A. W. ERVASTI

MUISTELMIAMATKALTAVENÄJÄNKARJALASSAKUSTANNUSOSAKEYHTIÖ

OTAVA

MUISTELMIA MATKALTAVENÄJÄN KARJALASSA

A. W. Ervasti,

MUISTELMIA MATKALTAVENÄJÄN KARJALASSA

KESÄLLÄ 1879

KIRJOITTANUT

A. W. ERVASTI

TOINEN, KIELEN PUOLESTA KORJAILTU PAINOS

LIITTEENÄ VIENAN KARJALAN KARTTA

HELSINGISSÄKUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA

Kustannusosakeyhtiö Otavankirjapaino, Helsingissä 1918.

Sananen A. W. Ervastista ja hänen matkoistaan.

I.

Luo päältäsi pienten riitojen riehuja kasva ja kansojen lippuna liehuja näytä, mit' täällä pienikin voi,kun suurta se unelmoi!

Se ilo, mi kasvavi murheesta,se yksin on oikea täällä,ja ethän, kansani kallis sa,ole kulkenut kukkien päällä,mut niin jos sa kestät onnesi uuden,kuin kestit sä murheen ja onnettomuuden,niin olet sa kansa, mi kaikki voi.Älä horju, Suomeni, oi!

Eino Leino.

Suomen vapauden aamusumussa Otava ottaa uudenpainoksen A. W. Ervastin kirjaa »Muistelmia matkaltaVenäjän Karjalassa kesällä 1879».

Näissä matkamuistelmissa kerrotaan koruttomasti,mutta asiallisesti ja rakkauden hengessä siitä ihmemaastajasen asujista, jossa Suomen sammon sirpaleet ovat säily-neet, joka satoja suomalaisia sydämiä on sytyttänyt, jonkaonnen kohtalo parhaillaan raivoavan maailmanmyllerryk-sen pauhuista ja kauhuista selvinnee, ja joka Suomelle jasen tulevaisuudelle on päivän polttavinkysymys.

6

Vienan Karjala, sehän se ensin Ervastin sytytti, muo-dosti käännekohdan hänen elämässään, sai hänen sielunsasoimaan. Mies on Vienan matkalle lähtiessään puolue-riitain rikkirepimä, taloudellisten huolten hermostuttama,muutenkin maailman murjoma: palaa matkalta uuttaelämännestettä ruumiissaan, sielussaan leimuava liekki,joka vahvistaa, valaisee, lämmittää koko hänen loppuelä-mänsä, antaa sille uutta sisällystä, uutta voimaa, niin ettähän vielä tämän matkan jälkeen voi tehdä kolme pitkääkierrosta Ruijaan, Jäämeren rannalle, Aunukseen, ja niistäkertomuksia, kirjoja kyhätä.

Vienan karjalaiset pitävät tätä Ervastin ensimmäistäKarjalan kirjaa kalliina, pyhänä. Eikä ihme, sillä siinänämä kotipuolessaan Venäjän valtiomahdin edustajien jakätyrien ylenkatsomat, sorretut ja suuriruhtinaskunnassa-kin lainrikkojina vainotut »laukkuryssät» ensi kerransaivat kuulla ymmärtäväisen ystävän äänen, ystävän, jokaei omaansa etsi, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa,ei iloitse vääryydestä, vaan iloitsee totuuden kanssa. . .

Vienan veikolla olen nähnyt nämä muistelmat sidot-tuina paksuihin kansiin, joiden sisäpuolelle kirjoitustaitoi-set lukijat ovat merkinneet päivän ja paikan, milloin jamissä ovat kirjan lukeneet ja»ylen hyväksi» huomanneet.»Karjalan Paavali», toimita tämä tahi tällainen kappaleKansallis- tahi uuteen Pedagogiseen museoomme! Myö-hemmät Karjalan kävijät ovat Ervastin muistelmista saa-neet herätteitä. »Karjalan taatto» O. A. Hainari, jonkaehyttä, kaunista elämää ja elämäntyötä Artturi H. Virkku-nen ja O. Relander hiljattain ovat kuvailleet, syttyiErvas-tin muistelmat luettuaan niin, että m. m. rutosti rupesiHelsingistä käsin suunnittelemaan yhteistä Aunuksenmatkaa, jokakesällä 1882 saatiinkin toteutetuksi. MuistaVienan Karjalan kävijöistä ja kuvaajista mainittakoonJ. W. Jurvelius, hauri Pääkkönen, Paavo Ahava, Osmo

lisalo, Aho, Ivalo, Kianto (viime vuonna kaksi kirjaa:»Vienan virroilta, Karjalan kankahilta» ja »Vienan kansankohtalo»), I. K. Inha (»Kalevalan laulumailta»), livo Härkö-nen (»Rajantakainen Karjala»), Lauri Hannikainen (»Kuole-van laulunmailta»).

Meidän päiviemme kirjailijoilla, jotka ovat saaneetkäydä omakieliset koulut jarikastuttaa kielivarojaan kan-san- ja varsinaisen kaunokirjallisuutemme hetteistä am-mentamalla sekä tutkimalla kielenkäyttömestareitamme,Juhani Ahoa, Kasimir jaEino Leinoa y. m., —heillä helk-kävät ihanan äidinkielemme sanat rikkaampina, rohkeam-pina kuin Ervastin. Tässä katkelma Kiannon kielen-käyttöä:

»Äärettömät ovat sen (Vienan) metsät, valtavat senvaarat, viehättävät sen virrat. ..» ■— • »Metsänotustenpiilotarha, lintujen ja kalojen ruhtinaskunta. Virroissasinisorsa soutelee, suvannolla joutsen joikuu. Täällä pyhälintu pesii.»

Ja kuulkaa runolaulajain ensimmäisen jälkeläisen, jokakotoisia opinteitä on astunut, kuulkaa livo Härkösenkanteleen kaikua »Karjalan virsistä»:

RAJAVIIVALLA.

Halki korven kuolonjylhänkulkee milloin kääntein jyrkin,milloin kolkoin kohtilinjoinjuonne syltä, kahta laajaraja Suomen ja Venäjän.

Hiihtää mies hikisin otsin,rinnoin huuruvin, avoimin,hiihtää taakse katsomattalaukku suuri hartioilla.

Lapin urho, Vienan veikko.

8

Joutuu korpijuontehelleseisahtavi, hengähtävi,itseksensä äännähfävi;

Pelastettu; eipä tänneyllä valta vallesmannin,säilyy laukku, säilyy henki!Laskee laukun vierellensä,istuu kannolle isolle,henkii ilmaa helpotuksen.

Saanut on sanomalehdenpalan pienen polvellensa:siihen silmä, siitä aatosSuomen pitkille pihoille.

Siellä pellot kuin ulapat,talot kuin pajarin-linnat;siellä tiet salokylihin,korpehenkin postinkulku;siellä kirjat, siellä koulut,valo maassa vallitsevi.

Mutta muistuu matkan suunta,

Ah, on Viena armahainen!Siellä suot on laihojani.korvenluolat linnojani,teitäni jälet jäniksen,postejani tuulen puuska,koivunkylki kirjanani,aarrevalkea valoni.

Näin on läikkyy miehen mielihetkin siellä, toisin täällä,helkkää herkän mielen kieli.

Mutta muistuu vallesmannisumenevi Suomen puoli,tuntee kylmän puistatuksen.Pois kohti kotoista puolta!

9

Muistuu Vienan viinaherrat,santarmit, salapoliisit.aukee synkät »mustat-kirjat»,tuntuu tyrmän tunkka tuoksususien kärjet pystyyn käyvät!

Siinä seisoo Vienan urho,maailman vikevin miesi;hiihtänyt on hiiden korvet,Lapin kosket laskenunna,nyt ei tiedä minne mennä,kunne kääntäisi lylynsä.Seisoo korvet niinkuin vuoret,painuu taivas niinkuin paasi,jalat jäätyvät lumehen.

11.

August Wilhelm Ervastin suku on vanhaa pohjoispoh-jalaista, polveutuen arvattavasti talollisista, samoinkuintoinenkintunnettu Ervast-suku, jonkaalku johtuuSimosta.Siellä on vieläkinvanhoja, vankkojaErvasti-nimisiä taloja,ja sellaisia sanotaan myös Kuusamossa olevan.

»Genealogia Sursillianan» mukaan onErvasteja myöhem-pinä aikoina toiminut Oulun ja Raahen seutuvilla m. m.nimismiehinä, henkikirjureina sekä kauppiaina ja »por-vareina» Raahessa. Isoisä oli »Sursillianan» mukaan terva-makasiinintarkastaja Kalajoella nimeltään Petter, raahe-laisen porvarin Gabriel Sakarinpojan ja Kristiina Rau-raeuksen poika.

A. W. Ervasti syntyi Raahen kaupungissa vanhem-painsa neljäntenä lapsena joulukuun 4 p:nä 1845. Isä olipiirilääkäri Petter Ervast ja äiti Augusta Wilhelmina Ered-rikintytär Basilier. Käytyään Kuopion kymnaasin E. tuliylioppilaaksi 1864 ja lilosoliankandidaatiksi 1869 sekä jät-

10

koi sen jälkeen opintojaan yliopistossa lakitiedettenkandi-daattitutkintoa varten. Tätä hän ei kuitenkaan saanutloppuun suoritetuksi kivulloisuuden ja varattomuudenvuoksi.

Jätettyhän opintonsa yliopistossa E. siirtyi Ouluunasuen siellä seppä Tigerin talossa äitinsä jakolmen sisaruk-sen kerä. Oulussa hän perusti sanomalehden nimeltä »Poh-jois-Suomi» (1878—83), jotapirteästi, itsenäisesti javapaa-mieliseen suuntaan toimitti. V. 1886 Ervasti pääsi toi-seksi aktuaariksi tilastolliseen päätoimistoon Helsingissäja palveli tässä virassa kuolemaansa saakka, joka lähinnäkeuhkotulehduksen aiheuttamana yllätti hänet Helsingindiakonissalaitoksella elokuun 8 p;nä 1900.

Tutustuin tarkemmin tähän hinterävartaloiseen ■—siitä kenties liikanimi »Pintti», jota vanhemmat yliopisto-toverit hänestä käyttivät mutta hyväpäiseen serkkuuniOulussakevätlukukaudella 1879. Hän oli silloinrasittavansanomalehtityön, taloudellisten huolten ja kivulloisuudenkiusaama, samoin kuin siihen aikaan myös Oulussa asuvamerimiehenpoika, synkkä, syvä, hehkuva runoilija KaarloKramsu, jonka pöydällä aina oli sama kirja avoinnaKalevala. Ervasti ei kuitenkaan ollut siinä määrin sisäl-lisesti runneltu, katkera ja maailman murjoma kuinKramsu. Hän ei palvellut Takkusta, ei istunutremuavissaseuroissa, vaan vietti hiljaista, yksinäistä, erittäin säännöl-listä elämää, tehden m. m. jokapäiväkävelyretken Oulunsilloille. Omaiset ja sukulaiset pelkäsivät pahoittaa Villenmieltä, sillä hän kiivastui helposti ja saattoi olla pureva,terävä, kun sille päälle sattui. Mutta Ervastin kompa-sanoissa ja sukkeluuksissa ei koskaan ollut mitään rivoa.Naisia hän etäältä ihaili, eritoten tuuheaa tukkaa, pitkiäpaksuja palmikoita. Tavatessani äskettäin serkkummeK. E. Ståhlbergin, joka kulki allapäin saatuaan sanoman,että vanhin poikansa, jääkärimajuri Armas Ståhlberg,

11

oli onnettomassa veljessodassamme joukkonsa edessäurhona kaatunut, tuli puheeksi Ville-vainaja, ja silloininsinööri Ståhlberg hymyillen kertoi, kävelymatkoiltaanHelsingissä erikoisesti muistavansa tuonErvastille ominai-sen naisten hiuksien tarkastelun ja arvostelun . . .

Oulun ajoilta mainittakoon vielä eräs pikkuseikka.Ervasti oli uusinut pankkivekselin jasiteli sitä huolellisestipaksuun pinkkaan, joka sisälsi aikojen kuluessa lunastet-tuja pitkiä papereita, puhellen samalla puolittain itsekseen,puolittain minulle tähän tapaan: »Ollappa noiden vekse-lien tuottama työ ja huoli ja harmi todelliseen, mieluisaantyöhön käytetty, niin jotakin ehkä minäkin olisin saanutaikaan. .

.» Huokasi japisti pöytälaatikkoon kiusankappa-leet.

Kuten edellä viittasin, tapahtui Ervastissa muutos hä-nen Yienanmatkansa jälkeen. Matkalla koskemattomanluonnon helmassa hän korpien povista, suurten siintävienjärvien aalloista jailoisten, ystävällisten, kauniiden ihmis-ten seurasta imi heikkoonruumiiseensa uusia nesteitä jasaisieluunsa sitä voimaa, jokaon suurinkaikista ja jokaei kos-kaan häviä. .

. Ervastille oli suotu onni vielä eläessään huo-mata, että se rakkauden kipinä, joka hänessä oli syttynyt,lähti leimuamaan jamuitakin, varsinkin Vienankarjalaisiasytyttämään. Sanomattakin onselvää, ettäErvasti aina sii-hen asti, kunnes katkesi hänen elämänsäkaari, pysyiKarj a-lan ja karjalaisten hartaana ystävänä. NälkävuosieniSgr—92 ahdistellessa rajantakaisia karjalaisia keräili E.heille varoja, joillauutisviljelyksiätoimeenpantiin. Ja yksi-tyisiä Vienan karjalaisia hän vähistä varoistaan autteli.

Muistan hyvin, kun Paavo Ahava (silloinen Afanasjev),joka on Vienan kansallisen monipuolisen valistustyön en-simmäisiä ja innokkaimpia toiminhehiä ja jonka elämääja tähänastista elämäntyötäKianto tositapausten mukaanonnistuneesti on kuvannut teoksessaan »Vienan kansan

12

kohtalo», tuli nuorena poikasena (eikö lie ollut v. 1890)luokseni Pietarissa. Hänellä oli muassaan pieni paperipala-nen, johonErvasti.oli kirjoittanut: »Pidä pojasta huolta.Tehkäämme hänestä piissari Uhtualle!» . .

.

Ja vielä kuolinvuoteellaankin Ervasti oli karjalaisiamuistellut oli eräälle ystävälleen sanonut jättävänsävähäisen omaisuutensa käytettäväksi Vienan karjalaistenhyväksi ja toivovansa hautakiveensä piirrettävän ainoas-taan sanat: Jääterveeksi Karjala!

111.

Ville Ervasti on etupäässätunnettu rajantakaiseen Kar-jalaan tekemiensä matkojen ja niistä julkaisemiensa kir-jain ja kirjoitusten kautta. Ensimmäinen oli se matka,josta tässä kirjassa puhutaan. Toistamiseenkävi »Vienankiertäjä» pohjoisessa Vienan Karjalassa Jäämerenmat-;

kansa yhteydessä v. 1882. Kesällä 1885 hän teki tutkimus-matkan Aunukseen sekä heinä- ja elokuussa 1893 yhdessäveljenpoikansa teosoli Pekka Ervastin ja Paavo Ahavan(»Karjalan Paavalin») kera toisen matkan Tappiin. Mat-kailijat yhtyivät Kemijärvellä, nousivat sieltä KemijokeaMartinkylään ja sieltä Nuortijärvelle; paluumatkalla käy-tiin Kuusamossa ja sieltä rajan tuolla puolen Kivakkavaa-raa ihailemassa. Tähän aikaan Ervasti suunnitteli kauno-kirjallista kertomusta, jonka hän vähän ennenkuolemaansasaikin käsikirjoituksena valmiiksi.

Kertomuksen nimenä on »Ahma». Siinä käsitelläännoita Juhana III;n aikuisia julmia ryöstö- ja kostoretkiä,jolloin varsinkin pohjoisen Suomenniemen asukkaat vuo-

roin vieraissa kävivät, s. o. vuosittain retkeilivät rajantaakse työstämään jahävittämään. Meidänpuoleisten joh-

13

tajana oli urhea iiläinen Juho Vesainen. Hänet surtuasiTorniossa v. 1590 paluumatkalla Jäämeren retkeltä viena-lainen vanki Ahma. Samoinkuin Santeri Ivalo tunnetussaromaanissaan asettaa Juho Vesaisen päähenkilöksi, samoinErvasti tekee Ahmasta karjalaisten johtajan ja sankarin,jonka puolelle myötätuntomme kallistuu. •—■ »Ahmaa» eivieläole saatu painetuksi.

Tuloksina matkoiltaan E. julkaisi matkakertomuksialehdessään »Pohjois-Suomessa», muistelmia »Vienan me-reltä» U. Suomettaressa v. 1886, Valvojassa v. 1886 »Muuta-mia lisäyksiä ja oikaisuja Venäjän Karjalan osaan InberginSuomenmaan kartassa», Suomalaisen Kirjallisuuden Seu-ran kustannuksella v. 1888 »Väkiluvun seikoista Venä-jän Karjalassa» y. m. Tunnetuimmat ovat nämä matka-muistelmat Vienan Karjalasta, joista nyt vihdoin 38 vuo-den kuluttua, uuden ajan siipien suhinassa, Suomen hei-mon herätessä, voidaan sensorien sorkkiloimatta ottaa uusipainos, ynnä »Suomalaiset Jäämerenrannalla», jokatekijänkustantamana, n kuvalla ja 2 kartalla varustettuna, ilmes-tyi Oulussa 1884 ja jossatapaamme erittäin selviä tietoja»Jäämeren kysymyksestä», m. m. luvut: »Suomalaistensiirtokuntain tila ryssän rannalla», »Petshingin luostari»,»Suomelle pyydetty alue ryssän rannalla», »Yhteisalue,faellesdistriktet Varangissa», »Suomalaisten ja norjalaistenväli Ruijassa», »Jokavuotinen kansanvaellus Jäämerelle»,»Suomalaisuuden lisääntyminen Ruijassa» j. n. e.

Näillä Ervastin kirjoilla on epäilemättä pysyvä paik-kansa ja nousevakin arvo suomalaisessa kirjallisuudessa,sillä ne sisältävät monipuolisia, tarkkoja tietoja ja huo-mioita rajantakaisista veljistämme, herättävät Karjalankysymyksen, sillä niissä helkähtää heimohengen haihtu-maton, sytyttävä sävel; Suomi-äidin on oltava KarjalanjaRuijan aineellinen jahenkinen emämaa siinä se suurisuomalainen unelma, joka Ervastin mielessä väikkyy,

14

viehättävänä esitetty unelma, jonkapitäisi sisäistenriitojensokaisemalle, särjetylle kansallemme rakkauden vaikeaaläksyä opettaa ja rohkeutta rintoihimme luoda, erittäin-kin näiksi päiviksi, jolloin »hetken työ tuhatvuosihinvaikuttaa isänmaahan ja maailmaan». . .

Näytteeksi Ervastin omaperäisestä kirjoitustavastaotammetähän eräitäkohtia, jotka nyt ovatmielenkiintoisia.

V. 1886 syyskuussa Ervasti julkaisi ruotsinkielisessäsanomalehdessä »Einland» kirjoitussarjan, jossa hän m. m.kuvailee VienanKarjalan luontoa (Aug. Ahlqvistinsuomen-noksen mukaan) näin:

»Mitä itse maahan tulee, niin lienee moni taipuvainenarvelemaan, että se on muun pohjois-Venäjän alku, niin-muodoin on tasaista, järvitöintä, mutta jonkun hitaastijuoksevan joen vettämätä, paikoittain metsäistä, muttapaikoittain myös surkeata tundramaata. Ei mikään oleniin väärää kuin tällainen arvelu. Venäjän Karjala ei olevarsinaisen pohjois-Venäjän alku, vaan suoranainen jatkosuuriruhtinaskunnan maata. Se ei ole lakeata, vaan hyvinmäkistä, järviä on siinä sekä isoja että pieniä, ja niitä onyhtä tiheässä kuin 'tuhansien järvien’ maassa; jokia onmonta ja ne virtavia, koskikkaita; komeat hongikot peit-tävät maan ei paikoittain, vaan koko alalta jaulottuvatparia kymmentä peninkulmaa pohjaisemmaksi sen pohjai-sinta tienoota; soita ja jänkiäonkyllä myös, mutta ei vivah-dustakaanminkäänlaisestaSiperian tundrasta. Suomalaisensilmääeivät miellytä laajat, lakeatkedot; tämmöistä maataei hän sano kauniiksi. Kauniiksi sanoo hän maisemaa,jossa on mäkiä ja laaksoja sekä välkkyvä vedenpinta laak-son pohjassa ja näköpiirin kaukaisempina rajoina siintääkorkeita vaaroja. Tässä katsannossa Venäjän Karjalaa onpidettävä kauniina, sillä mainitunlaisia näköaloja on sielläsatoja.»

Sitten hän esittää tämän maan avarat järvet ja vesi-

15

jaksot; jälkimmäisiä on kaksi isompaa, joissakummassakinonkolme suurta jakaksi pienempää järveä. Tämän jälkeenhän antaa piirroksen niistä Maanselän harjanteista, jotkalännestä itää ja kaakkoa kohti kulkien täyttävät maanniin, että siinä tuskin missään on suurempaa tasankoa.Nämä harjanteet ovat samoin kuin koko maakin korkeam-mat kuin harjanteet ja maa Suomen puolella Maanselkää;toisinaan kohoaa ylänne yksinäisenä kumpuna useampiensatojen jalkain korkeuteen. Maanpinnan muodostuksistasanoo hän lopuksi; »Tämä piirroskuva tuosta meidän ra-jamme takana olevasta maasta on kyllä köykäinen, muttasiinä ilmeneekyllä todistukseksi ylläsanotulle, että VienanKarjala on kaunista maata. Onhan siinä kaikki, mitä täl-laisessa pitää ollakin; vuoria, laaksoja, joukko järviä, isom-pia japienempiä, jokia, joissa on kuohuvia koskia, jaylt’-ympäri avaroita metsiä, joissa honka on vahaavin puulaji,mutta kuusikaan jakoivu ei puutu.»

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran v. 1888 julkaise-massa kirjasessa »Väkiluvun seikoista Venäjän Karjalassa»(Vähäisiä kirjelmiä VI) Ervasti aluksi selittää, että »osan-ottomme Venäjän karjalaisten suhteen täytyy olla ihantoisenluontoinen, monta vertaa hartaampi kuin muuallamaailmassa tavattavain suomalaisten suhteen. Eikä tätäosanottoamme suinkaan heikennä se tosiasia, että VienanKarjala tavallaan myöskin on hengellinen kotimaamme

siellähän on Kalevalan syntypaikka.»Ja käsilläolevien matkamuistelmain ennustuksentapai-

set loppusanat;■ »Sitten kerran maailmassa taas koittaisi aika, jolloin

suomalaisella isänmaalla olisi samat laajat rajat kuinsillä muinoin oli, ennenkuin lännestä Ruotsi, idästä Venäjäsen lohkaisivat kahdeksi kappaleeksi. Veren ääni ei silloinenää puhuisi käsittämätöntä kieltä, vaan sydänten sykin-tään lännen puolella Maanselkää vastaisi sama sykkiminen

toiselta puolen. Me emme enää karjalaisten silmissä olisiruotsalaisia eivätkä he meidän silmissämme venäläisiäSama Suomenmaa sulkisi syliinsä molemmat.»

Niin, vaikka vielä maailma on mullinmallin, Europpaylösalaisin, säihkyvät kuitenkin kultaisen ruson säkenetosoittaen »tietä kirkkahan tulijan, matkoa ison Jumalan».Jvilistäväthän sotivat suurvallat hädissään pientenkinkansallisuuksien elämisen oikeutta ja että kansallisuudentulee olla pohjana valtioiden muodostamiselle. Kentiesvielä kaikesta kehittyy Europan yhdysvallat Amerikanmalliin, mikä ainakin pienille kansallisuuksille olisi otolli-sempi kuin joutuminen suurvaltain sulatettavaksi.

Ja jokohanalkavat toteutua Ervastin suursuomalaisetunelmat jamonien meikäläisten toiveet, joita myös viehät-tävästi ovat sanoihin solmineet Oksanen »Suometar» sa-dussaan, Genetz runossa »Väinölän lapset» ja Eino Eeinoäskettäin Karjalan eversti Sihvolle omistamassaan runossa»Perman päivä»? .

. . Ainakin Viena vapautuu, Aunusaukeaa, avaten salaperäiset, äärettömät aarteensa, joitamiljaardeissa ei mitata. Ja jos hyvä Jumala hymyillä su-vaitsee, katsoen kansamme kyllin jokärsineen, niinkentiessaapi konkreettisen vastineen rovasti Nyholmin näky(»Gogin sota») ja maamme suunnilleen ne rajat, joitaJuhana 111riitaveljensä livanan ikiharmiksi väitti Ruotsinvaltakunnan itärajoiksi. Uusiintuvatko ehkä Eenno-Skan-dianrajat: Äänisjärvi, Pohjanlahti, Auran rannat, Ruijansuu, ja kulkeneeko kanava kerran maailmassa muinaistamerenpohjaa seuraten luonnollisena rajana Nevaa, Eaa-tokkaa, Syväriä, Äänisjärveä, Seesjärveä, Segehenjokea,Uikujärveä, Uikujokea Oneganlahteen (Pietarista Sorok-kaan), yhdistäen siten Jäämeren Itämereen?

Helsingissä kesäk. i p:nä 1918.Hj. Basilier.

16

Alkulause.

Kauan oli mieleni tehnyt lähteä katselemaan VenäjänKarjalaa eli sitä maata, jokaitärajaltamme ulottuu Vienan-mereen asti; niinpä muistan, että jo v. 1873, kun kerransatuin Kajaanista kulkemaan Ouluun yhtä matkaa neljänkauppaatekevän karjalaisen eli niinkuin meillä tavallisestisanotaan »laukkuryssän»kanssa, lupasin heille joskusmaail-massa tulla Karjalaan. Moninaiset esteet olivat kuitenkinpakottaneet lykkäämään aiettani vuodesta toiseen, kunnesviime kesänä vihdoin sattui joutilas aika jasen ohessa huolimatkakustannusten suorittamisesta poistui siten, että eräshankettani suosiva paikkakuntamme liikemies 1 runsaallakädellätäytti mitä omistavaroistani matkaayarten puuttui.

»Pohj.-Suomen» lukijoille2 ei tarvitse laajemmasti seli-tellä, mikä minua veti tuohon monen meikäläisen mielestävieraaseen maahan. Tässä lehdessä on tuon tuostakin mai-nittu, että itärajamme takana ei asu venäläisiä eli ryssiä,niinkuin yleisesti maassamme arvellaan, vaan suomenkieltä puhuvia karjalaisia, ja heitä halusin käydä tervehti-mässä. Mieleni teki nähdä, minkälaista kansaa nämärajan-takaiset suomalaiset ovat, minkälainen elanto ja toimeen-tulo heillä on ja ovatko he paljonkin venäläistyneet niinä500 vuotena, joina he meistä erillänsä ovat vieraan vallankäskyjä noudattaneet; niin ikään tahdoinkatsella, minkä-laatuista heidän maansa on, onko se epätasaista javuorista,

1 Kauppaneuvos Hemming Åström. Hj. B :|n lisäys.2 Nämä muistelmat julkaistiin ensiksi »Pohjois-Suomi» nimisessä

oululaisessa sanomalehdessä.v Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa.

jyrkkärantaisten järvien ja vuolaiden jokien halkomaa,niinkuin Suomi ylipäänsä on, vaiko enemmän tasaista jalakeaa alankoa, jommoiseksi Venäjää ajattelemme. Isän-maatansahan jokainenhaluaa katsella ja oppia tuntemaan,ja minä olin jo pitkät ajat lukenut VenäjänKarjalankinmeidän suomalaiseen isänmaahan, vaikka meillä vielätavallisesti isänmaalla käsitetään ainoastaan suuriruhtinas-kuntaa. Kun suuriruhtinaskunnassa olin melkein kaik-kialla liikkunut (paitsi Lapissa), mutta Venäjän Karjalaoli minulle yhtä tuntematon kuin ylipäänsä kaikillemeidänpuolisille, oli siis pakko käydä sitäkin katsomassa,että koko avara Suomenmaa sitten olisi tuttu.

Kotia palattuani ajattelin, että matkasta kyllä olisiniitä näitäkerrottavia, jotka ehkä voisivat P.-S:n lukijoitahuvittaa, jos niitä joutaisi ja kykenisi hauskalla tavallaesittämään, mutta ajanvähyys pani minut heti arvelemaan,yrittääkö ollenkaan minkään matkakertomuksen laatimista,jotten huonolla esityksellä pilaisi hyvää ainetta. Kuitenkinsain siksi monelta kehoituksia matkakertomuksen julkaise-miseen, että päätin kuin päätinkin lyhyesti ja koristele-matta kyhätä jotakin näkemistäni tuolla »uudessa Suomen-maassa». Miten tuo sitten lie onnistunut; kenties toisen-laatuinen kertomatapa olisi ollut soveliaampi. Mutta täm-möiseksi tämä nyt kerran sattui, eikä aikani salli sitä valaauuteen muotoon. Mitään erityisen jännittäviä ja mielen-kiintoisia tapauksia voipi muuten matkakertomus Venä-jän Karjalasta vielä vähemmässä määrässä tarjota kuinkuvaukset matkoista suuriruhtinaskunnassa, jotkakuiten-kin aina huvittavat, siksi että ne koskevat omaa maata jaomia oloja; ja jos lukija vainkokee mielessä pitää ja muis-taa, että tässäkin on puhe ainoastaan suomalaisista ja suo-malaisten maasta .toivon ettäkertomus aineen itsensävuoksijohuvittaa, vaikka olisikinvähemmin taitavasti kirjoitettu.

Oulussa tammikuulla 1880.

18

I

Oulusta rajalle.

Aikomukseni oli alkuaan lähteä matkalle yksinäni,koska omassa maassa enimmästi olen liikkunut ilmankumppalia, mutta moniaita päiviä ennen lähtöäni, jonkapiti tapahtua heti juhannuksen jälkeen, sattui meillä käy-mään tuttavani, nuoriylioppilas Hjalmar Basilier, jasilloinsyntyi puhe matkakumppanin tarpeellisuudesta. Omaiseni,jotka hiemankammoksuen katselivat koko matkaa, arveli-vat kumppalia ihan välttämättömäksi, jotta vieraassamaassa olisi turvallisempi liikkua eikä mitään onnetto-muutta tapahtuisi. Tämä arvelu ei kyllä minuun isostivaikuttanut, koska muistelin vastausta, jonka Lönnrotaikoinaan eräältä karjalaiselta sai, turvallisuutta Karja-lassa tiedustellessaan, että »niin myö eletään kuin linnutmetsässä», jakoska omainkuulustelemisteni mukaan myös-kin tiesin, että kaikkinainen pelko oli ihan turha; muttatoiselta puolen ajattelin, että tuttava kyllä voisi olla hyvämuassa olemassa, jolleihengenvartijana niin puhekumppa-lina, ja koska B. oli halukas lähtemään mukaan, päätettiintehdä retki yhdessä.

Iltapäivällä kesäk. 27 p. ajoimme Kajaanin tullistaulos. Matkatavaraa oli kummallakin pieni laukku ja talvi-palttoo, minulla sitäpaitsi harmaja matkavaippa; kupeel-lani riippui ainoa, matkaa varten erittäin hankittu kapine,

20

mm. puukko, jonka eräältä kello- eli putaalaiselta olin osta-nut. Nämä puukot ovat sievätekoisia, tuohipäisiä, sekähuokeahintaisia, mutta terä oli minun ostamassani pehmeäjakuuluu muissakin olevan. Se tuli matkalla hyvään tar-peeseen, mutta kahvelia emme kumpikaan olleet hoksan-neet ottaa mukaan, jasitä saimme jälestäpäinkatua, koskasemmoisen kapineen sijasta Karjalassa enimmästi käyte-tään vasemman käden sormia, haukussani oli, paitsi vähiäliina- ja pitovaatteita, Inbergin Suomenmaan kartta jamuutamia pieniä kirjasia, joita aioin lahjoitella lapsillematkallani, sekä myöskin molempain passit. Kumppalini,ahkera kalastaja, ei ollut unehuttanut uistintansa eikäperhosonkiaan, japyssymies niin ikään ollen oli hän ottanut.mukaansa myös pienen 6-piippuisen »revooliu», joka sittenpaluumatkalla unohtuiKiannalle, luultavastiHyryn taloon.Mitä kaikki kampeemme yhteensä painoivat, emme tul-leet punninneeksi, mutta arviolta ei niissävoinut olla enem-pää kuin yhden miehen kantamus. Jalkineina meillä olimustat saappaat; pieksuja, joita oli sanottu tarpeellisiksi,arvelimme matkalla saavan ostaa.

Päivä oli lämmin jakirkas, maantie kuiva jatasainen, he-vonen hyvä, ja hyvillä enteillä matka siis alkoi. Mielemmeolivat iloiset, koska - se viehätys, joka kaikkea alkamistaseuraa, ei meiltäkään puuttunut; minä erittäinkin olin siitähyvilläni, että tuosta kauan mietitystä retkestä viimeinoli tullut tosi. Matkan odotettavista vaiheista puhellessaja tuttujen paikkojen sivu kulkiessa oli ensi taival yht-äkkiä ajettu. Tällä taipaleella meillä oli ollut omat n. s.turunkärryt, joissa on sangen mukava istua, mutta tästäeteenpäin aioimme lähteä kyytikärryillä kulkemaan. Jostahtoisin noudattaa tavallisten Suomessa kulkeneittenmatkakertojain esimerkkiä, olisi minun nyt pidettävä pienijapistävä puhe siitä »kidutuskoneesta», jotakyytikärryiksinimitetään; Topeliuksen »Matkustus Suomessa» kyllä tar-

21

joaisi tämmöiselle puheelle klassillisen mallin. Muttavali-tettavasti en voi olla yhtä mieltä mainitun enkä muitten-kaan arvoisain kir joitusmiesten kanssa tässä asiassa, koskapidän tavallisia kyy tikärry] ä paremman puutteessa kuta-kuinkin hyvinä ajoneuvoina, jos niitä vain tahtoo oikeinkäyttää. Niin yksinkertainen ei nim. saa olla, kun pitempimatka on edessä, että istuu paljaalle laudalle; pitää ostaasäkki, täyttää se heinillä jaasettaa istuimelle ■—• ja hopustisillä tavoin voipi yhtä mittaa kulkea vaikka maailmanääriin, kunhan aina tarvittaessa panee säkkiinsä uusia hei-niä. Tätä keinoa nytkin käytimme ja jatkoimme niin.mat-kaa, tuntematta sanottavaa erotusta mukavuuden suhteen,ylöspäin Oulujoen vartta Muhoksen viljavainioiden sivutseUtajärvelle saakka, jossa jäimme Laitilaan yöksi. Seu-raavana päivänä kerkesimme hyvään aikaan ennen puolta-päivää Paasoon, mutta Kajaaniin kulkeva höyryvene oh,niinkuin hyvin saatoimme arvata, jo aikaisin aamullalähtenyt, •- asia, jotaemme isosti pahoitelleet, koska mai-nittu vene on kutakuinkin hidaskulkuinen ja muutenkinhuononlainen. Einehdittyämme ja Åström-veljesten suurtaparkkimakasiinia katseltuamme olisimme lähteneet aja-maan pohjoispuolitse Oulujärveä, kun ei kosken niskallaollut yhtään Kajaaniin menevää tervavenettä, muttakaikki hevoset olivat jo kyydissä. Jollen väärin muista,sanoivat, ettei venekyytiäkään enää tarvitse antaa, niinettä matka tässä uhkasi kerrassaan katketa epämääräi-seksi ajaksi •s. o. tarkemmin sanoen siksipäiväksi. Ainoatoivo oli, että alhaaltapäinnousisi veneitä niitä sanottua-kin olevan nousemassa ja että jokuniistä menisiKajaa-niin, ja tässä toivossa lähdin kartanolle kävelemään jasytytin »kärsivällisyyden piipun» eli paperossin. Tuskinolin ennättänyt vetäistä ensimmäiset savut, ennenkuinmuuan vanha ukko, jonka silmä oli kosken koukkuihinharjaantunut, ilmoitti veneitä olevan ylöspäin pyrkimässä,

22

Minun oli ensin vaikea hänen neuvostaankaan niitä erottaa,mutta kun minäkin ne sitten huomasin, lähdimme ukonkanssa pohjoispuolelle jokea niitä odottamaan ja kohtaa-maan. Pian tapasimmekin erään kuhmolaisen (veneen),jota kaksi miestä ja yksi vaimonpuoli kuljetti ja jonkaisäntä kohta suostui pyyntööni; jakun ukko oli noutanutkumppalini ja matkatavarat joen toiselta puolen, jollavälin venemiehet aterioivat, lähdettiin klo 2;n tienoissamatkaan.

Tämä matka järven poikki kului sangen nopeasti, silläraitis luodetuuli puhalsi, joka tosin ei ollut meille aivanperäntakainen, mutta kuitenkin lujasti pullistutti suurtapurjettamme. Klo 1/2 xo olimme joKoutaniemen kohdalla.J elleivät venemiehemme olisi olleet hiukkasen pelkureita,olisimme ennättäneet vieläkin joutuisammin, mutta kunVaalasta maan suojassa oh kuljettu penikulman vertaNahkasahnen kautta Neulaniemelle, laskettiin maihinmiettimään, tokko rohjettaisiin lähteä tuon vähä väljem-män, 2 penik. pitkän Kaiskanselän poikki Kaivantoon,koska tuuli muka oli ankaranlainen, ja niin varsinkinkumppalini harmiksi hukattiin tuntikausi turhaan. Kai-vannossa oli kolmisenkymmentä lastattua venettä tuultapitämässä; pahainen mökki oli ainoa ihmisasunto rannalla.Ärjänselällä kuljettiin pienen, vedestä jyrkästi kohoavanluodon sivu, jota isäntämme sanoi »pirun takaksi» nimi-tettävän ja josta hänkertoi Kajaanin linnan rakentamiseenliittyvän tarinan; mutta se ei mahtanut mielestäni suuren-arvoinen olla, koska en sitä enää tarkkaan muista. Kevo-senniemestä Paltanselälle lähtiessämme oli tuuli jo jotenkinlaantunut, ja siinä tuli parikymmentä venettä vastaan,soutaen länteen päinraskaita tervojansa, joistakovin halpahinta nykyään oli saatavana. ■—• Oulujärvi on kaunis järvi,paikoin saarekas, paikoin aavoiksi seliksi leviävä; korkeitavaaroja näkyy sen ympäriltä, joista mainittakoon Kives-

23

vaara eli -vaarat pohjoisessa. Mutta tulvaveden valitetaantekevän paljon vahinkoa.

