelukunta ja Opetusmi-nisteriö.

Holland, Eugene W. (1999): Deleuze and Guattari’s Anti-Oedipus. Intro-duction to Schizoanalysis. London & New York: Routledge.

Holland, Eugene W. (2000): Nizan’s Diagnosis of Existentialism and thePerversion of Death. Teoksessa Buchanan, Ian & Marks, John(toim.): Deleuze and Literature. Edinburgh: Edinburgh UniversityPress.

Holmes, Su (2004):“Reality Goes Pop!” Reality TV, Popular Music, andNarratives of Stardom in Pop Idol. Television & New Media 5 (2),147–172.

Holtz, Geoffrey T. (1995): Welcome to the Jungle. The Why Behing “Gene-ration X”. New York: St. Martin’s Griffin.

Honkasalo, Marja-Liisa & Utriainen, Terhi (1992): Kuolemalla kuole-mista vastaan. Abjekti ja kuoleman metaforat naisten itsemurha-viesteissa. Psykologia 27: 2, 196–207.

Honkatukia, Päivi (1997): Rikokset ja sallittu naiseus. Tyttöjen suhtau-tuminen varastamiseen ja väkivaltaan. Nuorisotutkimus 15: 3, 14–23.

Husso, Marita (2003): Parisuhdeväkivalta. Lyötyjen aika ja tila. Tampere:Vastapaino.

Huyssen, Andreas (1986/1988): After the Great Divide. Modernism, MassCulture and Postmodernism. Basingstoke: Macmillan.

Huxley, Martin (1997): Nine Inch Nails: Self-Destruct. New York: St. Mat-tin’s Press.

Hänninen, Vilma (2000): Sisäinen tarina, elämä ja muutos. Tampere: Uni-versity of Tampere.

Hänninen, Ville (2002): Tämän takana on todellisuus – Sarjakuvat Ka-lervo Palsan tuotannon ytimenä. Teoksessa Eija Aarnio (toim.): Ka-lervo Palsa. Toinen tuleminen. Resurrection. Helsinki: Like.

Irwin, Katherine (2001): Legitimating the First Tattoo: Moral Passagethrough Informal Interaction. Symbolic Interaction 24:1, 49–73.


Irwin, Katherine (2003): Saints and sinners: Elite Tattoo Collectors andTattooists as Positive and Negative Deviants. Sociological Spectrum23: 1, 27–57.

James, Allison (1993): Childhood Identities. Self and Social Relationshipsin the Experience of the Child. Edinburgh: Edinburgh UniversityPress.

James, Allison & Prout, Alan (toim.) (1997): Constructing and Reconstruc-ting Childhood. London & Washington: Falmer.

James, Allison; Jenks, Chris & Prout, Alan (1998): Theorizing Childhood.Cambridge: Polity Press.

Jeffreys, Sheila (2000): ‘Body Art’ and Social Status: Cutting, Tattooingand Piercing from a Feminist Perspective. Feminism & Psychology10: 4, 409-429.

Jeffreys, Sheila (2002): The International Political Economy of Porno-graphy. Teoksessa Ihminen lihatiskillä. Tasa-arvoasiain neuvottelu-kunnan 30-vuotisseminaarin seminaariraportti. Helsinki: Sosiaa-li- ja terveysministeriö, tasa-arvoasiain neuvottelukunta.

Jokinen, Arto (1995): Potentiaalinen peto. Police-aurinkolasimainoksenmaskuliiniset merkit. Teoksessa Mikko Lehtonen (toim.): Aata-min puvussa. Liaanilla Hemingwaysta Königiin. Tampere: Tampe-reen yliopisto. Yleinen kirjallisuustiede. Julkaisuja 28.

Jokinen, Arto (2000): Panssaroitu maskuliinisuus. Mies, väkivalta ja kult-tuuri. Tampere: Tampere University Press.

Jones, Ernest (1931/1959): On The Nightmare. 2. painos. New York: GrovePress.

Jones, Richard (2000): Digital Rule. Punishment, Control and Techno-logy. Punishment & Society 2: 1, 5–22.

Julkunen, Raija (2001): Suunnanmuutos. 1990-luvun sosiaalipoliittinenreformi Suomessa. Vastapaino: Tampere.

Julkunen, Raija; Nätti, Jouko & Anttila, Timo (2004): Aikanyrjähdys. Kes-kiluokka tietotyön puristuksessa. Tampere: Vastapaino.

Järnefelt, Noora & Lehto, Anna-Maija (2002): Työhulluja vai hulluja töi-tä? Tutkimus kiirekokemuksista työpaikoilla. Tutkimuksia 235.Helsinki: Tilastokeskus.

Järventie, Irmeli (1993): Selviytyä hengiltä. Sosiaalipsykologinen ja sosiaali-psykiatrinen näkökulma itsemurhiin. Helsinki: Sosiaali- ja terveys-alan tutkimus- ja kehittämiskeskus Stakes. Tutkimuksia 34.

Järventie, Irmeli (2003): Muuttuva lapsuus. Teoksessa Harri Melin & Jou-ko Nikula (toim.): Yhteiskunnallinen muutos. Tampere: Vastapaino.

Järventie, Irmeli & Sauli, Hannele (toim.) (2001): Eriarvoinen lapsuus.Helsinki: WSOY.


Kajamaa, Ritva (1994): ”Kaikesta hyvästä joutuu maksamaan!” Insestinpsykodynamiikka. Teoksessa Sara Heinämaa & Sari Näre (toim.):Pahan tyttäret. Sukupuolitettu pelko, viha ja valta. Helsinki: Gau-deamus.

Kaltiala-Heino, Riittakerttu, Rimpelä, Matti, Rantanen, Päivi, Rimpelä,Arja (1998): Koulukiusaaminen ja itsetuhoajatukset. Suomen lää-kärilehti 53: 24, 2543–2549.

Kaltiala-Heino, Riittakerttu & Rimpelä, Matti & Rantanen, Päivi & Laip-pala, Pekka (1999): Finnish Modification of the 13-item BeckDepression Inventory in Screening an Adolescent Population forDepressiveness and Positive Mood. Nordic Journal of Psychiatry53: 6, 451–457.

Karjalainen, Tuula (2002): Esipuhe. Teoksessa Eija, Aarnio (toim.): Ka-lervo Palsa. Toinen tuleminen. Resurrection. Helsinki: Like.

Kauppinen, Timo ym. (toim.) (2000): Työ ja terveys Suomessa v. 2000.Helsinki: Työterveyslaitos.

Keller, Luzius (1966): Piranèse et les Romantiques Français. Le mythe desescaliers en spirale. Paris: Librairie José Corti.

Kilborn, Richard (1994):‘How Real Can You Get?’: Recent Developmentsin ‘Reality’ Television. European Journal of Communication 9: 4,421–439.

Kilby, Jane (2001): Carved in Skin. Bearing Witness to Self-harm. Teok-sessa Sara Ahmed & Jackie Stacey (toim.): Thinking Through theSkin. London & New York: Routledge.

Kimmel, Michael S. & Mahler Matthew (2003): Adolescent Masculini-ty, Homophobia, and Violence. Random School Shootings,1982–2001. American Behavioral Scientist 46: 10, 1439–1458.

Kinnunen, Ulla & Mauno, Saija (2002): Työ ja perhe-elämä vanhempien ja lasten näkökulmasta. Teoksessa Anna Rönkä ja Ulla Kinnu-nen (toim.): Perhe ja vanhemmuus. Suomalainen perhe-elämä ja sentukeminen. Jyväskylä: PS-kustannus.

Kinnunen, Ulla; Sallinen, Marjukka & Rönkä, Anna (2001): Vanhem-pien työ ja vanhemmuus nuorten kokemana: yhteydet nuortenhyvinvointiin. Psykologia 36: 6, 407–418.

Kirk, G.S.; Raven, J.E. & Schofield, M. (1957/1983): The Presocratic Phi-losophers. A Critical History with a Selection of Texts. 2. painos.Cambridge & New York & New Rochelle & Melbourne & Syd-ney: Cambridge University Press.

Kivimäki, Riikka (2001): Perhe ja lapset tietoyhteiskunnassa. TeoksessaMarjatta Kangassalo & Juha Suoranta (toim.): Lasten tietoyhteis-kunta. Tampere: Tampere University Press.


Kivivuori, Janne (1992): Psykokulttuuri. Sosiologinen näkökulma arjen psy-kologisoitumisen prosessiin. Helsinki: Hanki ja jää.

Klein, Naomi (2001): No logo. Tähtäimessä brändivaltiaat. Helsinki: WSOY.(No Logo – Taking Aim at the Brand Bullies.)

Kline, Stephen (1993): Out of the Garden. London: Verso.Kline, Stephen; Dyer-Witheford, Nick & De Peuter, Greig (2003): Digi-

tal Play: The Interaction of Technology, Culture, and Marketing.Montreal and Kingston: McGill-Queens’s University Press.

Knight, Peter (2000): Conspiracy Culture. From Kennedy Assasination tothe X-Files. London & New York: Routledge.

Knox, Michele, Carey, Michael & Kim, Wun Jung (2003): Aggression inInpatient Adolescents: The Effects of Gender and Depression.Youth & Society 35: 2, 226–242.

Kopf, Biba (1987): Bacillus Culture. Teoksessa Charles Neal: Tape Delay.Confessions from the Eighties Underground. London: SAF Pub-lishing.

Kovacs, Maria (1980/1981): Rating Scales to Assess Depression in School-aged Children. Acta Paedopsychiat. 46: 305–315.

Kovacs, Maria (1992): Children’s Depression Inventory. New York: Multi-Health Systems.

Kovacs, Maria & Beck, Aaron (1977): An Empirical-Clinical Approachtowards a Definition of Childhood Depression. Teoksessa Joy G.Schulterbrandt & Allen Raskin (toim.): Depression in Childhood:Diagnosis, Treatment and Conceptual Models. New York: RavenPress.

Kristeva, Julia (1980): Pouvoirs de l’horreur. Essai sur l’abjection. Paris: Seuil.Kristeva, Julia (1987): Soleil noir. Dépression et mélancolie. Paris: Gallimard.Kristeva, Julia (1993): Les nouvelles maladies de l’ame. Paris: Fayard.Kupfer, Alexander (1992): Piranesis Carceri. Enge und Unendlichkeit in

den Gefängnissen der Phantasie. Stuttgart & Zürich: Belser Verlag.Lagerspetz, Kirsti & Björkqvist, Kaj (1994): Indirect Aggression in Boys

and Girls. Teoksessa L. Rowell Huesmann (toim.): Aggressive Be-havior. Current Perspective. New York & London: Plenum Press.

Lair, Daniel J.; Sullivan Katie & Cheney, George (2005): Marketizationand the Recasting of the Professional Self. Management Commu-nication Quarterly 18: 3, 307–343.

Laing, R. D. (1960/1999): The Divided Self. An Existential Study in Sani-ty and Madness. London & New York: Routledge.

Lake, Howard (2001): “Jump on in, You’re in Safe Hands.” Flash-Framesfrom the Automobile Cargo Bay Experience. Teoksessa MikitaBrottman (toim.): Car Crash Culture. New York: Palgrave.


Lallukka, Kirsi (2003): Lapsuusikä ja ikä lapsuudessa. Tutkimus 6–12-vuo-tiaiden sosiokulttuurisesta ikätiedosta. Jyväskylä: Jyväskylän yliopis-to. Studies in Education Psychology and Social Research 215.

Lambert, Gregg (2000): ”On the Uses and Abuses of Literature for Life” Teoksessa Ian Buchanan ja John Marks (toim.): Deleuze andLiterature. Edinburgh: Edinburgh University Press.

Lasch, Christopher (1979/1991): The Culture of Narcissism. American Lifein an Age of Diminishing Expectations. 2. uudistettu painos. NewYork & London: Norton.

Lasch, Christopher (1990/1991): Afterword: The Culture of NarcissismRevisited. Teoksessa Christopher Lasch: The Culture of Narcissism.American Life in an Age of Diminishing Expectations. New York &London: Norton.

Lash, Scott (1984/1991): Genealogy and the Body: Foucault/Deleuze/Nietzsche. Teoksessa Mike Featherstone, Mike Hepworth & Bry-an S. Turner. (toim.): The Body. Social Process and Cultural Theory.London & Newbury Park & New Delhi: SAGE.

Lash, Scott (2002): Critique of Information. London & Thousand Oaks& New Delhi: Sage.

Le Bon, Gustave (1895/1963): Psychologie des foules. Paris: Quadrige &Presses Universitaires de France.

Le Breton, David (2000a): Playing Symbolically with Death in ExtremeSports. Body & Society 6: 1, 1–11.

Le Breton, David (2000b): Passions du risque. 3. painos. Paris: Métailié.Le Breton, David (2002a): Conduites à risqué. Paris: Quadrige & PUF.Le Breton, David (2002b): Signes d’identité. Tatouages, piercings et autres

marques corporelles. Métailié, Paris.Le Breton, David (2003): La peau et la trace. Sur les blessures de soi. Paris:

Métailié.Le Breton, David (2004): The Anthropology of Adolescent Risk-taking

Behaviours. Body & Society 10: 1, 1–15.Leder, Drew (1999): Flesh and Blood: A Proposed Supplement to Mer-

leau-Ponty. Teoksessa Donn Welton (toim.): The Body. Classic andContemporary Readings. Malden, Massachusetts & Oxford: Black-well.

Lee, Nick (2001): Childhood and Society. Growing up in an Age of Uncer-tainty. Buckingham & Philadelphia: Open University Press.

Lehto, Anna-Maija & Sutela, Hanna (1998): Tehokas, tehokkaampi, uu-punut. Työolotutkimusten tuloksia 1977-1997. Työmarkkinat 1998:12. Helsinki: Tilastokeskus.


Lehto, Anna-Maija & Järnefelt, Noora (toim.) (2000): Jaksaen ja jous-taen. Artikkeleita työolotutkimuksesta. Tutkimuksia 230. Helsinki:Tilastokeskus.

Lehtonen, Mikko (1994): Kyklooppi ja kojootti: Subjekti 1600–1900 -luku-jen kulttuuri- ja kirjallisuusteorioissa. Tampere: Vastapaino.

Lehtonen, Mikko (1995): Pikku jättiläisiä. Maskuliinisuuden kulttuurinenrakentuminen. Tampere: Vastapaino.

Lehtonen, Turo-Kimmo & Mäenpää, Pasi (1997): Valtava mustekala. Kuin-kauppakeskusta käytetään? Helsinki: Helsingin kaupungin tieto-keskuksen tutkimuksia 1997:6.

Lehtonen, Turo-Kimmo (1999): Rahan vallassa. Ostoksilla käyminen jamarkkinatalouden henki. Helsinki: Tutkijaliitto.

Leibniz, Gottfried Wilhelm (1714/1995): Monadologia. SuomentanutJyrki Siukonen. Helsinki: Gaudeamus.

Lepistö, Vappu (1990): Vincent van Gogh. Synteesi 9: 2–3, 131–144.Lepistö, Vappu (1991): Kuvataiteilija taidemaailmassa. Helsinki: Tutki-

jaliitto.Levenkron, Steven (1998): Cutting. Understanding and Overcoming Self-

Mutilation New York & London: W.W. Norton and Company.Lévy, Pierre (1998): Becoming Virtual. Reality in the Digital Age. Kääntä-

nyt Robert Bononno. New York & London: Plenum Trade.Levä, Ilkka (2003): ”Sotakirveet esiin!” Miehisyyden hauraat rajat työ jää-

kiekossa. Liikunta ja tiede 40: 1, 4-9.Levä, Ilkka (2005): Turvattomuus ja rajat nykyajan ydinkokemuksena.

Psykohistorialllinen näkökulma nykyajan historiaan. TeoksessaPäivi Rantala & Marja Tuominen (toim.): Rajoilla puheenvuorojatutkimuksen rajoista ja rajojen tutkimisesta. Rovanniemi: Lapin yli-opistokustannus.

Levä, Ilkka; Näre, Sari & Oksanen, Atte (2003): Myyrmannin räjähdys-tä tuskin voi selittää kausaalisesti. Sosiologia 40: 4, 329–330.

Littlewood, Roland (2002): Pathologies of the West. An Anthropology ofMental Illness in Europe and America. London: Continuum.

Liukkonen, Marjo (1994): Intohimorikoksen anatomia. Teoksessa JormaSipilä & Arto Tiihonen (toim.): Miestä rakennetaan – maskuliini-suuksia puretaan. Tampere: Vastapaino.

Lockwood, David (1992): Solidarity and Schism. ‘The Problem of Dis-order’. Teoksessa David Lockwood: Durkeheimian and MarxistSociology. Oxford: Clarendon Press.

Lore, Richard K. & Schultz, Lori A. (1993): Control of Human Aggres-sion: A Comparative Perspective. American Psychologist 48: 1, 16–25.


Lunch, Lydia (1996/2000): Dread. Teoksessa Peter Matzke & Tobias See-liger: Gothic! Die Szene in Deutschland aus der sicht ihrer Macher.Berlin: Schwarzkopf & Schwarzkopf.