Paltaniemellä laskettiinHövelön rantaan, koska matka-kumppalini tahtoi tavata talon nuorta herraa, hyvää tutta-vaansa. 1 Minä kun olin aivan tuntematon talon muulleperheelle paitsi isännälle, jonka tiesin olevan poissakotoa Oulussa olin juuri tavannut hänet matkallaPappiin —, olisin kernaasti jatkanut matkaa veneessäKajaaniin asti, etten vieraille ihmisille tulisi vaivaksi,mutta kun kerran olimme rantaan päässeet, eivät hyvän-tahtoisuudessaan laskeneet minua pois, vaan pakottivatjäämään taloon. Tässä erosimme saattajistamme, jotkakulkivat yhä edelleen, vaadittuaan järvenpoikki tuonnista»jonkun markan» ja saatuaan kolme, joka ei suinkaan ollutkallis kuuden penikulman matkasta. Hövelössä meitäkestittiin ja pidettiin jos kuinka hyvänä ja viivyimmesiellä huomispäivän puoliseen asti, mutta minulla kun olivähän yksityisiä asioita Kajaanissa toimitettavia, lähdinsilloin edeltäpäin maitse ajamaan kaupunkiin, jättäenkumppalini toisten seurassa jälestäpäin veneellä tulemaan;samana päivänä oli näet isot pidot ja nimipäivänvietotPolvilassa,ulkopuolella kaupunkia, janiihin oli Paltamosta-kin lähtijöitä. Matkallani pistäysin sivumennen Paltamonkirkkoa katselemassa, jotapitäjän nuori, «kohtelias lukkarioli hyvin valmis näyttelemään. Kirkko on merkillinenrunsaslukuisten seinä- ja kattomaalaustensa vuoksi, jasisään astuessa tuo kuvien paljous teki oudon, vaikk’eisuinkaan vastenmielisen vaikutuksen silmään —• tämän-tapaisessa kirkossa en pitkään aikaan ollut käynyt. Mikä

1 Ystäväänsä O. A. F. Lönnbohmia, joka nykyisin toimii Kuo-pion kaupungin kansakoulujen tarkastajana. Mainittu Hövelön talosietää muistaa, koska siinä ovat lapsuutensa kultaiset päivät viettä-neet maanmittari Lönnbohmin nuoremmatkin pojat, kuulut runoili-jat Kasimir ja Eino Leino. B:n lisäys.

24

taiteellinen arvo noilla kuvilla voinee olla, en pysty sano-maan, mutta syrjäiselle maaseutukirkolle ne kieltämättäovat kaunistuksena pidettävät sekä soveliaampina mieltäylentämäänkuin alastomatseinät. LähelläKajaania tavat-tuanikaksi karjalaista, jotkatyhjin laukuinpalasivat kotiaVuokkiniemen puoleen, saavuin hyvissä ajoin iltapäivälläkaupunkiin, toimitin asiani jarupesin kumppaleita odotta-maan, jotka viimein saapuivatkin. Kuusihenkisenä jouk-kona, jossa oli sekä mies- että naisväkeä, lähdettiin sittenastumaan sitä neljänneksen pituista metsätietä, joka vieKajaanista pitkin jokivartta Polvilaan, ja joka tie senpuolesta ansaitsee mainitsemista, että Lönnrot aikoinaanmonet kerrat on sitä astunut, silläpiirilääkärinäKajaanissaollessaan hän asui Polvilassa. Kun tulimme tien päähän,sen pienen lahden länsirantaan, jonka toisella puolellaPolvila on, huomasimme, ettemme olleetkaan niin odotta-mattomia vieraita kuin olimme luulleet; rannalla oli näetvene ja soutajat meitä varten valmiina. Tähän arvoituk-seen sain sittemmin selityksen; kyytimieheni Paltanie-meltä, jonka lähetin »pitkän mäen» alta edeltäpäin kaupun-kiin, oli-jotenkuten saanut tietää nimeni jakertonut tulos-tani kestikievarin emännälle, rouva Svedlinille, ja hänenmielestään tämä uutinen taas oh ollut kovin tärkeä salassapidettäväksi, niin että hämärä huhu tulostamme yht’äkkiäoli ennättänyt Polvilaan asti. Täällä, johonKajaanin kokoseurapiiri oli kokoontunut, otti isäntäväki meidät erinomai-sen ystävällisesti vastaan. Talosta kuului iloinen soitto,siellätanssittiin paraikaa, jatuota pikaakaikki viisi kump-pallani olivat kadonneet tanssin vilinään; minä jäin ulom-maiseen huoneeseen tapailemaan vanhoja tuttuja, jotkavielä jaksoivat minua muistella siitä ajasta, jolloin kotinioh Kajaanissa josta jo oh 20 vuotta. Polvila on sievälläpaikalla Rehjänselän etelärannalla; sitä sopii jokaisensuo-malaisen muistaa, sillä siinä lienee suurin osa Kalevalaa

25

kokoon kirjoitettu. Kesäillan ihanuus levitteli suloansamaille, ja kesken puhetta ja leikkiä oli huomaamattasydänyö käsissä; kun oli käyty kartanolla runsaasti varus-tetussa illallispöydässä, saatiin ruveta paluumatkaa mietti-mään. Paitsi maamatkaa oli toinenkin tie nyt tarjona,nim. veneellä jokea pitkin, jolloin kuitenkin Petäisen jaKuurnan kosket oli laskettava Viskaali V., vanha koski-mies jatanssimies myöskin, sillä 6o;sta vuodestansa huoli-matta hän oli koko illan johtannt tanssia aikoi pelkää-mättä kulkea vaimonpuolinensa omalla veneellä alas,mutta muita rannalle keräytyviä näytti matka arvelutta-van, vaikka nuori isäntä, kauppias Kaarle 8., jätti vieras-tensa käytettäväksi kaksi tervavenettä ja miehiä, jotkajoka päivä olivat kaupungissa kulkeneet. Sokea maan-mittari Kaarle R. kysäisi silloin venemiehiltä, osasivatkohe laskea, ja saatuansa heiltä varman vakuutuksen sanoiääneen: »Minä lähden veneessä, koska tuo mies niin vissistisanoo saattavansa laskea», ja niin talututti itsensä alas.Hänen esimerkkinsä rohkaisi toisia sen verran, että noin30 henkeä oli äkkiä veneissä, mutta muut lähtivät maitse,heikkiä lyöden kuljettiin sitten joutuisaan javahingoittu-matta kaupunkiin.

hukija suokoon anteeksi, että matkasta tänne saakkaolen ollut vähän laajapuheisempi kuin asiaan oikeastaankuuluisi. Mutta syy tähän poikkeukseeni aineesta on osit-tain ollut jonkunlainen täydellisyyden halu matkakerto-muksen suhteen, osittain että Kajaani on lapsuuteni koti,jase paikkahan itsekullekin on rakas, jossa muisti kernaastihetken viivähtää. Aivan heti ollaan Kuhmoniemellä, jostakertomukseni kaikissa tapauksissa saisi alkaa.

Seuraavana päivänä, kesäk. 30 p., jatkoimme hevosellamatkaa itään päin, jättäen entisistä ajoista melkein ihanmuuttumattoman Kajaanin yhä edelleen kuuntelemaansitäkehtolaulua, jotaKoivukoski ja Ämmä silleväsymättö-

26

mästi veisaavat. Rinnanraunioille, joitten poikki maantiekulkee, on kaupungin apteekkari toimittanut vesimyymä-län; mutta Fieandtin haamua emme nyt päiväsydännäerottaneet enemmän kuin edellisenä yönäkään, vaikka»Välskäri» sanoo sen toisinaan näkyvän linnan raunioilla.Yöksi jäimme Sotkamoon ja toisena päivänä ajoimmeKuhmoniemelle, jossa entisen opettajani, rovasti Roosinperheessä vietimme hupaisen illan. Kuhmoniemen kirkollemaantie päättyy; siitä alkavat vesi- ja jalkamatkat, joidentiesimme kestävän ei ainoastaan rajalle, vaan yhä eteen-päin Vienanmeren rantaan asti. Vähän oudolta tuntui aja-tus, että sivistynyt maailma nyt jäi taaksemme jaettä erä-maahan oli painuminen, ja kun satuimme tulemaan kesti-kievariin tuntia ennen postin lähtöä postikonttori onkestikievaritalossa TuUpalassa emme laiminlyöneettilaisuutta lähettää viimeiset terveiset kotia; Karjalastanäet ei kannattaisi yrittää tietoa lähettää, postinkulkukun sieltä Vienan kautta Suomeen on kovin hidas.

Hiukan vakavalla mielellä jätimme aamulla jäähyväi-set talon ystävälliselle isännälle ja astuimme veneeseen,jolla kohta kuljimme Rammasselän poikki Koskelle eliPorolaan. Siitä saattoi ainoastaan yksi mies lähteä meitäviemään, niin että toinen meistä sai pitää perää; nou-simme ylös Rentuau koskea, joka on niin väkevä, ettävirta oli veneemme kaataa, ja jouduime Rentuanjärvelle,josta pääsee kahta tietä Karjalaan: toinen, pohjoisempikulkee Rentiiran kautta Akonlahteen (tätä kylää ei Inberginkartalle ole merkitty), toinen, alempi Miinoaan; ja sinnemeidän matkamme piti. Kyytimiehemme, vanha kos-kenlaskija, oli laajalti nähnyt maailmaa, oli käynyt Äänis-järvellä Petroskoissa ja muistaakseni »Kinkerinmaallakin»,tunsi »Rentruotin» (joksi Rönnrotin nimen oikaisi), jotanuorempana oli ollut saattamassa, mutta oli laiskanvoipa,niin että meilläkin venettä soudatteli; ja niinpä vasta

27

klo 6:npaikkeilla kerkesimme Korpelaan (Inbergin kartallaKorpimäki). Tästä kyllä olisi hyvästi vielä saattanut sinäpäivänä kulkea eteenpäin, sillä ensi taival Kalliojärveenoli tuskin penikulmaa pitkä, mutta saattajaa saimme tur-haan odottaa tuntikausia, vaikka yksi mies karhitsi pel-toa aivan lähellä taloa ja toinen vähän edempänä oli verk-koja laskemassa; vanha äijä vain pirtissä äyski; »Ei meidäntalosta kesäkeskievaria tehdä.» Viimein, kun kärsivälli-syytemme oli aivan katketa, tuli toisen pirtin isäntä p;ntienoissa kotiin, ja hän, joka oli vilkas ja näppärä mies,lupasi kohta lähteä matkalle, kunhan saisi kylpeä ja illas-taa; mutta kun matka näin oli jäänyt kovin yön selkään,päätimmekyllästyksissämme asettua taloon yöksi. Merkil-linen on se hitaisuus ja huolettomuus, jota sydänmaalai-semme hankkeissaan osoittavat; tässäkin oli köyhä, useinpetun varassa elävä talo, mutta tarjona olevaan raha-ansioon ei ennätetty taikka huolittu käydä kiinni. Aikai-sin aamulla lähdettiin sitten matkaan ylöspäin yhä kape-nevaa jokea ja jouduttiin 2—3 tunnin päästä Kalliojär-velle. Isäntämme meille matkalla kertoeli kaikenlaisiarosvojuttuja »Venäjältä», joitten mukaan Karjala olisikoko »miesten syöjä sija», - ja samanlaisia juttuja erästoinenkin saattajamme, muuan vanha vaimonpuoli, samanapäivänä myöhemmin meille syötteli varoitellen vieraa-seen maahan lähtemästä; mutta näihin tietysti emmepaljon arvoa panneet. Matkalla muuten kumppalinikoetti sekä uistintansa (H. Renforsin tekoa) että perhos-onkiaan ja saikin paitsi muita kaloja muutamasta pikkukoskesta sievän lohentonkosen, jonka päätimme syödäeineeksi.

Kun Kalliojärven ruohoisella kartanolla nyt odotellenkalamme paistamista ja ihanasta aamu-ilmasta nauttienjuttelimme saattajamme kanssa, vilahti äkkiä sen aukonsuulla kahden rakennuksen välissä, jostamekin olimme tul-

28

leet taloon, ensin yksi, sitten toinen mies, jotka näyttivätlaukkua kantavilta karjalaisilta. Jo ajattelin taikka taisinkysyäkin, mitä he mahtoivat olla miehiään, kun samassa mo-lemmat astuivat kartanolle meidän luoksemme jaheittivätlaukkunsa maahan, jolloin huomasimme heidän ©levänkinkarjalaisia. Heidän astuessaan pihalle lensi heti se ajatuspäähäni, että heistäkenties saamme matkatoverit, koska henäyttivät tulevan jälestämme ja arvatenkin kulkivat koti-puoleen; mutta tuskin olimme hyvän päivän sanoneet,niin heidän jälessään seurasi kolmas mies, sitten neljäs,sitten viides, kuudes, jopa lopuksi seitsemäskin, kaikki pit-kiä, rivakoita miehiä. Siinäpä koko joukko! Saattajammevasfikäiset puheet muistuivat tässä mieleeni ja saivatminut miettimään, että tämmöiseen mieslaumaan liittyes-sämme oksimme auttamattomasti heidän vallassaan, josvoimista tulisi kysymys, ja sentähden päätin olla ilmoitta-matta tuumaani matkakumppanuudesta, kunnes olin kes-kustelemalla jakatselemalla ennättänyt saada jonkunlaisenkäsityksen heistä ja heidän luonteestaan. Niinpä ruvettiinpihalla pakinoihin, sillä välin kuin heillekin ruokaa valmis-tettiin, ja saimme kuulla, että he olivat matkalla kotimaa-han; kuusi oli kotoisin Suopassalmelta, noin 14 penikul-maarajalta Kemijoen varrella, seitsemäs vähän tännempääJyskyjärveltä; kuudessa päivässä he nyt olivat jalkaisintulleet Tampereelta Jyväskylän jaKajaanin kautta, s. o.noin 50 penik., ainoastaan paikoitellen venettä käyttäen,mutta unen ajat eivät olleetkaan olleet pitkät. Sitten jutel-tiin menneentalvisista kaupoista, jotka olivat olleet huo-not, niin että kunkin miehen voitto teki vain 4 —SOO mark-kaa eli tuskin puolet entisestä, puheltiin matkan vaiheistay. m., ja sillä välin oli minulla hyvä tilaisuus tehdä havain-tojani. Puheliain joukosta oli valkoverinen, lihava, noin25-vuotias mies, joka ei voinut lausettakaan sanoa pane-matta siihen jotakin leikkisanaa, jolle itse etupäässä nauroi

29

ja enimmästi siten houkutti muutkin nauramaan; hänelläoli lyhyt, vaalea parta, ja hänen nimensä oli Matti. (Sivu-mennen tässä mainittakoon, että karjalaiset aina nimittä-vät toisiaan vain ristimänimellä; sukunimeä saa toisinaanhyvin tarkasti urkkia. Matin sukunimi oli Hokkinen, pas-sissa venäjäksi Artemjev.) »Tuo ei ole vaarallinen mies»,arvelin itsekseni. Matin vieressä istui kaksi parratontanuorukaista, jotka sittemmin kuulin olevan veljeksiä janimeltä Trohkimo (eli Topias) jaSimo Kononen. He olivathyvännäköisiä, hoikkavartisia poikia, vanhempi 2—3tuumaa päälle sylen pitkä; kasvot kuvastivat iloa jatyyty-väisyyttä, ja varsinkin nuorempaa näyttivät Matin jututsuuresti huvittavan. »lystejä matkakumppaleitå», arvelinkohta. Neljäs toveri, Aappo Mihkaalov eli Mikkola, olikeskikokoinen, noin 30 vuoden ikäinen mustapartainenmies, iloisen näköinen hänkin; kun toiset häntä nuhtelivathänen kovasta käynnistään taipaleella, hän vain vastasinaurahtamalla. Muut kolme näyttivät yli 40 vuoden van-hoilta javakaisemmilta; kahdella oli mustaparta, joka ensinäkemältä teki heidän muotonsa hiukan kolkoksi; kolmasoli laiha, rokonarpinen japarraton. Ensinmainittu, nimeltäKuosma (sukunimeä en tullut tiedustaneeksi), Jyskyjärveltäkotoisin, oli harvapuheinen, joten hänestä en aluksi saanutvarmaa käsitystä, jälestäpäiu näimme, että hän oli hyvinsiivomies; toinen, Oleksei eli Santeri Hokkinen, oli Hämeessänaimisissa ja sielläasuva, mutta kulki nytkymmenkunnanvuoden takaa syntymäpaikalleen kotitalon raha-asioita jär-jestämään, hänen kun täytyi maksaakaksinkertaiset verot,s. o. sekä itsensä puolesta Hämeessä ettäkotitalon puolestaKarjalassa; 010 Hämeessä oli ehkä vaikuttanut, että hänestäolikadonnut se avosydämisyys, jostakarjalaisen heti tuntee,ja että hän näytti tylyltä kuin hämäläinen ainakin, muttavähän aikaa keskusteltua täytyn tulla siihen vakaumuk-seen, että hän oli rehellinen ja luotettava mies. Kolmas,

30

Timo Paavilainen, pisin kenties koko joukosta, oli ulko-näöltään ruma; mutta tuskin hän oli suunsa aukaissut,ennenkuin huomioni heti kiintyi häneen. Niinkuin kullantuntee helähdyksestä, niin muutamain ihmisten ääni japuhe heti ilmaisee puhdasta, vilpitöntä sydäntä, ja niin oliTimon laita. Hän osoitti puheessaan samaa vakavuuttakuin Santeri, hämäläinen, mutta tämän tyly ulkomuotohäneltä puuttui ja sen sijaan ystävällisyys ja hyväntahtoi-suus kirkastivat hänen rumia kasvojansa. Kun häntä olinpuhutellut, haihtuivat kaikki arveluni matkakumppanuu-desta, jos semmoisia oli sanottavia ollutkaan; hänenkehoi-tuksestaan olisin ollut valmis lähtemään mukaan, vaikkatoiset olisivat näyttäneet kuinka epäilyttäviltä, jota heeivät suinkaan tehneet. Niin avosydämistä miestä kuinTimoa, jonkakoko sielu ikäänkuin kirkas kesäpäivä pal-jastuikatsojalle, tapasimme sittenKarjalassa tuskin muutakuin yhden ainoan, Isossima eli lisakki Pesosen, joka pa-luumatkalla Kivijärveltä saattoi meitä rajan poikki takai-sin, • vaikka kohta siitä tavasta, jolla karjalaiset ylimal-kaan meitäkohtelivat, en voi muuta sanoa kuin suurimpiakiitoslauseita.

Kun olimme jonkun kymmenen minuuttia puhelleet,käskettiin kaikkia ruualle, joka kumppaliani jaminua vär-ten oli laitettu kamariin. Koheemme kiinni käydessänisanoin kumppalilleni; »Noiden miesten kanssa lähdetäänyhtä matkaa, niin emme tarvitse opasta ja matka sujuunopeasti», johon hän heti suostui. Syötyämme menimmepirttiin ja kysyimme sitten, saisimmeko kulkea heidänseurassaan, meilläkin kun oli matka Karjalaan, ja ottaisi-vatko he kapineitamme kantaaksensa, johon he paikallaolivat valmiit, kun heillä oli tyhjät laukut; ja niin läh-dimme vähän ajan päästä uusien, vielä vierasten tove-riemme kanssa taipaleelle, jäähyväisiksikättä lyötyämmeentiselle saattajallemme.

31

Matka kävi ensin Kallio järvenpoikki, sittenvuorotellenmaitse javesitse Keräsenmäelle tuolle puolen Kaurojärveä.Koko taival saattoi olla runsas penikulma, mutta nuo useatvenemuutot veivät aikaa, niin että viivyimme kolmisentuntia taipaleella, vaikka kyllä toverimme olivat mesta-reita saamaan soutajia liikkeelle. Taipaleella kävi toinenpuoli meistä muutamassa talossa tietä kysymässä ja juo-massa, ja juodessamme sanoi emäntä minulle, vähän mie-tittyään: »Olettekotekin tuolta puolen?» Tuo odottamatonkysymys oli niin huvittava, että vastasin sieltä puolenolevani, johonemäntä hetken perästä vähän epäillen sanoi:»Ette taida olla.» Mutta kun uudistin vakuutukseni, näyttihänen epäilyksensä katoavan.

Keräsenmäellä, joka tuntui vankalta talolta, tuli taaspuhe syönnistä, ja vaikka meitä (kumppaliani jaminua) einälkä ollenkaan vaivannut, suostuimme kuitenkin seuranvuoksi tuumaan, varsinkin kun karjalaiset sanoivat, etteiruokaa ollut niin hyvästi edessäpäin saatavana. Oli heillätoinenkin syy, jonka vasta jälestäpäinhoksasin; Venäjälläoli näet paraikaa paaston aika, jolloin esim. voita, maitoaja lihaa ei saa syödä, ja samoin kuin katolilainen karne-vaalin huvituksilla valmistaikse lähestyvää paastoa varten,samoin ystävämmekin nyt olivat päättäneet viimeisenkerran hyvästi ruokkia itseään, että paremmin kestäisivätpaaston aikaa. Venäjällä tosin ei paasto nyt ollut alka-massa, vaan päinvastoin loppumassa, mutta meidän kump-paleille se alkoi, sillä Suomessa he eivät olleet paastoami-sesta huolineet. Kahvit vielä ruuan päälle juotuammelähdettiin taas matkaan; kuljettiin ensin veneellä noinpenikulma, jolloin ennenmainittu »rosvojuttujen» kertojaämmä meitä saatteli, sitten korkeata kangasta pari nel-jännestä ja tultiin niin Taipaleen mökille, joka sijaitseelähellä Maanselänjärven lampea. Tämä oli viimeinen asu-mus meidän puolella, sillä lammen koillispäähän pääs-

32

tyämme aukeni eteemme ensin kaakkoa, sitten luodettakohti neljän sylen levyinen linja; se oli Suomen jaVenä-jän raja. Kun en ennen ollut itärajallamme käynyt,jäin hetkeksi katselemaan tätä linjaa, joka suorana jamahtavana kulkee hiljaisten erämaitten halki, muttakumppalit olivat tavallisella vikkelyydellään jo alkaneetnousta lammen rannalta kohoavaa kankaanrinnettä ylös,ja heidän peräänsä täytyi kiirehtiä. Maanlaatu oli tuollapuolen ihan samanlaista kuin meidänkin, mutta vaikkaKarjalaa olin tottunut pitämään Suomenmaana, tahtoi seajatus ensinkuitenkin tunkea mieleen, että nyt oltiin mukavieraassa maassa. Virstan toista kuljettuamme saavuttiinMimoanjärven rantaan, jolloinkumppalit päästivät riemu-huudon: rannalla oli näet vene. Se kohta lykättiin vesillejaniin lähdettiin järvenpäässä näkyvää kylää kohti souta-maan Samanlaiset ajatukset kuin minussa näkyivätmatkakumppanissani B;ssäkin liikkuvan, sillä kun kaikkiolimme veneeseen hyvästi asettuneet, hän lausui; »Vai niin,vai nyt ollaan Venäjällä!» Mutta tuskin oli hän nämä sanatsaanut sanoneeksi, ennenkuin karjalaiset yhteen ääneenvastasivat: »Ei Venähellä, vaan Karjalassa!» Tämä vastausoli yhtä odottamaton kuin ilahuttava ja karkoitti paikallamielestäni sen arvelevaisuuden, minkä omasta maastamuka. lähteminen oli tuokioksi synnyttänyt; en kuitenkaanrohjennut ruveta tarkemmin tutkimaan vielä ainoastaanvähän tuttujen kumppalieni kansallisia käsitteitä, ettenehkä havaitsisi erehtyneeni, riemuitsin vain sydämessäni.Ei B:lläkään ollut tähän oikaisevaan vastaukseen mitäänsanomista, ja äänettöminä siis kuljettiin kappale matkaa.Huvin vuoksi olkoon tästä matkasta vielä mainittu, ettävesille päästyämme vieressäni istuva Matti otti messinki-piippuisen pistoolin esiin ja rupesi sitä lataamaan, kehoit-taen toista toveriansa tekemään samoin. Minä kun en tuontehtävän tarkoitusta ymmärtänyt, en voinut olla heidän vai-

33

mistuksiansa vähän pitkäänkatselematta. Mutta valmiiksitultuaan Matti kääntyi taaksepäin jalaukaisikovalla pauk-keella pistoolinsa, jonka jälkeenkohta toinenkin pamahti;ja silloin älysin, että laukaukset tarkoittivat tulommeilmoittamista kylälle. Tämä oli toinen, mutta samallaviimeinen kerta, jolloinkarjalaisten suhteen olin epäluulonkaunaa pitänyt; sittemmin ei semmoinen ajatus koskaanjohtunut mieleeni.

Aurinko oli länteen vaipumassa jaheitti viimeisiä kul-tiaan järven rasvatyynelle pinnalle ja ympäristöön, kunhiljalleen lähestyimme järvenitäpuolellerakennettua kylää.

3 Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa.

11.

Miinoasta Kemiin.

Karjalaisten kylät eroavat meidänpuolisista ensiksikin sii-nä, että taloteivät ole rakennetut toisistaan hajalle niinkuinmeillä, vaan kaikki yhteen ryhmään, aivan likekkäin. Jo

rajakylissä niinkuin Miinoassa ja Kivijärvellä tämän ero-tuksen huomaa, jakuta syvemmälle Karjalaan kulkee, sitäjyrkemmin se pistää silmään; niin esim. Usmana, ensim-mäinen kylä Kemistä tännepäin, käsittää 90 taloa, muttaon toisesta päästä toiseen tuskin puolta virstaa pitkä. Ta-lot ovat tavallisesti järjestetyt riviin kaduntapaisen tientoiselle tai molemmille puolille, niin että useaa karjalaistenasuntopaikkaa yhtä hyvin voisi nimittää kauppalaksikuin kyläksi.

Toinen erotus heidän ja meidän kylien välillä on talojenrakennustapa, joka heillä on vallan toinen kuin meillä.Antaakseni lukijoille jonkunlaisen käsityksen siitä tahdontässä tarkemmin kertoa, minkälaatuinen Savinan taloMiinoassa oli ensimmäinen, jossakävimme rajan tuollapuolen. Se oli pohatta eli rikas talo, jonka maine jo Kuh-moniemen kirkolta asti oli korvissamme soinut, ja niinkuinjälestäpäin näimme, se oli rakennettu pääasiallisesti sa-maan malliin kuin muut varakkaat Karjalan talot.

Kuu rantaan laskettuamme nousimme veneestä maalle,oli heti vasemmalla sauna ja vähän ylempänä oikealla

35

aitta. Sitten oli astuttava pienen pellon syrjää, ja sentakana näkyi asuintalo tuskin kivenheiton päässä ran-nasta. Mikä meitä aluksi enimmän kummastutti, oli,että kaikkien huoneitten, yksin pirtinkin, ulkoseinät olivatveistämättömistä hirsistä salvetut. Mitätön on meidänpuolella se rakennus, jonka seinähirret eivät ole veistetyt,mutta Karjalassa on tapa toinen ja se on luultavastivenäläisiltä saatu, sillä esim. Vienassa (Arkangelissa)ovat kaikkien puurakennusten seinät tämän kaltaisia;

veistämättömiä ja ilman laudoitusta. Talon etusyrjällä oliseitsemän ikkunaa, kussakin kuusi ruutua; ne olivat hyvinkorkealla maasta, niin että kädellä tuskin olisi ylettynytikkunanposkeen, ja kovin pieniä rikkaan talon ikkunoiksi

ei kyynärää korkeammat. Kolme vasemmanpuolistaniistä kuului pirttiin. Itse pirtti ei ollut samassa rivissätoisten huoneitten kanssa, vaan ulkousi rantaan päin,niin että talo tavallansa oli vinkkelirakennus. Kahdenkeskimmäisen ikkunan alla oh sisäänkäytävä. Oven aukkooli matala, ei miehen korkuinen, niin että sisään astuessatäytyi kumartua, mutta se oli jotenkin leveä ja ylhäältäkaareva; meidän ulkohuoneissatoisinaan näkee sentapaisiaovia. Oliko oven edessä minkäänlaisia portaita tai kuistiajonkunlaista, en muista, taisi olla, mutta tavallisesti sem-moisia ei ole. Ha’alla kiinnipantava ovi aukeni sisäänpäinmelkein pilkkopimeään porstuaan, jonka perällä portaatnousivat pitkin vasenta sivuseinää takaisin ovipuclta japihaa kohti, niin että ylös tultua saattoi mainituista kah-desta ikkunasta katsoa ulos kartanolle ja rantaan päin.Porstuan pimeys johtui siitä, ettävälilattia jakoi sen kah-teen kerrokseen; portaita noustua oltiin yläkerrassa, jasiihen tuli kyllä valoa ikkunoista; mutta alaporstuaan, josulko-ovi pantiin kiinni, ei tullut muuta valoa kuin yläpors-tuasta hiukka, portaita varten lattiaan jätetynaukeamankautta. Nyt seisoimme siis paria syltä leveässä yläpors-

36

tuassa, kasvot ikkunoita kohti ja rantaan päin; kun tästäkäännyimme oikealle kädelle, tulimme kaltaiseen huonee-seen, joka oli puoleksi kamari, sillä siinä oli kaikenlaistatalon kalua, puoleksi uusi porstua; pieni ikkuna peräsei-nässä levitti siihen vähän valoa. Keskellä sen vasenta sivu-seinää oli ovi pirttiin; oikeassa sivuseinässä oli kaksi ovea,johtaen kahteen pieneen vierekkäiseen kamariin, joistaensimmäinen oli pilkkopimeä, toinen parilla ikkunallavalaistu. Jälkimmäinen oli varsinainen vierashuone, koris-tettu useilla pyhillä kuvakaapeilla, joitten edessä pikkulamput riippuivat; sen seinätkin olivat muistaakseni pape-roidut, jasiinä me sitten nukuimme. Ennenkuin menemmepirttiin, palatkaamme vielä porstuaan, yläkertaan. Siihentaas astuessamme jäävät ikkunat oikealle jaalaspäinkulke-vat portaat vasemmalle kädelle; suoraan meitä vastapäätäon ovi, ja kun sen aukaisemme, tulemme kamariin, jossaon kaksi ikkunaa, viimeiset niistä seitsemästä, jotkataloalähestyessämme näimme. Tätä kamaria käytettiin myös-kin vierashuoneena, »gornitsana», vaikka halvempana;sen alla rinnakkain alaporstuan kanssa sanoivat kumppa-limme tallin olevan. Jos sitten kuljemme yläporstuanperälle, on siinä ovi, jonka kautta tulemme suureen huo-neentapaiseen, vielä leveämpään kuin porstua ja äsken-mainittu gornitsa yhteensä: se oli »saraja» eli ylinen, jossaeläinten rehuja talvella pidetään. Sen lattia oli tehtyveistämättömistä, pyöreistä männyistä, niinkuin terva-hovin silta Oulussa; lattian alla oli tanhua, jossa lehmiäkesällä pidetään ja johon oli ovi sekä alaporstuasta (talonväkeä varten) että takapihalta (eläimiä varten). Saraihinnousi pihan takapuolelta leveät portaat, joita myötenheinäkuormat ajetaan sisään.

Kun lisään, että pirtin lattian alla oli 2-—3 kyynäränkorkuinen pimeä huone, »karsina», jossa käsimyllyä jamuita pirtin tarvekaluja säilytetään, ja että pirtin eteisen

37

sekä jo mainittujen kahden pirttiä vastapäätä olevan ka-marin alla arvatenkin oli samanlaiset komerot, lienen joten-kin täydellisesti selittänyt, minkälainen Savinan taloraken-nus Miinoassa oli. Samaan tapaan useimmat varakkaat talotKarjalassa ovatrakennetut. Asuinhuoneet ja eläinten suojatovat aina yhdessä ryhmässä kiinni toisissansa; jälkimmäi-sillä kuitenkin on omat seinät jakatot. Pirtti ulkonee ainamuista huoneista ja on aina kolmi-ikkunainen etusyrjäl-tänsä; karsinan tähden sen ikkunat ovat niin ylhäällä.Porstua on melkein aina pimeänlainen, ja portaat nou-sevat aina porstuan perältä oven puoleen.

Mutta jo on aika astuapirttiin. Se oli jokseenkin samannäköinen kuin meidän pirtit, vaikka vähän pienenlainen.Ainoa huomattava erotus oli uunin toiseen kylkeen tehtykaapin tapainen rakennus, »kosana» eli venäjän mukaan»runtukka», jonkapäälle portaita myöten noustaan makaa-maan. Siinä oli kaksi ovea, toinen pienempi, toinen isompi,ja ensi aluksi luulin sitä kaapiksi vain, mutta jälkeenpäinmatkallamme satuin kerran katsomaan isommasta ovestasisään ja näinkummakseni, että siitä lähti portaat alaspäin;ja silloin kuulin, että kosanan kautta aina kuljetaan alaskarsinaan, johontietääkseni ei muuta ovea ole. 1 Pirtissämuuten oli kaksi ikkunaa vasemmalla sivuseinällä jayksioikealla, lavitsat ympäri seiniä ja perällä huonetta pöytälavitsan edessä; seinät olivat sisäpuolelta hyvin sileiksiveistetyt. lisättäköön vielä, että keskellä pirttiä uuninyläsyrjästä vastapäiseen seinään kulki lauta siksi alhaalla,että tavallisen miehen täytyy kumarassa kulkea sen alitse,

1 »Pohjois-Suomessa» oli keväällä 1878 laaja lähetetty kertomusVenäjän karjalaisten oloista, jossa muun muassa sanottiin, ettäkarjalaisilla pirtin ja porstuan alla on navetta. Lieneekö etelä-Karjaiassa rakennustapa semmoinen, en tiedä, mutta pohjois-Karja-lassa, jossa nyt liikuimme, emme ainoassakaan paikassa näh-neet taikka kuulleet, että navetta olisi pirtin alla ollut.

38

jos mielipäätänsä varoa (minäkin kerran kopsautin otsanisemmoiseen lautaan); käytetäänkö sitä ortena vai orttenkannattimena vai mitä varten se on siilien pantu, siitäen saanut tarkempaa selitystä.

Pirtissä istui pöydän takana talon vanha isäntä, ukkoSavina; hän oli vaimoinensa ainoa tällä hetkellä kotonaoleva muu väki oli, miehet kaukana niityllä tai koskellanaiset nuotalla. Ukko Savina eli »Samppa» oli vieläkinkomea mies, tuskin alle kolmen kyynärän, vaikka jo 70vuoden tienoilla; tukka jarinnoille valuva tuuhea partaolivat lumivalkeat. Yllään hänellä oli ihomyötäinen, van-hahko sininen hurstitakki,. joka ulottui polviin saakka,leveä nahkavyö vyötäisillä ja jaloissa valkeat alushousut.Sittenkuin oli tervehditty, alkoi vähäinen examen rigoro-sum eli tutkistelu, mistä ja mitä miehiä me olimme sekämitä varten täällä matkustimme. Edellisiin kysymyksiinoh helppo vastata, mutta viimeiseen vähän vaikeampi,koska matkamme todellista tarkoitusta arvattavasti eiolisi käsitetty, vaikka sen olisimme ilmoittaneetkin. Minäsiis vain sanoin, että matkamme piti Uhtualle tuttujatapaamaan, mutta että teimme pienen kierroksen, laajem-malti saadaksemme Karjalaa katsella -- jokakaikki kylläolikin totta, koska minulla oli mainitussa pitäjässä tuttavia,jotka olivat minua sinne viemisille kutsuneet; mutta hei-dän tapaaminen ei ollut matkan päätarkoitus, niinkuinlukija tietää. Tämän jälkeen puhe kääntyi muille aloille,kauppoihin Suomessa, passiseikkoihin \. m., ja ukko ker-toi sen johdostamuutaman jutun,kuinka hän nuorempanakerran oli Oulussa passinsa tähden joutunutpahaan pulaankuvernöörinvirastossa, mutta omalla neuvokkuudellaansekä usean nimeltä mainitsemansa oululaisen kauppiaanavulla selviytynyt siitä ja näppärästi vetänyt nenästämaaherraa. Siitä johtui ukon mieleen joku maariita, jokahänellä aikoinaan oli ollut ja jota hän nyt rupesi laajasti

39

selittämään, mutta kun hän sitä tehden vähitellen muuttipuheensa venäjäksi, en tarkkaan voinut seurata kertomuk-sen menoa, kun en sanottavasti osaa venäjää. Sen vainhuomasin, että ukko hieman kerskaili ja pani onuansakin,mikä ei kuitenkaan meitä liian isosti oudostuttanut,kun kumppalimme jo edeltäpäin olivat ilmoittaneet, ettäukko oli siitä tunnettu. Oudompaa oli tuo puheen käänty-minen venäjäksi, jokayhdessä ukon ulkomuodon ja vieraan-näköisen ympäristön kanssa teki hiemankolkon vaikutuk-sen, ikäänkuin ainakin olisi oltu vieraassa maassa, Venäjällä.Kolkkoutta enensi se seikka, ettei voitu saada »samovaaria»eli teekeitintä. kun muka nuori emäntäväkiei ollut kotona,ja että pelkäsimme, ettei saataisi voita eikä maitoa, koskaukko oli »starovertsi» eli vanhaa uskoa (vieroa) tunnustava,jotka uskonharjoituksissaan ja varsinkin paastoamisessaovat hyvin tarkkoja; ja nythän ohpalava paasto. Sillävälinolikuitenkin sauna lämmitetty jaukkokäski meitä »kylvyn»,ja kun ei meillä muutakaan tekemistä ollut, noudatimmehänen käskyänsä. Täällä tuntui taas kuin olisikotimaassaoltu; ukko kylvetti japalveli kumppaliani ja minua kaikintavoin, niin että paljoa paremmalla tuulella astuimme sau-nasta ulos kuin siihen sisään, ja tuo äskeinen kolkkousalkoi osaksi haihtua. Taloon noustessamme tapasimmekaksi matkakumppaliamme, jotkaolivat käyneet syömässäviereisessä talossa jakehoittivat meitäkin sinne menemään,siellä kun saisimme sekä voita että maitoa, vaikka olipaasto; me päätimmekin niin tehdä, sittenkuin olimmepirtissä käyneet tervehtimässä nuorta emäntää, joka kyl-piessämme oli tullut kotiin. Pirtissä meitä kyllä pyydettiinaterioimaan talonväenruuasta, mutta kun olimme jopäät-täneet mennä muualle ja olimme kovin nälkäisiä paasto-ruokaan tyytyäksemme jakun 010 talossa ei ollut tuntunutoikein mieluiselta, olimme siksi epäkohteliaita, että vasta-simme pyyntöön kieltävästi. Niin menimme viereiseen

40

Sallisen taloon, jossa söimme aika aterian. Palatessa hie-man uteliaina odottelimme, minkä vaikutuksen epäkoh-teliaisuutemme oli tehnyt, mutta pahaa se ei ainakaannäyttänyt tehneen, sillä matkatavaramme siirrettiin tallin-päällisestä gornitsasta jo mainittuun, ainakin meidän mie-lestämme parempaan vierashuoneeseen pirtin eteisen vie-reen, ja ukko sekä molemmat emännät saattoivat meitäsiihen makaamaan. Vuodetta verhosi uusi, puhdas kart-tuunipeitto. Mutta ennenkuin asetuimme maata, tarkas-telimme likemmin huonettamme. Se oli hyvinpieni, tuskinpäälle kahden sylen nurkasta nurkkaan; paitsi jo mainittu-jen pyhien kaappien kohdalla olivat seinättäynnä varsinkinnaisväen vaatteita; teekeitin, kahvikuppeja ynnä muutarik-kaan talon tavaraa oli siellä täällä pöydällä ja tuoleilla.Viimein kummaksemme havaitsimme ikkunoissa rauta-ristikot ■—• ukko Savina näkyi olevan arka aarteistansa—ja niin saimme kerran panna maata kalterien takana,oven ollessa kuitenkin itsemme avattavissa.

Se päivä, heinäkuun 3:3, jonkailta nyt oli tullut, oli ollutkyllin vaiherikas tarjotakseen hetkeksi miettimisenainetta; tulo aamulla Kallio] arvelle, yhtyminen karjalais-ten kanssa ja matka heidän seurassaan, kulku rajan poikki,ne odottamattomat sanat, mitkä kumppalimme järvelläsanoivat ja jotkaantoivat aavistaa, että toivonikansallisenitsenäisyyden tunteen tapaamisesta karjalaisissa ei rauke-nisi tyhjään, sekäviimeinkaikki Miinoankylässä, joka ensikatseelta näytti oudolta, näitä muistellessahankyllä olisisaanut kappaleen aikaa kulumaan. Muttapäivän vaivoistaolimme siksi väsyneet, ettemme edes yrittäneet ruvetamuistojamme järjestämään ja tunteitamme selvittämään,vaan lopetettuamme huoneen hätäisen tarkastamisen heit-täysimme vuoteelle pitkäksemme ja vaivuimme uneen.