Lury, Celia (1999): Marking Time with Nike: The Illusion of the Durab-le. Public Culture 11: 3, 499–526.

Lyng, Stephen (1990): Edgework: A Social Psychological Analysis of Vo-luntary Risk Taking. American Journal of Sociology 95: 4, 851–886.

Lyon, David (1994): The Electronic Eye: The Rise of Surveillance Society.Minneapolis: University of Minnesota Press.

Lähteenmaa, Jaana (1989): ”Rockin miehisyys – nousua ja laskua.” Teok-sessa Jaana Lähteenmaa (toim.): Rockin seksuaalisuus. Helsinki:Gaudeamus.

MacAniff Zila, Laurie & Kiselica, Mark S. (2001): Understanding andCounseling Self-Mutilation in Female Adolescents and YoungAdults. Journal of Counseling & Development 79: 1, 46–52.

Macksey, Richard (1962): The Artist in the Labyrinth: Design or Dasein.MLN 77: 3, 239–256.

Manninen, Kari (2002): Sodoman 120 päivää. Teoksessa Markiisi de Sade:Sodoman 120 päivää. Helsinki: Like.

Mannoni, Laurent (1994): Le grand art de la lumière et de l’ombre. Archéo-logie du cinema. Paris: Nathan.

Manson, Marilyn & Strauss, Neil (1998): The Long and Hard Road Outof Hell. London: Plexus.

Marenko, Betti (2002): Segni indelebili. Materia e desiderio del corpotatua-to. Milano: Feltrinelli.

Marinetti, F.T. (1912/2001): Manifesto tecnico della letteratura futurista.Teoksessa F.T. Marinetti: Teoria e invenzione futurista. Milano:Mondadori.

Maravall, José Antonio (1975/1986): Culture of the Baroque. Analysis ofa Historical Structure. Kääntänyt Terry Cochran. Manschester:Manschester University Press. (La Cultura del Barroco.)

Marcus, Greil (1989): Lipstick Traces. A Secret History of the Twentieth Cen-tury. Cambridge, Massachusetts. Harvard University Press.

Marcuse, Herbert (1964): One Dimensional Man: Studies in the Ideologyof Advanced Industrial Society. London: Routledge & Kegan Paul.

Marks, John (2000): Underworld: The People are Missing. Teoksessa IanBuchanan ja John Marks (toim.): Deleuze and Literature. Edin-burgh: Edinburgh University Press.

Massumi, Brian (1992): A User’s Guide to Capitalism and Schizophrenia.Deviations from Deleuze and Guattari. Massachusetts: The MITPress.


Massumi, Brian (2002): Parables for the Virtual. Movement, Affect, Sensa-tion. Durham & London: Duke University Press.

Martin, Jay (1988): Who Am I This Time? Uncovering the Fictive Persona-lity. New York & London: W.W. Norton.

Marx, Karl (1867/1962): Das Kapital. Kritik der politischen Oekonomie.Teoksessa Karl Marx & Friedrich Engels: Werke. Band 23. Berlin:Dietz Verlag.

McCosker, Anthony (2005): A Vision of Masochism in the Affective Painof Crash. Sexualities 8: 1, 30–48.

McGuffey, C. Shawn and Rich, Lindsay B. (1999): Playing in the Gen-der Transgression Zone. Race, Class, and Hegemonic Masculinityin Middle Childhood. Gender & Society 13: 5, 608–627.

McLane, Janice (1996): The voice on the Skin: Self-Mutilation and Mer-leau-Ponty’s Theory of Language. Hypatia 11: 4, 107–118.

McRobbie, Angela (1991): Feminism and Youth Culture. From Jackie toJust Seventeen. Hampshire & London: MacMillan.

Melton, Gordon J. (1999): The Vampire Book. The Encyclopedia of the Un-dead. Detroit & London: Visible Ink.

Menzio, Eva (toim.) (1981): Artemisia Gentileschi/Agostino Tassi. Atti diun processo per stupro. Milano: Edizione delle donne.

Merleau-Ponty, Maurice (1945/1998): Phénoménologie de la perception.Paris: Gallimard.

Merleau-Ponty, Maurice (1964a): Le visible et l’invisible. Paris: Gallimard.Merleau-Ponty, Maurice (1964b): L’Œil et l’Esprit. Paris: Gallimard.Meštrovic, Stjepan G. (1997): Postemotional Society. London & Thousand

Oaks: SAGE.Metzger, Richard (2002): Annihilating Reality: An Interview with Gene-

sis P-Orridge. Teoksessa Nick Mamatas, Maggie Balistreri, EllenMoyhinan & Don Goede (toim.): Painful but Fabulous. The Lives& Art of Genesis P-Orridge. New York: Soft Skull Press.

Meyrowich, Joshua (1984): The Adultlike Child and the Childlike Adult:Socialization in an Electronic Age. Dædalus: The Journal of Ameri-can Academy of Arts and Sciences 113: 3, 19–48.

Meyrowich, Joshua (1985): No Sense of Place. The Impact of Electronic Me-dia of Social Behavior. New York & Oxford: Oxford UniversityPress.

Miller, Alice (1980/1983): Am Anfang war Erziehung. Frankfurt am Maine:Suhrkamp.

Miller, Peter ja Rose, Nikolas (1997): Mobilizing the Consumer. Assemb-ling the Subject of Consumption. Theory, Culture & Society 14: 1,1–36.


Mirzoeff, Nicholas (1995): Bodyscape: Art, Modernity and the Ideal Figu-re. London: New York: Routledge.

Mosse, George L. (1996): The Image of Man. The Creation of Modern Mas-culinity. New York & Oxford: Oxford University Press.

Mumford, Lewis (1961): The City in History: Its Origins, Its Transforma-tions, and its Prospects. New York: Harcourt, Brace & World.

Munroe, R. L., Hulefeld, R., Rodgers, J. M., Tomeo, D. L., Yamazaki,S. K. (2000): Aggression Among Children in Four Cultures.Cross-Cultural Research 34: 1, 3–25.

Mureck, Carla (1990): “Die Hölle ist da, feiern wir das wärmende Feuer.”Zur Musik der Industrial Culture, Destroyed Music, Krach- undGeräusch-Music. Teoksessa Andrea Hoffmann & Kim Riemann(toim): Partitur der Träume. Über Musik un Klänge. Tübingen:Konkursbuch.

Mäenpää, Pasi (2005): Narkissos kaupungissa. Tutkimus kuluttaja-kaupun-kilaisesta ja julkisesta tilasta. Helsinki: Tammi.

Ndalianis, Angela (2004): Neo-Baroque Aesthetics and Contemporary En-tertainment. Cambridge, Massachusetts & London: The MITPress.

Nehring, Neil (1997): Popular Music, Gender, and Postmodernism. AngerIs an Energy. Thousand Oaks & London & New Delhi: SAGE.

Nikunen, Minna (2005): Surman jälkeen itsemurha. Kulttuuriset luoki-tukset rikosuutisissa. Tampere: Tampere University Press.

Nodier, Charles (1836): Piranèse, contes psychologiques, à propos de lamonomanie reflective. Teoksessa Ouevres completes de Charles No-dier, vol. 11: 167–204. Paris: Eugène Renduel.

Norberg-Schulz, Christian (1971/2003): Baroque Architecture. Milano:Electa.

Nykyri, Tuija (1998): Naisen viha. Jyväskylä: SoPhi.Näre, Sari (1994): Pakenevat prinssit. Naisvihaajan muotokuvia. Teok-

sessa Sara Heinämaa & Sari Näre (toim.): Pahan tyttäret. Suku-puolitettu pelko, viha ja valta. Helsinki: Gaudeamus.

Näre, Sari (1995): Etnopsykoanalyyttisia näkökulmia sukupuolikulttuuriin.Helsinki: Yliopistopaino.

Näre, Sari (1998): Seksuaalipolittinen libertarianismi ja egalitarismi. Teok-sessa Kaj Ilmonen (toim.): Moderniteetti ja moraali. Helsinki:Gaudeamus.

Näre, Sari (1999): Sukupuolten tunnekulttuuri ja julkisuuden intimisoi-tuminen. Teoksessa Sari Näre (toim.): Tunteiden sosiologiaa I: elä-myksiä ja läheisyyttä. Suomalaisen kirjallisuuden seura: Helsinki.


Näre, Sari (2000): Nuorten tyttöjen kohtaama seksuaalinen väkivalta jaloukattu luottamus tunnetaloudessa. Teoksessa Päivi Honkatukia,Johanna Niemi-Kiesiläinen & Sari Näre: Lähentelyistä raiskauk-siin. Tyttöjen kokemuksia häirinnästä ja seksuaalisesta väkivallasta.Helsinki: Nuorisotutkimusverkosto.