Aamulla ani varakin, s. o. noin s:n seuduissa, olivatkumppalimme jo ylhäällä ja herättivät meidätkin. Sitten-

41

kuin olimme kaikki juoneet 2-—3 kuppia teetä niistä va-roista, joita B;llä oli muassaan, ruvettiin hankkiutumaanmatkalle. Meillä oli pitkänlainen taival edessä; Luva-järveentuli Miinoasta 2 1/

2 penikulmaa, lisäksi melkeinkaikkikäveltävää maamatkaa. Kun emme tälle taipaleelle roh-jenneet pelkän teeveden varassa lähteä emmekä eväitätahtoneet ruveta kantamaan, pistäysimme taaskin Salli-sessa haukkaamassa muutaman palan ennen lähtöä. Sieltätullessamme olivat useat kumppaleistamme jo alkaneetmennä, viimeiset juuri tekivät lähtöä meitä odotellen.Kiireesti siis selvitimme talon ■— johon ei kulunut paljoa;10 kopeekkaa eli kurssin mukaan 25 penniä pyydettiinsiitä sokerista, jota teehen olimmeyhdeksän miehenkäyttä-neet! sanoimme talonväelle jäähyväiset, saimme kuullaheidän »tervennä menkää!» janiin eteenpäin.

Ennenkuin Miinoasta erkanen, tahdon kertoa muuta-man vastauksen, jonka Sallisessa aamulla sain, kun eräältävaimonpuolelta siellä (emännältä?) kysyin, osasiko hänvenäjää. »En osaa», vastasi vaimo ikäänkuin vähän häpeil-len, »mie en ole Venähellä käynyt». Eukija älköön luulko,että hän oli meidän puolelta kotoisin; ei, hän oli syntyisinKoukkulasta, 6-—7 penik. Miinoasta kaakkoon, mutta olitänne naitu. Venäjän jaKarjalan välillä siis hänkin näyttitekevän samanlaisen erotuksen kuin miehiset matkatove-rimme, ja se ajatus nyt äkkiä lensi mieleeni, että tämmöi-nen erotus varmaan tarkasti tehdään koko Karjalassa.

Päivä oli kaunis, ja hyvällä tuulella siis ruvettiin astu-maan! Miinoasta lähtin. s. »jaama» eli postitie, s. o. leveähkömetsäpolku, jota voipi ratsastaen kulkea. Postia aje-taan näetKarjalassa luullakseni aina ratsain, ja sentähdenon suopaikkoihin rakennettu samanlaiset sillat kuin meilläkarjateillä, niin että niistä hyvästi pääsee kuivin jaloinpoikki. Tämmöistä jaamaa on hyvin mukava kulkea,kun on anturasaappaat jalassa; pieksuissa jalat äkkiä

42

heltyvät, jos noita suosiltoja on tiheässä. Meitä oli varoi-tettu paljailla saappailla sinne lähtemästä, ja sentähdenKuhmoniemellä olimme ostaneet yhdet pieksut toistaparia ei onneksisaatu mutta yhden taipaleen meidän puo-lella rajaa niillä kuljettuani kyllästyin niihin jo niin, ettälahjoitin ne kumppalilleni, ja hän sitten matkalla päästimonta huokausta niidentähden. Pieksuja älköön siis antu-roilla kulkemaan tottunut, ainakaan kesäsydännä, ottakomukaansa, josKarjalaan lähtee. —• Ne maat, joita kuljet-tiin, olivat hyvin epätasaisia: jyrkkiä mäkiä ja syviä laak-soja vaihteli myötäänsä. Jylhää petäjikköä ja kuusikkoakasvoi molemmin puolin tietä, laaksoissa myöskin lehti-puita; kaatuneita honkia makasi tiheässäkankailla. Muttasiitä astikuin niin sanoakseni kylän veräjältä olimme lähte-neet, ei koko taipaleella näkynyt vähintäkään viljelyksenmerkkiä >— lukuunottamatta tiestä vähän syrjään tulevanpienen järven rannalle rakennettuja paria torpantapaistaHärköniemen taloa, joihin poikkesimme päästäksemmekulkemaan veneellä järveä pitkin; kaikkialla vain vallitsierämaan synkkyys. Tämä muuten on tavallistaKarjalassa,että kylästä kylään on paljasta erämaata, oli väli kuinkapitkä tahansa; niin esim. Uhtualta Röhöön on neljä peni-kulmaa eikä ainoaakaan taloa taipaleella, Paanajärveltäjokea Usmanalle kahdeksan penik. ja ainoastaan pariasumatonta kalasaunaa välillä. Kun olimme lähes parituntia astuneet, istahdimme hetkeksi levähtämään, koskaaurinko alkoi kovasti paahtaa; sittenvähän jatkettuammematkaa tulimme purolle, jonkayli johti silta ja jonka toi-sella puolella patsaantapainen osoitti, että oh penikulmakuljettu. Toisen kerran levähdimme, kun vähän puuttuikahdesta penikulmasta paikalla, jossa kuului olevantapa levähtää; joka taipaleella tavallisesti on määrätytlevähdyspaikat. Sitten saavuimme kylään klo 1/2 x,oudoksesta vähän väsähtäneinä, viivyttyämme 5V2 tun-

43

tia matkalla; kumppaleista olivat ensimmäiset tulleetpuolta tuntia, jälemmäiset kymmenkunnan minuuttiaennen meitä.

Matka ei ollut ollut ikävä. Puhumatta siitä, että met-sässä on aina hupainen liikkua kesäsydännä ja kauniillailmalla, lyhensi kumppali Kuosma matkaamme selityksil-lään Karjalan oloista ja kertomuksillaan matkoistansameidän puolella, joitakaikkia olimme uteliaat kuulemaan.Mitä karjalaisten eli »laukkuryssäin» kaupantekoon mei-dän puolella tulee, niin se varmaan olisi paljon vähempikuin se nykyään on, jolleivättaloudelliset seikat kotimaassa

■ — joista vasta tarkemmin ■—- heitä siihen väittäni,ättäpakottaisi; sillä monta vastusta ja vaaraa saapi laukku-mies matkoillansatäällä vieläkokea. Ensiksi kaikki, yksinheidän parhaat ystävänsäkin, tietämättömyydessään sano-vat heitä venäläisiksi ja ryssiksi, jota nimitystä hekuitenkaan eivät kotimaassaan juuri siedä, jatämä muu-kalaisena-pito ja siitä johtuva isompi tai vähempi halveksi-minen varmaan useasti heidän mieltänsä katkeroittaa;toiseksi, kun kulkukauppa meillä yhä ruotsinaikuisten,jo harmajiksi käyneiden periaatteiden mukaan on kielletty,täytyy heidän myötäänsä varoa tavarainsa joutumistatakavarikkoon, koska lahjatkaan eivät kaikin paikoinkelpaa, ja sentähden heidän on pakko karttaa isompialiä, joissa kauppa paremmin kannattaisi, ja liikkua enem-män syrjäkylissä ja sydänmaitten laiteilla; ja viimeksi-mainitun seikan tähden heidän kolmanneksi täytyy pelätäpahoja ihmisiä, jotka mielivät heidän tavaransa ryöstää.Lähes joka vuosi joutuukin joku karjalainen meillä sur-man suuhun ja murhaajan käsiin, heillä kun tavallisestiei ole muuta puolustusasetta kuin puukko, hyvin harvallajoku vanhanaikainen pistooli. Ystävämme Kuosma olimyöskin jonkun kerran ollut peloissaan rosvojen tähden.Niinpä hän Kangasalla liikkuessaanmuutamana syysiltana

44

oli tullut kulkeneeksi Kaivannon kanavan poikki, jostaon neljänneksittäin ensi taloihin. Toisella puolen siltaahän silloin näkee rikkinäisiin vaatteisiin puetun, roistomai-sen miehen seisovan toimetonna, kirves kädessä jakasvotverissä ikäänkuin tappelusta karanneella. »J o luulin viimei-sen hetkeni tulleen», kertoi Kuosma, »mulla kun ei mitäänasetta ollut enkä pakoa voinut ajatella, koska hän äkkiäolisi minut saavuttanut raskaan laukkuni kanssa. Astuinsiis sillan toista syrjää jakohdalle tultua ärjäisin (Kuosmaitse näytti mustan partansa vuoksi vähän kolkoltamieheltä); 'mitäs mies yksinänsä miettii’, johon toinenvastasi kumppalia odottelevansa; ja niin sivuutin hänetja sain rauhassa jatkaa matkaani.» Myöhemmin samanailtana oli sitten samoilla tienoin kaksi miestä ryöstänyterään matkustavaisen. • Olivatko esivallan palvelijatKuosmalta koskaan laukun vieneet, en tarkkaan muista.

Luvajärvi on vähän isompi kylä kuin Miinoa; siinäsanottiin olevan parikymmentä taloa, kun Miinoassa vainoli 7.—8. Se on rakennettu noin 1 1/2 penik. pitkän Kuva-järven länsipäähän, molemmin puolin järveä, joka tässäei ole erittäin leveä. Majoituimme Tomentti Ohvosm talooneteläpuolella järveä, jossa ensin syötiin, sitten juotiin sekäteetä että kahvia päälle ■—- nuori emäntä oli näet Hyryn-salmelta kotoisin ja kahvia sentähden käytettiin talossa.Se oli varakas talo, jonka saatoimme siitäkin päättää, ettätalon vanha vaari useimmille meistä särki 3 ja 5 ruplanseteleitä pieniksi. Nuori isäntä ei ollut kotona; vähänalempana Nokeuksessa oli paraikaa kanavatyö, ja siinähän toimitti »piissarin» eli kirjanpitäjän virkaa. Muita mie-hiä emme talossa myöskään tainneet nähdä, kartanollavain tapasimme muutaman nurmekselaisen, loka oli lähte-nyt Karjalaan työnhakuun. Sitävastoin pirtissä liikkuipaljon naisia, lienevätkö sitten kaikki olleet talonväkeä,japaljon lapsia siellä myöskin oli.

45

Täällä saimme ensi kerran maistaa rahkamaitoa. Senvalmistuksesta en tullut ottaneeksi aivan tarkkaa selkoa,mutta se luullakseni tapahtuu seuraavalla tavalla. Kunmaitoruokaa ei saa syödä paaston aikana ja paasto-päiviä kreikanuskoisilla on enemmänkuin puolet vuodessa•—• säilytetään maito siten, että se ensin kaadetaan pie-niin, noin puolen tuopin vetoisiin kivivateihin eli »patoi-hin», niinkuin Karjalassa sanotaan, joita vähänkin varak-kaassa talossa on monta kymmentä, ja annetaan niissäseisoa, kunnes kerma on noussut pinnalle; tämä sittenkuoritaan voin tekoa varten pois japata pannaankuumaanuuniin, jossa sen sisällys muutamain tuntien kuluttua onkovettunut jonkunlaiseksi juustoksi; sen jälkeen padattyhjennetään pönttöön, johonpannaan paino päälle. Tämärahkamaito eli -juusto säilyy pilautumatta koko talvikau-den, jakun siihen syödessä kaataa vähän tuoretta maitoa,on se happamen makunsa vuoksi varsinkin kesähelteellähyvin mieluinen ruoka.

Syötyä heittäysimme pihan nurmikolle pitkäksemmenurmekselaisen seurassa odottamaan, milloin pääsisimmejatkamaan matkaa, joka oli tapahtuva veneellä. Veneenja soutajienkin puolesta kesti kaikenlaisia arveluita, jota-paitsi tuuli oli kovanlainen ja idässä, siis nokkavastainen.Kolmen neljän seudussa kuitenkin oltiin valmiina, ja niinlähdettiin taipaleelle, kaikki yhdessä veneessä. Ensin olivajaan penikulman pitkältä Knvajärveä kuljettava, jokavastatuulessa kävi jotenkin hitaasti; sen itäpäässä tulimeitä vastaan purjevene, joka saattajaimme selityksenmukaan toi kotia »pyhässä kaupungissa» eli Solovetsinmonasterissa kävijöitä. Sitten suuntamme kääntyi poh-jan puoleen pitkin yhä kapenevia vesiä sieväin niitty-jalehtipuunienten sivutse, kunnes Kovaran kosken niskassalaskettiin maihin. Tämän sekä vähän alempana sitä tule-van Vongun kautta Kuvajärvi purkaa vetensä Kiimasjär-

46

veen. Molemmat kosket ovat’ jotenkin jyrkät, vaikka

lyhyet, sen ohessa mutkaiset (josta edellisen nimi), jakunniitä ei koskaan ole perattu, lasketaan niissä veneet tavalli-sesti köydestä. Niin nytkin tehtiin. Koskien partaat ovatjylhänkauniit janiitä kernaasti kävelee. Vongan alla huo-masin muutaman rantatöyräällä kasvavan petäjän kyl-jessävaatepalasen liehuvan tuulessa, ja kun nousin tuotatarkemmin katsomaan, havaitsin, että se peitti koloapuussa, johon oli naulattu pyhä kuva eli messinkilevy,esittäen muistaakseni pyhää neitsyttä vapahtajan kanssa.Karjalassa muuten on tapana pystyttää koskien sekäniskaan että alle korkeita puuristejä, joita sitten ainakumarrellaan. Vongan alta kulki matka taas itää kohtipitkin Kiimasjärveä t joka ei ole isosti leveämpi Imva-järveä, mutta kahta vertaa pitempi. Kun ensimmäi-sen, noin kolme neljännestä pitkän selän poikki olivastatuulessa soudettu, laskettiin muutamaan saareenlevähtämään ja samalla lämmittelemään, sillä aurinko joalkoi mennä mailleen ja tuuli tuntui kylmältä. Viritettiinsiis suuri nuotio ja asetuttiin sen ympärille. »Kukas nytsaarnoja ajan kuluksi sanelemaan?» Ka Timo, Timo osaa,kaikui joka haaralta, ja vähän esteltyänsä Timo viimeinkertoi pari »saarnaa» ä la Decameron, jotka eivät olleetniinkäänhulluja. Sitten lähdettiin taas taipaleelle,kuljettiinsalmivesiä, ja kun jonkun ajan kuluttua edessämme näkyivene, päätettiin koettaa saada joku osa meistä siihen, ettämatka kävisi joutuisammin ja helpommin, jonka tähdenMatti koki pysäyttää venettä huutaen; »Vuottakkoa, pyhätvellet, vuot-tak-koa! Vuottakkoa, ristikansa, vuot-tak-koa!»Muttapyhät vellet, joita oli vanhanpuoleinen mies japoi-kanen, kun huudon kuultuansa jäivät meitä vuottamaan,ilmoittivat, etteivät kulkeneet kylään, vaan olivat juuritul-leetkalanpyydyksiään kokemaan, joten saimme omin neu-voin yhä jatkaa matkaa kylään saakka. Sydänyön seudussa

47

sitten veneemme viimein pysähtyi Ryysän talon rantaanpohjoispuolella järveä. Sinä päivänä oli kuljettu noinviisi penikulmaa.

Kun teetä oli juotu 3'—4 lasia mieheen ja sen päällesyöty vankka illallinen, nousi kysymys, joko heti taas läh-dettäisiin matkaan vai levähdettäisiinkö ensin pari tuntia;kumppalit halusivat jo nimittäin päästä pyhäksi kotiin,johon heillä oh 7-—8 penikulmaa nyt oliperjantai-ilta -—■eivätkä sentähden tahtoneet yhdessä kohti pitkältä leväh-tää. Unta olen kuitenkin aina pitänyt suuressa arvossaja puolustin siis nukkumista; ja niin päätettiin jäädätaloon. Minulle ja kumppanilleni valmistettiin sijavieras-huoneeseen, jatuskin olimme vuoteelle heittäytyneet pit-käksemme, ennenkuin unetar silmänräpäyksessäkääri väsy-neet jäsenemme helmoihinsa.

Kolme tuntia maattua oltiinseuraavana päivänä, heinä-kuun s;ntenä, kohta auringon noustua taas matkassaKii-masjärven tyvenellä, vielä usman peittämällä pinnalla,raikkaassa aamuilmassa. Mikä ensinnä veti silmät puo-leensa oli joukko uusia hirsiä heti Ryysän talosta alaspäinjärvenrannan törmällä: ne olivat sen kansakoulun raken-nuspuita, jonka perustamiseen Kiimasjärveltä kotoisinoleva pietarilainen kauppias Minin vuosi takaperin testa-menttasi 40,000 ruplaa. Matkamme kävi pitkin järvenpoh-joisrantaa, jossakuljimme usean varakkaan näköisen talonohitse; etelärannalta, selän tuolta puolen noin neljännek-sen päästä näkyi toinen osa kylää sekä kirkko ja taempaakorkeat vaarat. J ärven itäpäässä vedet vähän kääntyvätkaakkoa kohti, mutta palaavat taas pohjaan taikka luo-teeseen päin, siten muodostaen jonkun neljänneksen pitui-sen korkean niemen. Kun olimmekiertäneet niemen nenänjakulkeneet luoteeseen lähtevää selkäärunsaasti toisenpuo-len, laskimme itäiseenrantaan, jostavesitaas jokenalähteejuoksemaan ensin kaakkoa ja sitten pohjaakohti, niin että

48

toinen pienoinen niemi syntyy. Tämän niemen kannaksenpoikki kaivettiin sitä kanavaa, josta äsken mainitsin jajonka yläsuuhun veneemme oli laskettu. »Kaivettiin»on ehkä väärä sana, sillä ainakin se osa kanavaa, minkämenäimme, ei ollut maahankaivettua, vaan kallioon louhittua.Joessa on tällä kohdalla jyrkkä koski; mutta kanavantarkoitus ei ole tulla venekululle avuksi, vaan ainoastaanparemmin juoksuttaa vettä Kiimasjärvestä, joka keväisinkuuluu nousevan hyvin tulville. Vastamainittu jalohenki-nen Minin - hänen suomalaista sukunimeänsä en tullutkuulleeksi •—• on tämänkin työn syntymäseutunsa hyväksipannut toimeen ja sitä varten määrännyt runsaan sum-man. Useita kymmeniä henkiä oli tällä paikalla täydessätyössä. Tuskin olimme maihin nousseet, niin kaksi miestätuli alas rantaan tervehtimään, ei ainoastaan kumppalei-tamme, vaan meitäkin, B;tä ja minua. Toinen oli arvok-kaan talonpojan näköinen ja toimitti luullakseni työpäälli-kön virkaa, toinen pieni kyttyräselkä, puettu vähän eris-kummaisiin herrasvaatteisiin jahiukan naurettavan näköi-nen. Jälkimmäinen oli edellämainittu Ohvonen kuvajär-veltä, kirjanpitäjä kanavatyössä. Kauruhaluni kuitenkinäkkiä sammui, kun hänen kanssaan olin muutaman sananvaihtanut, sillä hänen puheessaan ilmaus! niin paljon ystä-vyyttä jasydämellisyyttämeitä ventovieraitakohtaan, ettähuomioni kokonaan kiintyi siihen eikä ehtinyt syrjäsei-koista vaaria ottamaan. Kauan ei tässä kuitenkaan vii-vytty, vaan lähdettiin astumaan tuota !•—2 virstan pituistamatkaa Kokoukseen.

Nokeus onpienenlainen,vähän hajanainen kyläKuokkaeli niinkuin karjalainen sanoo Njuokkajärven länsipäässä.Sitä lähetessämme vähän kummastelimme, että siitä näkyipieni kirkko eli »tshassouna», rukoushuone, vaikka Kiimas-järvelle tuskin on täyttä penikulmaa; mutta jonkunlainenjumalanhuone näkyy olevan melkein jokaisessa Karjalan

49

kylässä. Merkillisempää kuin itse kirkko oli kuitenkin senasema; se oli niin sanoakseni muutaman talon kartanolla,sillä sen ja talon pihan välillä oli vain hyvin pieni peruna-maa. Mitään aitausta tai muuta erottajaa ei kirkolla ollutympärillänsä. Sen yhdellä syrjällä näkyi muutamia ristejä,osoittaen siihen laskettujen kylän vainajien hautoja. Omahautausmaa eli kalmisto muuten on kussakin Karjalankylässä, ja sen paikkaa osoittaa tavallisesti jo etäältä nä-kyvä tiheäkuusikko.

Nokeuksessa oltiin sisällä Makarien talossa; kuri siinäoli syöty javiereisessä talossa kahvit juotu, astuttiin noinklo 10 ap. rantaan, josta kaksi naishenkilöä lähti meitäsaattamaan Nuokkajärven poikki Pismalahteen. Tuuli olitaaskin idässä, siis meille vastainen, mutta aluksi ei erittäinkova. Meillä tuli Pismalahteen matkaa 3 penik., muttaitse Kuokka järvi kyllä on neljääkin pitkä. Se on kaunisjärvi; tuuheat lehtimetsät ja vankat petäjiköt kohoavatsen korkeilta rannikoilta, länsipäässä se on tuskin peni-kulmaa leveä, mutta itäpuolessaan laajenee päälle kahdenpenikulman levyiseksi seläksi. Tämän suuren selän takaasiinti etäinen vuori kaakosta päin; se oli Kiperäisen vaara.Saattajamme ilmoittivat sen olevan penikulman tällä puo-len Rukajärven kirkkoa, siis nelisenpenikulmaa järveltä, jaminun heikon laskuni mukaan tämä pitikin paikkansa,sillä Vuokatti on Kajaaniin samannäköinenkuin tämä nytoli meille. Yhtä järvikuitenkin oli vailla, nimittäin liikettä:koko matkalla näimme ainoastaan yhden pienen veneen.Näin suurilla vesillä me jo meidän puolella olemme tottu-neet tuon tuostakin näkemään höyryveneestä nousevansavun, ja aina kun uusi selkä nyt eteemme aukeni, etsinensin silmillänitämmöistä savua, ennenkuin hoksasin, ettäetsintä oli aivan turha. Muttavaikka tiesinkin, ettei tarvitseKarjalan vesillä höyryveneitä odottaa näkevänsä, toivoinkuitenkin jonkunlaisen liikkeen merkkejä tapaavani, mutta

— MVstolmia matkalta Venäjän Karjalassa.

50

turhaan. Ja mitäpä liikettä esim. Nuokkajärvellä voisi-kaan olla, kun sen rannalla yhteensä on vain kolme pientäpahaista kylää: jo mainittu Nokeus länsipäässä, Pääkön-niemi (?) etelä- jaPismalahti pohjoisrannalla, joittenyhtei-nen väkiluku tuskin nousee päälle 200 hengen!

Tuuli ei ensin sanottavasti haitannut kulkuamme,maa kun sitäpaitsi vähän suojasi, mutta penikulman pääs-tyämme sen hidastuttava voima jo alkoi tuntua, se kunpäivän mittaan yhä kiihtyi, ja kun toisen penikulmanolimme matkanneet, oli se yltynyt ankaraksi myrskyksi,joka uhkasi kerrassaan keskeyttää koko eteenpäin pää-symme. Matka kääntyi nyt hiukan koillista kohti, johontuulikin oli siirtynyt, niin että meillä ensi neljännes loppu-taivalta muutaman niemen nokkaan oli täysi vastainen.Tässä soutajat ■—• joitapitkin matkaa oli ollut neljä, silläkumppalimme soutivat myöskin vuorotellen saivat aika-lailla ponnistella; vettä räiskyi sisään, että myötäänsäyksi sai auskaria käyttää. Jonkun tunnin kuluttua pääs-tiin kuitenkin niemen kohdalle, josta käännyttiin pohjaanpäin, niin että tuuli tuli hankavastaiseksi. ISfyt syntyitoden perästä kysymys, sontaako yhtäpäätä eteenpäin vailaskeako maihin säätä pitämään. Kumppaleista valittivatmuutamat väsymystä, toiset taas ilmeistä pelkoa osoittaenarvelivat, ettei vene kestäisi aallokkoa. Tämä arvelu olikyllä turha, sillä hätää ei ollut sanottavaa, jaomasta puo-lestani olisin kernaasti suonut matkaa yhä jatkettavaksi,varsinkin kun oli alkanut rankasti sataa, mutta tUo puheväsymyksestä sulki suuni. Kumppalini 8., arvaten ehkäkoko väsymyksen paljaaksi tekosyyksi, jonkapiti peittääasianomaisten pelkoa, rupesi kuitenkin selittämään vaaranmitättömyyttä ja sai tässä, kumma kyllä, harrasta kanna-tusta keulassa soutavilta naisilta, jotka alkoivat varsinterävästi tehdä pilkkaa pelkureista. Kun rantaankaan eiolisi ollut helppo laskea, se kun oli kallioinen ja siinä kävi

51

kova tyrsky, päätettiin, sitten yhtämittaa kulkea eteen-päin. En tiedä mitä enimmän ihmettelin; naispuolistensoutajaimme rohkeutta • sillä jos ei miehen, niin naisenkyllä olisi tässä tilassa sopinut vähän pelkoa osoittaa ■—

vai heidän kestävyyttänsä • sillä vaikka he jo olivat ahke-raan soutaneet kuusi tuntia, eivät he tahtoneet kuullamaihinmenosta puhuttavankaan vaiko sitä loppuma-tonta hilpeyttä, jota he yhä vain osoittivat, vaikka aaltokintoisinaan kasteli heidän selkänsä läpimäräksi. Tuommoi-nen miehuullinen jareipas käytös oli jotakin aivan odotta-matonta. Niin jatkettiinkulkua jaklo 6;n tienoissa viimeinpäästiin läpimärkinä ja aivan vilustuneina Pismalahdenpieneen kylään. Niin katala kuin tilamme olikin, eivätMatti ja Aappo kuitenkaan unohtaneet laukaista pistoole-jansa tulomme merkiksi.

Pismalahdessa on kymmenkunta talontapaista, jotkaovat rakennetut kahden puolen soukkaa järven lahtea elisalmea. Ensin yritimme varakkaimman, kauppias Nipu-kan talon rantaan, mutta väki ei ollut kotona, niin ettäsaatiin siirtyä salmen itäpuolelleRahikaisen taloon. Sisääntultua oli tietysti lämmitteleminen ensi työnä ja sen jäl-keen vaatteiden ripustaminen kuivamaan; sitten ruvettiinkeittämään sekä kahvia että teetä. Olisi sopinut odottaa,että näin vaivalloisen matkan jälkeensaattajamme olisivatkiittäneet, kun olivat katon alle päässeet, eivätkä miettisiliikkumista paikaltakaan, kun huomenna lisäksi oli pyhä;mutta niin ei käynyt. Eienevätkö ehkä neljännestunninpirtissä viipyneet, niin ihmeeksemme ilmoittivat aikovansaheti lähteä paluumatkalle, ennenkuin edes mitään lämmi-tystä olivat suuhunsasaaneet, eikä heitä tarvinnut yrittää-kään pidätellä. Jonkunlaiseksi osoitteeksi nuelihyvästänimaksoin heille kuljetuksesta vähän runsaammin kuin mistäkumppalit olivat heidän kanssaan sopineet, josta he kui-tenkin osoittivat vähemmän iloa kuin kummastusta; otti-

52

vat sentään rahat vastaan. Kohta sen jälkeenkuin olivatpirtistä lähteneet, näimme heidän purjeensa kiiruusti lipu-van lahden laineita selälle päin; heillä oli nyt hyvä myötäi-nen, ja siksi olivat vetäneet purjeen puuhun. Heidän ni-mensä olivat Doari Saveljovna jaNatalia Vasiljovna.

Ne ominaisuudet, ahkeruus ja rohkeus, jotka näissänaisissa niin huomattavalla ja kauniilla tavalla tulivatilmi, eivät kuitenkaan, niinkuin jälestäpäin havaitsimme,olleet mitään yksinomaan heille erikoista; samat kiitettä-vät ominaisuudet tavataan kaikissa Karjalan naisissa.Tähän on epäilemättä haettava selitys siitä, ettäKarjalanmiehet ympäri vuotta paitsisydänkesällä ovatkotoa poissa,joten naisten on pakko enemmän liikkua ulkotöissä jasiten suuremmassa määrässä karaistua sekä ruumiin ettäsielun puolesta.

Saattajamme muuten eivät olleet ainoat, jotka meistätässä odottamatta luopuivat; samana iltana tuli myöskinero karjalaisista matkakumppaleistamme. Sittenkuin juo-minen jasyöminen oli suoritettu, vähän aikaa oli levähdettyjaosa meistä pistäytynyt kotiatulleen kauppiaan luona, olisillävälin sauna valmiiksi lämmitetty jakumppalit kävivättoinen toisensa perässä kylpemässä. Kylvyn jälkeen luulisilevon etupäässä tulevan kysymykseen, mutta kumppanil-lamme oli toinen ajatus: »nyt onraitis kävellä», he arvelivatja rupesivat valmistaumaan matkaan, lisäten että heidänhuomenna välttämättä täytyi ennättää kotiin. Me jou-duimme nyt, B. ja minä, kahden vaiheille mitä tehdä:lähteäkö toisten kera taipaleelle vaiko jäädätaloon. Matka,jonkatähän asti olimme yksissä tulleet, oli ollut erinomai-sen hupainen. Karjalainen on jo luonnostaan iloinen japuhelias, ja matkustus tietysti lisäksi vaikuttaa häneen-kin virkistävästi niinkuin jokaiseen muuhunkin; ja kunmeitä nyt oli ollut q-hcnkinen lauma enimmäkseen nuoriamiehiä koolla, voipi arvata, ettei ollut juuri oltu »alla päin.

53

pahoilla mielin». Kernaasti olisimme sentähden tahtoneetyhä vielä pysyä seurassa ja kulkea viimeisetkin taipaleetyksissä, mutta toiselta puolen väsymyksemme kahdenviime päivä matkan jälkeen sekä tulevan taipaleen pituus,3 1/2 penikulmaa jalkamatkaa, peloitti lähtemästä. Kauanarveltuamme sinne tänne päätimme viimein olla lähte-mättä taipaleelle yön selkään, eikä siis ollut muuta kuinsanoa jäähyväiset kumppaleille. Vähäiset välit selvitet-tyämme saatoimme heidätrantaan, josta he veneellä lähti-vät kulkemaan lahden pohjaa kohti; mutta sade pakottimeidät pian pakenemaan katon alle.

Jonkinlaisin ikävän tuntein palasimme taloon, silläniinäkolmena päivänä, joinaolimme näiden miestenkanssayhtä matkaa tulleet, olimme oppineet monessa suhteessapitämään heitä arvossa. Sen ikävän lisäksi, minkä erkane-minen heistä synnytti, oli itse asunnossamme toinen seikka,jokateki mielen apeaksi jakokonaan pilasi olomme talossa.Sen kyllä saattaisin jättää mainitsemattakin, mutta koskasamanlainen ikävä seikka voipi sattua muillekinKarjalankävijöille, tahdon asiasta kertoa, etten joutuisi syytettä-väksikarjalaisten moitittayain puolten tahallisesta salaami-sesta. Jo taloon tullessa oli oudonlainentympeä haju pors-tuassa pistänyt nenään. Ensin en sitä niin tarkkaan ennät-tänyt huomata eikä siitä pirtissä tiennyt mitään, sielläkun ilma alituisen valkeanpidon vuoksi oli pysynyt puh-taana, mutta kuta useammin kävin ulkona, sitä vankem-maksi tuli vakaumukseni, että joku tuntematon hajulähdeoli jossain likitienoilla. Kun eivät muut kumminkaansiitä olleet millänsäkään, en kehdannut ruveta asiatatarkemmin tutkimaan; vasta myöhemmin illalla yksikumppaleistamme sivumennen tekemäni kysymyksen joh-dosta selitti, että jossakin komerossa alaporstuan perälläsäilytettiin tynnyriä tai ammetta, johon kalantotkuja eli-jätteitäkerättiin pitkin kesää, talvisaikaan lehmille syö-

54

tettäväksi, jaettä haju lähti siitä. Niin kauan kuin oltiinylhäällä, ei siitä kuitenkaan ollut sanottavaa haittaa, muttayötä ajatellessa tahtoi huolettaa. Meille valmistettiin,niinkuin olimme arvanneet, makuusi ja gornitsaan, vieras-huoneeseen. Se oli pieni, siisti, kaikenlaisilla seiniin naula-tuilla kuvilla koristettu kamari ja yösijaksi kyllä sopiva,mutta tässä mainitun seikan tähden olisin kernaamminjo heti illasta mennyt maata pirttiin, jos en olisi pelännytpahoittavan! talonväen mieltä selittämällä muuton syytä.Kamarin lattia, joka oli tehty yksinkertaisista laudoistailman alustäytettä, oli näet niin hatara, että päivä kuultilautojen raosta, joten huone ei ollut talvella asuttava, jakun alaporstuan ovi yöksi suljettiin, alkoi huoneessammehaju vähitellen tuntua aivan tukalalta; ilma Vetljan-kassa itä-Venäjällä, jossa rutto edellisenä talvena oli rai-vonnut, oli epäilemättä ollut tämmöisillä hajuaineillatäytettyä. Sittenkuin kumppalini oli aukaissut ikkunanraolle, minä polttanut jonkun paperossin muka iltaanpuhdistamiseksi ja molemmat hartaasti sydämen pohjastakiroilemalla tämmöistä järjestystä talossa olimme koetta-neet mieltämme keventää, asetuimme viimein maata.Tuntikauden nukuttuani heräsin kumminkin aivan läkäh-tymäisilläni,sieppasin päänaluksen japeitteen(matkavaip-pani) käteeni ja syöksyin yläporstuan poikki pirttiin, johonpaneusin lattialle maata. Pako oli ainoa neuvo tämmöistävihollista vastaan. Pirtissä oli ilma kyllä puhdas, ja senpuolesta siellä siis oli paljoa parempi olla, suloinen lämminmyöskin virtasi heti sisään astuessa vastaan, kun vieras-kamari raolle jätetyn ikkunan tähden oli tullut kylmäksi;kuitenkin yksi lapsista, pieni tyttö, huuteli melkein kokoyön, ettei unesta ollut paljon taikaa täälläkään. Kumppa-lini makasi vierashuoneessa aamuun asti.

Seuraavana päivänä, heinäkuun 6;ntena, oli taivas pil-vessä ja sateli hiukan aina väliin, mutta me emme muuta

55

ajatelleet kuin päästä taipaleelle niin pian kuin suinkin,vaikka isäntä nuorenlainen mies, joka vasta oli meidänpuolelta palannut kotiin • oli hyvin ystävällinen jakohte-lias sekä hupainen puheissaan. Kantajan saimme vierei-sestä pikku talosta, jossa illalla olimme käyneet syömässä

■— sillä majatalomme vanha emäntä oli taas »starovertsi»eikä olisi meille antanut muuta kuin paastoruokaa. Isoonlaukkuun, semmoiseen jossa karjalaiset meidän puolellakauppatavaroitaan kantavat, pantiin meidän molempainlaukut sekä muuta sälyämme, janiin päästiin erkanemaankatalasta yökortteeristamme. Vasta kun olimme veneelläkulkeneet lahden pohjaan ja nousseet maalle metsään,saatoin taas vapaasti hengittää.

Tämän tässä kerrotun tapauksen johdosta olkoon muu-tama sana sanottu karjalaisten ■puhtaudesta. Meillä onvenäläisistäylimalkaan, ja siis karjalaisistakin, joitaemmetiedä venäläisistä erottaa, se ajatus, että siisteyttä ei heidänkesken vallan suuressa arvossa pidetä. Kuinka oikea japerusteltu tämä luulo varsinaisten venäläisten suhteenlienee, en tohdi tarkkaan sanoa, koska heidän parissaanolen liian vähän liikkunut, mutta mitä karjalaisiin tulee,on se luulo aivan väärä. Harvassa meillä näkee niinsiistejäpirttejä kuin Karjalassa joka paikassa tapaa. Tattia,pöytä ja lavitsat oikein hohtavat puhtaudesta; ne pestään-kin eli kuurataan vähintään kerta viikossa hyvin tarkkaan.Oven suussa riippuu tavallisesti vedellä täytetty metallinentaikka puinen astia kätten pesemistä varten, ja sen alla onlattialla isompi astia pestessä läikkyvää vettä kokoa-massa, ettei lattiakastu; vieressä on myöskin usein pyyhin-liina eli »käsipaikka». Tämmöinen liina, joka on pariakorttelia leveä, mutta syltä pitkä ja molemmistapäistäkir-jauksillakoristettu, pannaan usein syödessäpöydän ympä-rille servetiksi. Niin huonoa talonpöksää ei löydy, etteisaunaa sen vieressä näkisi, ja »kyly» oli tavallisesti ensim-

56

mainen, johon käskettiin, kun iltasilla tulimme taloon.Mutta myönnettävä on, että talojen rakennustapa, jonkakarjalaiset varmaan ovat venäläisiltä saaneet, pikemminvoipi olla siisteyden vihollinen kuin ystävä, koska senkautta ihmiset ja elukat tulevat kovin likekkäin, jaainoas-taan sitä meidän tuli kiittää siitä kiusasta, minkä Rahikai-sessa saimme kärsiä. Karjalaiset kyllä itse, varsinkin ne,jotka meidän puolella ovat liikkuneet ■—- jakukapa heistäei sitä olisitehnyt? myöntävät rakennustapansa puheen-alaisessa suhteessa moitittavaksi, mutta puolustautuvatsyyttämällä-yleistä tapaa, jatälle syyllehän meidän täytyyantaa täysi arvo, sillä vanhoissa tavoissa pysyminen onaina ollut suomalaisen kunnia ja ylpeys. Useassa paikoinnäkyi kuitenkin jo taloja, jotka olivat rakennetut meidäntavan mukaan, s. o. asuinhuoneet ja eläinsuojat erilleenmolemmin puolin kartanoa; Uhtualla luimme kymmen-kunnan semmoista taloa.

Kysymykseen puhtaudesta on vielä lisättävä, että pir-teissä ei koskaan sallita tupakoida. Ensin luulin joitakinuskonnollisia epäilyksiä syyksi tähän yleiseen kieltoon,mutta näyttää kuin olisin erehtynyt • ainakin kerrankysymykseeni vastattiin, että naisväkipelkää lattian sylke-misestä likautuvau. Vierashuoneissa kuitenkin on tupakan-poltto enimmäkseen sallittu. Uskonnollisista syistä sitä-vastoin ei anneta muukalaisten syödä talonväen astioista,vaan pidetään heitä varten erityiset astiat (»mieronkupit»).Tämän suhteen ollaan luullakseni hyvin tarkkoja kokoKarjalassa, vaikka sitä vieras ei niin äkkiä hoksaa, kun'ruualle käydessä astiat ovat tavallisen näköisiä; vastaPaanajärvellä se muistui meille mieleen, kun syödessä otinemännän kädestä kivipadan ja siitä maistoin suorastaanmaitoa, sen sijaan että ensin olisin kaatanut omaan mal-jaamme, sillä emäntä silloin suuresti säpsähti. Tämä py-hyys ei kuitenkaan näytä ulottuvan kaikkiin astioihin;

57

ainakin kahvikupit ovat siitä poisluettavat, sillä kahviatai teetä yhteisesti juodessa oli valta ottaa mikä kuppitahansa. Ja lienee olemassa niitäkin, jotkakaikkien astiainsuhteen ovat yhtä välinpitämättömiä, sillä Röhön ja Uh-tuan välisellä taipaleella söi miespuolinen saattajammeloput siitä rahkamaidosta, jotaemme itse jaksaneet syödä,mutta naispuoliset saattajat pitivät sitä synnintekona.

Pismalahdesta johon Kuhmoniemen rajalta tuleenoin 9 penik. suoraan itäänpäin oli pitkänlainen taivaledessä, mutta iloisella mielellä lähdettiin matkaan. Pilvi-nen päivä oli sen puolesta hyvä, ettei kulkiessa tullutkovinlämmin. Saattajamme oli vaaleaverinen nuori mies, lyhyen-läntä, mutta leveähartiainen ja väkevä; hänellä oli vähäi-nen huuli- ja leukaparta. Hänen nimensä oli myöskinRahikanien, ja hän oli viimeisen isäntämme orpana. Matkakävi nyt melkein suoraan pohjoista kohti samaa suuntaakuin Tshirkkakemin joki, josta astuimme jonkunpenikul-man päässä. Tie kulki enimmästi pitkin kuivia, avaroitapetäjikkökankaita, ainoastaan joskus joku suo välissä;se oli »jsama», siis hevosen ajettava, vaikka kyllä sillatmuutamissa soissa olivat vanhuuttaan niin huonot, ettenymmärrä kuinka hevosella voisi niitä kulkea. Pisimmästätämmöisestäsillasta, jokavei Nevan (eli Nivan) suon poikkija lienee ollut virstaa paria pitkä, kertoi saattajamme,että joku- jyskyjärveläinen muistaakseni oh sen kor-jaamiseksitestamentissaan määrännyt niin ja niin montasataa ruplaa, mutta niistä rahoista ei miehen kuolemanjälkeen ollut kuulunut sen kummempaa; kuka he hal-tuunsa ottanut. Oikealle kädellemme, jollenerehdy, mei-dän ja joenvähin, jäivätRanis- jaLontusvaarat; vasemmallaei korkeampia vaaroja näkynyt, mutta järviä tavattiin

58

tuon tuostakin 1. Erään semmoisen, nim. kirkasvetisenIson Mölläkän rannalla, jossa tie oli puolessa, syötiin päi-vällinen, jota varten olimme käskeneet saattajamme ottaakotoa ruokaa meillekin. Paljon ruokia ei tässä ollut tarjona:leipää, voita ja järven vettä; mutta nälkäiselle nämämaistuivat paremmalta kuin suuretkin kerkut kaupun-gissa toisinaan nälättömälle. Pakinoistamme saattajankanssa olkoon mainittu seuraavaa. Tavarain hinnoistapuhuessamme tuli myöskin kysymys voista, tokko sitävalmistetaan yli oman tarpeen. »Sitä pitkin suvea kerä-tään», vastasi mies, »ja viedään joulun aikana Ryssänmaalle, Sunkuun». Tässä taas sama erotus Karjalan jaVenäjän välillä, jonka jo olimme Miinoassa huomanneet!Vastaus kehoitti minua tarkemmin tutkimaan toverimmekansallisuudenkäsitteitä, ja sentähden tein hänelle seuraa-van kysymyksen; »Miksikä meitä täällä aina sanotaanruotsalaisiksi ja Ruotsin miehiksi, vaikka suomalaisiaolemme?» Karjalassa näet varsinkin naiset javanhemmatmiehet olivat meitä nimittäneet ruotsalaisiksi, joka oudok-sesta ensi alussa kyllä huvitti, muttakohta kävi harmitta-vaksi. Miehen vastaus oli paikalla valmis jakävi suoraankysymyksen ytimeen; »Miksikäs teillä meitä sanotaan venä-läisiksi ja ryssiksi, kun siellä kaupalla käymme?» Tähäntietysti ei ollut mitään sanomista; täytyi jäädä äänettö-mäksi. Sitten tiedustelin, tekevätkö venäläiset yhtä tar-kan erotuksen itsensä jakarjalaisten välillä kuin karjalai-set näkyvät tekevän, ja sain vastaukseksi, että venäläisetpitävät karjalaisia ikäänkuin halvempinansa jakäyttävätheidän nimitystänsä »korelaak» melkein haukkumasanana,

1 Niiden joukossa yksi öutoniminen: Sakrarvi; »arvi» on vään-nös »järvestä», gen. Sakrarven. Alempana Kemijoen varrella onnimeltänsä samanmuotoinen järvi Pieparvi (Inbergin kartassaPääpäjärvi). Kenties on muitakin.

59

johonkarjalaiset puolestaan vastaavat käyttämällä heistänimitystä »rusah).

Neljättä käydessä iltapäivällä harveni äkkiä metsämolemmin puolin tietä, ja edestäpäin näkyi vesi, Tshirkka-kemin joki. Rannalta tuli vastaamme vanha vaimo januori tyttönen ensimmäiset ihmiset, jotka taipaleellatapasimme; he olivat meitä odottamassa. Edellisenäiltana olivat nimittäin entiset matkakumppalimrne luvan-neet Jyskyjärveltä laittaa veneen meitävastaan, että pääsi-simme jokea pitkin loppupuolen taipaletta noin parineljännestä, mutta hyvin huonoa suomatkaa —, ja lupauk-sensa he olivat hyvin täyttäneet. Kohta astuttiin venee-seen ja lähdettiin lipumaan alas jokea, jonkarannat olivattällä kohtaa jotenkin matalat. Tuo nuori tyttö, vielä mel-kein lapsi, oli erinomaisen kaunis jamuutenkäytökseltäänujo ja hiljainen, ja häntä katsellessamme ja puhutelles-sanrme kului aika niin, että kylään tullessa kummaste-limme huomatessamme kellon jo olevan s:n paikkeilla.

Jyskyjärven kylä on rakennettu molemmin puolinTshirkkakemin laskua varsinaiseen Kemijokeen, jokatässäluodetta kohti leviää järveksi; pääkylä kuitenkin on itä-rannalla, mutta kirkko läntisellä. Kylässä on 90 taloa,jotka ovat järjestetyt vierekkäin pitkin kumpaakin joki-vartta, kaduntapaisen tien yhdelle puolelle, etusyrjät jokeavasten; kylä tällä tavoin saattaa olla ehkä virstaa pitkä.»Stantsia» eli kestikievari, johon meidät vietiin kortteeriin,oli itärannallakeskellä kylää. Isännän nimi oliMäkushkin,mutta ainakin yhtä hänen velimiestään kuulimme myöskinsanottavan Mukkulaksi, jostapäättäen jälkimmäinennimilienee ollut alkuperäinen ja edellinen korkeilta viranomai-silta saatu. Näitä veljeksiä tulimme tuntemaan kolme:keskimmäinen oli stantsian isäntä; nuorin oh saman päivänaamuna, jonka illallame tulimme kyhään, palannutkauppa-matkoilta meidän puolelta, Nurmeksesta kuljettuaan suo-

60

raan Miinoaan ja sitten ollen aina puoli päiväystä meidänedellämme; vanhin veli oli kestikievarin isäntä Keminkaupungissa. Stantsia näytti vankalta talolta; vieraitavarten siinä oli kaksi kamaria. Ensi tehtävä, kun olimmesisään tulleet, oli peseytyä ja vähän järjestellä pukuaansekä sitten lähteä »tanssia» katsomaan; tässä kylässä (jaehkä muissakin) on näet nuorisolla tapana aina kirkon-menojen jälkeen pyhä-iltapäivinä kokoontua tanssimaaneli »kisailemaan», kesällä tasaiselle tantereelle taivasalla,talvella johonkin pirttiin, ja tämmöinen tanssi tietysti olinähtävä. Oppaaksemme tarjoutui alttiisti eräs vanhanpuo-leinen, jo valkopartainen mies, joku talon sukulainen, janiin kuljettiin pitkin joen vartta alaspäin jokukivenheitonmatka, kunnes vähän väljempi kenttä talojen välissä tulieteemme. Siellä oli ehkä kaksikymmentä paria koolla,suorittaen jonkinlaista piiritanssia. »Päätuuri» siinä oli,että parit käsi kädessä tai sylitysten kulkivat jälekkäinkentän poikki ja tuonnimmaisessa päässä erkanivat, pojatkääntyen toiselle, tytöt toiselle puolelle, kunnes lähtöpai-kalla tällä puolen kenttää taas tulivat yhteen; joskus hemyös ottivat toisiaan kädestä ja muodostivat jokopitkiäjonojataikka piirejä. Monta mutkaa tässä tanssissa ei ollut,ja sekä pojat että tytöt osoittivat jotenkin suurta vaka-vuutta, niinkuin suomalaisen sopiikin. Pojat olivat mel-kein kaikki aivan nuoria ja kavaljeereiksi mitättömännäköisiä; puku heillä oli samanlainen kuin meikäläisillä.Tytöt olivat edistyneempiä, ja heidän kirjavat vaat-teensa pistivät räikeästi silmään. Karjalan naiset ovatarvatenkin ottaneet pukunsa venakoilta. Leninkinä heilläon venakoiden sara!aani, jotahe nimittävät milloinkostoksi,milloin kumasniekaksi tai siitsavikoksi, sen kankaan mu-kaan, josta vaatteus on tehty; se on tavallisesti punainentaikka myös sininen. Päässä on naimattomilla ensin käm-menen levyiseksi taitettu, tavallisesti punainen, otsasta

61

niskaan sidottu huivi, »otshipaikka», ja sen päällä toinenleuan alle sidottu, »korvipaikka», naimisissa olevilla onsamoin jälkimmäinen, mutta edellisten sijasta punainen»sorokka» eli lakintapainen, jonka päällyspuoli on kulta-kirjailuista toisinaan aivan kankea. Semmoiset sorokatmaksavat aina xo ruplaan asti. Mikä teki tämän tanssinmeikäläiselle vähän oudoksi ja vastenmieliseksi, oli se, ettäsitä suoritettaessa tanssijat, etenkin tytöt, lauloivat jota-kuta venäläistä laulunrenkutusta, jonka sanoja luultavastituskin yksikään ymmärsi ja joka päättyi pitkäveteiseensäveleen, vähän niinkuin kasakkain laulu meillä. Ilmansanottavaa kaipausta näimme sentähden »kisojen» vähänajan takaa loppuvan.

Jyskyjärvi on lähes keskivälillä rajalta Kemiin, jatässä olisi hyvin sopinut viivähtää hiukan, tarkemminoppiakseen kansan elämää ja tapoja tuntemaan, muttameillä ei ollut aikaa siihen. Matkamme määränä oli nimit-täin Solovetsin »monasteri» eli luostari Vienanmeressä,ja sinne tahdoimme ennättää siihen suureen, xx p. heinäkvietettävään Petrun (Pietarin) päivän juhlaan, johon tie-simme kansaa hyvin runsaasti ainakeräytyvän eri paikoiltalaajaa Venäjän valtakuntaa. Sinne oli 21 penikulmaa elineljän päivän matka, ja kun meillä jo oh 6;nnen päivänilta käsissä, ei siis ollut aikaa viipymiseen. Kestikievariinpalattuamme tuli siis kohta kysymys matkan jatkamisesta.Jokea pitkin luetaan Jyskyjärveltä lähes 15 penikulmaaKemin kaupunkiin, ja sillä välilläsen varrella on ainoastaankolme kylää: Suopassalmi, Paanajärvi jaUsmana; Jysky-järveltä Suopassalmeen on 1 penik., siitä Paanajärvelle 4jaPaanajärveltä 8 Usmanalle, jostavähän vaille 2 Kemiin.Isäntämme arvelivat sopivimmaksi ottaa täältä veneenkerrassaan Usmanalle asti, 13 penik., koska paanajärveläi-set muka olivat liian valmiit hyvän maksun ottoon; jakohta ilmestyikin luoksemme kumppalin kanssa muuan

62

reippaan näköinen mies, jollaoli komea vaaleaparta. Hänensanottiin osaavan kaikki kosket hyvin laskea, jahän oli val-mis matkaan, kunhan maksusta sovittaisiin. Siitä siis nytsyntyi keskustelu, jamuutamain mutkain perästä mies vaati15 ruplaa; saattajia tulisi silloinkolme miestä. Kun en tark-kaan tiennyt, oliko tämä kohtuullinen vai liiallinen summa,pistäysin viereisessä huoneessa isännältämme neuvoakysy-mässä, ja hän sanoi 12 ruplassa olevan aivan kyllineikä enempäätarvitsevan tarjota; sillä hinnallakyllä viejiäsaisi. Palaten etuhuoneeseen mainitsin tämän summanantavamme, javieläpä nostin sen kolmeentoista, sillä miesoli miellyttävän näköinen; mutta hän ei luopunut ensivaatimuksestaan, vaikka kyllä näytti vähän empivän,eikä kaupasta siis tullut mitään. Miehet lähtivät pois,vakuuttaen että alle Xs'.n ei kannattanut niin pitkälletaipa-leelle lähteä, ja me annoimme heidän mennä, arvellenpuolestamme, että he kyllä hetken perästä alentavatvaatimuksensa, vaikka jonkunlainen häveliäisyys ensinkäski heidän osoittaa jäykkyyttä. Hyvin luultavaa on,että olisimmekin heidänkanssaan tulleet tehneeksi matkan,sopien turmasta jos ei muutoin niin riitarahan kahtia pane-malla, ellei äkkiä eräs t&rtius interveniens nuoremman isän-tämme muodossa olisi pistäytynyt väliin. Miesten mentyähän nimittäin arveli heidän kyllä palaavan takaisin, koska13 ruplaa oli yltäkyllin, ja sanoi hätätilassa itse olevansavalmis meitä siitä maksusta kuljettamaan; jakuinka siinäsitten puhetta yhä jatkettiin, sovittiin kuin sovittiinkinmatkasta hänen kanssaan, ja hän lupasi, vaikka samanapäivänä kotia tullut, seuraavana aamuna itse lähteä meitäviemään Usmanalle sanotusta hinnasta sekä lisäksi saattaameitä Kemiin asti, jossa hänen sopi toimittaa joitakuitaasioitansa. Näin oli se seikka selvitetty, ja huvinvuoksi vain mainittakoon, että myöhemmin illalla tapa-simme ensimmäiset miehet, jotka silloin ilmoittivat I3tsta

63

lähtevänsä, mutta tietysti ei lähdöstä heidän kanssaan enäävoinut tulla puhetta.

Tämänpäiväisen kävelyn perästä olisi nytkyllä sopinutjäädä kotiin javähitellen ruveta miettimään maatapanoa,mutta kumppalini alkoi tiedustella, olisiko runolaulajiakylässä, jakuultuaan että semmoisia löytyikaksikin, päättikäydä heidän luonaan, ja seuran vuoksi minäkin lähdinmukaan. Muuan poikanen rupesi meille oppaaksi jasamallasoutajaksi, sillä laulajat asuivat länsipuolella Tshirkka-kemiä. Ensimmäinen, matalan mökin vanha omistaja, olikuitenkin pahoinvoipa eikä ruvennut laulamaan, niin ettätyhjin toimin saimme palata jakulkea veneellä kappaleenmatkaa jokea alaspäin toisen luokse. Rannasta kumppa-lini ja saattaja nousivat ylös taloon, joka oli varakkaannäköinen, mutta minä lähdin ensinkävelemään edemmäksisen niemen päätä kohti, joka syntyy molempain jokienyhtyessä, lähemmin katsellakseni kirkkoa ja pappilaa,jotka kumpikin ovat niemen kannaksella. Pappila olitavallisen talonpoikaistalon näköinen, eikä kirkkokaanansaitse paljon mainitsemista. Kirkot Karjalassa ovatenimmäkseen hyvin pieniä, noin 4-—-5 syltä pitkiä ja 2-—3leveitä jakorkeita, muodoltaan katolla varustetun laatikonkaltaisia, tuntomerkkinä pieni tornintapainen toisessapäässä jaristi toisessa; seinät ovat toisinaan, niinkuin tässäesim., laudoitetut; ikkunoita on kummallakin sivuseinällätavallisesti kaksi, jane ovat niin matalalla, että niistä hy-vin saattaa katsella sisään, sekä usein ristikoilla varustetut.Sisästä on tämmöinen huone alaston japaljas, ainoastaanperäseinä on kuvilla jakultakoristuksilla toisinaan hyvin-kin loistavasti komistettu; sillä puolen myöskin näkeepaksut vahakynttilät ja suitsutuskupit. Kun tämän van-han ja mitättömän näköisen, pian katsotun herranhuoneenolin kiertänyt, palasin takaisin kumppalieni luo runolaula-jan kotiin. Siellä istui vierashuoneessa pöydän ympärillä

64

kumppalini sekä nuori, noin 15-vuotias poika ja vanhan-puoleinen mies, pojan isä. Pbika lauloi eli saneli; hän olinäet oleskellut Pismalahdella (josta matkamme juurikävi)erään Rahikaisen luona, jokaoli mainio runolaulaja, ja olihäneltä oppinut laulamaan. Ukko Rahikaisesta emmeolleet viimeisessä yökortteerissa tulleet tietäneeksi mitään,kun ei siellä ollut runolaulu sattunut puheeksi, jotakump-palini nyt kovasti katui. Runo koski JoukahaisentuumiaVäinämöisen surmaamiseksi, mutta koska tiesin, että mei-dänpuolen nuoria oppineita joku aika sitten olirunoja kerä-ten kulkenut Karjalaa ristiin rastiin ja arvasin, että olivattäälläkinkäyneet, en lauluakovin suurellahuomiolla kuun-nellut. Hauskempi oli katsella pojan ja isän harrasta hom-maa; kun poika oli säkeen laulanut, kertasi isä sen heti,johonpoika aina väliin tiuskaisi: »elä sie toatto!» varsinkinmilloin isä sattuikertaamaan säkeen vähän eriävällätavalla,vaikka isä varmaan usein oli oikeassa. Järkähtämättö-mällä mielentyyneydellä hän kuitenkin kuunteli pojantiuskauksia, vähimmässäkään määrässä pahastumatta,kohdellen poikaa ikäänkuin vertaistansa. Sivumennentässä mainittakoon, että karjalaiset samoin kuin meilläsydänmaalaiset luonnollisessa yksinkertaisuudessaan ainapuhuttelevat sekä toisiansa että muukalaisia »sinuksi»ja odottavat, että muukalaisetkin heitä puhuttelevat sa-mallatavoin; me kun enimmästi puheessakäytimme »teitä»,he usein eivät olleet ymmärtää meitä. Minun astuttuanisisään isä kuitenkin kohta luopui runohommasta ja tuliluokseni juttelemaan, selitellen muun muassa kaikenlaistapojastaan, hänen koulunkäynnistään y. m. tavalla, jokavain tarkoitti minun huvitustani, mutta josta liikuttavaisällinen ihastus selvästikuulti läpi. Ranskalais-venäläisenoppikirjankin hän ojensi nähtäväkseni. Kun kotvan aikaaolin pakinoinut ystävällisen isäntämme kanssa, alkoi kui-tenkin väsymys vähitellen tulla tuntuvaksi, sillä sydänyö

65

oli kohta käsissä, jasentähden jätin hyvästi ja palasinkotiakestikievariin; mutta kumppalini ei malttanut katkaistarunonkirjoitustansa, vaan jäi vielä tuntikaudeksi taloon.Kaipauksella erkanin tästä miehestä, vaikk’en hänen seu-rassaan liene ollut päälle tunnin, sillä siihen katsoen, ettämeidän tulomme oli makuulta nostattanut hänet ja hänenpoikansa, oli hänen sydämellinen vastaanottonsa ja lempeäkäytöksensä aivan kummastuttava.

Kestikievarissa jo kaikki tullessani olivat makuulla,mutta teeneuvot olivat pöydällä valmiina. Jetenkin uupu-neena edellisten päivien matkavaivoista ja kahden viimeyön riittämättömästä unesta kiiruhdin kuitenkin talonväenkohteliaisuudesta nauttimatta joutuisaan vuoteelle, johonkohta nukuin niin sikeästi, etten kumppalinikaan kotia-tulosta tiennyt mitään.

7 p. heinäk. oli ihanimpia sydänkesän päiviä. Kaksinaista jayksi mies soutajina sekä Miikkula perässä kuljet-tiin nopeasti kylän läpi ja kirkon ja pappilan sivu alasTshirkkakemin suuhun. Inhergin kartan mukaan tässäolisi pitänyt tulla lähes penikulman pituinen selkäeteen,mutta semmoista ei näkynyt alaspäin mennessä; varsinai-nen Kemijoki alkoi heti. Rannat olivat korkeat jakauniit,kasvaen lehti- ja havupuita, jasiis paljon miellyttävämmätkatsella kuin eilispäiväiset Tshirkkakemin rannat, joittensivu kulkiessa mieleen olivat väkisinkin johtuneet Castreninsynkät kertomukset Siperian joista. Näille paikoin, joissanyt väkevän virran vallassa nopeasti livuimme alaspäin,tulivat Salo- ja Laulajanvaarat, jotka eilisiltana olivatsilmään pistäneet, kun lähestyimme Jyskyjärven kylää.Höyliä oli ensimmäinen koski, jonka laskimme, Huorankoski toinen; vallankovia ne eivät olleet, jonkalukija voipisiitäkin arvata, että niitä pääsipienellä veneellä kulkemaan,mutta jälkimmäiseen oli kuitenkin joku vuosi takaperinS Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa.

66

hukkunut useampia kenkiä. Yht’äkkiä laajeni vesi edes-sämme, ja ennenkuin aavistimmekaan, oltiin Suopassal-mella. Tässä kylässä sanottiin olevan 40 taloa, jotka ovathajullansa eri ryhmissä molemmin puolin jokea ja joen-lahtia; Inbergin kartasta ei kuitenkaan saa oikeaa käsi-tystä siitä. Meidän soutumies laskettiin tässä ensimmäisentalon rantaan • hän olikin oikeastaan vain matkustaja

ja kun olimme rannalle nousseet katselemaan ympäril-lemme, kukapa astuUkaan talosta alas, ellei ystävämmeTimo, josta toissa iltana olimme eronneet! Että hän asuitässä, emme ollenkaan tienneet. Hänen kutsumukseensateen juontiin (klo 9 aamulla!) ei tietysti sopinut kieltämällävastata, ja niin astuttiin neljän miehen tupaan, jossaTimoesitteli vaimonsa, appensa, kälynsä ja kaksi lastansa (kol-mas kätkyessä). Sillä välin kuin vettä lämmitettiin, näyt-teli Timo taloansa • taikka tarkemmin sanoen asuntoansa,sillä hänen omansa oli ainoastaan toinen puoli rakennuk-sesta, jonka hän oli vast’ikään ostanut muistaakseni100 ruplalla; toinen puoli oli entisen omistajan. »Nähkääs,köyhä mies, ei varat riitä», selitti Timo; ja mitäpä siitäjuuri liikoja saattoi jäädä, kun niinkuin viime talvenahänen koko ansionsa kaupasta oli tuskin 500 markkaa,josta 7.—8 hengen piti elää. Kun tee oli juotu ja hetkenaikaa pakinoitu, kiiruhti Miikkula lähtemään matkalle,ja siis jätimme talonväelle jaTimolle hyvästi. Suopassal-mesta en tiedä muuta mainita,kuin että etäällä rannoillanäkyi paljon kurkia. Joki on täältä Paanajärvelle vähem-min virtava, sanottavaa koskea ei ole yhtään; joen pää-suunnan pitäisi olla koillinen tai itäkoillinen h Vankka

1 Inbergin kartassa suunta on toisin, mutta varmaan väärin mer-kitty, jonka voipi siitäkin päättää, että Paanajärven asema ei oleoikea. Sillä kartan mukaan tulee Suopassalmelta Paanajärvelle noin3 penik. ja sieltä Usmanalle lähes 10, kun taas kansa lukee edellisenvälin 4:ksi ja jälkimmäisen B;ksi penikulmaksi joka luku tuntuijotenkin oikealta.

67

metsikkökohosi joenkummallakin, rannalla, niin että tukki-puiksi kelvollisia petäjiä ei tarvitsisi kuin hakata poikki jakaataa jokeen. Vesilintuja nähtiin taipaleella tuon tuosta-kin, mutta ne olivatkin ainoat eläjät matkallammemuutenvallitsikaikkialla erämaan synkkäkauneus. Puoli-tiessä Paanajärvelle noustiin itärannalle päivällistä syö-mään paikalle, missä joki teki pienen mutkan pohjaa taiehkäpä vähän luodettakin kohti; tämän paikan nimi on»Pajarin kangas», jase on matkamiehille tavallinen leväh-dys- ja pysähdyspaikka. Sopiva se siksi onkin, kuiva jakorkea. Ateria maistui hyvältä, vaikk’ei ollut herkullisempikuin eilinen Mölläkänrannalla; leipää, kalaa jakalakukkoasekä vettä päälle. Kun oli syönnin jälkeen hetkinen leväh-detty, jatkettiin matkaa ja klo 6:n tienoissa tultiin perillePaanajärvelle.

Paanajärven kylässä sanottiin olevan 64 taloa, jotkaovat rakennetut kahteen lähes yhtä suureen ryhmään,toinen järven saarelle, toinen mantereelle järven etelä-rannalle. Viimeksimainitun länsipäässä on kirkko eikäpohjoispuolella järveä, niinkuin Inbergin kartta erehdyttä-västi osoittaa. Itse järvi on pienenlainen, tuskin neljän-nestä leveä japaria pitkä. Veneemme laskettiin eteläisenkylän rantaan, jota Inbergin kartta syyttä nimittää »man-tereen» kyläksi, jarannasta noustiin Laasarin taloon, jokaon varakkaimpia koko kylässä. Talon rakennus oh, jollenmuista väärin, kaksikerroksinen ja- aivan uusi sekä hyvinsiisti; yläkerrassa oli paitsi pirttiä neljä tai viisi kamaria,joista pari vielä ainoastaan puoleksi valmista. Kaikkinäytti hieman herrastapaiselta •—■ lukot jakädensijat ovissaesim. olivat messinkiset ■—• ja kuulimmekin, että huoneetoli vuokrannut (10 ruplasta kuukaudessa) Kemin piirikun-nan stanovoi eli nimismies, joka Usmanalta tuli muutta-maan Paanajärvelle. Emäntä vei meidät erääseen kama-riin, ja ennen pitkää kiehui teekeitin pöydällämme, jonka

68

ääressä sitten saattajien ja talonväen kanssa istuttiin,kunnes illallinen oli valmistettu. Ei luulisi ruuan maistu-van aivan heti neljän viiden teekupin jälkeen, mutta asianlaita on, niinkuin karjalaiset vaknnttavatkin, että ruoka-halu teenjnomisesta pikemmin kiihtyy. Syötyä pistäysim-me kylää katselemaan, ja kun kylän päässä kirkkomaa,tuli eteen, menimme portista sisään •—■tämän kirkkomaanympärillä oli nimittäin kivinen, portilla varustettu aita.Portin päällä oli joku pyhä kuva, ja heti sisään tultua olivasemmalla kädellä katoksen alla noin i 1/ 2 syltä korkeapuinen venäläinen risti, s. o. sellainen, missä on kolmepoikkipuuta, joista alimmainen on vinossa. Kellotapulinovi oli auki,- jakaksia tikapuita nousimme ylös kellojen luo,josta oli sangen sievä ja laaja näköala pitkin leveää jokeaja sen molempia varsia. Kirkko oli lukittu, emmekä huoli-neet pappilasta käydä avaimia. Häntäin suhteen sopii mai-nita, että kun ruumis on siihen laskettuja hauta täytetty,kivitetään sen päällystä (Oulun kirkkomaalla on joku näinkivitetty hauta) ja asetetaan hienoista hirsistä tehty, noinyhtä kyynärää leveä, puolta korkea ja neljää pitkä arkkuhaudan päälle; arkku on tyhjä. Tästä tavasta, joka poh-jois-Karjalassa näytti yleiseltä, on se haitta, että kunarkut lahovat ja usein kaatuvat kyljelleen, tuntuu kat-sojasta epäjärjestys vallitsevan kirkkomaalla. Minkä-laatuisia ristit haudoilla olivat, emme vielä ymmärtäneettarkata; siitä seikasta tiesimme vasta paluumatkalla ot-taa vaaria.

Paanajärveltä luetaan jokea pitkin, niinkuin jo edellämainitsin, 8 penikulmaa Usmanalle, ja pitkän taipaleentakia täytyi seuraavana päivänä, heinäkuun B;ntena,lähteä jo varhain aamusta liikkeelle. Uusi matkakump-pali saatiin tästä odottamatta lisäksi. Kun juuri haukkui-simme talosta lähtemään, saattoi Miikkula luoksemmepienen, mustaverisen, rokonarpisen miehen, jonka esitti

69

starshinaksi eli kunnanesimieheksi Ondrei Prohoroviksi \hän oli eilisiltana tullut kylään, oli veroja viemässä Kemiinja pyysi päästä veneessämme alas. Kun hänellä ei ollutkamssua juuri ollenkaan, ei meillä ollut asiata vastaanmitään, vaan suostuimme kernaastikin, sillä mies oli huvit-tavan näköinen vilkkaine, mustine silmineen, lyhyine kuuli-ja leukapartoineen ja pyöreine, arpisine nenineen. Päiväoli pilvinen ja sateinen, jarantaan kulkiessa huomasimmetuulen olevan idässä, siis meille ihan vastaisen. Kumpipa-lini ja minä asetuimme keskelle venettä selin matkaa jatuulta vasten, Miikkula ja Ondrei meitä vastapäätä; yhtei-senä peitteenä oli iso niinimatto. Kulku kävi ensin hyvinhitaasti, sillä alkumatkalla oli joku neljännes selkää sou-dettava, ennenkuin joelle päästiin, ja tuuli oli täydellinenmyrsky. Kastumisesta ei kyllä aluksi ollut kovin suurtapelkoa, kun vettä ei ylhäältä vihmonut liian sakeasti eikäjoestakaan sanottavasti räiskynyt veneen laidan ylitse.Mutta jonkun ajan kuluttua vihma tiheni rankaksi sateeksijota kesti siksi kauan, että niinimattomme rupesi vuota-maan kuin seula, ja tuskin olimme tuntiakaan olleet mat-kassa, ennenkuin päällysvaatteet olivat läpimärät. Tällätavoin ikäväksikäyneellä matkalla oli ainoana lohdukkeenanähdä Ondrein kiiluvien kasvojen yhä lyhyempäin väli-aikain perästä sukellelevan ylös märän niinimaton alta ■—•

vastassamme istujat olivat näetkohta taipaleelle lähdettyävetäneet maton päänsä päälle, mutta kun se nyt oli kastu-nut, oli sitä tietysti ilkeäpitää kasvoja vasten. Kun pääs-tiin joelle jaruvettiin sitä laskea kurottamaan alas, virkis-tyi kuitenkin mieli jossakin määrin siitä nopeudesta, jollamatka nyt edistyi. Kemijoki on näillä tienoin 5-—6 peni-kulman matkalla hyvin virtava; koskia ja nivoja vain

1 Muistikirjassani on tämän nimen jälestä sulkumerkkien välissäSam o, joka siis lienee ollut miehen suomalainen nimi(?).

70

seuraa toisiansa vuorotellen; suvantopaikkoja, joissavirtaei olisi selvästi tuntuva, tuskin on ainoaakaan. Ensim-mäinen, jotenkin tasainen koski oli Lampilivo, toinen Vai-kehin&n, vähän äkeämpi, kolmas Jalo (Jalonniska?), jojotenkin vihainen. Se oli muistaakseni pisin karkista jamutkitteleva, ja meidän pieni veneemme mennä vilistilentämällä korvasta toiseen. Kosken alle tullessa, jossavirta kääntyi toiseen suuntaan, heitimme viimeisen sil-mäyksen eteemme,s. o. oikeastaan taaksemme, sillä mehänistuimme kasvot laskumieheen päin, ja erinomaisenkaunisperspektiivi silloin aukeni eteemme. Koskea näkyi ylös-päin joku neljänneksen matka, ja siihenpisti sekä oikealtaettä vasemmalta rannalta lehtipuisia niemiä, joitten neniäkoski kierteli, toinen ylempänä toistaan, viisi kuusi kum-mallakin puolen, yhä läheten toisiaan, kunnes perimmäisetmelkein näyttivät kasvavan yhteen. Ainoastaan vilauk-selta kerkesimme tätä näkyä katsella, mutta sen kauneusheti pisti silmään. Ja nyt kuitenkin oli kolkko ja sateinenilma; minkä vaikutuksen tämä näköala tekisi, kun helot-tava päivänpaistehuitaisi lehtimetsää ja hopeoittaisi kuohu-via aaltoja! Neljäs koski oli Sompa-Kurja lähellä Sompa-joen laskua Kemijokeen, viides Lappalaisen korva, siitänimensä saanut, että lappalainen ennen aikaan oli yrittänytpulkalla siitä poikki, kuudes Juuma. Tässä täytyi noustamaihin ja kantaa matkatavarat kosken alle; lastatullaveneellä ei tätä koskea voitu laskea. Juuma on lyhyt,mutta hyvin jyrkkä, syösten vetensä kuohuvana vaahtonakahden puolen pientä kalliosaarta. Vene laskettiin maihinpohjoispuolelle jokea,koska pohjoinen väylä on vähemminvihainen; me muut nousimme korkeaa rantatörmää ylös,itsekullakin joku kantamus kädessä, ja kiersimme syvän,veden leikkaaman juovan ympäri putouksen alle; muttakaksi venemiestä astui aivan kosken syrjää nähdäkseen,voisiko venettä siitä soutaen laskea vai pitäisikö käyttää

71

köyttä. Kun olimme ennättäneet perille, olivat miehetkinjo lopettaneet tutkintansa ja palanneet veneeseen sekävieneet sen saaren rantaan, sillä väylä kulki enemmänpitkin saaren kylkeä. Kaskun teki vaaralliseksi koskenmutkaisuus; keskellä koskea pisti näet pohjoisrannastanoin 20—30 syltä pitkälle ulos laaja kallio, jonka yli vesi

kyHä osaksi virtasi, mutta jokapakotti valtaväylän jyrkästikääntymään etelää ja saarta kohti. Virran muassa kulkienolisi jokainen vene särkynyt tuhansiksi pirstaleiksi tätäkalliota vasten. »Ka, ilman köyttä laskevat», huusi yksimeistä, jotka seisoimme törmällä kosken alla odotellenveneen tuloa, ja samassa näkyi vene juurikosken niskassa.Kaikkien, mutta varsinkin minun ja kumppalini, silmätolivat nyt ikäänkuin kiinninaulatut veneen kulkuun. Mah-doton on kuvata sitä nopeutta, jolla se kiiti alas virtaa.Kosken voima oli itsessäänkin suuri, mutta lisäksi molem-mat miehet, toinen soutamalla, toinen huopaamalla, jou-duttivat kulkua minkä suinkin jäntevistäkäsivarsista lähti.Sanat »soutaa» ja »huovata» riittävät kuitenkin ainoastaanvaillinaisesti antamaan käsitystä niistä suonenvedontapai-sista voimainponnistuksista, joita miehet tekivät, sillä hevarmaan suorittivat soutajan jahuopaajan liikkeet kym-menen kertaa tulisemmin kuin tavallisesti. Mutta tämäverraton nopeus oli ainoa pelastus; ja jo keskeltä niska-putousta kulkien poikkiteloin virtaa vene onnellisesti pääsituon vaarallisen kallion sivutse, hyppeli iloisesti pitkinaaltojen harjoja loppuosassavirtaa ja oli kosken alla pikem-min kuin olen tässä ennättänyt kertoa, puolillaan vettäkyllä, mutta muuten vahingoittumatonna.

Kun jälestäpäin rauhassa muistelen tätä laskua, envoi olla ihmettelemättä sitä suurta uskaliaisuutta, jotamiehet osoittivat; jos joku vahinko olisi sattunut, esim.airo tai hanka taittunut tuosta kovasta sounnista, niinmelkeinpä välttämätön kuolema olisi ollut tarjona. Kaikki

72

tapahtui kuitenkin nyt niin äkkiä, ettei ennättänyt mahdol-lista onnettomuutta edes ajatella, jakun veneestä oli vesiviskattu pois, lähdettiin taas taipaleelle, ikäänkuin ei mi-tään olisi tapahtunut eikä Tuoni miekkoineen olisi seisonutihan lähellä.

Törmällä Juuman alla oli pienoinen autio kalamiestensauna, jossa ensin luulin puolisen syötävän. Se olinoin neljä kyynärää laaja jayhtä monta korttelia korkea,niin että ei saattanut polvillaan ollessa pitää päätäänpystyssä; takka oli nurkassa. Saattajat kuitenkin sanoivatparemman saunan olevan vähän matkan päässä Petäiseneli Petäjäkosken alla, ja sinne siis kuljettiin. Tämä sauna,jonka luo noin puolen tunnin päästä tultiin, olikin paljon

»ehompi entistä»; ainakin kahta kyynärää korkea, niin ettäpää ei ovipuolellakattoon koskenut, kun polvillaan liikkui.Heti sisään tultua viritettiin takkaan leimuava valkea,jonka ääressä lämmiteltiin ja kuivattiin vaatteita. Nämäsaunat sekä joku kolmas muistaakseni vähän alempanaovat ainoat ihmisasunnontapaiset koko tällä 8 penikul-man taipaleella! Ei ole viljelys täällä pitkälle ennättänyt,jokaon sitä kummallisempaa, kun näiltäpaikoin joen suu-hun ja valtameren rantaan tulee vain 5- —-6 penik. Tunti-kauden tässä viivyttyämme täytyi ikävällä mielellä puoli-kuivina taas lähteä matkaan, vaikka »vihmaa», s.o. sadetta,yhä kesti >— karjalaiset sanovat sekä hienoa että kovaasadetta vihmaksi. Myöhemmistä koskista ansainnee mai-nita Vääräkoski, jossa saatiin nousta veneestä ja kulkeamaitse (ainoastaan B. jäi laskijain kanssa veneeseen),sekä Tuhkakoski. Eoppupuoli taivalta, lähes kaksi peni-kulmaa, on vähemmin virtavaa, melkeinpä enimmäkseenaivan tyyntä suvantoa. Eräällä kohtaa pohjan puolellaon tasainen ja pitkä kallio joen rantana, ja siitä kertoivatsoutumiehet, että Uumolan veljekset olivat siinä veistäneetvenettä, jotta »ei kirves kivehen kose (koske), kasa kalka

73

kallivohon». Sen enempää eivät kuitenkaan tästä tarustatienneet. Viimein noin klo 7 illalla laskettiin vene pohjois-rantaan ja miehet ilmoittivat oltavan perillä. Airot jamuutkompeensa he kätkivät pensaikkoon, ja sitten lähdet-tiin pitkin vetisiä niittyjä ja savisia joenrantoja astelemaantuota I—21 —2 virstan matkaa kylään, johon koskien tähdenei voitu veneellä päästä. Niin oli tuo ikävä päiväys loppu-nut jaoltiin Usmanalla.

Talo, johonmeidät vietiin, oli keskellä kylää ja nimeltä»Sudro» • d äännettiin selvään. Se oli kaksikerroksinen,ei erittäin suuri rakennus; yläkerrassa oli vain kaksimutta tilavaa asuinhuonetta. Etumainen niistä olipirtintapainen, oven suussa olevasta uunista päättäen,ja siinä oli kolme ikkunaakadulle jakaksi kartanolle päin;peremmässä huoneessa, joka oli hiukan pienempi, oli kaksiikkunaa sekä katua että toista pihaa vasten. Etumainenjätettiin meidän käytettäväksemme. Se oli erittäin siistihuone ja lattia niin kirkas että kiilsi, josta tällä kertaa olimeille enemmän harmia kuin mielihyvää, koska märät jal-kamme ja vaatteemme jättivät kovin silmäänpistäviämerkkejä jälkeensä. Huone oli kyllä lämmin, mutta vaat-teiden kuivaamista varten tehtiin kuitenkin valkea uuniin.Juotuamme teetä ja syötyämme olisimme vähitellenker-naasti panneet maata, mutta isäntä oli halukas puhettajatkamaan ja jo paljas kohteliaisuus tietysti vaati kuun-telemaan häntä; sitäpaitsi hänen puheensa oh sangen huvit-tavaa. Hän oli pitkä ja harteva, komea mies, jolla oli suurivaalea parta ja katsanto suora ja vilpitön kuin merimie-hellä ainakin^-hän oli näet kulkenut paljon senpuolisillamerillä, vaikka oli ammatiltaan oikeastaan laivanrakentaja.Grigorij Demidov oli hänen venäläinen nimensä. Muunmuassa hän otti esiin ja näytti meille kolmimastoisen lai-van piirustuksen ja selitti tarkasti ja aivan oikein senalapuolessa olevan mittakaavan merkitystä. Yläporstuassa

74

oli paraikaa tekeillä suurehko vene. Usmanalaiset muutenylimalkaan näkyvät laivanrakenuustöissä olevan tunnet-tuja Vienanmeren länsirannalla; niinpä esim. Kieretissä,20 penik. pohjoiseen Kemistä, kuulimme sikäläisten laivo-jen olevan usmanalaisten tekemiä. Sittenkuin emäntäuseamman kerran oli käynyt aviopuolisoansatakinhelmastanykäisemässä, jätti hänviimein hyvästi jame heittäysimmepitkäksemme.