Näre, Sari (2002a): Kyberseksin ja -pornon muistijäljet nettisukupolves-sa. Teoksessa Riitta Smeds, Kaisa Kauppinen, Kati Yrjänheikki &Anitta Valtonen (toim.): Tieto ja tekniikka - missä nainen? Helsin-ki: Tekniikan Akateemisten Liitto TEK.

Näre, Sari (2002c): Intimisoituvan kulttuurin muistijälkiä tytöissä. Teok-sessa Sanna Aaltonen & Päivi Honkatukia (toim.): Tulkintoja ty-töistä. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Näre, Sari (2005a): Julkisuudesta ja intimiteetistä. Helsinki: Kirjapaja.Näre, Sari (2005b): Styylaten ja pettäen. Luottamuksen ongelma ja postin-

dividualismi nuorten sukupuolikulttuurissa. Helsinki: Yliopisto-paino & Nuorisotutkimusverkosto.

Näre, Sari & Lähteenmaa, Jaana (1992): Moderni suomalainen tyttöys:altruistista individualismia. Teoksessa Sari Näre & Jaana Lähteen-maa (toim.): Letit liehumaan. Tyttökulttuuri murroksessa. Suoma-laisen kirjallisuuden seura: Helsinki.

Näränen, Pertti (1995): Mies ja hysteria: Erottamattomat? Teoksessa Mik-ko Lehtonen (toim.): Aatamin puvussa. Liaanilla HemingwaystaKönigiin. Tampere: Tampereen Yliopisto, yleinen kirjallisuustie-de, julkaisuja 28.

O’Bryan, C. Jill (2005): Carnal Art. Orlan’s Refacing. Minneapolis & Lon-don: University of Minnesota Press.

Ogden, Thomas H. (1992a): The Primitive Edge of Experience. London:Karnac.

Ogden, Thomas H. (1992b): The Matrix of the Mind: Object Relationsand The Psychoanalytic Dialogue. London: Karnac.

Ojajärvi, Jussi (2001): The Weakest Link and the Commodification ofSubjectivity by the Means of Play. Cultural Values 5: 4, 477–489.

Oksanen, Atte (2001a): Pahaksi lukemisen poetiikka ja politiikka. Nuo-risotutkimus 19:2, 51–64.

Oksanen, Atte (2001b): Siltojen ja lähtöjen tiede. Italo Calvinon Näky-mättömien kaupunkien haaste tutkijasubjektille. Synteesi 20: 4,42–54.

Oksanen, Atte (2003): Murheen laakso. Mies ja kuolema raskaassa suomen-kielisessä rockissa. TANE-julkaisuja 3. Helsinki: Tasa-arvoasiainneuvottelukunta, Sosiaali- ja terveysministeriö.


Oksanen, Atte (2004b): Haluavat, persoonattomat ja rajattomat ruumiit.Gilles Deleuzen ajattelu ruumiillisuuden ja kuvataiteilijoiden tut-kimuksessa. Teoksessa Teemu Taira & Pasi Väliaho (toim.): Vasta-rintaa nykyisyydelle: näkökulmia Gilles Deleuzen ajatteluun. Turku:Eetos.

Oksanen, Atte (2004c): Leikin loppu: Lasten hyvinvointi teknologis-kau-pallisessa yhteiskunnassa. Teoksessa Pirkko Hyvönen, Miika Leh-tonen & Raimo Rajala (toim.): Lapset-seminaarin artikkelijulkaisu2004. Rovaniemi: Lapin yliopisto, Kasvatustieteiden tiedekunta,Mediapedagogiikkakeskus. Julkaistu myös verkossa osoitteessa:http://ktk.ulapland.fi/ISBN951-634-930-7

Oksanen, Atte (2004d): Ruumiinmuokkaus pakotettuna vapautena.Nuorisotutkimus 22: 2, 71–75.

Oksanen, Atte (2005): Pahan kuvia. Nuorisotutkimus 23: 4, 1–3.Oksanen, Atte (2006a): Särkyneen ihmisen muotokuva. Nine Inch Nails

ja industriaalimusiikki teknologisen maiseman ruumiillistumana.Teoksessa Markku Lehtimäki & Toni Lahtinen (toim.): Ääniä ää-nien takaa. Tulkintoja rock-lyriikasta. Tampere: Tampere Universi-ty Press.

Oksanen, Atte (2006b): Kuoleman perversio. Median, taiteen ja psyy-keen törmäykset. Lähde: historiatieteellinen aikakauskirja 2006.

Oksanen, Atte & Näre, Sari (2006): Lapset pelissä. Virtuaaliviidakon an-sat. Helsinki: Minerva.

Oksanen, Atte; Näre, Sari & Levä, Ilkka (2004): Sosiaalinen diagnoosivirtuaalisuuksien kartoittamisena. Sosiologia 41: 2, 128–129.

Oksanen, Atte & Turtiainen, Jussi (2004): Kirjailtu elämä. Tatuoinnitruumiillistuvan yhteiskunnan minuusproblematiikkana. Sosiolo-gia 41: 1, 28–41.

Oksman, Virpi & Turtiainen, Jussi (2004): Mobile Communication asa Social Stage. Meanings of Mobile Communication in EverydayLife among Teenagers in Finland. New Media & Society 6: 3, 319–339.

Olkowski, Dorothea (1999a): Flows of Desire and the Body-Becoming.Teoksessa Elizabeth Grosz (toim.): Becomings. Explorations in Ti-me, Memory, and Futures. Ithaca – London: Cornell UniversityPress.

Olkowski, Dorothea (1999b): Gilles Deleuze and the Ruin of Representa-tion. Berkeley & Los Angeles & London: University of CaliforniaPress.

Olweus, Dan (1994): Bullying at School: Long-Term Outcomes for theVictims and an Effective School-Based Intervention Program.


Teoksessa L. Rowell Huesmann (toim.): Aggressive Behavior. Cur-rent Perspective. New York & London: Plenum Press.

Orbach, Susie (1993/2001): Hunger Strike. Starving Amidst Plenty. 2ndedition. New York: Other Press.

Owens, Laurence, Slee, Phillip & Shute, Rosalyn (2000): ”It Hurt a Hellof a Lot…” The Effects of Indirect Aggression on Teenage Girls.School Psychology International 21: 4, 359–376

Pallasmaa, Ullamaria (2002): Vapauden hinta on yksinäisyys. TeoksessaEija Aarnio (toim.): Kalervo Palsa. Toinen tuleminen. Resurrection.Helsinki: Like.

Palmer, Gareth (2002): An Experiment in Governance. Television & NewMedia 3 (3): 295–310.

Palsa, Kalervo (1988): Kuolema ja intohimo. Toimittanut Pekka Rönkkö.Kemi: Sarjakuvakeskus.

Palsa, Kalervo (1990a): Kalervo Palsan päiväkirjat. Toimittanut Maj-LisPitkänen. Helsinki: WSOY.

Palsa, Kalervo (1990b): Eläkeläinen muistelee. Helsinki: Like.Parikka, Jussi (2004): Koneoppi. Ihmisen, teknologian ja median kytkennät.

Turku: Turun yliopisto. Kulttuurintuotannon ja maiseman-tutkimuksen laitoksen julkaisuja I.

Patton, Paul (2000): Deleuze and the Political. London – New York: Rout-ledge.

Perkkiö, Heli (2003): Kukkomunarockia ja virtuooseja: Hevi ja masku-liinisuus. Teoksessa Arto Jokinen (toim.):Yhdestä puusta. Masku-liinisuuksien rakentuminen populaarikulttuureisssa. Tampere: Tam-pere University Press.

Petersen, Alan (1998): Unmasking the Masculine. ‘Men’ and ‘Identity’ ina Sceptical Age. Lontoo & Thousand Oaks & New Delhi: Sage.

Phillips, S. A. (2001): Gallo’s Body. Decoration and Damnation in theLife of a Chicano Gang Member. Ethnography 2: 3, 357–388.

Piirainen, Hannele ym. (toim.) (2000): Työ ja terveys – haastattelututki-mus v. 2000. Taulukkoraportti. Helsinki: Työterveyslaitos.

Pirtola, Erkki (2002): Maa on syntinen taulu. Kiasma 5: 15, 12–14.Pisters, Patricia (2003): The Matrix of Visual Culture. Working with De-

leuze in Film Theory. Standford: Stanford University Press.Pitts, Victoria (1998):‘Reclaiming’ the Female Body: Embodied Identity

Work, Resistance and the Grotesque. Body & Society 4: 3, 67–84.Pitts, Victoria (1999): Body Modification, Self-Mutilation and Agency

in Media Accounts of a Subculture. Body & Society 5: 2–3, 291–303.