Ensi tehtävämme jalkeille päästyä seuraavanaaamuna oli käydä katsomassa sitä koskea, Usmaa, jostakylä oli nimensä saanut. Siltäpaikalta, johonillalla olimmemaihin tulleet, tekee joki mutkan etelään päin, ja siinä onlyhyellä matkalla'kaksi kovaa koskea, Vuotjas ja Usma,jonka jälkimmäisen alla kylä on vajaan virstan päässä.Maitse olisi koskelle ollut vähän pitempi matka, siksi pää-timme kulkea veneellä suoraan; isäntä ja emäntä lähtivätsaattajiksi. Koskesta näkyvät kylään ainoastaan alimmataallot ja se sakea usma eli höyry, joka kuohuista nousee,• korkea kallioranta estää enempää näkymästä; pauhuniin ikään heikennettynä kuuluu kylään. Äkkiä olimmeennättäneetkosken alle, jossa oli pari myllyä, ja aloimmenousta pitkin jyrkkää kalliorantaa ylös kosken niskaan,aina väliin seisahtuenkatsomaan alaspäin. Ja katselemistaUsma kyllä ansaitseekin. Ken on nähnyt Imatran, voipimielessään muodostaa kuvan Usmasta. Samoin kuinImatrassa ahdistuu tämänkin niskassa valtavan joenvesikallioiden väliin kuurnaan eli ränniin, joka on vain noin25 syltä leveä, ja siitä syöksyvät vedet alas noin 1/2 virstaa»huimaavalla vauhdilla» niinkuin Imatrassa. Koko kos-kessa ei näe sinistä paikkaa: kaikki on valkeaa vaahtoa,kellertävää kuohua. Kauhea on se jyske, joka syntyyveden virtaamisesta pitkin epätasaista louhikkopohjaa;kosken pauhuon niin kova, että ainoastaan korvaan huuta-malla voipi jonkun sanan toiselle sanoa. Alapuoli koskea

75

on yhtä ainoaa räiskettä javesipärskyä, joka ilmassa ohe-nee siksinsmaksi, mikä koskelle on nimen antanut. Usmankoski ei kauneudessa kuitenkaan vedä vertoja Imatralle,joskin se veden paljouden ja putouksen jyrkkyyden puo-lesta ehkä on sen vertainen. Imatran ura on yhtä kapea,jollei kapeampi, alhaalla kuin niskassa, joten sen virtalopussa on yksi ainoa suunnaton aalto rannasta rantaan;mutta Usma laajenee keskikohdaltaan alaspäin jotenkinleveäksi; joten sen sekä kauneus että voima vähenee.Putouksen suuruutta en osaa tarkkaan ilmoittaa, mutta8-—g syltä en luule liiaksi lmatran on runsaasti xo. Kos-ken pääsuunta on luoteesta kaakkoon.

Pohjoisella, kylänpuolisella rannalla oh useita »sabo-roita» eli patoja lohenpyyntiä varten. Hiiden rakentaminenon mahdollinen sen vuoksi, ettäkoskessa on pieniä, pystyjäkallioluotoja, joihin mantereelta miesvoimalla työnnettyhirsi eli palkki saatetaan kiinnittää. Tusinamäärä miehiäjavaimoja olikin tämmöisessätyössä meidän käydessämmekoskella. Ihan kosken niskassa on myöskin pieni luoto,jonka molemmin puolin virta kahtena, noin xo—-12 sylenlevyisenä haarana kulkee. Niskalta pohjaan päin jokimuodostaa sievän lahden eli poukaman, ja samanlainenlahti on kosken alla. Eräs siellä moniaita vuosia takaperinkulkenut oululainen sahanomistaja kehuu paikkaa ver-rattoman hyväksi sahan paikaksi.

Koskelta palattuamme emme kauan enää viipyneetkylässä, vaan laittauduimme matkalle viime taipaleelleKemiin. Ennenkuin siitä lähden kertomaan, olkoon vieläkylästä muutama sana mainittu.

Kemijoen pohjoisranta Usman alla on jokseenkin kor-kea, mutta sen korkeus ei niin pistä silmään sen takia, ettäse keskellä vietettänsä muodostaa moniaita kymmeniäsyliä leveän penkereen. Tälle penkereelle on kylä tuskin1/2 virstan pituudelle rakennettu, kahden puolen kadun-

76

tapaista tietä. Kun lähenee kylää pohjan tai luoteen puo-lelta pitkin kyläläisten laihannäköisiä peltotilkkuja, eiasunnoita erota, ennenkuin ne ovat melkein jalkain juu-ressa. Maisemat näillä tienoin ovat epäilemättä hyvinkauniit, sillä vaikka eilisiltana tullessamme oma kehnotilamme ei juuriyllyttänyt luonnonkauneutta ihailemaan,muistan että kaukana etelän puolella näkyi useita kukku-loita, joista täytyi Mänteläisen vaaran nimeä kysyä; sesaattoi olla 2-—3 penikulman päässä. Kun laskeusimmealas kylään, havaitsimmekoko joukonveneitä aina kaksit-tain kulkevan alas virtaa; se oli eräänlaista lohenpyyntiä,jota täällä myöskin harjoitetaan ja jota sanotaan »vatomi-seksi». Vata on nuotantapainen pyydys, jonka toinen pääen toisessa, toinen toisessa veneessä ja jota soudetaanalaspäin virtaa. Usmanalaiset pyytävät suurin määrintätä lohta •—• eli »somgaa», joksi sitä myös nimittävätja vievät sitä Venäjälle (enimmästi Sunkuun ja sieltäPie-tariin). Lohenpyynti on kylän pääelinkeinoja.

Usmana, jossa lasketaan olevan 90*—100 taloa, on vii-meinen karjalainen (eli suomalainen) kylä itäänpäin men-nessä h Kemin kaupunki •—■ eli »linna», niinkuin usmana-laiset viron mukaan sanovat ■— on nimittäin venäläinen.Puhekieli on kylässä suomi, mutta luulenpa, että kaikkiaikuiset ihmiset, sekä miehet että naiset, myöskin osaavatvenäjää. En kuitenkaan takaa, että oululainentäydellisestiusmanalaisen puheet ymmärtäisi, sillä ensiksi heidän kie-lensä on karjalan syvempää murretta ja toiseksi siihen onlainattu paljon venäläisiä sanoja, samoin kuin meidänlänsirajalla ruotsalaisia. Esimerkiksi lauseen: »ei muukali

1 Tätä kylää Inbergin kartta nimittää »Usmanaiaksi», mutta sitämuotoa tai siitä johdettuja en kuullut milloinkaan. Tavalliset muo-dot olivat; Usmanalla, -Itä, -Ile, ja pari kertaa kuulin selvään muo-don »Usmanan kylä», josta paikan nimeksi tulisi Usmana. Epäile-mätöntä on kuitenkin, että kylä on saanut nimensä koskesta, ja seaas nimensä siitä höyrystä, usmasta, joka sen päällä näkyy.

77

matata», jonka isäntämme kerran sanoi, hoksasin vastavähän mietittyäni merkitsevän »ei muualta matkata» (elikuljeta). »Näkyen eivät polta, vaan peitossa» •- varkaintupakkaa polttavista puhuttaessa • ymmärtää kuitenkinjokainen heti, vaikka lausemuoto on vähän outo; niinikään »aivin» = aivan, »meän», »teän» = meidän, teidän.»Prostoi» = huono, »hot» = vaikka, »ladno» = hyvä, kuuluimyötäänsä. Mutta että jokainen meidänpuolelainen täällähyvästi kielen puolesta toimeen tulee, sen voin taata,vaikka pitemmässä puheessa joku oudompi sana voipikinvähän käsitystä häiritä.

Usmanalla muuten ensi kerran saimme tehdä tutta-vuutta venäläisen virkamiehen kanssa, vaikka tosin emmejoutuneet miestä itseänsä näkemään. Kun tuumasimmelähtöä koskelle, ilmestyy huoneeseen muuan vanha ryssä-läinen invalidi eli sotilasukko, kumartaa ja pitää pienenpuheen. »Mitä se tuo mies polittaa?» minä kysyin Miikku-lalta. »Se tiedustaa passia ja käskee herrain tulla nimis-miehen sijaisen luo», vastasi Miikkula, arvellen kuitenkinsamalla koko käskyä joutavaksi. Ukko pantiin menemäänsillä sanomalla, joka ei ehkä ollut aivan sovelias, että hrasijainen tulkoon meidän luoksemme passeja katselemaan,jos on utelias niitä näkemään. Mutta mitäs ollakaan,vähän ajan päästä, juuri kun olemme koskelle lähdössä,ilmestyy ukko uudestaan entistä käskyä kertomaan. Miik-kula silloin otti käyttääksensä passejamme tuon innokkaanvirkamiehen nähtävinä ja kertoi sitten voitonriemuisenameille koskelta palatessamme käynnistään tshinovnikanluona, kuinka oh kehoittanut häntä kirjoittamaan passei-hin tarkastusmerkinnän, vaikka turhaan, jakuinka hänelläsen johdosta oli ollut hyvä syy nuhtelemalla mainita toisenturhaa virkaintoa.

Matka Usmanalta Kemiin on 7 neljännestä ja käypijokea sangen joutuisaan, sillä joki on näillä tienoin taas

78

virtava. Isäntä lähti itse meitä tällekin taipaleelle kyytiin,Paitsi Jolkosen koskea alussa taivalta on toinen erittäinvihainen köngäs tällä matkalla laskettava, nimittäinPutkuokoski. Sen niskaan tultua nostettiin matkatavaratmaalle, jakaikkien, paitsi soutu- ja perämiehen, oli määrälähteä kävelemään pitkin rantaa kosken alle; minulle,jota uteliaisuus , vaivasi, suotiin pyynnöstä lupa jäädäveneessä kulkemaan. Soutajaksi lähti nuori reipas tyttö,valkoverinen jamuhkea, jotamielihyvällä saattoi katsella,laskumieheksi Sutro; minä istuin peräpuoleen venettä,pohjalle. Kun mielestäni oltiin valmiit lähtemään, muttalähtöä ei kuitenkaan tullut, rupesin katselemaan ympä-rilleni ja huomasin silloin isäntämme hyvin totisena kumar-televan ja tekevän ristinmerkkejä semmoisen suuren puu-ristin edessä, joitaKarjalassa aina tavataankoskien niskassaja alla. Tämä vähän oudostutti minua, koska isäntämmeoli tuntunut ravakalta, joskinväkäiseltä mieheltä, jarupesivähän arveluttamaan, että jokohan tässä tosi on tulossa,ja se arvelu ei aivan aiheeton ollutkaan. Koski ei itsessäänollut kovin kova ■— Oulujoessa lasketaan tervaveneilläpaljon kovempia mutta kaksi asiaa teki laskun vaaralli-seksi: veneen pienuus ja kosken perkkaamattomuuskaikki kosket ovat näet Karjalassa perkkaamattomia.Viimeksimainittu seikka teki, että veneen täytyi kulkeasinne tänne poikki virran ja suuria aaltoja usein laskeasyrjittäin karttaaksensa alla olevaa kiveä, jolloin vedellätäyttyminen oli tarjona. Yhtä tarkalla, vaikka vilkkaam-malla kädellä kuin meidänpuoliset koskenlaskijat ohjasiSutro kuitenkin veneen kiitävää kulkua kosken kuohujenkeskitse, javaikka meno toisinaan näytti hiukan hirvittä-vältä, pääsi mielessänikuitenkin heti taas voitolle se turval-lisuuden tunne, jollaaina koskia kulkee, kun tietää luotet-tavan Suomen miehen istuvan melassa kiinni, hopullakoskea jouduimme viimein isoon aaltoon, jokakerrassaan

huuhtoi sorean soutajamme hartiat läpimäräksi ja viskasiminun sylini vettä täyteen, niin että vaippa, joka minullaoli ympärilläni, pullotti edestäpäin kuin säkki; muttasamassa okiinkin perillä ja rannassa. Meidän puolen suo-malaisillaon hyvin huono ajatus karjalaisten sekä rohkeu-desta että taidosta koskenlaskussa, johon ehkä osaksi lieneesyynä väärä käsityksemme heidän kansallisuudestaan,mutta siitä, mitä niin hyvin tässä koskessa nyt kuin eilis-päivänä Juumassa olin nähnyt, sain asiasta aivan toisenkäsityksen, ja olen varma siitä, että mistä meikäläinenkulkee, siitä karjalainenkin pääsee, ellei hän ehkä olevieläkin uskaliaampi.

Putkuokosken alta kuljettiin vielä kappale matkaa jasitten laskettiin pohjoisrantaan; Usmanalla oli vähän ollutpuhetta, että toinen puoli taivalta astuttaisiin, vaikka minätahdoin, että kuljettaisiin veneellä, ja vähän nurjalla mie-lin näin laskettavan maihin, kun arvelin, että jalkamatkasittenkin tuli eteen. Mutta rannassa kuulin, että ©ltiinkinperillä; jalkamatka alkaa Putkuon niskalta. Ylös törmällenoustua käveltiin joku kivenheitto harvanlaista männik-köä, sitten tuli eteen niitty, jonka poikki johti lankuistatehty parinkyynärän levyinen silta, janiityn tuolla puolennäkyi kaupunki - se oli Kemi.

79

111.

Kemi. Katsaus Karjalan taloudellisiin oloihin.

Kemin kaupunki on saanut nimensäKemijoesta, samoinkuin Oulun kaupunki Oulujoesta, ja paikan oikea nimityson siis Kemi. Venäläisen kieli ei kuitenkaan ole taipunuttätä sanaa tällä tavalla ääntämään enemmän kuin ruotsa-laisen kieli sanaa Oulu; niinkuin jälkimmäisestä on ruot-siksi saatu Ulå, Uleå, ja borg (s. o. linna) sanan liittämälläUleåborg, oikeastaan Oulunlinna, samoin on Kemi venä-jässä muodostunut sanaksi, jonka äänneasun parhaitenvoinee suomeksi ilmaista kirjoittamalla nimen Keemj.Venäjän mukaan meidän sivistynyt ruotsinkielinen yleisökirjoittaa ja sitten ääntää paikan nimen Kem (Kemrp.),mutta tämä on yhtä väärin kuin tornionpuolisen Keminääntäminen Tshemiksi, niinkuin joskus kuulee.

Kemin ja Oulun kaupungit tarjoutuvat itsestään toi-siinsa verrattaviksi. Molemmat ovat yhtä ylhäällä pohjoi-sessa (65° lev.) kahden puolen Suomen mannerta; kumpi-kin on suuren joen suussa ja meren rannalla, ja maakuntaaulottuu kummallakin yhtä syvälle sisäänpäin, koska Maan-selkä näillä tienoin kulkee ihan maan keskitse, huonnolli-set edut näyttävät siis jotenkinyhtäläisiltä molemmille;ilmanala Kemin puolella on tosin kylmempää, mutta sensijaan Kemin jokialue on paljon laajempi eli yhtä suurikuin Oulun jalijoen yhteensä, ja Vienanmeri niin ikään on

81

isompi Kainuunmertä (eli Pohjanlahtea Merenkurkun ylä-puolella) . Kun lisäksi sama kansa, suomalaiset, asuu mo-lempain välillä, merestä mereen, luulisi näiden kaupunkienolevan jotenkinyhtäläiset niin hyvin varallisuutensa kuinulkomuotonsa y. m. puolesta. Mutta lyhykäinen kuvausKemistä on osoittava, että erilaisuus niidenvälilläon paljonenemmän silmäänpistävä kuin yhdenlaisuus.

Jo Kemin ympäristö on ihan toisenlaista kuin Oulun.Ouluun yhtyy neljältä eri suunnalta leveät valtamaantiet;me tulimme myöskin valtatietä Kemiin, jase oli välttävämetsäpolku. Monen virstan päässä Oulusta alkavat kau-punkilaisten viljelysmaat, enimmäkseen peltoja, joissasyyspuoleen kullankarvainen vilja lainehtii jajoidenpunai-siksi maalatut rakennukset ilahuttavat silmääkesät talvet;ainoa viljelyksen merkki, minkä havaitsimmeKemin ulko-puolella, oli se pieni vetinen niitty, jonka poikki tie kulki.Ei mitään vainioita aitoineen, latoineen ja riihineen, eimyöskään muita laitteita eli rakennuksia näkynyt, joistaolisi voinut aavistaa, että edes pieni kaupunki oli tulossa;kun tulimme niityn laitaan, ilmestyi kaupunki ikäänkuintaivaasta pudonneena eteen. Ainoat silmäänpistävätlaitteet olivat ne suunnattoman suuret puuristit, joitaoli pystytetty kalliovuorille kaupungin vieressä ja ta-kana merellepäin. Mutta syy, miksi emme mitään sanot-tavaa viljelystä nähneet, oli hyvin yksinkertainen; sem-moista ei Kemin tienoilla isosti löydy. Kaupungissaei kylvetä ainoaakaan jyvää! Muutamia huononpuoleisianiittyjä sanottiin lähitienoilla olevan, ja kestikievarinikkunoista näkyi vähän nauris- ja perunamaata, johonköyhänlainen torppari meillä voisi olla tyytyväinen,siinäkaikki.

Itse kaupunki on aluksikinulkonäöltään-yhtä erilainen.Katujen syrjällä on 5 jalkaa leveät lankkukäytävät, kort-telia tai paria ylhäällä maasta; keskiosa katua ei ole ki--6 Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa.

82

vetty, ei edes sannoitettu niinkuin meillä, vaan kasvoi kort-telin korkuista ruohoa, jossa ei yhdessäkään kohti näkynytrattaan eikä kavion jälkeä. Kesäajoneuvoja ei näet Ke-missä ole. Rakennukset eivät niinkuin meillä ole syrjittäinkatua pitkin, vaan päittäin, josta seuraa, että ne eivät voiolla kiinni toisissaan, vaan ovat rakennettavat erilleen,koska muuten talo ei syrjäikkunoista saisi mitään valoa.Rakennukset ovat kuitenkin leveämpiä kuin useimmatmeidän taloista olisivat, jos ne ajateltaisiin käännetyiksipääty katua vasten. Vähintään kolme ikkunaa on rinna-tusten talossa katua vasten, vähän varallisemman näköi-sissä viisi • taisipa joku löytyä, jossa oli seitsemänkin;syrjäpuolilla taas kartanoita vasten on viisi, seitsemän jayhdeksän ikkunaa. Rakennukset ovat muuten kaikkikaksikerroksisia, hyvin harvat laudoitettuja, useimpainseinät pyöreistä veistämättömistä hirsistä. Ikkunat ovatmerkillisenpieniä; varmaan ei koko kaupungissa ole ainoaa-kaan niin suurta ikkunaa kuin meillä herrastaloissa ontavallista. Kirkoista ei näyttänyt puutetta olevan niitäoli kaksi, jollei kolme, vaikka pienokaista, mutta toria einäkynyt ollenkaan, jollei semmoisena tahdo pitää tuotavähän leveämpää kenttää kaupungin rannassa, jossa eikuitenkaan mitään torikaupan merkkiä ollut havait-tavana.

Koska olemme saapuneet rantaan, niin luokaammesilmäys ulos vesille, saadaksemme käsityksen meriliik-keen suuruudesta ja siten kaupungin varallisuudesta,sillä sehän on merikaupunki. Kemi on rakennettu noinpenikulmaa pitkän merenlahden pohjaan sille kohdalle,jossa Kemijoki Merikosken kautta purkaa vetensä suola-mereen. Rahtea ja sen jälkeen saarekasta aavaa mertaulottuu itäänpäin silmänkantamattomiin, ja oululainenodottaa siis merellä näkevänsä koko joukon maston-huippuja. Pieni, sievätekoinen jahti oli ainoa alus,

83

jonka näimme satamassa jonkun matkan päässä ran-nasta! Toisen jahdin havaitsimme myöhemmin vede-t3?ksi pohjoisrannalle alapuolella kaupunkia. Siinä olikoko nähtävä laivasto, eikä ulompanakaan penikulmanpäässä, jota lähemmäksi suuret laivat eivät vuorovedentähden voi päästä, ollut ainoaakaan alusta. Tosiaanjyrkkä vastakohta Oulun redille, jossa ympäri kesäänäkee ainakin pari-kolmekymmentä laivaa keinumassalaineilla. Kuitenkin ilmoitti kestikievarin isäntä, ettäkaupungilla itsellään oli puolisataa alusta, joiden jou-kossa joitakuita kolmimastojakin, mutta että ne olivatjoko pyyntimatkoilla Jäämerellä tai rahtia kuljettamassavarsinkin Vienan ja Norjan välillä. Omasta kaupungistaniillä ei ole mitään vietävää eikä siihen isosti tuotavaa-kaan, sillä päätuontitavara, jauhot, tulee niissä höyryissä,jotka Vienan vesillä liikkuvat. - Makasiineja kuitenkinnäkyi vähäinen joukko rannalla.

Oulussa on verrattain vilkas veneliike kaupungin ranta-vesillä pitkin kesää. Kymmenkunta pikkuhöyryä ensintupruttelee savuansa ilmaan, kaupungin ja salmen välilläjoko kuljetellen matkustajia tai hinaten lastialuksia; sittennäkeeulompaa tulleita jahteja tai maalaistenkala- jamuitapurjeveneitä; sitten on pitkät tervaveneet ja lopuksi kau-punkilaisten omat soutuveneet ja sluupit. Mitään tähänverrattavaa ei Kemissä näe. Joitakuita pieniä veneitätietysti kaupunkilaisilla on, joilla Merikoskessa käyvätpatojansa kokemassa, niin ikään suurempia »karpasoja»etäämpänä merellä, esim. Solovetsin luostarissa käymistävarten, mutta mitään varsinaista liikettä ei tästä tietystirannassa synny. Lähimmät ihmisasunnot meren rannallaovat etelän puolella Suijun kylä ja Sorokka, joihin kuiten-kin tulee edelliseen 5, jälkimmäiseen 8 penikulmaa, pohjois-puolella Ponkama, johonmyös tulee meritse noin 8 penik.(onko keskivälillä olevan Kesäajan suussa pientä kylää,

84

en tiedä). Näin etäisiltä paikoilta arvattavasti ei mitäänsäännöllistä ja tiheää käyntiä kaupungissa voi odottaa.Jokiliikenteestäei myöskään ole paljon sanomista. Lohtaehkä Usmanalta tuodaan jokuvähä alas ja jauhoja, suolojaynnä muuta tavaraa arvatenkin viedään sinne takaisinkesänkin aikana, mutta paras kuljetusaika on luullaksenitalvi. Tervavenettä ei Kemijoella ole nähty koskaan,enemmänkuin lankkuvenettäkään, ja tukit ovat soluneetalas virtaa ainoastaan yhtenä kesänä. Se oli silloin kunKartakov Venäjältä ja Parviainen Joensuusta noin kym-menkunta vuotta sitten olivat saaneet valmiiksi höyry-sahansavähän alempanaKemin suuta japitivät sitä käyn-nissä; silloin petäjiä kaadeltiin aina Tshirkkakemin var-silta saakka. Muttatätä eikestänyt kuinyhtenä tai kentieskahtena suvena -- tietoni ovat karjalaisten antamia jasentähden epämääräisiä niinkuin rahvaan suusta saaduttiedot sillevieraista asioista enimmäkseenovat; sittenkokohomma raukesi, kuten sanottiin, joko siksi, ettei kauppakannattanut, tai ettäKartakov antoikaiken käydä omassanimessään, vaikka Parviainen etupäässäpani rahat liikkee-seen, ja että jälkimmäinen tästä loukkaantuneena erosikoko yhtiöstä. Oli miten oli, saha on nykyään toisen omis-tajan, erään englantilaisen hallussa, ja on seisonut montavuotta. - Höyryvenettä eiKemissä ole yhtään, ja mitäpäsemmoisella nykyisin siellä tehtäisiinkään?

Se erotus Oulun jaKemin välillä, jokasentään kaikkeinenimmän pistää meikäläisen silmään taikka paremminsanoen korvaan, on kieli: Kemi on venäläinen kaupunki,jasen asukasten puhekieli on venäjä. Mahdollista on, ettäuseat myöskin ymmärtävät suomea, sillämaaseudulta ainavähän siirtyy kansaa kaupunkiin, mikä työtä tai palvelustaetsimään, mikä vakinaisesti kaupungissa asumaan; sitä-paitsi karjalaisia sieltä pitkin talvea käypi tavaroita osta-massa, joten kauppiasten luulisi ainakin vähän osaavan

85

suomea. Mutta kun kaikki puhuvat venäjää, on muuka-laisen tietysti vaikea arvata, kuka puhujista ehkä myöskinsuomea osaa, ja tässä suhteessa kaupunki siis tekee hyvinvieraan vaikutuksen. Täällä jo huolettavan selvästi alkaatuntea tulleensa Suomenmaan äärimmäiselle itärajalle.

Niinkuin näkyy, on erilaisuus Oulun ja Kemin välillähyvin suuri, ja pääsyynä tähän on epäilemättä pidettäväsitä seikkaa, että jälkimmäinen on venäläinen kaupunki.Erilaatuisuus rakennustavassa, joka varmaan tuntuisikovin oudolta, jos meidän puolelta tulisi kaupunkiin suo-raan esim. meritse, välillä olevaa maakuntaa näkemättä,saapi tästä seikasta heti luonnollisen selityksensä, muttasama seikka kelpaa ainakin suuressa määrässä selittämäänmyöskin muissa suhteissa huomattavat erotukset. Niinpäarvelen sen syyksi siihen, että pellonviljelystä ei Kemissänimeksikään tapaa; sillä mahdottomalta näyttää, ettämaat kaupungin tienoilla olisivat semmoiseen kokonaansopimattomat. Meidänkansa ontunnettu siitä sitke3’destä,jolla se jatkaa maanviljelystä niin kauas pohjoiseen päinkuin suinkin;, niinpä karjalaisten alueella nytkin tapaapeltoja vielä 20 penik. pohjoiseen Kemistä Kieretin tasalla,vaikka itse viimeksimainitun kaupungin (venäläisillä)asukkailla ei ole peltoja enemmän kuin kemiläisilläkään.Jos Kemi siis olisi suomalainen kaupunki, olisi sen 3Ttnpä-ristö aivan toisen näköinen. Että merenkulku ja laiva-liike Kemissä vielä näyttää olevan jotenkin alkuperäiselläkannalla, rajoittuen parhaastansa kalanpyyntiin, perustuuvarmaankin samaan tässä mainittuun spydwn, koska, niin-kuin yleisesti tunnettu ja tunnustettu on, venäläinen luon-nostaan ei ole merenkulkija. Ja lopuksi kaupunginvenäläisyys epäilemättä jossakin määrin haitallisesti vai-kuttaa maakunnan käyntiin kaupungissa, sillä Kemiinlähtö on jo »Venäjälle», s. o. puolittain ulkomaalle menoa,jakotimaassahan suurin osa ihmisistä tahtoo pysyä. Sitä-

86

paitsi pelkään, että karjalaisia ylenkatsotaan ja halveksi-taan Kemissä.

Mitä Kemin varallisuuteen muuten tulee, on sen hei-kommuuteen tässä suhteessa Oulun rinnalla vieläyksi syy,joka ei suorastaan johdu kaupungin venäläisyydestä, jase on kaupungin alueeseenkuuluvan maakunnan köyhyys.Luokaamme tässä silmäys Karjalan taloudellisiin oloihin.

Pääelinkeino Karjalassa ei ole maanviljelys niinkuinmeillä, vaan kaupankäynti. Sanon vartavasten käynti,sillä tätä elinkeinoa harjoitetaan melkein yksinomaisestikäymisellä, s. o. tavarainkuljettamisella paikastapaikkaan.Vähäksi osaksi tapahtuu tämä kuljetus omassa maassa,sillä puolen rajan, mutta verrattomasti suurimmaksiosaksi meidän puolella rajaa. Sen esineenä onkaikenlainenrihkama, jonka voipi laukkuun panna ja jota maalainenvoipi olla halukas ostamaan, etupäässä erilaatuiset kan-kaat javaatteet, huivit, shaalit j.n. e., jotka enimmäkseenovat Venäjän tehtaissa valmistettuja ja joita saadaan tul-litta tuoda meille. Syyskesästä alkaa miesjoukko toisensaperästä tulla rajan poikki, kulkien mitkä Ouluun, mitkäKajaaniin, Kuopioon tai Joensuuhun. Näihin paikkoihinkuitenkin ainoastaan harva jää, sillä eteläpuolessa Suomeakauppaa parhaastaan käydään, koska varallisuus ja väen-tiheys siellä on suurin jatavara Venäjältä sinne on ensintuotava. Koko sitä puolta maata nimitetäänkin vain ly-hyesti »Eteläksi». Kuinka montakarjalaista näin jokavuosileviää ympäri maatamme, on vaikea sanoa, mutta pariinkolmeen tuhanteen ne ainakin noussevat; Inkerinmaallamonta myöskin kulkee. Nämä tulokkaat jakaantuvatkahteen luokkaan; isäntiin jarenkeihin. Edelliset eivät itsekanna laukkua, kun lienevät vähän varallisempia, noutavatvain tavarat Pietarista tai Moskovasta ja jakelevat nerengeillensä, joilta sittenperivät hinnan; minkä renki siitäpäälle saapi, on hänen oma voittonsa. Toiset, vähempi-

87

varaiset isännät saavat itse kantaa laukkunsa, ja heitäusein liittyy useampia yhteisesti liikettä harjoittamaan.Tästä syntyy niin sanottu liittoväli eli liittokunta, johonvoipi kuulua puolikymmentä tai kymmenkunta henkeä;määräpäivänä, aina parin kolmen viikon perästä, kaikkiliiton jäsenet tulevat sovittuun paikkaan koolle tekemääntiliä kaupastansa. Miten voitto jaetaan, aivanko tasanpäätäkohti, en tiedä tarkkaan sanoa, mutta jos esim. jolta-kulta jäseneltä nimismies ryöstää laukun, tasoitetaantappio kaikkia kohti. 1 Sittenkuinkauppaa onkäyty syksy,talvi ja kevät, palataan kesän tullen tyhjin laukuin koti-maahan pariksi kolmeksi kuukaudeksi, kesätöitä varten.

Pelkkään myyntiin ei karjalaisten kauppa kuitenkaanrajoitu meidänkään maassa, jos kohta se onkin pääpuoliheidän kaupastaan. Ne jotka ovat vähän parempiin varoi-hin päässeet, harjoittavat myöskin laajassa määrässä osto-kauppaa, jonka esineenä varsinkin ovat metsänotustennahat. Ketun, jäniksen, oravan, karhun y. m. nahkoja,enimmäkseen kerättyjä pohjoispuolesta maata, viedääntällä tavoin jokavuosi suuret joukot rajan poikki ja sitten,Karjalassa ostettujen kerällä, Pietariin. Tämä kauppa, joshyvästi menestyy, tuottaa harjoittajalleen toisinaan suuretrikkaudet.

Maalaistavarain, niinkuin kalan, linnun, voin y. m.kauppaa karjalaiset myöskin käyvät paljon laajemmaltikuin meidänpuoliset. Kajaanin markkinoilla esim. ainanäkee kymmenittäin rekiä täynnä Vienanmerestä pyyde-tyltä hyvänmakuisia »seldejä» (silakoita), joita siis onkulje-tettu noin 40 penikulmaa. Lohta vievät usmanalaiset suo-raan Pietariin, siis 70*—80 penik. Lintuja tuovat suolainostoon tulleet rajantakaiset usein kaupaksi Ouluun. Se

1 Liittokuntiin varakas isäntä arvatenkin yhdistää myöskin ren-kinsä.

88

paikka, johon suurin osa maamiehen tavaraa Karjalastaviedään, on kuitenkin Sunku Äänisjärven pohjoispäässä,Poventsan kaupungista 3 penik. etelään päin, johonKemi-joen varsilta tulee 251—30 penik Sungun markkinainsuuruutta, joihin venäläisiä tulee Moskovasta saakka,tietää jokainen karjalainen enimmäkseen omasta näke-mästään ylistellä.

Voisi odottaa, että näin suuresta kaupanteosta kart-tuisi rikkautta ja varallisuutta kaupankävijöille; miksisiis Karjala on köyhä? Köyhä se on, se on varmaa, montamonituista vertaa köyhempi meidän maatamme, jotakui-tenkin sitäkin pidetään muiden maiden rinnalla kerjäläisenveroisena. Ettei kaupantekokaan ole tätä köyhyyttä voi-nut poistaa, siihenon monta syytä; pääsyynä on kuitenkin,että tältä kaupalta puuttuu sitä lujaa pohjaa, jolla yksis-tään kaikki asioitseminen voipi menestyä ja jonka tärkey-destäsuuren maailman pörssit antavat niin loistavan todis-tuksen; turvallisuutta. Kulkukauppa, vaikka sitä sadatvuodet on maassamme niin paljon harjoitettu, on, niinkuinjokainentietää, aina meillä ollut kielletty tavaran menettä-misen uhalla; ja kuinka haitallinen tämä kielto kaupanmenestymiselle on ollut jaon, voipi pintapuolisestikin ajat-telemalla huomata. Tuo uhka tavarain ryöstämisestä ei olemikään turha peloitin; huonopalkkainen poliisimme, jollelaki määrää kolmannen osan takavarikkoon otetusta tava-rasta, valvoo kutakuinkin tarkkaan asetusten noudatta-mista, niinkuin ilmoitukset tämmöisen tavaran huutokau-palla myymisestä tuon tuostakin osoittavat, ja harvassalienee varsinkin entisinä aikoina se karjalainen ollut, joltaei laukkua joskus olisi viety. Se vahinko, minkä kulku-kauppa kärsii suorastaan takavarikkoon-ottojen kautta,ei kuitenkaan luullakseni ole hiin suuri kuin se, minkäsemmoisen onnettomuuden pelkääminen tuottaa. Tämäpelko nimittäin pakottaa kaupan siirtymään syrjäseuduille,

89

joissarahoista on enemmänpuute; se käskee käymään sitäniin salaisesti kuin mahdollista, se vaatii ylimalkaan pitä-mään hintaa korkeana, josta menekille on haittaa, muttatoisinaan taas myymään polkuhinnasta, kun hätä käskee;se pakottaa lahjomaan asianomaisia, jotka lahjat useintekevät enemmän kuin kohtuullinen vero kruunulle tekisieivätkä sittenkään aina suojaa takavarikosta; se sanallasanoen kehoittaatuhansiinvarokeinoihin, joistaon alituistahuolta javaivaa. Takavarikko onkarjalaiselle se Damok-leen miekka, joka uhkaavana välkkyy kaikkien hänenhankkeittensa päällä, ja jos täytyy ihmetellä sitä sitkeyttä,jollahän sittenkin kaikista vastuksista huolimatta harjoit-taa isiltä perittyä elinkeinoa, ei toiselta puolen ole kumma,että kauppa näin ollen huonosti kannattaa 1

. Toinen syykaupanteon heikonlaiseen kannattavaisuuteen on, että sitäharjoitetaan niin verraten köyhässä maassa, kuin Suomion, japarhaastansa semmoisellatavaralla, jokaei ole välttä-mättömän tarpeellista, vaan pikemmin ylellisyyteen kuu-luvaa; karjalaiset eivät siis voi odottaa kauppaansa käy-tettäväksi oikeastaan muuta kuin liikeneviä varoja, ja netietysti köyhässä maalaiskansassa eivät ole suuret. Lopuksi

1 Pää-ostotavaran, ketunnahkojen, kaupan suhteen vallitsee itseasiassa sama turvattomuus niiden sääntöjen johdosta, joihin tämäkauppa on sidottu. Nahkoja saadaan nim. tuoda ainoastaan Pieta-rin tullikamarin kautta, ja ilmoitus on senaattiin ja Pietariin tehtävävuoden kuluessa tuotavasta määrästä että nähtäisiin, paljoonkotuonti nousee ja tuleeko mikään tulli kysymykseen; sillä 10,000

ketunnahkaa saadaan Suomesta vuosittain tullitta tuodaVenäjälle, kun niitä seuraa todistus, että ne ovat Suomesta kotoi-sin, mutta sen yli menevästä määrästä on maksettava tulli. Näittensääntöjen hankaluus houkuttelee varsinkin pohjoiskarjalaisia yrittä-mään saada nahkakuormansa kutakuinkin pian rajan tuolle puolen;mutta pitkin rajaa väijyy takavarikon aikeilla maapoliisi ei Venä-jän, niinkuin luonnollista olisi, vaan Suomen joka aina väliinsieppaa kuorman ja saattaa sen omistajan häviöön.

90

maan harva asutus eli toisin sanoen taivalten ääretönpituus paikasta paikkaan on arvatenkin kaikkea muutakuin edullinen varsinkin rnaalaistavarain kaupitsemiselle.

Kuitenkin, vaikka karjalaisten kauppa meidän maassaon saanut ja saapi taistella monenmoisia esteitä vastaan,joita sekä luonnolliset asianhaarat että ihmisten säännöksetovat sen tielle rakentaneet, on se Karjalan ainoa varsinai-nen tulolähde, johon maakunnan elo ja 010 etupäässäperus-tuu. Mitä heikkoa varallisuutta Karjalassa tavataan, se ontämän kaupanteon synnyttämää; muut elinkeinot ovatsiihen verraten aivan vähäarvoiset. Sen karjalaiset itsekinvarsin hyvin ymmärtävät, ja »Suomihan meitä elättää»on lause, jonkahe alttiisti lausuvat. Tähän katsoen jokai-sen Karjalan ystävän täytyy hartaastitoivoa, että ne kah-leet, jotkameillä vieläpainavat kulkukauppaa, vapaamieli-semmän ja samalla kansallisemman lainsäädännön kauttapoistettaisiin ja tämä kauppa julistettaisiin luvalliseksivissiä kruununveroa vastaan. Semmoisen kohtuullisenveron olisivatkarjalaiset hyvin valmiit maksamaan.

Muista Karjalan elinkeinoista kaupan jälkeen olenkahden vaiheella, kumpi on asetettava etusijalle: kalastusvai maanviljelys. Edellinen näyttää ainakin pohjoisessaKarjalassa yhtä tärkeältä, jollei tärkeämmältä. Kaikkikylät ovat siellä rakennetut vetten, enimmäkseen järvienja lampien partaille; taloa, josta vesi ei olisi ollut näky-vissä, emme matkallamme tavanneet ainoaakaan. Kalas-tus on (samoin kuin metsästys) ihmisen ensimmäisiä ela-tuskeinoja kaikkialla, mutta sitä ylläpitää Karjalassasitäpaitsi kreikkalais-venäläinen uskonto, joka paastonaikana kieltää nauttimasta lihaa ja lehmän antia jakäskeeturvautumaan kalaruokaan. Kalastus kotijärvissätarkoit-taa tietysti etupäässä vain oman talouden tarvetta, eikäsiitä ylimalkaan liene mitään sanottavaa raha-ansiota,mutta on sen ohessa toinen kalastus, jotaharjoitetaan raha-

91

ansion tähden, ja se on Jäämerellä-käynti. Samoin kuinmeidän puolelta vaeltaa Karjalasta Kemijoen varsiltasaakka, kenties etelämpääkin, vuosittain monta sataakarjalaista turskan pyyntiin Kuollan tienoille taikka Rui-jaan, josta sitten syyskesällä palaavat, joskus sievä joukkohopeita säästönä taskussansa, vaikka he yhtä vähän kuinmeikäläiset saavat tai saattavat ottaa kalanpyyntiin osaamuuna kuin palkkalaisina. Jäämerellä-kävijäin jou-kossa on myöskin mainittava ne, jotka siellä pyytävätvalaita, mursuja, delfiinejä y. m. aina Novaja Semljantienoille saakka. Seidin pyyntiin Vienanmeressä, jokahyvästi harjoitettuna voisi olla varsin tuottava, ottavatkarjalaiset luullakseni ainoastaan vähissä määrin osaa,senkin paljaina palkkalaisina, koska rannikko on venäläis-ten vallassa. Tätä pyyntiä muuten harjoitetaan hyvinhuplettomasti.

Maanviljelys on Karjalassa kovin heikolla kannalla.Tosin ulottuu viljelys Kannanlahden seuduille saakka, siisyhtä pohjoiseen kuin Rovaniemelle meidän puolella, muttapeltoa tuleekunkin talon osalleainoastaan jokutynnyrinala.Kun ajattelee, että keskimäärin talossa pidetään kaksilehmää ja joka kolmannessa talossa ehkä hevonen, voipihelposti arvata, että maan ruohosta japeltojen voimastaei ole paljon kehumista. Pääsyyksi tähän valitettavaanasiantilaan ilmoittavat karjalaiset Venäjän kyläkunnissavallitsevan maaomaisuusjärjestelmän, joka on seuraava.Kun henkipano (revisioni) toimitetaan, joka tapahtuu10, 15 tai 20 vuoden päästä, lasketaan kaikki viljeltymaa kyläkunnassa yhteen; niin ikään luetaan kaikkimiespuoliset asukkaat, vaikkapa vasta eilen syntyneet,yhteen; sitten jaetaan viljelty maa tasan kutakin miehen-puolta kohti. Jos nyt edellisessä henkipanossa on talossaollut esim. viisi miehenpuolta, mutta näistä sitten on kuol-lut neljä, jätetään taloon ainoastaan yhden miehen osa;

92

mikä jääpi ylitse, tasoitetaan muille. Omistusoikeudenturva siis maitten suhteen Karjalassa tykkänään puuttuu!Että näin ollen maanviljelys siellä ontakapajulla, on vähem-min kummaa kuin se, että sitä ollenkaan harjoitetaan.Sillä niinkuin karjalaiset itsekin sanovat, kuka viitsii voi-mansa ja varansa laskea maahan, josta ei tiedä kenenkäomaksi se yht’äkkiä joutuu? Varakkaat talot tosin koetta-vat asetusta siten kiertää, että ottavat orpopoikia kylästäluokseen; mutta raskaaksi sekin käypi.

Metsästä voisi asukkailla olla hyvä lisätulo tukinmyyn-nin jatervan])olton y. m. kautta, javankkoja metsiä Kar-jalassa kyllä on. Mutta kaikki metsä on kruunun, jokasiitä metsäherrainsa, »lesnitsein», kautta pitää hyvin tark-kaa huolta. Asukkaat eivät metsästä saa ottaa hirsiä edestalon rakennuspuiksi. Jos tahdot ottaa, osta, ja maksakeskimäärin 30 kopeekkaa hirrestä. Vuosittain kuitenkinkutakin taloa kohti annetaan 7 hirttä 4 kopeekastahirsi, ja näin karttuvan hirsimääränkyläläiset sitten jake-levat keskenään miten tahtovat. Kasken ja tervan polttoon sakoilla kielletty, jonka edellisen kieltoa asukkaat var-sinkin valittavat raskaaksi.

Että kotiteollisuutta, ainakin miesten, tuskin nimeksi-kään harjoitetaan Karjalassa, voipi helposti ymmärtää,kun muistelee, että melkein kaikki miehenpuolet suurim-man osan vuotta ovat kotipaikoiltaan poissa jokokaupallatai kalastusretkillä ja että maakunnan varattomuus eijaksaisi elättää erityisiä ammattilaisia. Huoneittensa sai-vamiseen ja varustamiseen harmaakivitakalla, pöydälläja lavitsoilla sekä rekien ja veneiden laittamiseen ynnä

muuhun pikku puutyöhön asukkaat kyllä pystyvät,mutta varsinaiset nikkarin tai sorvarin ammatit esim.ovat tuntemattomia. Semmoisia ammattilaisia tuotetaanmeidän puolelta; niinpä Uhtualla tapasimme kulkiessammekaksi nikkaria, jotka olivat Turun tienoilta saakka.

93

Sama on seppien laita, joita Karjalassa puuttuu tykkä-nään; puukot jakirveet ovatkin sentähden hyvin oudon-näköisiä. Räätäleitä ei myöskään ole, vaan karjalaisetmiehet teettävät vaatteensa enimmäkseen meidän puo-lella. Suutaroimista vähän yritellään, mutta saappaat ovatsen mukaan pieksuja ei käytetä; virsut kuitenkin kudo-taan yhtä taitavasti kuin meillä, haukut ommellaan luul-lakseni aina meidän puolella.

Mitä naisväen kotiteollisuuteen tulee, lienee se vähänparemmallakannalla, vaikk’eri luule sitäkään kehuttavaksi.Kankaat ja liinat luullakseni kaikki tuodaan valmiinaVenäjän tehtaista japerillä ainoastaan ommellaan, huon-taista taipumusta käsitöihin on kuitenkin varmasti ole-massa. Niinpä esim. Uhtualla ostin (i ruplasta) semmoisenpyyhinliinan, josta varemmin on mainittu; vaate siihen,karkea palttina, oli Venäjältä tuotu, mutta kirjailut mo-lemmissa päissä oli Uhtualla tehty. Ne ovat puolta kyynä-rää korkeat (leveät), punaisella langalla ommellut ja senpuolesta mainittavat, ettei tiedä kumpi on päällys-, kumpinurja puoli, sillä ompelu on samanlaista molemmin puolin.Se on kuvaavinaan puita, kattoja y. m.

huontaista taipumusta käsitöihin on ' epäilemättäkyllä miehissäkin, kun tällä taipumuksella vain olisi tilai-suus tulla esiin. Niinpä mainittakoon, että Usmanallamajatalossamme kaikki huonekalut, pöydät, tuolit jasängyt, olivat isännän omaa tekoa ja sievyydeltänsä moit-teettomia. Mutta Usmanalta ei käydäkään laukun kan-nossa meidän puolella; Paanajärvi on viimeinen paikkaitäänpäin Kemijoen varrella, jostavielä joitakuita laukku-miehiä tulee.

Karjalassa ei tarvitse kauan eikä laajalti liikkua, ennen-kuin maan varattomuus pistää silmään. Miinoasta olenkertonut, minkä näköinen varakas talo rakennukseltaantavallisesti on; muttatämmöisten talojen rinnalla on luvul-

taan paljoa suurempi määrä matalampia rakennuksia,joissa ei ole muita huoneita kuin pieni pirtti, porstua janavetta ja jotka siis ovat meidän torppain veroisia. Senlisäksi peltojen pienuus niin »pohattain» kuin köyhäinkintalojen ympärillä, karjan vähyys, vaatteuksen huonous,ruokavarojen puute, kaikki todistaa kieltämättömällätavalla suuresta köyhyydestä. Eivätkä sitä karjalaisetitsekään kiellä; »mitäs tänne tulitte köyhää maanperukkaakatsomaan», he tavallisesti sanoivat meille, kun sitä vartenilmoitimme sinne tulleemme. Kun Runeberg »Hirvenhiih-täjissä» antaa Ontron kosioretkellään sanoa muka koti-maastaan:

»Vienaan tulkosi pois, ihanaiseen rihkamamaahan,siellä sä silkkiä vaatteeks saat sekä ruplia ruuaks.Suomi se köyhää on, saloloita ja vuoria täynnä.Tulkosi Vienaan siis, tule. kaunoks Karjalan armaan!»

niin hän panee hänen suuhunsa sanoja, joita ei yksikäänkarjalainen sanoisi, ei ainakaan kotonansa. Mitä erittäintuohon vertaukseen Suomen köyhyydestä karjalaistenkotimaan rinnalla tulee, niin se on yhtä paljon tuulestatemmattukuin Karjalan sijoittaminenmeren toiselle puolenVienajoen varrelle. Suomi, s. o meidän maamme, eikarjalaisen mielestä ole maa, jossaon vain saloja ja vuoria,se päinvastoin kangastaa hänen mielikuvituksessaan semmoisena »eldoradona», semmoisena onnelana, jonka veroi-seksi Karjala ei koskaan voi kohota. »Kunpa meillä olisiniinkuin teillä, kun meillä olisi Suomen laki», se on hänenalituinen toivoton huokauksensa. Vaikea on kertoa, milläkummallisilla tunteillakuulimme näinpilviin asti ylistettä-vän maatamme, jota olimme tottuneet pitämään aivanhalpana muitten maitten rinnalla. Ja tämä ylistys kuiten-kin on niin vähän liioiteltu kuin suinkin; Karjalaan verrat-tuna meidän maamme tosiaan on onnen maa.

94

95

Kemin kaupungin synty on ollut samanlainen kuinOulun. Ulkonaisten vihollisten, »kajaanilaisten ja suoma-laisten», taajain hävitysretkien torjumiseksi rakennettiinKemijoen suuhun linna, ja sen turviin vähitellen järjestyikaupunki. Ensimmäinen linna oli puinen ja rakennettiinalkupuolella 1600-lukua, mutta vuosisadan puolivälissäalettiin puisen linnan sijaan tehdä kivistä. Samoin kuinOulun oli Keminkin linna joen muodostamalla saarella,joka kuitenkin on paljon suurempi kuin Einnasaari Ou-lussa yhtä suuri ehkä kuin Raatin jaEinnasaari yh-teensä. Tälle saarelle kaupunki arvatenkin alkuaan perus-tettiin, niinkuin se edellisinä aikoina lienee ollut kylänsija, siitä päättäen että Solovetsin luostarikirjat mainitse-vat suomalaisten rynnäköstä Kemin »saarta» vastaan.Nykyään sijaitsee kaupunki ainoastaan pieneksi osaksitällä saarella, jonka jotenkinkuivunut, luoteesta kaakkoonjuoksevavähäinen jokihaara erottaa mantereesta; pääosa

kaupungista on pohjoisrannalla saaresta koilliseen päin.Saaren valtakatu kulkee pohjasta etelään, pitkin itärantaa,valtakatu mantereella lännestä itään. Viimeksimainitunitäpäässä ovat rikkaimmat talot, neljä viisi luvultaan.Kaupunki on Raahen kokoinen.

Kestikievaritalo on manner-osan luoteiskulmassa jasen isäntä jyskyjärveläinen Mäkushkin. Hänen vaimonsaoli myöskin Karjalasta kotoisin, ja talossa siis puhut-tiin suomea, vaikka venäjääkin osattiin. Se oli kaksi-kerroksinen, laudoitettu ja siniseksi maalattu rakennus,alakerrassa kestikievari, yläkerrassa postikonttori. Ala-kerran huoneet olivat matalat ja pienenlaiset, eikä yksi-kään ollut erityisesti vieraille varattu; muuan kamarikuitenkin heti luovutettiin meille. Siisteyttä ei sopi-nut moittia, kun kerran sisälle pääsi, mutta porstuassaei tehnyt mieli kauan viivähtää, syystä että ensimmäi-nen ovi vasemmalla vei huoneeseen, joka meidän maassa

96

aina koetetaan sijoittaa niin syrjään ja etäälle kuinsuinkin.

Tämäkin Mäkushkin, vankin noista kolmesta veljek-sestä, oli nuoruudessaan kulkenut kaupalla meidän puo-lella, mutta oli sortunut tänne Kemiin, sittenkuin häneltä15—20 vuotta takaperin kerran Hämeenlinnan markki-noilla kaikki tavarat, yhteensä 6,000 ruplan arvosta, olitakavarikoitu, josta kertoessa hänellä vieläkin tuli vedetsilmiin. Paitsi kestikievarinpitoa oli hänellä nyt myöskinkauppa avonaisessa puodissa. Hän oli suurenlainen, vaalea-verinen mies, jolla oli vankka täysiparta; silmän katse eikuitenkaan ollut suora kenties seuraus hänen pitkälli-sestä olostaan venäläisten parissa ja hän herätti sentäh-den meissä pikemmin epäluottamusta.

Pariin toviin kävimme kaupunkia katselemassa. Ensivelvollisuutena pidimme passien näyttämistä poliisikontto-rissa. Kun tästä mainitsimme isännillemme ja kysyimmetietä konttoriin, tiedustivat he, oliko passeja kysytty, jakun vastasimme, että ei ole, he arvelivat tarpeettomaksikäydä näyttämässä. Turhantarkkoja ei Venäjällä enäätaidetakaan passien suhteen olla; Vienassa esim. ei niitämeiltä ollenkaan kysytty emmekä mekään niitä esittäneettarkastettaviksi. Kuitenkin nyt Kemissä päätimme käydäpoliisikonttorissa sekä täyttääksemme passin määräyksenettä nähdäksemme venäläistä virkakuntaa. Väärin käsit-täen opastuksen, että konttori oli »sillan tuolla puolen»,menimme ensin linnasaarelle, puusiltaa myöten, jokasinneviepi jokihaaran taikka merenlahden ylitse. Talot olivatvanhanlaisia kaikki. Viimeisenä rantakadulla oli vähänomituisemmalla tavalla rakennettu suurempi talo, jostaoli ihana näköala itään päin; siellä oli varmaan rikkaus jamahtavuus aikoinaan asunut, mutta nyt se olitäydellisestirappiolla janäytti aivan autiolta. Meidän kaupungeissa eisentapaisia talohylkyjä näe. Äärimmäisenä saaren etelä-

97

päässä oli kirkko, ja sitä vastapäätä rakennettiin tiilestäuutta vankilaa. Me koetimme palata toistakaduntapaista,joka kulki ylitä suuntaa rantakadun kanssa, mutta se oliniin märkä, että kiireesti saimme paeta rantakadulle takai-sin; maakyllä oli hyvinkin kaltevaa, mutta ei mitään olluttehty sen kuivaamiseksi ja veden juoksuttamiseksi katuaalas. Kun olimme tulleet takaisin pääkaupunkiin ja joaioimme nousta majataloon, läheni meitä nuori poliisi-uni-vormuun puettu mies tai poika tarjoutuen oppaaksi, kunoli puheestamme kuullut, että olimme suomalaisia. Hänoli köyhä poika Vuokkiniemeltä, oli varemmin keväällätullut Kemiin työnhakuun ja onnistunut pääsemään polii-siksi, sittenkuin oli vähän oppinut venäjää. Hän saattoimeitä nyt pitkin itäänpäin kulkevaa pääkatua kappaleenmatkaa, 2 —3 korttelia, kunnes pienen sillan tuolla puolenpoliisikonttori löytyi vanhanaikaisesta pienoisesta raken-nuksesta. Jotenkin pian siellä saatiin kirjoitus passeihin,mutta puheesta ei tahtonut paljon tolkkua tulla, kun emmeosanneet venäjää. Päällikkö oli upseeri everstin univor-mussa; kirjureita oli puoli tusinaa, ja niiden huono vaat-teus oli silmäänpistävä. Mitään maksua ei kirjoituksestaotettu.

Kun illempana toistamiseen lähdimme kaupungille,tuli kaduilla taas vastaamme muutamia oudonnäköisiämiehiä, jotka jopäivällä olimme huomanneet ja jotka näyt-tivät. kuljeksivan toimettomina. Varsinkin kaksi heistäveti huomion puoleensa; toinen oli nuori, pitkä, komea,mustaverinen mies, päässä tataarilainen piippalakki janutun rinnus täynnä pikku kurttuja patruunain säilyttä-mistä varten, toinen vanhaukko, jollaolikorkea könkönenä,lumivalkoinen parta ja päässä lammasnahkalakki, sennäköinen ihan täsmälleen kuin turkkilaiset vanhuksetkuvakirjoissa. Nämä muukalaiset olivat, niinkuin kesti-kievarissa tarkemmin saimme kuulla, niitä Kaukaasian7 Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa.

98

tsherkessejä, jotka viime sodan aikana olivat nostaneetkapinan Venäjää vastaan ja rangaistukseksi nyt olivatsiirretyt tänne äärimmäiseen pohjolaan; Kemissä heitä oli20 miestä. Kruunulta he saivat muutamia kopeekoita päi-vässä, muuten elivät kerjuulla; isäntämme valitti heitälaiskoiksi. Vilulle kuuluivat olevan hyvin arat. Majoitet-tuina sinne tänne taloihin heillä oli täysi vapaus liikkuakaupungilla, kun ei tarvinnut pelätä, että he varojen puut-teessa voisivat ajatella mitään pakoa. Kemissä muutenoli sotaväkeä 60 miestä.

Matkallamme kävimme kaupungin rannassa katselemassa uutta kirkkoa, jota hyvin auliisti näyteltiin ja jokaoli jokseenkin korea; sitten yritimme muutamaan taloon,jossa sanottiin kaupunkilaisten klubin olevan, mutta seoli kiinni. Viimein kuljettuamme kaupungin läpi ristiinrastiin minä kiipesin oppaamme, erään kestikievarissapalvelevan jyskyjärveläisen Huotarin kanssa kaupunginetelärannasta kohoaville korkeille kallioille näköalaa laa-jemmalti katselemaan ja hiedakseni silmäyksen itäänpäin Vienanmertä kohti, jonka laineita niin monta vuottaolin hartaasti halunnut nähdä. Aavempi meri tulee kui-tenkin, niinkuin jo on mainittu, penikulman päähän Ke-mistä, niin etten muista tarkkaan, erotimmeko isosti var-sinaista meren selkää. Kumppalini B. ei huolinut mukaturhaan vaivata itseään tälle matkalle, vaan palasi ta-kaisin kestikievariin, johon mekin sittenkulkumme kään-simme.

Illalla majatalossa sovittiin isännän kanssa venekyy-distä Solovetsin luostariin seuraavaksi päiväksi. 7 1/2 rup-lasta hän lupasi meille laittaa veneen ja kuusi soutu-miestä paitsi peränpitäjää, jotka veisivät meidät luosta-riin, viipyisivät siellä pari kolme päivää ja sitten toisivatmeidät takaisin. Kahdentoista penikulman matkasta(yhteensä edestakaisin) tuo summa, kurssin mukaan noin

i 8 markkaa, ei tuntunut erittäin suurelta, vaan pikemminhalvalta, jakun siihen tingimme isäntämme ensi vaatimuk-sen, 8 ruplaa, se tapahtui vain ilman aikojaan lystin vuoksi,että omatuntoolisi rauhallisempi.

99

IV.

Pyhä kaupunki.

Matka sinne.

»Pyhäksi kaupungiksi» ja »monasteriksi» nimittävätkarjalaiset Soloveisin luostaria Vienanmeressä. Jälkimmäi-nen nimitys on ehkä tavallisempi, kuitenkin edellistä omi-tuisuutensa vuoksi käytän tässä luvun päällekirjoituk-sena. Luostari on kuuluisa paikka, näkemältä tunnettusuurelle osalle Venäjänkansaa janimeltänsä myöskin sivis-tyneelle ulkomaalle. Karjalalle se yhä vielä on hengellisenelämän keskus, niinkuin aikoinaan oli maallisenkin, ja jokaKarjalassa vaeltaa ilman tarkkaa matkan määrää, senaskeleet aivan itsestänsä kääntyvät luostaria kohti. »Tot-tahan monasteria käytte katsomassa», oli tavallinen kysy-mys tai arvelu, kun matkamme tarkoitusta tiedusteltiin,ja tähän tiedusteluun lisättiin aina joku suurinta ihailuaosoittava ylistyslause. Karjalan köyhää maata ei kannatta-nut tulla katsomaan, mutta monasteria, se oli toinen asia,sen näkeminen kyllä maksoi vaivan. Kenties joku epä-luulon kauna alkoi mielessämme liikkua, kun näitä ylen-määräisiä kiitosvirsiä alinomaa saimme kuulla, muttauteliaisuutemme oli kuitenkin hyvässä vireessä, kun 10 p.heinäk. laittamiimme taipaleelle sinne.

101

Vienanmerellä on joitakuita vuosia ollut säännöllinenhöyrylaivaliikenne, jonka eräs »Arkangelin-Muurmannin»Iröyrylaivayhtiö Vienassa on pannut toimeen. Sitä ylläpititänä kesänä kaksi yhtiön höyryä »Onega» ja »Kemi», joistaedellinen kulki pitkinKarjalan rannikkoa Kannanlahdestaaina Onegan kaupunkiin saakka, jälkimmäinen Kemistä.Vienaan; yhtymäpaikka oli Kemin reti. Sen puolestatämä kulku vielä kuitenkin oli vajanainen ja vähemmintyydyttävä, että laivat ainoastaan joka kymmenes päiväkohtasivat toisensa, jakun emme sattuneet tulemaan sem-moiseen aikaan, täytyi meidän soutuveneellä yrittää luos-tarisaareen. 1

Ennenkuin päästiin lähtemään, alkoi kello jo lähetän ap. Me olimme kyllä aikoja olleet valmiit ja aloimmejopitkäksyä odotusta, mutta talonväen puolelta kesti yhäahkeraa hommaa. Syyksi viipymiseen sanottiin, että sou-tajat eivät olleet valmiit, mutta todellinen syy lienee ollut,että talon kaksi lasta, poika ja tyttö, myöskin laitettiinmatkaan, vaikka siitä vasta rannassa kuulimme, ja ettäisäntäväkeämme vaivasi saamattomuus, josta paluumat-kalla saimme loistavia todistuksia. Viimein astuttiin alasrantaan yläpuolelle saarisiltaa, missä vene oli. Meitäkarttuitässä sievä joukko matkalle-lähtijöitä; kuusi vaimonpuo-lista soutajaa, perämiehenä Huotari, Miikkula, jonkaminäolin halunnut saada oppaaksi mukaan, hänen turvissaan

1 Vienanmeren länsirannikko Kannanlahdesta Sumaan on noin40 penik. pitkä, ja siinä ovat seuraavat kauppalan- tai kaupungin-tapaiset paikat: Kannanlahti samannimisen 10 penik. pitkänsoukanlaisen lahden pohjassa, Imandrasta juoksevan Nivajoensuussa, • Näsiä (Knäsöi) ja Kouta, jälkimmäinen Tuoppajärvestälähtevän Koutajoen suussa, Kieretti, Kannanlahden suussa, vasta-

päätä Vielijoen suussa lahden itärannalla olevaa Umbaa,Kemi 19 penik. etelämpänä Kierettiä, Suiku ja Sorokka, jäl-kimmäinen Uiun- (Viegi-) joen suussa, noin 5 penik. etelään Kemistä,sekä Suma, Sorokasta 5—6 penik. kaakkoon päin.

102

hänen kaksi näppärää, vaikka vähän vallatonta veljen-lastaan, me molemmat ja sitten eräs köyhä kerjäläispoika,jolle perämies omasta mahtipontisuudestaan oli antanutluvan tulla mukaan. Nämä 13 henkeä olivat näkyvissä,mutta yhden ainakin vielä tiesimme olevan veneessä, silläisäntämme oli aamulla pyytänyt eräälle karjalaiselle tutta-valleen lupaa päästä kulkemaan seurassamme, jota emmeolleet kieltäneet. Vene eli »karpaso» oli vankkatekoinen,melkein kuin meidän laivanparkassit, ja sen peräpuolessaoli sylen levyinenkatto; tämänkaton alla arvasimme aivanoikein miehen olevan. Mutta emmepä voineet arvata, en-nenkuin matkalla havaitsimme, että hänen vaimonsakinseurasi myötä; siis meitä yhteensä tuli 15 henkeä. Juurikun venettä aiottiin lykätärannasta, hoksasi perämies, että»komppaso», kompassi, oli unohtunut kotia, jase oli siis vieläkiireen kautta noudettava, ennenkuin maista erkauttiin.

Kulkuväylä Kemistä on sangen kaunis, ensin pitkinkapeahkoa merenlahtea ja sitten läpi saariston, jonkaäärimmäiseen reunaan luetaan kaupungista kolme peni-kulmaa. I/uonto kuitenkin on yksin pitänyt kauneudestahuolta; ihmiskäden avusta, esim. huviloista tai muustasemmoisesta, ei näy vähintäkään merkkiä. Jonkun neljän-neksen päässä kaupungista näkyi v. 1854 rakennettujenpatterien jätteitä muutamalla korkealla niemellä. Peni-kulman päässä kohotti pienoisella saarella jo mainittuhöyrysaha piippunsa ilmaan, mutta siinä ei ollut mitäänliikettä. Etelästä päin siinti useita korkeita kukkuloita(mannermaalla) ja saaria; edellisistä korkeimman nimenilmoitti Huotari olevan karjalaksi Rievesän, venäjäksi Kel-juhan, vuori, johonKemistä tulee 1 1/2 penik. Höyrysahanulkopuolella alkoivat selät väljetä harvenevana saartenvälissä, ja veden vihreä väri samoin kuin hyvin suolainenmaku —en näet malttanut olla sitä maistamatta vakuut-tivat, että olimme nyt kyntämässä varsinaisen Vienan-

103

meren laineita. Kumppalini B. oli toisten matkusta] ainesimerkin mukaan heti alusta matkaa vetäytynyt karpasonkannen alle, mutta minä jäin sen päälle istuskelemaan,kaunista ilmaa ihannellen ja ympärilleni katsellen, onnelli-sena siitä ajatuksesta, että nyt vihdoin viimein sainkulkeaSuomen itäistä rajamerta. Meidän oli määrä käydä maissaja syödä päivällistä ulommaisimmalla saarella, mutta kunsitä lähenimme, herätti toinen vähän sisempänä ja mat-kastamme etelään päin oleva saari huomioni; sen alasto-malla kalliohuipulla oli näet paljon vierinkiviä, jotka'etäältä saattoivat vilkkaalle mielikuvitukselle näyttää josjonkin muotoisilta. Kysymykseeni vastasi Huotari, ettäsaari oli keskimmäinen Gusovoin eli (Hanhi-) saari, jaselittisitten suurella vakaumuksella, että luostarin vihollinen olikerran tullut tälle saarelle ja huipulle nousten uhitellutluostaria, jotta »et enää kauan siellä kiillä), mutta seurausoli ollut, että kaikki viholliset muuttuivat kiviksi javielätänä päivänä kivettyneinä istuvat kalliolla. Tämmöistäihmettä näkemääntietysti jokainenolisiollututelias, jasiksiheti pyysin, että noustaisiin maihin tähän saareen, johonveneväki suostuikin, vähän ensin esteltyänsä, sillä pako-vesi kantoi meitä toisaanne päin. Saari • jota luostari-kirjoissa nimitetään Kusovoin saareksi ja jonka nimen alku-juuri siis ehkäyhtä hyvin voipi olla kuusi kuin hanhi (ven.gus) • näytti vähän suuremmalta jakorkeammalta kuinkinnas aari Oulussa; sen itäpäässä oli vähäinen notko,jossakasvoi matalia puita japensaita, muuten se oli alastonkallio. Kun notkon kohdalla oli laskettu rantaan, nousim-me B. ja minä ensin notkon ylimmälle paikalle ja aloimmesitten kiivetä lännen puoleen tulevan kallion jyrkkää rin-nettä ylöspäin. Silmäni olivat kokonaan pettäneet minutsaarenkorkeuden ja suuruuden suhteen, sillä jotämäensim-mäinen rinne oli niin suunnattomankorkea, että sen päällepäästessä läähätimme aikalailla, ja kun ylös tultua toi-

104

voimme olevamme saaren ylimmällä paikalla, havaitsimme-kin, että kalliotanne! yhä, vaikka loivemmin, kohosi ete-lään päin, johon ulottui pitkän matkaa. Tällä rinteellänäkyi lukematon joukko pienempiä jasuurempia soikulai-sia kiviä, mutta jo ensi silmäys riitti vakuuttamaan, ettänoiden erityisten, ihmisenmuotoisten löytäminen ilmanopasta tässä paljoudessa vaatisi puolen, jos ei koko päivää,niin-ettemme hakemista yrittäneetkääfi. Hiukka harmitta-vaista oli ensin, että turhaa vaivaa olimme nähneet, muttakohta lohdutti meitä se ajatus, jokaheti alusta oli varmanaollut mielessämme, että tuo taru luostarin vihollisista tälläsaarella oli kaikkea todellista pohjaa vailla; sillä mitkäviholliset täältä olisivat luostaria ahdistaneet? Sen sijaanettä olisimme tuota kivikenttää ruvenneet kulkemaanristiin rastiin oudonnäköisiä kivimuodostuksia löytääk-semme, käännyimme selin siihen ja aloimmekatsella al-lamme ja edessämme itään japohjaan päin aukenevaa laa-jaa näköalaa. J älkimmäiselle ilmansuunnalletuli saaristonvihannuus, edelliselle meren sinertävä, ääretönvedenpintahelottaen auringon kirkkaassa valossa. Koilliseen päinei merellä ollut muuta rajaa kirin taivas, mutta äärimmäi-senä idässä näkyi mustempi viiva ja siinä eräällä kohtaavalkea pilkku. Siellä oli matkamme määrä; tuo mustaviiva oli monasterin saari ja tuo valkea pilkku itse luostari.N äköalan laajuus korvasi täydellisesti sen vähäisen pon-nistuksen, minkä ylösnouseminen oli vaatinut; Vienan-meri, Vienanmeri, se ikävöity jakauan kaivattu, tuossahanse nyt viimein levitteli ulapoitaan aukeoita, lakehia lainei-tansa ihastuneiden silmäimme edessä. Kun hetken takaakuulimme huudettavan alas syömään, laskeusimme tyyty-väisinä notkolle jarantaan, surematta jättäen nuo kivetty-neet ihmiset asemillensa.

Jos kuitenkin silloin olisin tiennyt, mitä luostarissaostamastani kirjasta jälkeenpäintulin tietämään, —ja josta

105

Castrenkin otteessaan Inostarikronikasta (»Suomi», 1843)mainitsee, vaikk’en sitä jaksanut muistaa, en varmaanniin vähällä olisi hakemistyöstä luopunut. NäilläKusovoinsaarilla oli tosiaan kerran majaillut luostarin vihollisia,ja ne viholliset olivat suomalaisia! V. i6xx tuli nimittäinsuomalainen retkikunta rajan poikki, hävitti luostarillekuuluvat volostit (piirikunnat) Vienanmeren rannalla jakulki sitten pienillä veneillä mainituille saarille saakka,jotka ovat noin kolmen penikulman päässä luostarista.Täällä retkikunta viipyi kauan aikaa, mutta ei voinut luos-taria saada valtaansa, »koska Jumalan näkymätön voimaja Solovetsin ihmeidentekijäin rukoukset varjelivat sitäja sokaisivat viholliset», sanoo luostarikronikka, ja kunvenäläinen sotaväki Suman linnasta riensi vastaan, täytyiretkikunnan palata ensin mannermaalle ja sitten kotia;Venäjän jaRuotsin välillä oli nimittäin sillointehty aselepo.Tähän historialliseen tapaukseen tuo Huotarin kertomamuinaistaru nähtävästi perustui. Teirinsä suomalaisillaoli arvatenkin ollut tällä samalla saarella, jossa nytkävim-me, ja sen huipulta he varmaan montakertaa olivat heittä-neet halukkaita silmäyksiä tuon leveän merenselän poikkiluostarisaareen, jota kuitenkaan eivät likempää saaneetnähdä.

Kun tuo taru näin koskee meitä itseämme, harmittaaminua nyt jälestäpäin, etten sen hartaamminkokenut saadaselkoa noista kivettyneistä esi-isistämme, kun olin heitäniin lähellä, tuskin edes kivenheiton päässä. Jos joku tä-män kertomuksen lukija joskus sattumalta sortuisi niillemaille, kehoittaisin häntä käyttäytymään älykkäämmin.

Syötyä lähdettiin heti matkaan. Emme kuitenkaanolleet pitkälle ennättäneet, ennenkuin meidät saavuttipaksu sumu eli »turnano», niinkuin sanottiin, ja rankkasadekuuro. Jälkimmäinen pakotti meidät kaikki, jotkavain mahduimme, pakenemaan veneen kannen alle, jossa

106

hätä yritti vallalle päästä, kun huomattiin, että ravistu-nut katto ei vettä pitänytkään; mutta onneksi sade yhtääkkiä herkesi kuin oli tullutkin. Sumun tähden oli laskettuulommaisen saaren rantaan ja siinä yhä istuttiin, vaikkaaurinkokin rupesi taas paistamaan, niin että jo alkoi ikä-väksi käydä, jonka vuoksi Huotarilta, joka»Norveegiasta»(Norjasta) ostettu »sydvesti» päässä ja öljytakki yllääntotisena kökötti peräsimessä,, viimein kyllästyksissänikysyin, mitä tässä viivyttiin ja miksi ei lähdetty matkaan.Huotari silloin selitti, ettäKemistä mukaamme tullut uusikarjalainen matkakumppalimme, jonka käskystä saareenoli menty, oli noussut saaren huipulle tähystelemään näkö-alaa. »Mikähän mies se on», arvelin närkästyneenä B:lle,»joka hyvyydestä otetaan mukaan ja käyttäytyy kuinisäntä ja komentaja»; sillä muistin samalla, kuinka B.alusta matkaa oli kummastellut, että sanottu mies vaimoi-neen oli kannen alla ollut kuin kotonaan ja herrana, vaikkatosin kyllä oli B:liekin sijaa vieressään antanut. Viimeinhän näkyi kalliosaaren korkealla huipulla, josta kiireestialkoi astua alas. Kun hän kalliolta hypähti veneeseenjakäski lähteä liikkeelle, en voinut olla kysymättä, missähän oli ollut, kun niin kauan oli kulkua viivyttänyt, johonhän vähän terävästi vastasi käyneensä katsomassa, kuinkapaksu sumu merellä päin oli ja näkyikö luostarin saari.»Onhan meillä komppaso muassa», väitin minätähän, muis-tuttaen että tämä tarvekalu juuri lähtiessä oli noudettumukaan. »Semmoinen komppaso», vastasi mies ylenkat-seellisesti, »sillä ei tumanossa tee mitään»; jaHuotari, jokanäytti olevan valmis täydellisesti asettumaan miehen ko-mennon alle, myönsi, että rauta-aineet veneessä kokonaanhäiritsivät komppasomme toimintaa. Tähän ei ollut mi-tään sanomista, ja kun mies oli selvittänyt, että kolmenpenikulman selälle ei ollut viisasta lähteä sumussa ilmantäyttä ilmansuunnan tietoa, sain olla niinkuin aloinkin

107

olla tyytyväinen. Hän sitten määräsi suunnan, johon olikuljettava, ja niin jonkun tunnin viivähdyksen jälkeentaas oltiin matkassa.

Täm,ä mies, jonkakanssa ensimmäinen kohtaukseni eiollut aivan ystävällistä laatua, oli laivankippari nimeltäNikolai Andrejevitsh Jepifanov. Hän oli parhaassa iässään,37-vuotias muistaakseni, keskikokoinen kasvultaan, reipasliikkeiltään ja lyhyt puheiltaan, vaaleaverinen, huuli- jaleukaparta semmoinen kuin meidän puolen merimiehilläusein näkee; oululaisesta perämiehestä tai kapteenistahän olisikin voinut käydä milloin hyvänsä. Kotoisin hänoli Usmanalta, jossa oli ollut perhettänsä tervehtimässäja josta vaimonsa nyt saattoi häntä luostariin, kunhän oli paluumatkalla Vienaan (Arkangeliin). Siellä häntänimittäin oli odottamassa oma pieni jahti, jolla hänkuljetti tavaroita Vienan jaNorjan välillä, vieden jauhoja,köysiä ynnä mmrta tavaraa jatuoden pääasiallisestikaloja.Hänen jahtiinsamahtui vientitavaraa 1,500 ruplan arvosta,jakun hän itse ne osti ja möi, oli hänen liikkeensä, jota hänoli harjoittanut kymmenkunnan vuotta, hyvästi kannat-tava. Kuitenkin hän valitti sitä vaivalloiseksi ja uhkaililuopua siitä sekä ruveta lohta kuljettamaan UsmanaltaPietariin. Naimisissahän oli ollut jotoistakymmentävuotta,vaikka sekä hän että hänen vaimonsa kumpikin näytti-vät niin nuorilta ja toisiinsa niin rakastuneilta, että ensinluulimme heidän viettävän avioliittonsa alkuviikkoja.

Nämä tiedot saimme häneltä jälestäpäin sen viikonkuluessa, jonka oleskelimme toistemme seurassa ensinluostarissa ja sitten Vienassa. Vaikka ensi tuttavuutemmeoli tehty vähän jyrkällä tavalla, tuli meistä näet kohtahyvät ystävät. Niinkuin jo olen osoittanut, ansaitsi hänenkäytöksensä Kusovoin ulommaisessa saaressa pikemminkiitosta kuin moitetta, ja mitä taas tulee tuohon olemiseenkarpason kannen alla, jokakumppaliani oli vähän lonkan-

108

nut, saapise tyydyttävän selityksen siitä, että hän niin-kuin myöhemminkummaksemme kuulimme eikulkenut-kaan veneessä meidän maksullamme, s. o. ilmaiseksi, niin-kuin luulimme, vaan oli kuin olikin veneen isännälle mak-sanut kolme ruplaa. Osamiehenä veneen vuokraamisessahän siis hyvällä syyllä saattoi itseänsä pitää.

Mutta matkaan takaisin. Kun oli saaren sivutse ennä-tetty jatultu aavalle merelle, alkoi sumu vähitellen kadota,tuuli lakkasi kohta myöskin puhaltamasta, jaVienanmerilepäsi edessämme rasvatyynenä ja kirkkaana kuin peili.Suunta pantiin, ei suoraan luostaria kohti, joka on tuonkolmatta penik. pitkän saaren länsirannan keskikohdalla,vaan paljoa etelämmäksi, saaren etelänokkaa kohti, silläpakovesi olisi muuten kantanut meidät merelle, niinkuinteki eräälle toiselle, perässämme tulevalle veneelle, jokaoli kulkenut Kusovoin viimeisen saaren pohjoispuolitse.Kun puhun meren tyyneydestä, täytyy minun kuitenkinlisätä, että yksi osa siitä ei ollut tyyni: pitkin ulommaisenKusovoin saaren syrjää jonkun virstan päässä rannastanäk}d aallokko ja kuului kohina ikäänkuin pahimmastakoskesta. Erinomaisen outoa oli katsella tätä kuohua kes-kellä muuten rasvatyyntä merta, emmekä voineet sitäollenkaan ymmärtää; mutta miehet sitten selittivät, ettäsiinä oli syvempi paikka ja että veden laskeminensynnytti siihen aallokon. Kiikuttuamme mekin vähänaikaa sen eteläpäässä jätimme kohta sen taaksemme jalähestyimme sittenlähestymistämme yhä selvemmin »valot-tavaa» monasteria. Tuon tuostakin kuului Huotarin »po-grebiite, pogrebiite» eli »soudaltakaa, soudattakaa, raukat»

raukka näyttää olevan hyväilysana naisille Karjalassa,sillä myötäänsä se miesten huuliltakaikui mutta tämänkehoituksen hän lienee lausunut enemmän omaksi huvik-sensa, sillä soutajia ei sopinut laiskuudesta moittia. Kutaidemmäksi ja tyynemmäksi kävi, sitä tiheämpään näkyi

109

ympärillämme, välistä etäämpää, välistä aivan likeltä,lumivalkoisia otuksia, jotka hetkeksi kohosivat vedenpin-nasta ylös ja sitten vyörähtivät taas näkymättömiin; saat-tajamme sanoivat niitä »belugoiksi», ja ne arvatenkin olivatjonkunlaisia delfiinejä. Noin penikulman päässä luosta-rista on yksinäinen pieni kalliosaari meressä, Tuopin luotonimeltään; sen ympärillä oli ikäänkuin sakeana savunakimeästi kirkuvia tiiroja ja muita merilintuja. Jättäenoikealle kädelle, s. o. etelään päin, Jänissaaren (Sajatshijostrovin), jossa luostarin karjatalo on, kuljimme viimeinkahden pienen luotosen välitse, joiden harjalle oli pysty-tetty suunnattoman korkeat puuristit, ja edessämme oliluostarinpieni satama, jonka laituriin pari laivaa ja luke-maton joukko veneitä oli kiinnitetty ja jonka rannallaluostarin valkeat rakennukset kirkkaasti hohtivat alenevanauringon valossa.