Pitts, Victoria (2003): In the Flesh. The Cultural Politics of Body Modifi-cation. New York: Palgrave Macmillan.

Playboy (1974): Playboy Interview: Hunter Thompson. November, 75–90, 245–246. Myös osoitteessa http://playboy.com/features/features/hunterthompson/index.html (luettu 26.7.2006).

Pollock, Griselda (1980): Artists Mythologies and Media Genius, Mad-ness and Art History. Screen 21: 3, 57–96.

Pollock, Griselda (1988): Vision and Difference. Femininity, Feminism andHistories of Art. Lontoo & New York: Routledge.

Porter, Laurence M. (1974): Toward a Prehistory of Depth Psychologyin French Romanticism: Temptation and Repression in No-dier´s Trilby. Nineteenth-Century French Studies 2: 3–4, 97–110.

Postman, Neil (1982): The Disappearance of Childhood. London: Allen.Powrie, Phil (2004): The W/hole and the Abject. Teoksessa Phil Powrie,

Ann Davies & Bruce Babington (toim.): Masculinities in Euro-pean and Hollywood Cinema. London & New York: WallflowerPress, 207–217.

Praz, Mario (1948): La carne, la morte e il diavolo nella letteratura roman-tica. 3. painos. Firenze: Sansoni.

Puuronen, Anne (2004): Rasvan tyttäret. Etnografinen tutkimus anorekti-sen kokemustiedon kulttuurisesta jäsentymisestä. Helsinki: Nuori-sotutkimusverkosto.

Pölkki, Tarja; Pietilä, Anja-Maija and Rissanen, Lea (1999): Pain in Child-ren: Qualitative Research of Finnish School-aged Children’s Ex-periences of Pain in Hospital. International Journal of NursingPractice 5: 1, 21–28.

Quart, Alissa (2003): Branded. The Buying and Selling of Teenagers. Lon-don: Arrow.

Quattrocchi, Luca (2001): Le carceri della psyche. Teoksessa Charles No-dier: Piranesi. Racconti psicologici sulla monomania riflessiva. Mila-no: Pagine d’Arte

Qvortrup, Jens & Bardy, Marjatta & Sgritta, Giovanni & Wintersber-ger, Helmut (toim.) (1994): Childhood Matters. Social Theory,Practice and Politics. Aldershot: Avebury.

Rajchman, John (2001): The Deleuze Connections. Cambridge, Massa-chusetts & London: The MIT Press.

Redding, Arthur F. (1994): Bruises, Roses: Masochism and the Writingof Kathy Acker. Contemporary Literature 35: 2, 281–304.

Reed, Arden (1978): Abysmal Influence: Baudelaire, Coleridge, De Quin-cey, Piranesi, Wordsworth. Glyph 4: 189–206.


Reid, Elizabeth (1998): The Self and the Internet: Variations on the Il-lusion of One Self. Teoksessa Jayne Gackenbach (toim.): Psycholo-gy and the Internet. Intrapersonal, Interpersonal, and TranspersonalImplications. San Diego & London: Academic Press.

Resca, Giuseppe (2001): La spada e la misericordia. Caravaggio e il de mo-ne della violenza. Roma: Armando.

Ritzer, George (2000): The McDonaldization of Society. New CenturyEdition. Thousand Oaks, London, New Delhi: Pine Forge Press.

Robins, Kevin (1995): Cyberspace and the World We Live In. Teokses-sa Mike Featherstone & Roger Burrows (toim.): Cyberspace/Cyber-space/Cyberpunk: Cultures of Technological Embodiment. London& Thousand Oaks & New Delhi: SAGE.

Robins, Kevin & Webster, Frank (1999): Times of the Technoculture. Fromthe Information Society to the Virtual Life. London & New York:Routledge.

Rodowick, D. N. (2001): Reading the Figural, or, Philosophy after the NewMedia. Durham & London: Duke University Press.

Rojola, Sanna (2000): Donna Haraway – Mieluummin kyborgi kuin ju-malatar. Teoksessa Anneli Anttonen, Kirsti Lempiäinen & Mari-anne Liljeström (toim.): Feministejä – Aikamme ajattelijoita. Tam-pere: Vastapaino.

Roscoe, Jane (2001): Big Brother Australia. Preforming the ’Real’ Twen-ty-Four-Seven. International Journal of Cultural Studies 4: 4, 473–488.

Rose, Nicholas (2001): Elämän itsensä politiikka. Suomentanut Mianna Meskus. Tiede & Edistys 25: 2, 81–101.

Rubin, Arnold (1988): Tattoo Renaissance. Teoksessa Arnold Rubin (toim.):Marks of Civilization: Artistic Transformations of the Human Body.Los Angeles: University of California Press.

Rutschky, Katharina (1967/1997): Schwarze Pädagogik. Quellen zur Na-turgeschichte der bürgerlichen Erziehung. Berlin: Ullstein Tb.

Räsänen, Mikko (1993): Regressiivinen maskuliinisuus. Tutkielma 60-lu-vulla syntyneiden yksinäisten toimeentuloasiakasmiesten yhteiskun-nallisesta sukupuolesta ja syrjäytymisestä. Jyväskylä: Jyväskylän yli-opiston yhteiskuntapolitiikan laitos. Työpapereita nro 76.

Räsänen, Pekka (1999): Sosiaalista selitettäköön sosiaalisella! Tiedepoli-tiikka 24: 2, 25–36.

Rönkkö, Pekka (1989): Lämpöpatteri ja hirsipuu. Teoksessa Pekka Rönkkö(toim.): Palsa. Kalervo Palsan (1947–1987) elämästä ja taiteesta.Tornio: Ars Nordica.


Rönkkö, Pekka (1990): Eläkeläinen muistelee. Teoksessa Kalervo Palsa:Eläkeläinen muistelee. Helsinki: Like.

Sallinen, Marjukka; Rönkä, Anna & Viheräkoski, Johanna (2003): Nuo-ret ja vanhempien työ. Nuorisotutkimus 21: 3, 15–31.

Salmivalli, Christina; Kaukiainen, Ari; Kaistaniemi, Leena and Lager-spetz, Kirsti M. J. (1999): Self-Evaluated Self-Esteem, Peer-Evaluated Self-Esteem, and Defensive Egotism as Predictors ofAdolescents’ Participation in Bullying Situations. Personality andSocial Psychology Bulletin 25: 10, 1268–1278.

Sanders, Clinton (1989): Customizing the Body: The Art and Culture ofTattooing. Temple University Press, Philadelphia.

Santarcangeli, Paulo (1984/2000): Il libro dei labirinti. Milano: Sperling& Kupfer Editori.

Sauli, Hannele & Kainulainen, Sakari (2001): Yhteiskunnan muutos jalapsiperheet. Teoksessa Maritta Törrönen (toim.): Lapsuuden hy-vinvointi. Yhteiskuntapoliittinen puheenvuoro. Helsinki: Pelastakaalapset & Rädda Barnen.

Scarry, E. 1985: The Body in Pain. The Making and Unmaking of the World.New York & Oxford: Oxford University Press.

Schacter, Daniel (2001): Muisti. Aivot, mieli ja menneisyys. Helsinki: Ter-ra Cognita.

Shilling, Chris (1993): The Body and Social Theory. London & New York& New Delhi: Sage.

Schneider, Steven Jay (2001): Death as Art/The Car Crash as Statement.The Myth of Jackson Pollock. Teoksessa Mikita Brottman (toim.):Car Crash Culture. New York: Palgrave.

Schor, Juliet B. (2004): Born to Buy. The Commercialized Child and theNew Consumer Culture. New York, London, Toronto, Sydney:Scribner.

Schouten, John W. (1991): Selves in Transition: Symbolic Consumptionin Personal Rites of Passage and Identity Reconstruction. TheJournal of Consumer Research 17: 4, 412–425.

Schreber, Daniel Paul (1903/2003): Denkwürdigkeiten eines Nervenkran-ken. Berlin: Kulturverlag Kadmos.

Schwenger, Peter (1984): Phallic Critiques. Masculinity and Twentieth-Century Literature. Lontoo & Boston & Melbourne & Henley:Routledge & Kegan Paul.

Scott, James C. (1998): Seeing Like a State. How Certain Schemes to Im-Iprove the Human Condition Have Failed. New Haven & London:Yale University Press.