Luostari.

Luostarin satamana on pieni, lännestä itään tunkevamerenlahti. Kivilaiturit on rakennettu sen ympärille, niinettä se muodostaa länteen päin avonaisen neliön. Se onsiksi syvä, että suuret höyrylaivat uivat sen perälle asti.Höyryt javeneet lasketaan pohjanpuoliseen laituriin, sillätällä puolen on kaksi suurtarakennusta matkustajia varten:ensimmäinen kivestä, kolmikerroksinen, kussakin kerrok-sessa 27 ikkunaa rinnatusten, rakennettu v. 1866, niinetäällä laiturista, että väliin syntyy torinlevyinen aukio,toinen puusta, kaksikerroksinen, edellisestä vähän pohjoi-sempana törmällä ja hiukan lyhyempi. Molempain etu-sivu on etelää kohti. Vastapäätä, sataman eteläpuolella,

110

kauniin koivikon suojassa, on myöskin kaksikerroksinenpuurakennus, johon ei kuitenkaan matkustajia laskettu.Pitkin sataman itäsyrjää pohjoisesta etelään kulki korkeakivimuuri kuin linnassa ainakin, jonka molemmissa päissäsekä keskessä oli pyöreät tornit ja jonka takaa luostarinvalkeat kirkkorakennukset torneineen ja risteineen koho-sivat.

Rannalla seisoksivan lukuisan väkijoukon halki nou-simme tuohon kiviseen »gostinnitsaan» eli majataloon,jonka läpi pitkä ja leveä korridori kulki länsipäästä itä-päähän, numeroidut ovet molemmin puolin kuin hotellissaainakin. Keskellä korridoria oli vestibylit ja uloskäytävätsekä etelään että pohjoiseen päin. Se munkki, joka tässähotellissa oli isäntänä, tavattiin pitkän hakemisen perästäylimmästä kerroksesta, ja monen mutkan jälkeen annettiinmeille viimein eräs alakerran huone, johon paitsi meitäkahta myöskin toinen puoli matkakumppaneistamme tur-vautui, sillä kaikki paikat olivat matkustajia täynnä. Huo-neemme oli suuri ja korkea, siinä oli kaksi ikkunaa sata-maan päin, mutta hyvin yksinkertainen sisustus;, kolmesänkyä, kussakin tuuman paksuinen patja ja kahta paksupäänalusta, pieni pöytä ja pari tuolia siinä kaikkihuonekalut. Yhdessä ylänurkassa tietysti oli »hohumaa-terin» pyhä kuva. Tämänkaltaisia näyttivät kaikki huo-neet olevan alimmassa kerroksessa, jotakäytetäänyhteistäkansaa varten. Ylin kerros, johon kumppalini ja minutseuraavana päivänä puolisen jälkeen käskettiin ja johonmuutimmekin, oli hiukan mukavammin sisustettu; keski-kerros, parhaita vieraita varten, on kuitenkin vasta varus-tettu semmoisilla tarpeellisilla huonekaluillakuin pesu-kaapeilla, sohvilla y. m.

Tavallisesta ravintolasta tämä gostinnitsa erosi siinäsuhteessa, että siellä ei voinut tilata mitään ravintoaineitapaitsi kiehuvalla vedellä täytetyltä samovaareja teetä var-

111

ten. Eväät piti siis itsekullakin olla muassa jollei halun-nut määrätyillä ajoilla käydä itse luostarissa yhteisessäpöydässä syömässä. Näitä aterioita jokainen saa käyttäähyväkseen kolmen vuorokauden ajan maksuttomasti.

Samovaareja, joitatäällä näkyi olevan runsaasti, kiehuikohta yksi meidänkin huoneemme pöydällä, ja lasi teetäsekä sen kera kappale Usmanan lohesta tehtyä kalakukkoamaistui sangen hyvältä, päivän merellä oltua. Muttasyötyä kumppali B. ja minä pakenimme ulos luostari-seutua katselemaan.

Ensimmäinen mikä luostarin rannalla vetää vieraansilmät ja varsinkin korvat puoleensa, on ääretön joukkokalalokkeja (tshaikkoja), jotka joka askeleella pyörivätkulkijan jaloissa jaaukoen suuria suitansa kimeällä äänellähuutelevat ruokaa. Ne ovat tulleet aivan kesyiksi sen takia,että luostarisaarella kaikki otukset ovatrauhoitetut ja ettäpyhiinvaeltajat, arvatenkin pitäen näitä lintuja jonkunlai-sinapaikan pikku-isäntinä, kilvan syöttelevät jaruokkivatniitä. Kauhea on se parku ja melu, jonkatämä ehkä tuhat-määrään nouseva lintuparvi saapi aikaan, niin että korvatovat haljeta, ennenkuin siihen tottuu. Se ajatus, ettähengiltä älköön mitään elävää saarella otettako, onkyllä hy-vin kaunis, mutta oudolta aluksi tuntuu, ettäpaikka, jonkajuuri on määrä tarjota hiljaisuutta ja rauhaa maailmanlevottomuuteen kyllästyneelle mielelle, noitten lintujenelämöimisessä esittää kaikkea muuta kuin äänettömyydenja sovinnollisuuden kuvaa. Puolipäiväsaarnaa seuraa-vana päivänä luostarin tuomiokirkossa pidettäessä olimuuan lokki lentänyt kirkon katolle jakorotti siellä odot-tamatta kesken rukouksia kirkuvan äänensä, joka kuuluisitä paremmin, kun katossa oli joku aukko. Venäläistentavallisella välinpitämättömyydellä jumalanpalveluksessaei kirkkoväki kuitenkaan näyttänyt tätä ollenkaan huo-maavan.

112

Pitkin sataman itäsyrjää, parin kolmen kadunleveydenpäässä laiturista, kulkee niinkuin 30 sanoin kivimuuri.Se on osa eli syrjä siitä suojelusmuurista, joka ympäröikoko luostaria, muodostaen epäsäännöllisen viisikulmion.Tämä suojelusmuuri on 5 —6, paikoin ehkä y.kin syltäkorkea ja monta syltä paksu, rakennettu äärettömän suu-rista, hakkaamattomista munakivistä, ylhäältä ylt’ym-päri varustettu ampumareihllä sekä lisäksi vahvistettutorneilla, joita on yhteensä 8 tai 10. Sisäpuolella kulkeeampumareikien tasalla katettu käytävä muurienpuolusta-jia varten. Muurien läpi johtaa eri kohdilla viisi kuusiporttiholvia, jotka yöksi salvataankiinni Vankoilla raudoi-tetuilla porteilla. Luostari on siis luja linna, jota varsinkinsiihen aikaan eli 300 vuotta takaperin, jolloin sen muuritrakennettiin ja jolloin ampumakoneet eivät olleet niin pit-källe kehittyneet kuin nykyään, oli melkein mahdotonvihollisen valloittaa väkirynnäköllä. Itäpuolella luostariaon näet lisäksi lampi eli pieni järvi, Pyhä järvi (svjätojeosero), joka sitä puolta suojelee, etelään päin taas lammestasatamaan juokseva syvä oja; pohjan puoli luostaria onrakennettu mäelle, ja muurien juuresta alkava rinne ontäällä jonkunlaisena puolustuksen apuna. Tätä puoltamuuten näytään pidetyn vaarallisimpana, koska muuritovat siellä korkeimmat ja tornit tiheimmässä. Mutta seonkin lyhyin, sillä luostarin pituussuunta on pohjoisestaetelään.

Satamaan päin tuleva osa muuria on pisin, lähes yhtäpitkä kuin koko luostari; sen molemmissa päissä muuritekee hyvin jyrkätkäänteet. Askelten mukaan lukien senpitäisi olla noin 150 syltä, siis 1/i virstaa; koko luostarinympärys luetaan runsaaksi virstaksi. Lehtipuita on istu-tettu sitä pitkin verhoamaan kivien alastomuutta. Siinäon kaksi porttia; toinen gostinnitsan kohdalla, toinen ete-lämpänä. Jälkimmäinen, jota sanotaan »pyhäksi», on

113

pääportti, josta kuljetaan suoraan tuomiokirkkoon; senyläpuolella muurissa on freskomaalauksia.

Pyhästä järvestä juoksevan ojan poikki vei montasiltaa, joista alimman korvissa oli kaksi pienoista obeliskia.Kun niitä katselluksemme lähestyimme siltaa, huoma-simme sen ja vähän ylempänä olevan toisen sillan välissä

laivatokan, jommoista ei meidän maassa ole muuallakuin Helsingissä! Kummastuksemme ei ollut vähäinen,sillä semmoista emme tosiaankaan olleet täällä odottaneetnäkevämme-—-vaikka tässä suhteessa jälestäpäin saimmesyytä vielä suurempaan kummastukseen, kun kuulimme,että tuo laiturin kupeella oleva höyrylaivakin oli luos-tarissa tehty. Olivatko sillan korvassa seisovat obeliskittokan rakentamisen vai jonkun muun tapauksen muistoksipystytetyt, en tiedä sanoa; kyllähän niissä taisi olla jokuslavonialainenkirjoitus, mutta siitä emme saaneet selvää.Lounaisosassa luostarimuuria, jokatokan kierrettyämmeoli edessämme, näkyi melkeinpä lukematon joukko pään-kokoisia mustia täpliä sininen rengas ympärillänsä; neolivat muistoja englantilaisten sotalaivani käynnistä näillävesillä 1854 ja luostarin silloin tapahtuneesta pommituk-sesta. Ei kuitenkaan voinut huomata, ettäpommit olisivatmuuriin mitään vahinkoa tehneet. Sitten jatkoimme kul-kua ympäri luostaria pitkin järven rantaa; ■ rannan jamuurin välissä kulkee näet kadun levyinen tie. Luostarinpohjoispäässä näkyikorkealta muurienyläpuoleltaristikko-ikkunat siellä siis oli vankihuoneita. Järvenpohjoisessapäässä vähän matkaa muurista oli ryhmä kaikenlaisiarakennuksia.

Kiertokulkumme jälkeenkävelimme vielä hetken aikaamajatalon ja luostarin väliin tehdyllä lankkukäytävällä.Kun katseli tuota uutta komeaa kivirakennusta, sen edus-talla olevaa toria ja laituriin kiinnitettyä höyrylaivaa, olisivoinut luulla seisovansa kauppatorilla Helsingissä Seura--8 Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa.

114

huoneen edustalla. Mutta toinen puoli näköalaa hävittitämän kuvitelman; tuo vankka luostarimuuri jäsentäkääkiiltävät valkeat seinät, vihreät katot ja lukemattomattominhuiput risteinensä muistuttivat kohta, että muuallaoltiin. Muukalaisuutta johtivat mieleen myöskin rannalla-vilisevät väkilaumat, niin kauan kuin heidän'vieras pu-heensa kaikui korvissamme, niin että vähän ristiriitaisintuntein nautimme kesäyön suloisuutta. Mutta kun rannalla-olijat vähitellen kukin sortuivat majoihinsa ja nuokalalokitkin herkesivät huutamasta, alkoi yön hiljaisuu-dessa pohjanpuolisesta lehdikosta kuulua käen heleäkukunta, ja tämän lempilintumme tuttujen sävelten tur-vissa mekin siirryimme makuuhuoneeseemme.

Seuraava päivä, sii p. heinäk., oli Pietari-Paavalin

suuri juhlapäivä, joka vastaa meidän juhannusta. Jo nel-jältä aamulla sanottiin ensimmäisen jumalanpalveluksenalkaneen, mutta matkatoverimme eivät olleet kirkkoonmennessään tahtoneet meitä herättää, kun ei siitä ollutsovittu, josta olimme heille hyvin kiitolliset. Kun 7:11 kor-vissa heräsimme, oli huone kummaksemme tyhjä, muttavähitellen ilmestyivätkumppalimme toinen toisensa perästäja viimein myöskin tuo unum necessarium, samovaari.Pesemisen suhteen oli iso hankaluus sen puolesta, että vettäei voinut saada huoneeseensa, vaan pesu oli toimitettavapohjoisen uloskäytävänporstuassa. Siellä oli kummallakinseinällä kyynärän korkeudella lattiasta leveät rännit janiiden yläpuolella puolisen tusinaa päänkokoisia messinki-palloja, joiden pohjasta ponnella varustettu korttelinpituinen hieno messinkitanko riippui. Kun tätä lykkäsiylös palloon, juoksi reiästä vettä kahden puolen tankoaalas. Epämukava laitos, mutta »mushikat» ehkä pitävätsitä hyvinkin hyvänä. Juomavettä ei myöskään ollut huo-neissa, mutta korridorissa oli janon sammuttamiseksi suu-ret astiat täynnä sahtia eli kaljaa, »kvassia», joka oli luos-

115

tarin suuressa panimossa tehtyä ja erinomaisen hyvän-makuista.

Päivän alkuvalmistuksista päästyämme kiirehdimmemekin luostarin muurien sisäpuolelle, jossa jo pariinkiintoviin lienee jumalanpalvelustapidetty.

Kun pääportin kautta aikoo sisään, on ensin kuljettavakivipaasilla lasketun holvin läpi, joka on 15 syltä pitkä.Sen katossa riippuu kaksi laivanmallia, jotkaPietari Suurion lahjoittanut luostarissa käydessään, toisen 7 p. heinäk.1694, toisen 10 p. elok. 1702,; ne ovat vanhaa hollanti-laista mallia, perä korkea ja siinä ikkunat. Kun holvistaastuu kartanolle, on vastassa Kristuksen kirkastuksentuomiokirkko (Preobrashenskij sobor), jonka perustukset»iguumen» eli apotti Filip laski v. 1558 ja jossa luostarinensimmäisten perustajana, Sauvatin ja Sosiman, komeatruumisarkut säilytetään. Kirkon portaille johtaa leveä,30—40 syltä pitkä käytävä kartanon poikki, joka on pen-saita ja kukkasarkoja aivan täynnä, niin että se näyttäämitä kauneimmalta kasvitarhalta. Kirkastuksen kirkkoon eteläosa laajasta rakennussarjasta, joka ulottuu karta-non pohjoispuoleen asti. Paitsi erinäisiä muita huoneita,niinkuin esim. kirjastoa, on tässä sarjassa kolme kirkkoa;lähinnä Kirkastuksen kirkkoa, vähän edempänä, niin ettäse yhtyä? itämuuriin, eräs kirkko, jonkakatto on sininen jakultatähdillä koristettu (kaikki muut katot ovat vihreitä)ja jonkaDixon (kirjassaan »Free Pussia») sanoo rakennetunerään englantilaisen laivaston karkoittamisen muistoksi,mutta jota toinen niistä kirjoista, jotka luostarissa ostin,nimittää piispa Filipin kirkoksi; senjälkeen piispa Niko-kin kirkko ja viimein pohjoisimpana Neitsyt Maariantaivaaseenastumisen kirkko (Uspenskij sobor), jotakäyte-tään refektoriona eli ruokasalina ja jota talvella saatetaanlämmittää. Senkin rakennutti jo mainittu apotti Filip w.1552'—57 ja se lienee vanhin luostarin nykyisistärakennuk-

116

sista. Nikolain kirkon vieressä on kellotapuli. Pohjois-puolella tätä rakennussarjaa on avoin piha, jonka luo-teispäässä on gostinnitsan kohdalle tuleva portti ja jonkapohjoissyrjää reunustaviin korkoihin rakennuksiin teh-dyn toisen portin eli holvin kautta tullaan korkeidenrakennusten välissä olevalle pienelle pihalle; se on van-kien piha, ja nuo korkeat rakennukset ovat vankihuo-neita. Lukematon joukko kyyhkysiä asuu täällä van-kien parissa.l

Paitsi jo mainittuja neljää kirkkoa oli vielä yksi, eril-länsä toisista ja etelämuurissa kiinni. Se on varmaan seMaarian ilmestyksen kirkko, joka rakennettiin kohta senjälkeen kuin muurit luostarin ympäri oli saatu valmiiksi(v- 1594)-

Pitkin muurien sisäkylkeä kulkevat ylt’ympäri kaksi-tai kolmikerroksiset kivirakennukset. Niissä on luostari-väen asunto- ja työ- ynnä muut huoneet. Pääportin ylä-puolella on luostarin esimiehen, arkkimandriitin, asuinkerta,ja ylhäällä ilmassa kulkee siitäkatettu käytävä pihanylitsekirkkorakennussarj aan.

Itämuuriin liittyvät huonerakennukset ja usein mai-nittu kirkkosarja ovat niin lähellä toisiansa, että ainoastaankatu mahtuu väliin, ja senkin yli ulottuvat yhdessä taiparissa paikassa kirkkorakennukset, niin että syntyysuuria holveja. Kirkkosarjan keskikohdalla kulkee myöskintämän kadun javarsinaisen luostarikartanon välillä mut-kitteleva holvi, jonka molemmillapuolilla onkellarintapai-sia hautakammioita, kolkkoja, kylmiä ja sydänpäivälläkinniin pimeitä, että niissä palavaa lamppua kyllä tarvitaan.Eräässä tämmöisessä on (luostarinkolmannen alkuperusta-jän?) Germanin muumio, jota ristikkoikkunan läpi hyvästi

1 Uskonnollisista syistä vangittuja kuulimme luostarissa olevankuusi henkeä. Sotamiehiä 20.

117

saattaa katsella. Kammion ovi oli kiinni, mutta vasta-päätä, puoleksi maan alla, oli toinen hautakammio, jonkaavonaisesta ovesta astuimme sisään. Kuka tässä lepää,en jaksa muistaa, kun luostarin historia silloinvielä oli mi-nulle aivan tuntematon; kenties Theoian, kenties Nahum;väristen siitä kohta pakenimme. Holvikäytävän syrjilläoli myöskin hautoja jakomeita ruumisarkkuja, yksi niistäsisältäen piispa Filipin jäännökset, jollen väärin muista.

Kellotapulin edustalla on alhaalla maassa kello, jotasoitetaan ylhäältä tapulista juoksevan nuoran avulla. Senympärille on muistoksi englantilaisten pommituksestapystytetty pyramiideja eheistä ja särkyneistä pommeista,niin ikään pari pientä tykkiä, joitaluostarin puolustukseksikäytettiin.

Tämän näköinen on luostarikartano pääpiirteiltänsä.Astukaamme jo kirkkoihin.

Se vaikutus, minkä tuomiokirkko meihin teki, oli ker-rassaan masentava. Seinät ovat ylfympärinsä täynnätaiteellisesti tehtyjä maalauksia taivaansinisellä pohjalla,jotka esittävät tapauksia raamatusta, • erittäin'jäi mie-leeni lastenmurha Betlehemissä, vuorisaarna, vapahtajapesemässä opetuslasten jalkoja ja myrsky merellä. Läheskeskellä kirkkoa on kupulakea kannattamassa kaksineliskulmaista, sylen paksuista pylvästä, joitten kul-miin sovitetut hennot, lehdentapaisilla koristuksilla pei-tetyt kiertyvät pilarit varsinkin vetivät silmää puo-leensa. Niiden edustalla oli miehenkorkuiset, hopeallapäällystetyt kynttilä jalat. Ikonostaasi eli se väliseinä,joka erottaa pyhimmän osan kirkosta, oli lattiasta hui-maavan korkeaan kattoon asti täynnä pyhäin miestenmuotokuvia, ja keskellä paistoi suunnattoman suuriKris-tuksen kuva hopeaisessa puvussa. (Venäläiset usein ver-hoavat Kristuksen ja Neitsyt Maarian kuvat hopea- taikultavaatteella, jättäenaukon ainoastaan kasvoja jakäsiä

118

varten, joka outo tapa lienee saanut alkunsa siitä, ettäpyhäinkuvain otsaan ensin ripustettiin kruununtapaisetdiadeemit.) Kultaa ja hopeaa hohtivat kaikki paikatkirkossa, missä ei maalauksia näkynyt, niin että silmiätahtoi huikaista.

Tuomiokirkon länsi- japohjoispuolella oh salintapaisetsuuret etuhuoneet, joiden seinät niin ikään ovat maalauk-silla täytetyt ja lisäksi penkeillä varustetut. Pohjanpuoli-sen etuhuoneen itäpäässä on ovi tuohon sinikattoiseenkirkkoon, joka on yhtä ylellisen komeasti sisustettu kuintuomiokirkko. Etuhuoneitten luoteisesta kulmasta lähteepitkä galleria, jollaapotti Isidor noinv. xöoo yhdisti kaikkikirkkorakennukset toisiinsa. Sen itäisellä puolella on jär-jestään käytävät Nikolain kirkkoon, kellotapuliin, kir-jastoon ynnä muihin huoneisiin ja viimein refektorioon,jonka edustalla se levenee salintapaiseksi porstuaksi.Seinämaalaukset tässä galleriassa ovat toista laatuakuin muualla: ne kuvaavat ensin kaikenlaisia ihmeitä,joita tapahtui luostarin ensimmäisille perustajille, jaesittävät sitten jos jonkinmoisia hirvittäviä kuvia pa-holaisesta ja helvetistä. Oppimaton, yksinkertaisesti usko-vainen kansa epäilemättäpyhällä kauhistuksella niitäkat-selee.

Nykyisen kellotapulin, johon noustaan hyvin kaltaisiaportaita, rakensi, jollen erehdy, arkkimandriitti Dosifeisata vuotta sitten. Siinä on yhteensä 29 isompaa japienem-pää kelloa; suurin painaa i,xoo puntaa, siis lähes 2,000leiviskää. Kaksi miestä tarvittiin sen soittamiseen, s. o.saadakseen kielen koskemaan laitaan. Ilman tärinä olipienessä huoneessa niin väkevä, että jonkun minuutinpäästä täytyi lähteä pakoon sieltä. Tyynellä ilmalla sano-taan kellon äänen kuuluvan Kemiin asti.

Refektorio, talvikirkko, on avara huone ja samoin kuinkaikki muutkin paikat kaunistettu maalauksilla ja muilla

119

pyhillä koristeilla. Dixon, jo mainitussa kirjassaan, sanooreiektorioksi käytetyn tuomiokirkon alla olevaa huonetta.Siinä emme käyneet.

Vielä on lopuksi lisättävä, että tuon tuostakin seinillä,pylväissä tai jossakin muurin nurkassa seisoi komea Kris-tuksen tai Neitsyt Maarian kuva, jokainen luultavasti»ihmeitätekevä». Me pakanat emme niihin tulleet kiinnit-täneeksi erityistä huomiota, koska noissa maalauksissa olienemmän katsomista, mutta »oikeauskoiset» varmaantekevät tarkan luettelon kaikista niistä.

Väkeä vilisi tänä päivänä kartanot, käytävät ja kirkotaivan täynnä niinkuin parhaimmilla markkinoilla. Omiaasukkaita kuulimme luostarissa olevan kaikkiaan 500:nja 1,000.n hengen välillä, mutta pyhiinvaeltajia oli nytarviolta kahdenvertainen määrä, s. o. toista tuhatta hen-keä. Joku osa niistä oli kotoisin rannikkoseuduista, Karja-lasta ja pohjois-Venäjältä, ja olivat omilla veneillääntänne purjehtineet, mutta suurin osa oli tullut höyrylai-voilla Vienasta ja olivat kotoisin sisä-Venäjältä. Venäläis-ten samoinkuin nruhamettilaisten uskontoon kuuluu nimit-täin vaeltaminen pyhiin paikkoihin, joita Venäjällä onkoko joukko ja joista Solovetsin luostari on mainioimpia.Kun niissä on jonkun»ihmeitätekevän» pyhänkuvan edessätehty ristinmerkkejä jalyöty otsaa lattiaan, sitten suudeltupyhimysten ruumisarkkuja ja kuunneltu messua sekä os-tettu vahakynttilöitä palamaan jonkun kuvan eteen, onmuka tehty Jumalalle erittäin otollinentyö, jostaautuudenporttia ainakin raolle aukaistaan. Että tämmöiset pyhiin-vaeltajat eli »bohomoltsit» (rukoilijat) melkein yksinomaanovat alhaista, sivistymätöntä kansaa, on itsestään ymmär-rettävää; sentähden mekin koko tässä ihmislaumassa tus-kin näimme kymmentä säätyhenkilöä. Että moni heistämyöskin on laiskuri, joka kemaammin maleksii maitamantereita kuin tekee työtä, voinee varmasti väittää.

120

vaikka pääosa lieneekin vilpittömästä uskonhartandestaliikkeelle lähtenyt.1

Puolipäiväsaarnan eli messun toimituksessa oli kym-menkunta ylhäistä pappia osallisena, kaikilla sentapaisetkultalankakankaasta tehdyt kaavut 3dlään kuin meidänpiispoilla kirkollisissa juhlatilaisuuksissa. He seisoivatpiirissä keskellä lattiaa; alimpana joukossa, selin ovea japäin alttaria kohti, oli pitkäpartainen, kunnioitettavannäköinen vanhus, jota sanottiin väliaikaiseksi arkkimand-riitiksi. Varsinaista arkkimandriittia ei näet luostarissaollut, sittenkuin entinen oli jokokuollut tai nimitetty muu-hun virkaan. Pitkin ovenpuolista seinää istui erinäisilläistuimilla puolisensataa munkkia. Kaikki meno näyttierittäin juhlalliselta, ja kun laulirkunta papin saarnaantuontuostakin kajahutti drospodi pomiilui» eli »herra ar-mahda», kumartuivat sanankuulijat ja tekivät ristinmerkinsuurimmalla nöyryydellä jakatuvaisen näköisinä; vieläpäuseat heittäytyivät polvillensakin lattialle, johonpainoivatotsansa monta kertaa.

Kumarruksensa ja ristin merkkinsä sekä otsanlyönninlattiaan, jotka näyttävät olevan pääasiana venäjänusköis-ten hartaudessa, he muuten toimittavat aina hyvin totisesti,niin että vieras, vaikka kummastellen sitä katselee, eivoi siitä pilkkaa tehdä. Edellämainitussa galleriassa en-nen jumalanpalvelusta kulkiessani sattui silmäni vanhan-puoliseen mieheen, joka muutaman nurkan takana laskeusi

1 Kun toista päivää luostarissa ollessamme satuimme rannallaseisomaan, juuri kun toinen luostarin höyryistä, Vienasta tullen,laski rantaan, kuului laivasta hyvin selvään ja puhtaasti huuto:kukkokiekaa! Tietysti luulimme tätä kukon ääneksi; muttamaihin astuvista, sivutsemme kulkevista pyhiinvaeltajista muuanryysyinen raukka juuri kohdallamme nosti tuon huudon uudestaan,joten lienee varmaa, että ensimmäinenkin huuto oli hänestä lähte-nyt. Oliko hän mielipuoli vai petturi?

121

kasvoillensa lattialle. Kohdalle tultuani huomasin seinässäpyhänkuvan, jolle tämä kunnia osoitettiin. Nojaten sel-kääni seinää vasten käytävän toisella puolella jäin ihmetel-len siihen seisomaan sylen päähän miehestä, katselemaanhänen temppujansa. Noustuaan pystyyn hän teki ristin-merkin, kumartui syvään ja laskeusi sitten taas ensin toi-selle polvelle hyvin verkalleen ja varovasti sekä löi viimeinotsansa lattiaan. Tämän hän minun läsnäolostani vähintä-kään huolimatta uudisti noin kymmenen kertaa, montakositten jovaremmin lie suorittanut! Niin oudolta kuin tämämeno ensin näyttikin, en kuitenkaan voinut suutani vetäänauruun, koska miehen kasvoissa kuvastui vilpitön hurs-kaus, ja kun hän viimein tyytyväisenä lähti astumaanedelleen, jäinpaikalleni syvästi vakuutettuna hänen juma-lisuudestansa.

Usealle kuitenkin ristinmerkki alituisen, joka päiväkymmeniä kertoja tapahtuvan tekemisen kautta lieneemuuttunut paljaaksi ulkonaiseksi muodoksi, johon ei sielueli henki ota suurta osaa. Niinpä vielä siinä seisoessani näintoisen bohomoltsin seisahtuvan kuvan eteen. Hän ei heit-täytynyt maahan, teki ainoastaanristinmerkin jakumartuiehkä kolme kertaa, mutta kääntyessään matkaansa jatka-maan • haukottelihyvin hartaasti! Toiset taas osoitettuaankunnioitustansa niistivät nenäänsä (sormilla), sylkäisivättai töllistivät, ylimalkaan käyttäytyivät niinkuin sivisty-mätön meikäläinen maallisissa jokapäiväisissä toimissaan.Paikalta lähtiessäni siis ensimmäinen kunnioituksen tun-teeni asianomaisten hartautta kohtaan oli melkoisestilaimentunut.

Tuo ristinmerkin teko on aatteeltaan jotakinkaunista,koska siten ikäänkuin painetaan Jumalan siunaus hank-keelle ja toimelle; ennen uskonpuhdistusta meidänkin esi-isämme olivat siihen tottuneet. Mutta kun sitä liianpaljontai muuten sopimattomasti käytetään, menettää se vaiku-

122

tuksensa. Erinomaisen huvittavaa oli esim. iltapäivä-jumalanpalveluksessa katsella muuatta pientä, virkkusil-mäistä poikaa, kenties g-vuotiasta, jokakulki vanhemmanmiehen, arvatenkin isänsä seurassa. Niin ahkerasti kuinhän ei varmaan yksikään muu kirkkomies ristinmerkkiätehnyt; tuskin hetkenkään loma-aikaa hän malttoi pitää.Ja ennenkuin kumartui eteenpäin, hän aina ensin notkistiselkänsä taaksepäin, vauhtia saaduksensa, niin ettäruumishuojui yhtenä luokkana edestakaisin. Meidän voimistelu-

kouluissa semmoinen ruumis epäilemättä ottaisi ensi pal-kinnon.

Itse merkki voidaan muuten tehdä eri tavalla, sievästitai rumemmasti. Talonpoikainen kansa enimmäkseenmuodostaa ilmaan niin suuren ristin kuin mahdollistakoskettaen sormillaan ensin otsaan ja vatsanpohjaan,sitten oikeasta olkapäästä vasempaan. Tuo v. t. arkki-mandriitti kirkossa teki merkin hienommasti; hän hiukanvain vilahutti kättä rinnallansa, niin että enemmän aavistikuin näki ristinmerkin tehdyksi.

Sormienpito merkkiä tehdessä on pääerotuksia n. sstarovertsien eli vanhauskoisten ja valtiokirkon kannatta-jain välillä. Edelliset painavat peukalon nimetöntä sor-mea vastaan ja pitävät etu- ja keskisormet suorina; jäl-kimmäiset painavat peukalon etusormea vastaan.

Messun jälkeen B. ja minä palasimme majapaikkaan,sittenkuin sivumennen muutamasta myymälästä pääpor-tin vieressä (sisäpuolella muuria) olimme ostaneet rihmansemmoisia valkeita Enkeleitä, joitakarjalaiset markkinoil-lamme kaupitelevat. Vaikka oli muka pyhäpäivä, tehtiintässä vilkasta kauppaa, puoti oli väkeä aivan täynnäOlivatko nuo rinkelit täällätehty jä, en tullut tiedustelleeksi,mutta se on hyvin luultavaa, sillä luostariväki valmistaakaikki tarpeensa itse. Karjalassa niitä ei tehdä, vaan netuodaan Äänisjärven tienoilta sinne; joka paikassa niitä

123

kuitenkin saapi ostaa maakauppiailta, ja niitä myy-dään painon mukaan, jolloin punnitessa käytetäänvanhanaikaista puntaria. Vedestä ja nisujauhoista teh-tyinä niiden maku ei juuri ole mikään kehuttava, muttamakeisiin tottumattomat karjalaiset niitä yksin suinylistävät erinomaisiksi. Rihma maksaa 15—20 ko-peekkaa.

Majapaikka oli taaskin melkein tyhjä, sillä suurin osakumppanistamme oli messun jälkeen mennyt syömäänluostarin yhteiseen pöytään. Me olimme väentungoksessajoutuneet erillemme heistä emmekä siis tienneet tehdäheille seuraa. Jepifanovin toimesta muistaakseni kuiten-kin kohta saimme teekeittirnen eteemme, ja sen sekä eväs-temme avulla nälkä oli äkkiä poistettu. Mutta keittoruuantarve alkoi vähitellen käydä tuntuvaksi, ja sekä sitä ettämyöskin uteliaisuuttamme samalla tyydyttääksemme pää-timme illallamekin mennä luostaripöytään.

Jälkeen puolenpäivän kävimme ensin uimassa Pr hänjärven eteläpäähän rakennetussa uimahuoneessa, jotaDixonin mukaan tuskin yksikään pyhiinvaeltaja jättääkäyttämättä. Uimahuoneen ja luostarin välissä järvestäjuoksevan ojan niskassa oli rakennus, jota saattajammeHuotari sanoi sahaksi, ja rannalla viruikin iso joukko tuk-keja jahirsiä, jonka ohessa maa olikaarnan peitossa. Luos-tarin mylly on tähän samaan rakennukseen yhdistetty.Sitten halusikumppalini katsella luostarin kirjastoa, biblio-tekaa, jakäskimme siis Huotarin, joka oli venäjää ©saavi-naan, ilmoittaa tahtomme kahdelle pyhän portin edustallaistuvalle ystävällisen näköiselle munkille. Hänelle olikuitenkin ensin selitettävä mikä kirjasto on, ja kun hänasian perille päästyään vuorostaan alkoi selittää munkeillebibliotekan merkitystä, joutui hän kummakseen sekämunkkien että meidän naurun alaiseksi. Pyyntöömme suos-tuttiin auliisti, kunhan kirjastonhoitaja, veli Agafon, saa-

124

täisiin käsiin. Sillä välin kuin häntä lähetettiin etsimään,Huotari, tulkintoimeensa ehkä kyllästyneenä, osoitti meillenuorta sivuknlkevaa herrasmiestä, jonka sanoi joko olevankotoisin Joensuusta tai siellä ainakin asuneen ja nykyäänolevan sahanhoitajana Sorokassa; hän osaisi puhua sekävenäjää että muita kieliä. Me tietysti kohta hänen kimp-puunsa, ja hauska oli saada täällä tavata meidän puolellaasunutta. Hänen oli kohta kuitenkin lähteminen paluu-matkalle Sorokkaan, josta omalla pikkuhöyryllä oli tullut,niin ettei hän voinut tulkiksemme ruveta, mutta hänenneuvostaan saimme tehdä tuttavuutta erään saksalaisenluonnontutkijan Goehelin kanssa, jokaoli Sorokan höyryssätullut luostariin ja jokahyvin kohteliaasti rupesi oppaak-semme. Kirjasto oli pienoinenkulmahuone lähelläNikolainkirkkoa; mitään harvinaisempia teoksiatai käsikirjoituksiaei siinä kuitenkaan säilytetä, sillä ne vietiin v. 1854 englan-tilaisten rynnäkköä odotettaessa kaikki turviin manner-maalle, Vologdaan tai Kasaniin. Kun lisäksi ei kirjoistaollut mitään luetteloa, lähdimme kohta pois; ainoat kir-jat, joita katselin, olivat venäläisiä hengellisiä aikakaus-kirjoja viime vuosilta.

Merkillistä on, että luostarin asujamista, päällikköä,arkkimandriittia ehkä lukuunottamatta, ei yksikään osaamitään vierasta kieltä. Luutnantti Sandeberg, ruotsa-lainen retkeilijä, joka on täälläkin käynyt ja matkastansa.kirjoittanut pienen kertomuksen, sanoo, että varsin monimunkki ymmärtää japuhuu jokoranskaa tai saksaa, muttatämä on erehdys. Ensi iltanapuhuttelimme saksaksi erästämunkkia luostarin höyryveneessä saadaksemme tietää,milloin höyry lähtee, mutta sitä hän ei voinut selittää,vaikka jonkun saksalaisen sanan koki änkyttää; ja hänvarmaan oli ylimpiä munkkipappeja, koska hänseuraavanpäivän puolipäiväruessussa seisoi arkkimandriitin rinnallakultakaapu yllään. Ensin arvelimme omaa heikkoa kieli-

125

taitoamme syyksi keskustelun huonoon menestymiseen,mutta että vika vielä enemmän oli hänessä, huomasimmeseuraavina päivinä, kun tuntikausia saatoimme saksaksipakinoida vastamainitun Goebelin kanssa. Hän muutenmyöskin vakuutti, että vieraita kieliä ei luostarissa osataollenkaan.

Illalla oltiin taas kirkossa, jakun messu oli loppunut,ryntäsivät kaikki kiireesti pappien perästä tuomiokir-kosta sen pitkän gallerian päähän, josta Taivaaseenastumi-sen kirkkoon eli refektorioon mennään. Miikkula jaHuo-tari nykäisivät meitäkin takinhelmasta, ja niin astuimmehuoneeseen, jonka oikeallapuolella oli pitkäpöytäpappejaja munkkeja varten, vasemmalla samanlaiset rahvastavarten. Meille muuan nuori palvelija asetti syömäneuvotkeskellä huonetta paksun pylvään suojassa seisovalle

Aterian aluksi kuului pappien pöydästä kellonhelähdys. Yhteinen malja täynnä sahtia eli »kvassia» sekälautanen, jolla oli vastasuolattua silakkaa (seldiä), pala-siin leikeltyä, seisoi edessämme, sitä paitsi oli kullakinlusikka, lautanen, kahveli ja paksu leivänpalanen. Kuntuota erinomaisen hyvää silakkaa ja niin ikään hyväähapanta leipää oli maistettu, kuului äkkiä toinen helähdysyläpöydästä. Joutuisaan kannettiin pöydille maljoissakalakeittoa; ja kun sitä parhaillaan syötiin, helähti kellotaas, passarit hyökkäsivät esiin ja toivat uuden maljankeittoa, joka varmaankin oli turskasta valmistettua. Tämäsamoin kuin edellinenkin oli makunsa puolesta erittäinhyvää. Tiian väleen vain sekin oli syötävä, sillä taas ka-jahti kellon ääni, ja ateria oli loppunut. Syönnin aikanamuuan nuorenlainen mies saarnastuolin tapaisesta lukipitkäveteisellä äänellä jostakinkirjasta, kenties pyhimys-ten elämäkertoja, mutta katkaisi kellon helähtäessä ainalukunsa keskellä lausettakin. Että aterian jälkeen olisiveisattu joku virsi ja kumarrettu pyhimyslippaan edessä,

126

niinkuin Dixon kertoo käynnistään luostarissa, en jaksamuistaa. Päinvastoin liiankin hätäisesti kiirehdittiin huo-neesta pois.

Nyt oli paaston aika, ja ruuat siis olivat tavallista lai-hemmat, mutta mausta ei voi sanoa muuta kuin hyvää.Seuraavana päivänä oli paasto loppunut, ja silloinkuuluim. m. annetun voita, puuroa ja maitoa sekä vehnästä, niinettä kumppalimme olivat kerrassaan tyytyväiset. Meemme käyneet ruokasalissa muuta kuin tämän yhdenkerran.