Seiter, Ellen (1993): Sold Separately. Children and Parent in Consumer Cul-ture. New Jersey: Rutgers University Press.

Seltzer, Mark (1997): Wound Culture: Trauma in the Pathological Pub-lic Sphere. October 80: spring, 3–26.

Seltzer, Mark (1998): Serial Killers. Death and Life in America’s WoundCulture. New York & London: Routledge.

Sennett, Richard (1974/1992): The Fall of Public Man. New York & Lon-don: W.W. Norton & Company.

Sennett, Richard (1994/2002): Flesh and Stone. The Body and the City inWestern Civilization. London: Penguin Books.

Sennett, Richard (1998): Corrosion of Character. The Personal Consequen-ces of Work in the New Capitalism. New York & London: W.W.Norton & Company.

Sey, James (2002): Psychopathology, Inner Space and the AutomotiveDeath Desire: J.G. Ballard. South African Journal of Psychology 32:2, 55–60.

Shanahan, Margaret L. (1999): Psychological Perspectives on VampireMythology. Teoksessa Melton, Gordon J.: The Vampire Book. TheEncyclopedia of the Undead. Detroit & London: Visible Ink.

Shaviro, Steven (1993): Bodies of Fear: The Films of David Cronenberg.Teoksessa Brian Massumi (toim.): The Politics of Everyday Fear.Minneapolis & London: University of Minnesota Press.

Shaviro, Steven (2003): Connected, or What it Means to Live in the Net-work Society. Minneapolis & London: University of MinnesotaPress.

Sheets-Johnstone, Maxine (1991): The Roots of Thinking. Philadelphia:Temple University Press.

Shilling, Chris (1993): The Body and Social Theory. London: Sage.Showalter, Elaine (1997): Hystories. Hysterical Epidemics and Modern Cul-

ture. New York: Columbia University Press.Sihvonen, Jukka (2001): Konelihan värinä. Johdatus kytkeytymisen maa-

ilmankuvaan. Helsinki: Like.Sihvonen, Jukka (2004): Mediatajun paluu {pistokkeen päässä}. Helsinki:

Like.Siltala, Juha (1994a): Miehen kunnia. Modernin miehen taistelu häpeää

vastaan. Helsinki: Otava.Siltala, Juha (1994b): Tunteita vastaan panssaroituneet miehet. Klaus The-

weleitin analyysit miesten fantasioista. Teoksessa Jorma Sipilä &Arto Tiihonen (toim.): Miestä rakennetaan – maskuliinisuuksiapuretaan. Tampere: Vastapaino.


Siltala, Juha (1995): Väkivalta toimintakyvyn takeena. Nuorisotutkimus13: 1, 23–31.

Siltala, Juha (1996a): Sisäinen sankari pakollisena paradigmana. Tiede-politiikka 21: 4, 5–22.

Siltala, Juha (1996b): Yksilöllisyyden historialliset ja psykologiset ehdot.Teoksessa Antti Hautamäki, Eerik Lagerspetz, Juha Sihvola, JuhaSiltala & Jarmo Tarkki: Yksilö modernin murroksessa. Helsinki:Gaudeamus.

Siltala, Juha (1999): Sosiologinen ja psykologinen minä: minuus vuoro-vaikutuksen historiana ja tunnedynaamisena kokonaisuutena.Teoksessa Sari Näre (toim.): Tunteiden sosiologiaa II. Historiaa jasäätelyä. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Siltala, Juha (2001): Psykohistorian metodologisia kysymyksiä. Teokses-sa Kari Immonen & Maarit Leskelä-Kärki (toim.): Kulttuurihisto-ria – johdatus tutkimukseen. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuudenseura.

Siltala, Juha (2004): Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Muutok-set hyvinvointivaltioiden ajasta globaaliin hyperkilpailuun. Hel-sinki: Otava.

Silverman, Kaja (1993): Masochism and Male Subjectivity. Teoksessa Cons-tance Penley & Sharon Willis (toim.): Male Trouble. London &Minneapolis: University of Minnesota Press.

Sinclair, Iain (1999): Crash. David Cronenberg’s Post-mortem on J.G. Bal-lard’s ‘Trajectory Fate’. London: BFI Publishing.

Sipilä, Jorma (1994): Miestutkimus – säröjä hegemonisessa maskuliini-suudessa. Teoksessa Jorma Sipilä & Arto Tiihonen (toim.): Miestärakennetaan – maskuliinisuuksia puretaan. Tampere: Vastapaino.

Siukonen, Jyrki (1995): Kaupunki, kirjasto, puutarha ja teatteri. Teok-sessa Gottfried Wilhelm Leibniz: Monadologia. Helsinki: Gaude-amus.

Sivenius, Pia 2001: Markiisi de Sade loukkaa lakia. Teoksessa Sara Hei-nämaa & Johanna Oksala (toim.): Rakkaudesta toiseen. Helsinki:Gaudeamus.

Skjørten, Kristin (1991): Pahoinpitelijöiden hoito-ohjelmat: Mahdolli-suuksia ja ongelmia. Teoksessa Pirkko Kiviaho (toim.): Naisiinkohdistuva väkivalta. Tasa-arvoasiain neuvottelukunnan asiantun-tijaseminaari 26.-27.11.1990 Hanasaaressa. Helsinki: Sosiaali- jaterveysministeriö. Tasa-arvojulkaisuja. Sarja C: Työraportteja, 1.

Skrine, Peter N. (1978): The Baroque. Literature and Culture in Seven-teenth-Century Europe. London: Methuen & Co Ltd.


Smith, Daniel W. (1998): A Life of Pure Immanence: Deleuze’s ’Critique et Clinique’ Project. Teoksessa Gilles Deleuze: Essays Critical andClinical. Lontoo & New York: Verso.

Sobchack, Vivian (1995): Beating the Meat / Surviving the Text, or Howto Get Out of this Century Alive. Teoksessa Mike Featherstone &Roger Burrows (toim.): Cyberspace/Cyberspace/Cyberpunk: Cultu-res of Technological Embodiment. London & Thousand Oaks &New Delhi: SAGE.

Sterritt, David (2001): Thanatos Ex Machina. Godard Caresses the Dead.Teoksessa Mikita Brottman (toim.): Car Crash Culture. New York:Palgrave.

Stoetzler, Marcel & Yuval-Davis, Nira (2002): Standpoint Theory, Situa-ed Knowledge and the Situated Imagination. Feminist Theory 3: 3,315–333.

Stratton, Jon (1996): The Desirable Body. Cultural Fetishism and the Ero-tics of Consumption. Urbana & Chicago: University of IllinoisPress.

Strauss, Neil (2001): The Dirt: The Confessions of World’s Most NotoriousRock Band. New York: Regan Books.

Suoranta, Juha & Vadén Tere (2005): Kuin kalat verkossa. Teoksessa Ant-ti Kasvio, Tommi Inkinen & Hanna Liikala (toim.): Tietoyhteis-kunta. Myytit ja todellisuus. Tampere: Tampere University Press.

Sweetman, Paul. (1999a): Anchoring the (Postmodern) Self? Body Mo-dification, Fashion and Identity. Body & Society 5: 2–3, 51–76.

Sweetman, Paul (1999b): Only Skin Deep? Tattooing, Piercing and theTransgressive Body. Teoksessa Michele Aaron (toim.): The body’sPerilous Pleasure. Dangerous Desires and Contemporary Culture.

Söderholm, Stig (1989): Rock ja kulttuurin trauma – seksuaalisuudenteesit rockmusiikkiin kohdistuvassa vastustamisessa. TeoksessaJaana Lähteenmaa (toim.): Rockin seksuaalisuus. Helsinki: Gaude-amus.

Tafuri, Manfredo (1980/1990): The Sphere and the Labyrinth. Avant-Gar-des and Architecture from Piranesi to the 1970s. Kääntäneet Pelle-grino d’Acierno & Robert Connolly. Cambridge, Massachusetts& London: The MIT Press. (La sfera e il labirinto: Avanguardia earchitettura da Piranesi agli anni ’70.)

Taira, Teemu & Väliaho, Pasi (2004): Johdanto: Gilles Deleuze – vasta-rintaa nykyisyydelle. Teoksessa Teemu Taira & Pasi Väliaho (toim.):Vastarintaa nykyisyydelle. Näkökulmia Gilles Deleuzen ajatteluun.Turku: Eetos.


Tambornino, John (2002): The Corporeal Turn: Passion, Necessity, Politics.Lanham & Boulder & New York & Oxford: Rowman & Little-field Publishers.

Teti, Vito (1994): La melanconia del vampiro. Mito, storia, immaginario.Roma: Manifestolibri.

Theweleit, Klaus (1977/2000): Männerphantasien. Band 1: Frauen, Fluten,Körper, Geschichte. Teokesssa Klaus Theweleit: Männerphantasien1+2. München & Zürich: Piper.

Theweleit, Klaus (1978/2000): Männerphantasien. Band 2: Männer kör-per – zur Psychoanalyse des Weißen Terrors. Teoksessa Klaus Thewe-leit: Männerphantasien 1+2. München & Zürich: Piper.

Thomas, Calvin (1996): Male Matters. Masculinity, Anxiety, and the MaleBody on the Line. Urbana & Chicago: University of Illinois Press.

Thompkins, Douglas E. (2000): School Violence: Gangs and a Cultureof Fear. Annals 567: 1, 54–71.

Thompson, Hunter S. (1971/1996): Fear and Loathing in Las Vegas: ASavage Journey to the Heart of the American Dream. TeoksessaHunter S. Thompson: Fear and Loathing in Las Vegas and OtherAmerican Stories. New York: The Modern Library.

Ticineto Clough, Patricia (2004): Future Matters. Technoscience, Glo-bal Politics, and Cultural Criticism. Social Text 22: 3, 1–23.

Toth, Csaba (1997): Like Cancer in the System. Teoksessa Christoph Gru-nenberg (toim.): Gothic: Transmutations of Horror in Late Twen-tieth Century Art. Boston & Cambridge, Massachusetts & Lon-don: The Institute of Contemporary Art & The MIT Press.

Tuominen, Marja (2001): Kuva läsnäolona meissä. Bysanttilaisen kuvakulttuurin kasvuedellytykset ja Jumalansynnyttäjän kuva. Teok-sessa Kari Immonen ja Maarit Leskelä-Kärki (toim.) Kulttuurihis-toria – Johdatus tutkimukseen. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuu-den seura.

Turkle, Sherry (1995): Life on the Screen. Identity in the Age of the Inter-net. New York: Touchstone.

Turner, Brian. S. (1996): The Body and Society: the Explorations in SocialTheory. London: Sage.

Turner, Brian. S. (1999): The Possibility of Primitiveness. Towards a So-ciology of Body Marks in Cool Societies. Body & society 5: 2–3,39–50.

Turtiainen, Jussi (2005): Hirviöitä ja bikinejä. Urheilevat naiset masku-liinisuuden varjossa. Teoksessa Marianna Laiho & Iiris Ruoho(toim.): Merkkejä median sukupuoliruumiissa. PS-Kustannus: Jy-väskylä.


Törrönen, Maritta (toim.) (2001): Lapsuuden hyvinvointi. Yhteiskunta-poliittinen puheenvuoro. Helsinki: Pelastakaa lapset & Rädda Bar-nen.

Töttö, Pertti (2000): Pirullisen positivismin paluu. Laadullisen ja määräl-lisen tarkastelua. Tampere: Vastapaino.

Twenge, Jean M. & Campbell, W. Keith (2003): ”Isn’t It Fun to Get theRespect That We’re Going to Deserve?” Narcissism, Social Rejec-tion, and Aggression. Personality and Social Psychology Bulletin 20:2, 261–272.

Udo, Tommy (2002): NIN. Nine Inch Nails. London: Sanctuary.Vaaranen, Heli (2004): Kaaharipoikia ja rappioromantiikkaa. Tutkimus

erään kaahailukulttuurin elämänilosta ja tuhoisuudesta. Espoo:Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskus.

Vadén, Tere (1997): Arktinen hekkuma. Kalervo Palsa ja suomalaisen ajat-telun mahdollisuus. Jyväskylä: Atena.

Vale, V. ja Juno, Andrea (1982): William S. Burroughs, Brion Gysin andThrobbing Gristle, Re/Search 4–5. San Francisco: V/Research Pub-lication.

Vale, V. & Juno, Andrea (toim.) (1983): The Industrial Culture Handbook,Re/Search, 6–7. San Francisco: Re/search Publications.

Van Loon, Joost (2002): Risk and Technological Culture. Towards a Socio-logy of Virulence. London & New York: Routledge.

Vidler, Anthony (1992): The Architectural Uncanny. Essays in the ModernUnhomely. Cambridgre, Massachusetts & London: The MITPress.

Vidler, Anthony (2000): Art, Architecture, and Anxiety in Modern Cultu-re. Cambridge, Massachusetts & London: The MIT Press.

Virilio, Paul (1990/2002): L’inertie polaire. Paris: Christian BourgoisÉditeur.

Virilio, Paul (1995): La vitesse de libération. Paris: Galilée.Virilio, Paul (1995/1998): Pakonopeus. Suomentanut Mika Määttänen.

Helsinki: Gaudeamus. (La vitesse de libération.)Virilio, Paul (2000): La Procédure Silence. Paris: Galilée.Vähämäki, Jussi (1997): Elämä teoriassa. Tutkimus toimettomasta tiedos-

ta kommunikaatioyhteiskunnassa. Helsinki: Tutkijaliitto.Vähämäki, Jussi (2003): Kuhnurien kerho. Vanhan työn paheista uuden hy-

veiksi. Helsinki: Tutkijaliitto.Väliaho, Pasi (2004): Audiovisuaalisen median ja kontrollin neuroeste-

tiikasta. Teoksessa Teemu Taira & Pasi Väliaho (toim.): Vastarin-taa nykyisyydelle. Näkökulmia Gilles Deleuzen ajatteluun. Turku:Eetos.


Walser, Robert (1993): Running with the Devil. Power, Gender and Mad-ness in Heavy Metal Music. Hannover & London: University Pressof New England.

Warner, William (1992): Spectacular Action: Rambo and the PopularPleasures of Pain. Teoksessa Lawrence Grossberg ym. (toim.):Cultural Studies. New York: Routledge.

Weisfeld, Glen (1994): Aggression and Dominance in the Social Worldof Boys. Teoksessa John Archer (toim.): Male Violence. London &New York: Routledge.

Weiss, Gail (1999): Body Images. Embodiment as Intercorporeality. NewYork & London: Routledge.

Wheelis, Allen (2000): The Illusionless Man. Fantasies and Meditations onDisillusionment. New York: Other Press.

Whybrow, Peter C. (2005): American Mania. When More is Not Enough.New York & London: W. W. Norton & Company.

Wilkins, Amy C. 2004: ‘So full of myself as a chick’. Goth women, sexualindependence, and gender egalitarianism. Gender & Society 18: 3,328–349.

Williams, Linda (1991): Film Bodies: Gender, Genre, and Excess. FilmQuaterly 44: 4, 2–13.

Williams, Linda (1999): Hard Core. Power, Pleasure, and the “Frenzy ofthe Visible”. 2. laajennettu painos. Berkeley – Los Angeles – Lon-don: University of California Press.

Williams, Linda Ruth (1999): The Inside-out of Masculinity: David Cro-nenberg’s Visceral Pleasures. Teoksessa Michele Aaron (toim.):The Body’s Perilous Pleasures. Dangerous Deisres and ContemporaryCulture. Edinburgh: Edinburgh University Press.

Williams, Rosalind (1982): Dream Worlds. Berkeley: University of Cali-fornia Press.

Williams, Simon J. and Bendelow, Gillian A. (1998): Malignant bodies:Children’s beliefs about health, cancer and risk. Teoksessa SarahNettleton & Jonathan Watson (toim.): The Body in Everyday Life.London & New York: Routledge.

Winnicott, Donald Woods (1971): Playing and Reality. London: Tavis-tock.

Wilson, Julie (2002): As It Is. Teoksessa Nick Mamatas, Maggie Balis-treri, Ellen Moyhinan & Don Goede (toim.): Painful but Fabu-lous. The Lives & Art of Genesis P-Orridge. New York: Soft SkullPress.

Witz, Anne (2000): Whose Body Matters? Feminist Sociology and theCorporeal Turn in Sociology and Feminism. Body & Society 6: 2,1–24.


Wolf, Naomi (1991): Beauty Myth. How Images of Beauty Are Used AgainstWomen. New York, London, Toronto, Sydney & Auckland: An-chor Books & Doubleday.

Wolf, Winfried (1996): Car Mania. A Critical History of Transport. London& Chicago, IL: Pluto Press.

Wood, Brennon (2004): A World in Retreat: The Reconfiguration of Hyb-ridity in 20th-Century New Zealand Television. Media, Culture &Society 26: 1, 46–62.

Woolf, Virginia (1931/1964): The Waves. Harmondsworth: Penguin.Wright, Robert (2000): ’I’d Sell You Suicide’: Pop Music and Moral Pa-

nic in the Age of Marilyn Manson. Popular Music 19:3, 365–385.Wölfflin, Heinrich (1888/1967): Renaissance and Baroque. Kääntänyt

Kathrin Simon. Ithaca, New York: Cornell University Press.(Renaissance und Barock.)

Yaklef, Ali (2004): Global Brands as Embodied “Generic Spaces”. TheExample of Branded Chain Hotels. Space & Culture 7: 2, 237–248.

Zizek, Slavoj (2001): On Belief. London & New York: Routledge.Zornado, Joseph L. (2001): Inventing the Child. Culture, Ideology, and the

Story of Childhood. New York & London: Garland.Zukin, Sharon (1991): Landscapes of Power: From Detroit to Disney World.

Berkeley & Los Angeles & Oxford: University of California Press.


Painamattomat lähteet

Crace, John (2002): The prison of TV. The Guardian 14.5.2002. Luettu31.7.2006 osoitteesta http://guardian.co.uk.

Hoikkala, Tommi & Salasuo, Mikko (2006): Prekariaattiruoska?Portfoliopolvi, perustulo ja kansalaistoiminta. Helsinki: Nuoriso-tutkimusverkosto. Luettu 31.7.2006 osoitteestahttp://www.nuorisotutkimusseura.fi/prekariaattiruoska.pdf

Levä, Ilkka (2003): Kansallisvaltion jälkeen… kulutetaan! Hannah Arendtja ihmisenä olemisen ehdot nykypäivässä. Historiallisia arvostelu-ja 5/2003. Luettu 11.8.2006 osoitteestahttp://www.helsinki.fi/historia/yhdistys/arviot2003arendt.htm.

Mapplebeck, Viktoria (2002): These feelings inside… The Observer 12.5.2002. Luettu 31.7.2006 osoitteesta http://guardian.co.uk.

Näre, Sari (2002b): Postindividualism: Young Girls and Boys in the Con-tinuum of Risks and Trust. Julkaisematon esitelmä, NordicSociological Conference, 15–17.8.2002, Reykjavik.

Oksanen, Atte (2002): Childhood in Control Societies. Destructive Sub-jectivities and the Challange of Virtualization. Julkaisematon esi-telmä, Nordic Sociological Conference, 15–17.8. 2002, Reykja-vik.

Oksanen, Atte (2004a): Taiteilijan minuus. Luovuuden ja ruumiillisuu-den rihmastoja. Sosiaalipsykologian lisensiaatintutkimus. Sosiolo-gian ja sosiaalipsykologian laitos. Yhteiskuntatieteellinen tiede-kunta. Tampereen yliopisto.http://tutkielmat.uta.fi/pdf/lisuri/00030.pdf

Oksanen, Atte (ilmestyy): Väkivallan lävistämät. Lapsuus ja satuttami-nen peilittömässä yhteiskunnassa. Teoksessa Sari Näre & SuviRonkainen (toim.): Paljastettu intiimi. Sukupuolistuneen väkival-lan dynamiikkaa (työnimi).

Shouse, Eric (2005): Feeling, Emotion, Affect. M/C Journal 8: 6. Luettu28.6.2006 osoitteestahttp://journal.media-culture.org.au/0512/03-shouse.php.

Siltala, Juha (2002): “Dejobbing”, “Deterritorialization” and Psycholo-gical Self-Regulation. Julkaisematon esitelmä, VI American-Eu-ropean Workshop on Historical Motivations, Vichy 3–7.7. 2002.

Turtiainen, Jussi (2005): Kärsivä minä. Masennus psyykkisenä kipuna.Julkaisematon esitelmä, Kulttuurintutkimuksen päivät, 9–10.12.2005 Tampere.

Wells, Matt (2002): BBC halts ‘prison experiment’. The Guardian 24.1.2002. Luettu 31.7.2006 osoitteesta http://guardian.co.uk.


Äänitteet

ASP (2000): Hast du mich vermisst? CD. Trisol.Black Sabbath (1970/1996): Paranoid. CD. Castle Communications.Diary of Dreams (2004): Nigredo. CD. Accession.Diva Destruction (1999): Passion’s Price. CD. Alice in…Joy Division (1979): Unknown Pleasures. CD. Factory.Kotiteollisuus (1998a): Routa ei lopu. CD-single. Megamania.Kotiteollisuus (1998b): Aamen. CD. Megamania.Kotiteollisuus (1998c): Juoksu. CD-single. Megamania.Kotiteollisuus (1999a): Eevan perintö. CD-single. Megamania.Kotiteollisuus (1999b): Eevan Perintö. CD. Megamania.Kotiteollisuus (2000a): Jos sanon. CD-single. Megamania.Kotiteollisuus (2000b): Tomusta ja tuhkasta. CD. Megamania.Kotiteollisuus (2000c): Kädessäni. CD-single. Megamania.Kotiteollisuus (2001): Yksinpuhelu. CD-EP. Megamania.Kotiteollisuus (2002a): Rakastaa / Ei rakasta. CD-single. Megamania.Kotiteollisuus (2002b): Kuolleen kukan nimi. CD. Megamania.Kotiteollisuus (2002c): Vuonna yksi ja kaksi. CD-single. Megamania.Kotiteollisuus (2002d): +-0. CD-single. Megamania.Mana Mana (1990): Totuus palaa. LP. Gaga Goodies.Mana Mana (2000a): Complete… Kaikki. CD. Gaga Gogodies.Mana Mana (2000b): Murheen laakso. CD. Riemu-levyt.Nine Inch Nails (1989): Pretty Hate Machine. CD. TVT.Nine Inch Nails (1992): Broken. CD-ep. TVT/Interscope.Nine Inch Nails (1994a): The Downward Spiral. CD. TVT/Interscope.Nine Inch Nails (1994b): Burn. Albumilla Natural Born Killers: A Soundtrack for an Oliver Stone Film. Interscope.Nine Inch Nails (1997a): Closure. VHS. Nothing/Interscope.Nine Inch Nails (1997b): Perfect Drug. Cd-single. Nothing/ TVT

Interscope.Nine Inch Nails (1999a): Fragile. 2CD Nothing/Interscope.Nine Inch Nails (1999b): Fragile. 3Vinyl. Nothing/Interscope.Nine Inch Nails (2002): All That Could Have Been. 2CD. Nothing/

Interscope.Nine Inch Nails (2005): With Teeth. CD. Nothing/Interscope.Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus (1997): Hävetkää. Mini-CD.

Omakustanne.Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus (1999): Lopunajan merkit. CD.

Ranka Recordings.


Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus (2000a): Rajaton rakkaus. CD-single. Ranka Recordings.

Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus (2000b): Itku pitkästä ilosta.CD. Ranka Recordings.

Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus (2001a): Kuilun partaalla. CD-ep. Ranka Recordings.

Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus (2001b): In frostigen tälern. CD.Spinefarm.

Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus (2002a): Surupuku. CD-single.Ranka Recordings.

Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus (2002b): Rajaportti. CD.Ranka Recordings.

Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus (2002c): Elegia. CD- single.Ranka Recordings.

Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus (2002d): Lumessakahlaajat.CD-single. Ranka Recordings.

Timo Rautiainen ja Trio Niskalaukaus (2002e): Tiernapojat. CD-ep.Ranka Recordings.

Type O Negative (1991): Slow, Deep and Hard. CD. Roadrunner.Viikate (1998): Vaiennut soitto. Mini-CD. Syyslevyt.Viikate (1999a): KLV / Viikate. Split 7“ vinyyli. Syyslevyt –Kuoleman

kylmä käsi.Viikate (1999b): Roudasta rospuuttoon. Mini-CD. Syyslevyt.Viikate (2000a): Alakulotettuja tunnelmia. CD-Single. Ranka Recor-

dings.Viikate (2000b): Noutajan valssi. LP. Ranka Recordings.Viikate (2001a): Valkea ja kuulas. Mini-CD. Ranka Recordings.Viikate (2001b): Odotus. 7” vinyyli . Longplay Music.Viikate (2001c): Vuoden synkin juhla. CD. Ranka Recordings.Viikate (2002a): Kevyesti keskellä päivää. 10” vinyyli. Ranka

Recordings.Viikate (2002b): Ei ole ketään kelle soittaa. CD-single. Ranka Recor-

dings.Viikate (2002c): Kaajärven rannat. LP. Ranka Recordings.Viikate (2002d): Nuori mies nimetön. CD-single. Ranka Recordings.Viikate (2002e): Piinaava hiljaisuus. 7” vinyyli. Longplay music.

Haavautuva minuus - Trepo - Tampereen yliopisto

Documents

Transcript of Haavautuva minuus - Trepo - Tampereen yliopisto