Vielä seuraavan päivän, 12 p. heinäk., viivyimme luosta-rissa. Silloin m. m. kävimme kirkkomaalla, jokaon eteläänpäin luostarista. Pitkissä riveissä ja hyvässä järjestyk-sessä, niinkuin ajattelee urhoollisten sotilasten kaatuvan,seisoivat siinä vainajien ristit kaunisten koivujen ja kuus-ten suojassa; itäpäässä oli kirkonkokoinen kappeli, jonkalukitsemattomasta ovesta saattoi astua sisään. Myöskinpistäysimme niissä neljässä pienessä, ulkoa valkeaksirapa-tussa ja sisältä maalauksilla koristetussa kappelissa,jotka ovat luostarin edustalla, kolme sataman itäsyrjälläjayksi vähän pohjoisempana törmällä. Ne ovat useimmatpystytetyt muistoksi keisarillisen perheen jäsenten käyn-neistä luostarissa; ainoastaanyksi, keskimmäinen rannassa,on Dixonin mukaan rakennettu seuraavan merkillisentapauksen muistoksi, jonka tähden sitä sanotaankin »ih-meen kirkoksi»(?) Bräs pyhiinvaeltaja, syödessään papinsiunaamaa leipää, pudotti palasen siitä maahan. Samassatuntematon koira sieppasi leivän, mutta se näytti paisuvankoiran kurkussa ja putosi suusta pois, aivan kuin eläväolento. Tämä koira usko pois • oli itse pimeyden ruh-

127

tinas, ja tapauksen johdosta kappeli rakennettiin. NäinDixon.

Paljon olisi kuitenkin vielä ollut katsottavaa. Olisipitänyt käydä »riisnitsassa» eli aarrehuoneessa, jossa luosta-rin kalleudet, niinkuin mitrat, messukaavut, piispansauvaty. m. säilytetään, joidenarvo nonsee miljooniin; niin ikäänolisi saattanut käydä asehuoneessa, jonkavanhanaikuisiakaluja; sotakirveitä, jousia, pertuskoita y. m. ainoastaanikkunasta pikimmältään katsastimme; työhuoneet ja teh-taat, joita luostarissa on jos jonkinlaisia; pajoja, nikkarin-,suutarin-, sorvarin-, jakutomaverstaita, leipomoita, sahdin-panimoita, veneveistämöitä y. m., olisivat myöskin ansain-neet katsomista. Sitten olisi voinut tilata hevoset ja ajo-neuvot ja lähteä ajamaan esim. noin penikulman päähänpohjoiseen tulevalle korkealle Sikerhi-vuorelle (Sekirnajagorå), jonka huipulle valotorni onrakennettu ja jonka juu-rella ihanan lammen rannalla yhä vieläkin (Dixonin mu-kaan) on se matala mökki, jossa Ssuvatti asui, ja lähelläsitä se sammalpenkki, jossa hän polviaan notkisteli; taiveneelläkulkea esim. Hanhisaarelle (Anserskij) katselemaansiellä olevia Kolminaisuuden jaRistiinnaulitsemisen skiit-toja eli erakkoluostareita, joista varsinkin jälkimmäinen,rakennettu melkein pystyjyrkälle, Golgataksi ristityllevuorelle, kuvasta päättäen on erinomaisen kaunis nähtä-vyys; taikka käydä Jänis- eli Muksalmen-saarissa, joissaluostarin karjoja pidetään. Kaikki nämä käynnit jäivätkuitenkin meiltä tekemättä. Osaksi ajan lyhyys ei olisisallinut, sillä samana päivänä olimme päättäneet taas jat-kaa matkaa, osaksi emme kaikkia katseltavia paikkojasilloin tietäneet, osaksi oli venäjän kielen taitamattomuu-temme suureksi haitaksi; sitäpaitsi olimme • ja se olipääsyy • kerraksi jo saaneet kylliksemme siitä, mitäolimme nähneet. Luostari tarjosi niin paljon odottama-tonta, niin paljon hämmästyttävää, että mieli masennuk-

128

siin asti täyttyi kummastuksen ja ihmettelyn tunteista,ja usean päivän olisi saanut levähtää, ennenkuin taas olisijaksanut uusia ihmeitä katsella.

Iltapäivällä siis siimamme »Kemi» nimiseen höyry-laivaan, jokatuprutteli savua piipustaan laiturin kupeellaikkunaimme alla, ja lähdimme sen turvissa taas Vienan-meren laineita kyntämään.

Mnnkki e 1ä m ä.

Tuon kirkkorakennussarjan läpi kulkevan pitkän galle-rian varrella oli myöskin muuan huone, jossa oli kaupankaikenlaisia muistoksi sopivia, munkkien valmistamiapikku esineitä, niinkuin puisia ja metallisiaristejä ja medal-jongeja, puulusikoita y. m. Näidenhalpahintaisten, muttataidokkaasti tehtyjen kapineiden joukossa havaitsimmemyös kaksi kirjaa, joihintietysti etupäässä kävimme kä-siksi. Toinen niistä, nimeltä »Solovetskij paaterik», painettuPietarissa v. 1873 ja värikuvilla varustettu, kooltaan 208siv. suurta oktaavoa, sisältää luostarin mainioimpain mies-ten elämäkertoja; toinen nimeltä »Podvigi Solovetskojobiiteli», neljäs painos Moskovassa 1876, 71 siv., on histo-riantapaineil kertomus luostarin sankaritöistä, etupäässäenglantilaisten pommituksesta v. 1854. Suurella Uteliai-suudella olen näitä kirjoja katsellut, ja ehkä lukijoitahuvit-taa kuulla jotakin niiden sisällyksestä, kun nyt kiikummeVienanmeren väljillä vesillä, yhä kulkien tuntemattomiamaita kohti.

Edellisen kirjan johdannossaon tarkalta tuntuvakerto-mus Solovetsin munkkien elämästä, joka ei ole omituistaviehätystä vailla, jos kohta se monessa suhteessa näyttää

129

meikäläisistä oudolta. Muutamia kappaleita sanotustajohdannostatahdon senvuoksi suomentaa.

Munkkielämä - siinä sanotaan —on sekä tarkoituk-sensa että olentonsa puolesta sisällinen, salattu. Vaikkaulkonaisetkin tapaukset, jotka jossakin luostarissa ovat ta-pahtuneet, erikoisella tavalla vetävät puoleensa historioitsi-jan huomion, on niilläkuitenkin munkkisäädyn historialleainoastaan alempi merkitys, koska erakkoelämän päämää-ränä on sielun pelastus. Ei taistelu ulkonaisia vihollisiavastaan, ei aineellisen eikä taloudellisen elämän menestys,ei toimeliaisuus maailmassa yksistään maallisten etujentähden ole munkkien tarkoitusperä, vaan sielun salaisessaasunnossa tapahtuva taistelu pelastusta uhkaavia sisällisiävihollisia vastaan, siveellisen elämän menestys, hengellinentoimeliaisuus suurimmassa määrässä siinä munkin kut-sumus. Voitot tälläkilpakentällä enimmäkseen ainoastaankaikkinäkevä Jumala tulee tuntemaan.

Jos seuraamme Solovetsin munkin elämää hänen mo-nasteriin tulostansa alkaen aina kuolemaan saakka, huo-maamme, että hänen tavallinenkin elämänsä on sankarityö(podvig).

Ainoastaan vilpitön, luja tahto kokonaan palvellaJumalaa sielunpelastamisen tähden voipi houkutellaketäänhakemaan turvapaikkaa Solovetsin autiolta saarelta.Tämän saaren erottaa asutuista paikoista vähintään neljä-kymmentä virstaa Vienanmeren laineita, jotka jäillänsäkahdeksaksi kuukaudeksi katkaisevat yhteyden rannikonkanssa. Saaren laiha kasvullisuus ja kahdeksankuukauti-nen pimeä, sumuinen jakostea talvi eivät tarjoa erityistäviehätystä elämälle, paitsi yksinäisyyden ja maailmastaeroamisen etua. Tähän katsoen saattaisi näyttää siltä,että jo pelkkä tahto elää tämmöisellä saarellariittäisi todis-tamaan vilpitöntä halua munkkielämään; ketään ei kui-tenkaan oteta suorastaan noviisien eli munkki-alokasten9 Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa.

130

joukkoon. Jokainen monasteriin pyrkijä elää aluksi vuosi-kauden bohomoltsina (pyhiinvaeltajana, oikeastaanjumalanrukoilijana), joita myötäänsä on vähintään 300henkeä, jotka asuvatulkopuolella luostariakoituessa raken-nuksessa taikka myöskin muurien sisäpuolella, mitentarve sekä kelvollisuus erityisiin ammatteihin vaatii.Vuoden kuluessa on munkiksi aikovalla, erinäisiä töitätoimittaessaan, hyvä aika miettiä, tokko munkkielämähänelle sopii, hyvä aika oppia tuntemaan veljeskuntaa,jonka parissa hän haluaa taistella, sekä valita itselleenrippi-isä, johon hengellisissä asioissa voipi turvata. Josvuoden kuluttua hänen aikomuksensa yhä pysyy muuttu-matonna, ottaa luostarin esimiehistö vielä tarkemminpitääksensä häntä silmällä ja vasta muutamana vuosienperästä kirjoittaa hänet noviisien luokkaan. Ei yhdelle-kään tulokkaalle myönnetä mitään etuoikeuksia; kaikki vel-jellisesti nauttivat samaa ruokaa, munkeista erillään ole-vassa rakennuksessa, kulkevat samanlaisessapuvussa, asu-vat yhteisissä kamareissa ja työpäällikköjen määräyksestäyhteisesti menevät töihin. Ainoastaan ruumiillisten voi-main suuruudella pidetään väliä, ja vähäverinäisille määrä-tään helpompia töitä. Näissä töissä kevytmieliset javal-lattomat ihmiset, jotka ovat munkiksi sopimattomia, kohtatulevat ilmi, ja toiselta puolen vieraan määräämät eikäaina mieluisat työt harjoittavat mieltä nöyryyteen, tottele-vaisuuteen ja kärsivällisyyteen. Työntekijälle ei aivanpian myönnetä omaa erityistä asuinkammiota, ja vieläenemmän aikaa kuluu, ennenkuin munkkikaapu puetaanhänen päällensä. Sen hän saapi pitkällisillä hurskauden-harjoituksilla ja raskailla töillä ja vastaanottaa sen siitäsyystä mielihyvällä ja ilolla. Harva katsotaan ansain-neeksi mantteliin-vihkimisen ennen kuin xo vuotta luosta-rissa oltuaan. Yihkimispäivä on hengellinen juhlapäivävihityille ja kaikille muillekin, sillä eikö munkeilla ole

131

syytä iloon, kun näkevät uskollisen jnmalan-orjan liittyvänjoukkoonsa? Eikö itse villityn sovi iloita, kun monivuotis-ten ponnistusten perästä on päässyt vilpittömäin toiveit-tensa perille? Syrjäisenkään sydän ei voi olla sulamatta 1

,

kun hän katselee liikuttavaa vihkimistoimitusta, jossavastainen munkki, luopuen maailmasta ja kaikista senviettelyksistä, liikuttavasti sitoutuen naimattomuuteen,kaikesta omaisuudesta luopumiseen ja kuuliaisuuteen,ottaapäällensäKristuksen siunatun ikeen. Niinkuinvasta-syntynyt lapsi kasteen sakramentissa ojennetaankummillekasvatettavaksi uskon ja jumalisuuden oppiin, niin vasta-vihitty munkkikin juhlallisesti alttarin edessä, pyhästäevankeliumista, ikäänkuin Kristuksen kädestä, jätetäänpojaksi rippi-isälle, jonka tulee häntä ohjata uskon tiellä.

Hiljaisesti ja ilman melua, vuosi vuoden jälkeen kuluumunkin elämä sillä tiellä, jonkahän on valinnut, viimeistä,kaikille ihmisille yhteistä päämaalia kohti. Vihkimispäi-västä alkaa vihkimisessä annettujen lupausten pakollinentäyttäminen, joihinmunkiksi-aikoja on harjoittanut itseäänluostariin tulostansa saakka. Varsinkin lupaus kuuliaisuu-desta esimiestä ja veljeskuntaa kohtaan hallitsee Solovet-sin munkinkaikki ajatukset, kaikki henkiset ja ruumiillisetvoimat, niin että suurin osa munkeista, täyttäen monilukui-sia toimiansa, ei saa lepoa ennenkuin sairasvuoteellatai haudassa. Papillista arvoa ja erinäisiä luostarinvirkojaeivät munkit saa tahtonsa, vaan ainoastaankuuliaisuutensamukaan. Jättäen iäksi maailmalle hyvästi harvat heistälähtevät mannermaalle, paitsi milloin puute ja yhteiselä-män etu käskee jonkun lähteä luostarista joksikin aikaa.

Ylhäiseen s’kiimaan (jossa sitoudutaan kovempaanaskeesiin) vihkiytyvät ainoastaan ikäkulut, jotka ovattyöstä käyneet voimattomiksi tai sairastavat kuoleman-

Nimittäin säälistä ja surusta, vaan ei kait muusta!

132

tautia; mutta s’himnikatkin, ahtaassa kammiossaan, toi-mittavat ahkerasti jotakin työtä; toiset, silmälaseillavarustettuina, neulovat; toiset kutovat uutta verkkoa taipurkavat vanhaa; voimattominrepii vanhoja köysiä laivan-tilkkeiksi.

Siitä minuutista alkaen, jolloin aamulla, keskellä yönhiljaisuutta, kellon ääni luostarissa kaikuu, kutsuen aamu-rukouksen pitoon, on Solovetsin munkin jokapäiväinenelämä alituista rukouksen jatyönteon vaihtelua.

Majesteetillinen on yö luostarissa, joka kaikilta puolinon raskailla salvoilla teljetty. Kaikkialla on äänettö-myys ja synkkä pimeys, jonka keskeltä, ikäänkuin testa-mentin tähti, pilkoittaa heikko valo sammumattomastalampusta, jokapalaa korkealla vihollisen nuolien särkemänNeitsyt Maarian kuvan edessä. Muttakas, jo tuli sydänyö:kesken yleistä hiljaisuutta tuntia ennen soittoa aamukirk-koon kaikuu muurien välissä ja pitkin korridoreja herätys-kellon pikainen helähdys, aivan kuin ääni pääenkelin tor-vesta, joka maailman viimeisenä päivänä nostattaa kuol-leet. Kellon soinnista ei vielä liike ala luostarissa, sillämunkit, nyt nousten vuoteiltansa, joilla vähän aikaa ovatlevähtäneet edellisen päivän vaivoista, suorittavat selli-sääntönsä japyhittävät Jumalalle mietteittensä jatunteit-tensa esikoiset alkaneena päivänä. Aamujutnalanpalvelustavallisesti alkaa kello kolme, mutta juhlapäivinäkahdenjayhdenkin aikana. Vähän ennen kellonsoittoa ilmaantu-vat munkit eri suunnilta, ohjaten askeleensa etupäässäkunnianarvoisten Sosiman ja Sauvatin temppeliin, koskavoimassaolevan tavan mukaan kukin pitää velvollisuute-naan ennen kaikkea notkistaa polvensa noiden pyhimystenihmeitätekeväin jäännösten edessä ja anoa heidän siu-naustaan ja apuaan senpäiväiselle taistelukentälle. Työtä-tekevät veljekset suureksi osaksi jäävät tulematta sydän-yön messuun Kunnianarvoisten kirkkoon; mutta esimies

133

ja kaikki papit sitoutuvat tulemaan kaikkiin palveluksiintuomiokirkossa. Aamujumalanpalveluksesta ei vapautetaketään; sentähden herättäjä, sydänyön messun alussa,rukoiltuaan paikan pyhäinkuvain edessä ja saatuaan esi-miehen siunauksen, tarkastelee ensin laululehteriä jakulkeesittenympäri koko kirkon nähdäkseen, ovatkokaikki läsnä;huomattuaan ketkä ovat poissa hän lähtee heitä uudestaanherättämään jamessun jälkeen ilmoittaa esimiehelle poissa-olijat, samalla selittäen syyt poissaoloon. Kun kiitoslaulu»Herralle Jumalalle» on veisattu, niin leipoma- ja keittiö-töitten hoitaja, tavan mukaan kumarrettuaan paikanpyhäinkuvain edessä, vastaanottaa esimiehen siunauksenruuan valmistamiseksi ja lähtee sitten kirkon pyhimmänkuvan edessä palavasta lampusta otetulla valkealla keit-tiöön virittämään tulta takkoihin, joissa ruokaa valmiste-taan. Kun ruvetaan kafismeja (?) lukemaan, lähtevätmunkit, noviisit jabohomoltsit niin ikäänkirkosta ryhtyäk-sensä määrättyihin töihin, joitasittentekevät koko päivän-kirkkoon jäävät rukoilemaan ainoastaan kirkonpalvelijat,vanhimmat munkit ja kivulloiset. Jumalanpalvelustajatketaantuomiokirkossakauemmin kuin muissa kirkoissa.Aamullinen palvelus kestää tavallisesti kolme tuntia; senjälkeenpidetään kolme taikka viisi messua, niin ettäkirkol-listenrukoilemisten harrastaja voipikirkoissa oleksia sydän-yöstä puolipäivään saakka. Viimeinen messu aamullapidetään klo 10, ja siihen taas tulevat esimies ja kaikkipapit poikkeuksetta. Niinkuin aamu- ja iltakirkossa, niinvarsinkin messussa ylistetään suurella hartaudella ja kun-nioituksella kuolleitten isäin javeljien sekäkaikkien luosta-rin hyväntekijäinmuistoa, joitten nimet ovat synodiikkaankirjoitetut. Näiden muistiaisten toimittaminen on hiero-monakkojen jaarvokkaimpien munkkien tehtävänä. Messunlopussa hieromonakko pyhällä vedellä pirskottaa ruoka-saleissa katetulta pöytiä, mutta keittiössä kaikki ruuat,

134

niin ikään leipomatuvassa pyhittää taikinan tai jauhot,jotka seuraavana päivänä ovat leivottavat. Viimeisenmessun jälkeen, yhteydessä aterian kanssa, suoritetaanjoka päivä pyhän leivän juhlakulkue. Kanonarha etu-nenässä, lukien kovalla äänellä 144 psalmia, kulkevat jär-jestään tuomiokirkosta ruokasaliin ensinnä laulukunta,sen jälkeen hieromonakko kantaen korkealla vadilla saas-tuttamattornan Neitsyt Maarian kunniaksi valmistettuasuurta rippileipää eli öylättiä, sitten esimies ja hänen peräs-sään veljeskunta päättäen tämän juhlallisen matkueen.Aterian alussa koko veljeskunta veisaa Herran rukouksen»Isä meidän», jonka jälkeen esimies tai hänen poissaolles-saan ensimmäinen hieromonakko siunaa ruuan ja juoman.Ennen syömään rupeamista kannetaan pikku palasiintaitettu puolisko rippileipää kaikkien veljien pöydille. Päi-välliseenkuuluu aina neljä eri ruokalajia, joiden joukossalihansyöntiaikana, arkipäivinä, suolattu turska on ensim-mäinen'—-joka ruoka äkkinäiselle ei maistu erittäin hyvältä,mutta merenrannikon asujamille on mitä mieluisin ja itseluojan osoittama syömisen ja terveyden pohja ja alku. Ke-sällä pyydetään merestä tarpeeksipaljon silakoita (seldejä),joista keitetään kalalientä; joulu- ja tammikuulla saadaanjään alta saitoja (? navaga); mutta saarten monilukuisetjärvet antavat aivan vähän kaloja, ja sentähden useamminkuin mikään muu näkyy veljesten pöydässä jauhoillasuu-rustettu keitto kuivatusta turskasta; päivällinen päättyypuurolla jamaidolla; juhlina myöskin annetaan vehnästä.Paastoruokana on sieniä, marjoja jahedelmiä, joita saarillakasvaa. Munkkien aterioimisessa on jonkinlaista juhlalli-suutta, joka koskee sydämeen ja mieleen. Ruokasali onNeitsyt Maarian taivaaseenastumisen tuomiokirkossa;kaikki sen seinät ja holvit ovat kaunistetut Vapahtajankärsimisiä, evankelisia autuuksia ja kunnianarvoisia isiäkuvaavilla suunnattoman suurilla maalauksilla; aina 400

135

munkkia japalvelevaa .veljeä istuu pitkien pöytäin ääreen;kaikkialla vallitsee syvä hiljaisuus, jossakuuluu ainoastaansaarnamiehen kaikuva ääni hänen selitellessään päivänpyhimyksen hyviätekoja tai sankaritöitätahi sulopuheisenJefrem Sirinän liikuttavia varoituksia, jotka kehoittavatkohtuullisuuteen ja katumukseen. Päivällisen loputtuatoimitetaan säädetyllä tavalla rippileivän kohotus pyhiävirsiä veisattaessa. Syötyään munkit taas hajaantuvateri työpaikkoihinsa. Viiniä ei munkeille koskaan annetapöydässä; ainoastaan juhlapäivinä sallitaan vanhimpainveljien nauttia viini-annos, jonka esimies on kellarissasiunannut; suurimpina juhlinatämmöinen kestitys tapah-tuu esimiehen huoneissa. Kylmä ilmanala, talven pituus,kosteat usvat, myrskyiset merituulet, suolainen ruoka jalakkaamaton työnteko, joka kovasti runtelee ruumista,puolustavat tarpeeksi tämmöistä ihmisen heikkoudelleosoitettua myöntyväisyyttä.

Klo 4 ip. pidetään peräkkäin kaksi varempaa ilta-hartautta; viimeiseen jumalanpalvelukseensoitetaan klo 6,mutta talvella klo 5, sittenkuin kaikki työ on loppunut, jasentähden siihen ottavat osaa kaikki päivällä työssä olleetmunkit ja pyhiinvaeltajat. Jumalanpalveluksen jälkeensyödään ruokasalissa illallinen, jossa on kolme ruokalajia,ja ennen salista lähtöä veljet kuuntelevat rukouksia levonajaksi. Jokainen jumalanpalvelus toimitetaan tarpeelli-sella hartaudella ilman vähintäkään kiirehtimistä, niin ettäarkipäivinäkinkaikkiinkirkonmenoihin kuluu 7—B tuntia.

Munkkien ohjesäännön, jonka muutamat luostaritsuorittavat kirkossa, lukee Solovetsin luostarissa samoinkuin Athos-vuorella kukin munkki sellissään. Siinä ottavatillallisiin rukouksiin osaa myöskin vuotuiset bohomoltsitja kesällä kaikki pyhiinvaeltajat. Paitsi kumarruksia jaharjoittelemista hiljaisessarukouksessa on jokainenmunkkija noviisi velvollinen jokapäivä lukemaan vissin määrän

136

kalisrneja ja muistorukouksen eläväin jakuolleitten veljienja sukulaistenkiitokseksi; muutamilla on myöskin tapanalukea joku luku evankeliumeista tai Apostolein teoistajaerinäisiäkirkkovirsiä. Sellirukousharjokusten lukumäärä,pituus ja aika riippuvat, rukoilijan hartauden mukaan,hänen rippi-isänsä tahdosta ja määräyksestä. ■ —

Kun munkkien jokapäiväiset hartaudenharjoituksetnäin on kerrottu, seuraa sitten johdannossa selitys luosta-rin viroista, ammateista ja töistä. Ylin virka on esimiehen(nastajaatelin), jota Pyhän Synodin valitsema arkkimand-riitti hoitaa. Hän on laumansa »isä, pää ja johtaja», jokarajattomalla vallalla määrää kaikesta ja jolle jokaisenmunkin tulee osoittaa ehdotonta kuuliaisuutta. Esimiehenviran jälkeen tulevat vara-esimiehen, kassan- eli talouden-hoitajan, kirkko-inspehtorin, aarteidenhoitajan ja rippi-isän virat, sitten muut alempain kirkonpalvelijain amma-tit. Paitsi näitä varsinaisesti kirkollisiavirkoja on olemassasuuri määrä muita toimia ja ammatteja. Niiden luettele-minen ottaa kirjassa 15 riviä, enkä siis tahdo sillä lukijoitavaivata, mainitsen vain, että siinä on jos minkä työnteki-jöitä, verkonkutojasta, veneenveistäjästä jakirvesmiehestäalkaen mekaanikkoihin, merikapteeneihin, kivenhiojiinja taidemaalareihin asti. Ja kutakin ammattia ei suinkaanyksi mies toimita; niin esim. suutareita ja räätäleitä oli(1873) 70 henkeä, meriväkeä 60 henkeä, kalamiehiä 40 hen-keä; pajassa on toisinaan 10 ahjoa työssä. Tämä moni-puolisuus luostarin työtoimissa juuri herättää vieraankummastusta. Ne kaksi höyrylaivaa esim., »Viera» ja »Na-deshda» (»Usko» ja »Toivo»), jotkakulkevat luostarin jaVie-nan väliä, ovat luostarin munkkien rakentamat, ja niitäkuljettavat yksistään munkit, kapteenista kajuuttavah-tiin asti! Semmoista laivamiehistöä kuin näitä pitkäpar-taisia munkkeja, joilla on hartioille valuvat hiukset, piip-palakki päässä- ja maahan asti ulottuva, kämmenenlevyi-

137

sellä nahkavyöllä uumilta kiinnitetty hameentapainenpuku yllään, ei monessa paikoin maailmaa saane nähdä.

Käsitöissä kuuluu sitten jatko kirjassa • —■ vallitseejumalinen tapa. Aina työn alussa käännytään rukouksellaJumalan puoleen, ja jos työ tehdään muitten seurassa,kääntyy sitten kukin vanhimman puoleen sanoen; »siunaa,isä», ja saatuaan vastaukseksi: »Jumala siunaa», tekeevarjeluksekseen ristinmerkin sekä ryhtyy työhön, jotarukous mielessään toimittaa, ikäänkuin Jumalan katsan-non alaisena ja hänen väkevällä johdollaan ja avullaan.

Siunatut ovat ne munkit - sanotaan johdannossalopuksi• jotka munkkisääntöjen mukaan, luopuen omastatahtomuksesta, täydellisellä nöyryydellä ja evankelisellaitsensäkieltämisellä kulkevat elämänsä polkua eteenpäinalituisessa työssä ja jokapäiväisissä rukouksissa. Kaikistamainetöistänsä he eivät odota mitään palkintoa maanpäällä. Munkki kuolee jakolme lyöntiäsuureen kelloonilmoittaa veljeksille kanssarukoilijan kuoleman; hänenjäännöksensä, käärittyinä mantteliin (munkkikaapuun?),kannetaan kirkkoon, jossa ennen sielumessua luetaanPsalttaria tai evankeliumeja, jos vainajalla on ollut papinarvo. Sielumessnn jälkeen, viimeisen suutelon saatuaan,kannetaankuollut kirkkomaalle ja lasketaan hautaan kaik-kien kirkonkellojen soidessa, joten ilmaistaan kirkon iloasiitä, ettävainaja, elämänjuoksunsa päätettyään, on men-nyt rauhan satamaan. Temppeliinpalattuaan jaennen hau-tajaisateriaa toimitettuaan viimeisen messun, esimies jakaikki munkit 12 kertaa lankeavat polvilleen rukoillen;»suo, Herra, nukkuneen palvelijasi hengelle rauha», jasamarukous ja polvilleenlankeaminen tulee jokaisen munkin40 päivänä uudistaa. Vainajan nimi kirjoitetaan kaikkiinkirkon synodhkkcihin iäti muistettavaksi, ja samoin jokai-nen veli sen panee muistikirjaansa selliohjesäännössäluettavaksi Kullekin haudalle pystytetään suuri puuristi.

138

johon pannaan ilmoitus, että vainaja syntymästään ainaloppuunsa asti kantoi ristiänsä, oli Jumalallisen Ristinkan-tajan vilpitön seuraaja ja siirtyi maallisesta elämästä lop-pumattomaan iankaikkisuuteen, kunastajansa ja Vapah-tajansa ansiotekoihin turvaten.

Onhan tämä kertomus Solovetsin munkkien elämästäsangen viehättävä? Että se pääsuunniltaan on todenperäi-nen, on aivan epäilemätöntä. Sydämen ajatukset noissaalituisissa rukouksissa ainoastaan Jumala tuntee, muttakaikki, minkä luostarissa näkee, todistaa, että työtä sielläpidetään kunniassa.

Niistä useasta kymmenestä elämäkerrasta, jotka kirjasisältää, tahdon tässä mainita ainoastaan yhden; isä Nuku-ttiin. Niille, jotka ovat lukeneet Dixonin useinmainitunkirjan, tämä nimi ei ole tuntematon, silläDixonkin puhuuNahumista, sanoo, että hän itsensäkieltämisessä oli täysiihme, ja ennustaa, että hänestä kerran tehdään Solovetsinpyhimys. Käyneekö ennustus toteen, sen tulevaisuus onosoittava, mutta luostarikirjan elämäkerta kyllä on niinylistävä, että ennustus ei näytä kovin uskaliaalta. MitäDixon ei kuitenkaan ole maininnut, mutta joka meidänsuomalaisten huomiota varsinkin kiinnittää mieheen, onse, että hän kansallisuudeltaan oh karjalainen. UkkoNahum syntyi v. 1777 »Kamenuoje oseron», s. o. Kivijär-ven1 kylässä samannimisen järven rannalla, »noin 300virstan päässä luostarista». Hänen vanhempansa, Pahomij(Paahkomie) ja Maura, olivat köyhiä kyläläisiä ja kuoli-

1 Tämännimisiä järviä on Karjalassa kaksi: toinen, isompi Kuh-moniemen rajalla Lentiiran kohdalla, toinen 4—5 penik. pohjoi-sempana Vuokin tienoilla. Jälkimmäisen rannalla on samannimi-nen kylä ja siitä neljänneksen verran pohjoisempana Paahko-mienvaaran kylä; tokko edellisen rannalla on samannimistäkylää, en varmaan tiedä. Nimi Paahkomienvaara näyttää Nahuminsynnyinpaikaksi kehoittavan ajattelemaan pohjoisempaa Kivijärveä.

139

vat äkkiä, niin ettäpoika aivan nuorena jäi orvoksi. Muuanvarakas sukulainen, nimeltä Nemtsliinkin (?), jolla oliarennilla merieläinten pyynti »Reboldskoin» satamassaSolovetsin saarella, otti pojan luokseen ja vei hänet kesällä1791 luostarisaareen. Täällä poika kesäkauden otti osaameripyyntiin, mutta syksyn tullen jäi luostariin, »viehätty-neenä luostarin kauneudesta ja hiljaisuudesta», eikä sieltäsen koommin enää lähtenyt. Pitkät ajat hän siellä tekikaikenlaista halvempaa työtä: oli meripyynnissä, harjoittivähän maanviljelystä, palveli nahkurintöissä tai toimittiluostarissa vähäisiä askareita, niinkuin halonhakkuuta,nuotankutomista j. n. e., mutta viimein hän noin 45-vuo-tiaana pääsi alempaan kirkonpalvelukseen ja sai kantaamunkkipukua. Isä Nahumin teki kuuluisaksi se erinomai-nen ankaruus, jolla hän hylkäsi maalliset mukavuudet jakuritti ruumistansa. »Hänen pukunsa oli niin huono, etteiedes kerjäläinen olisi hänen repaleitaan päällensä ottanut,jos olisi ne tien varrelta löytänyt; ei hän juonutviinaa, eiteetä, ei olutta, kahdesti päivässä vain kävi yhteisessäruokapöydässä ja jakeli silloin parhaat palat syörnätove-reilleen; sellissään, jonka hän viimein sai oman, hänelläoli vuoteena lauta ja päänaluksena halko.» Selityksentämmöiseen itsensä nöyryyttämiseen voipi löytää ainakinjonkunlaisen, jos muistelee, että hän erämaan viheliäisistämökeistä tuli suoraanluostarin huikaisevaanloistoon; omanhalpuuden tunne, jotavielävoitiin hänen karjalaisella syn-typerälläänsopivastikiihottaa, jäi välttämättävallitsevaksijuonteeksi hänen varmaan alkuansakin herkkätunteisessaluonteessaan. Kun hänen nimensä tuli tunnetuksi, alkoivatsekä ylhäiset että alhaiset käydä hänen puheillaan neuvoaja johdatusta pyytämässä, niin että hän syystä olisi saat-tanut ylpeillä, jos turhamielisyys olisi häntä vaivannut;mutta hän pysyi kuolemaansa asti samanlaisenakuin ainaennenkin, yhtä halpana ulkonaisesti, yhtä nöyränä sisälli-

140

sesti. Karjala, hänen syntymämaansa, ei mennyt hänenmielestään; kun Aunuksen piispa kävi häntä tervehti-mässä, kiitti hän häntä siitä, että Petroskoin pappissemi-naarissa oli ruvettu opettamaan suomeakin papiksi aiko-ville, ja kun luostariin saapui karjalaisia, jakeli hän heillehedelmiä, joita viljeli kasvitarhoissaan. ; , ; pif

Ukko Nahum pääsi tämän maailman vaivoista 76 vuo-den ikäisenä 22 p. kesäk. 1853. Koko veljeskunnan tahdonmukaan hänet haudattiin luostarin sisälle tuomiokirkonalttarin alle pyhän Sosiman viereen >— kunnia, jota osoite-taan ainoastaan arkkimandriiteille. Pyhiinvaeltajat ku-martavat ja rukoilevat joukoittain sen graniittikappaleenympärillä, joka osoittaa tämän maallisenkurjuuden aposto-lin viimeistä leposijaa.

V

Vienassa ja sieltä Kierettiin.

Niinkuin varemmin on mainittu, oli Solovetsin luostarimatkamme äärimmäinen pää, josta viimeistään olimmeaikoneet kotimatkalle kääntyä. Mutta jos lukija luulee,että kääntyminen nyt on tehty, kun luostarista on erottu,täytyy minun ilmoittaa, että hän erehtyy. Asianlaitanimittäin oli, että matka tänne saakka oli tullut vähintäänpuolta halvemmaksi kuin ensin olimme laskeneet ja sitä-paitsi tapahtunut joutuisammin kuin olimme luulleet, jakun siis oli säästynyt sekä aikaa että rahaa, heräsi meissähalu laajentaa matkaa vähän edemmäksi kuin alkuaan oli•ajateltu ja käydä katsomassa Arkangelinkin kaupunkiaVienajoen suussa. Täältä on vain yhden vuorokaudenmatkanii le paikoin, jossa nykyään pohjois-Venäjän etevin,kautta maailman tunnettu kauppakaupunki sijaitsee jajossa ennenaikaan suomensukuisten permalaisten valtakukoisti; nyt meillä on tilaisuus sielläkäydä, mutta jumalatietää, milloin vasta sellainen tilaisuus on tarjona; josemme nyt sitä käytä, tulemme ehkä ikämme sitä ajattele-mattomuuttamme katumaan, näin arvelimme. Jamietittyämme sinne tänne päätimme viimein kuin päätim-mekin lähteä matkalle, kun lisäksi olimme Jepifanoviltakuulleet, että Arkangelissa oli norjalainenhotelli, jostakie-len puolesta voisimme tulla toimeen. Vienaan siis lukijanyt saa meitä pikimmältään seurata.

142

Vienanmeri on laajempi kuin moni meikäläinen luulee.Kemijoen suusta länsirannalla Vienajoen suuhun vasta-päätä toisellapuolen merta tulee lähes 40 penifc. meritse,enemmänkuin 50 maitse. Luostarista on merimatka vähänlyhyempi. Höyrylaiva »Kemi», jossa Jepifanovin neuvostaolimme lähteneet kulkemaan, koska se muka oli luostari-höyryjä parempi, viipyi mutkalla luostarista Vienaan run-saasti 20 tuntia, lauvantai-illasta klo 6 sunnuntai-iltapäi-vään noin klo 3; se teki n 1/2 solmua, s. o. noin 17virstaatunnissa, joten matkan pituudeksi tulee noin 35 penik.»Kemi» oli Englannissa rakennettu, siipirattailla kulkeva,kooltansa kenties hiukan pienempi kuin Oulun jaPietarinväliäkulkevat höyrylaivat. Se oli sen puolesta mukavampikuin meidän höyryt, että hyttien makuusijat olivat laitetutei ainoastaan poikittain laivaa, niinkuin meillä, vaan myös-kin pitkittäin, joka jälkimmäinen järjestyson erinomaisenhyvä merikipnun taipuvaiselle, sillä silloinei tarvitse pelätä,että pää maatessa koskaan painuisi jalkoja alemmaksi,niinkuin meidän höyryjen makuupaikoilla tekee, jos laivavähänkään keikkuu, ja josta täytyy tulla kipeäksi. Meri-kipu olisi tällä matkalla muuten ollut tarjona ■—• usea sitälie sairastanutkin • sillä jo luostarista lähdettäessä tuulikova pohjanen, joka aika lailla hypitteli heti perässämmelähtevää pientä »Onegaa», ja kuta edemmäksi ennätettiin,sitä vankemmaksi kiihtyi tuuli, niin että yöllä oli ankaramyrsky. Minäkuitenkin jo hyvissä ajoin pakenin kanneltaalas hyttiin ja panin maata enkä tietänyt myrskystätaikka rnerikivusta sen enempää. Aamulla tuuli alkoituntuvasti hiljetä, vaikka merenkäynti vielä oli kova, jakun päivällä lähenimme matkan määrää, oli melkein tyyni.

Vienankaupunki eli lyhyesti vain Viena, s. o. Arkangeli,niinkuin meillä tavallisesti sanotaan, on rakennettu näilläpaikoin laajaksi merenlahdeksi levenevän Vienajoen (Dvi-nan) oikealle rannalle, noin 3 penik. lahden suusta ylöspäin.

143

Siinävoidaan helposti erottaakaksi erikaupunginosaa: var-sinainen kaupunki ylempänä joella ja satamakaupunki,»Solombala»; ainoastaan jälkimmäisen kohdalle uivatsuuremmat laivat. Solombala saattaa olla paria virstaapitkä, varsinainen kaupunki neljää, jakun välissä on jokuvirsta harvaan asuttua alaa, tulee koko Vienan pituudeksipäästä päähän ainakin 7 virstaa. Kun asukasluku ei oleenempääkuin noin 25,000 henkeä, on arvattava, ettei näinpitkä kaupunki voi olla erittäin leveä; leveys onkin keski-määrin vain 3 tai 5 kaupungin korttelia. Talot ovat enim-mäkseen puusta rakennetut samaan tapaan kuin Kemissä,vaikka varakkaamman näköisiä rakennuksia on enemmän;kivirakennuksia ei satamakaupungissa ollut kuin muuankirkko, sotaväen kasarmit ja lääninvankila, mutta varsi-naisessa kaupungissa niitä näkyi runsaammin. Esplauaa-deja ja puistoja oli molemmissa, mutta etenkin varsinai-sessa kaupungissa niiden määrä oli suuri. Mikä aluksi etu-päässä veti huomiota puoleensa, olikirkkojen paljous, joitaluimme tusinamäärän; niiden joukossa oli saksalainen,puolalainen ja Solombalassa englantilainen kirkko. Solom-bala muuten ei ole mannermaalla, vaan suurella saarella,jonka erottaa manteresta puolta tai täyttä virstaa - enmuistakumpaa, vaikka askelten mukaan luin leveä joki-haara; sen poikki vie ponttonisilta, jokatalveksi aina ote-taan pois. Keväisin kuuluu saari enimmäkseen olevanveden vallassa. Paitsi maata myöten pääsi saaresta varsi-naiseen kaupunkiin kulkemaan pitkin jokeakin pienessähöyryveneessä, mutta kun sillä ei ollut määrätyltä tulo- jalähtöaikoja, oh mukavampi kulkea maitse joko jalkaisintaiajurilla. Viimeksimainittua kulkutapaa laivain kapteenitnäyttivät enimmäkseen käyttävän.

Se talo, jossa me asuimme, oli Solombalan alapäässä,rantakadun varrella. Sen omistaja oli nuori norjalainennimeltäHansen, joka naimisen kautta oli tullut talon isän-

144

näksi. Itse hän ei kuitenkaan täällä asunut, vaan eli vai-monsa kanssa varsinaisessa kaupungissa, jossa piti saksa-laistaklubia, jahoidattitaloansa Solombalassa vanhemmallaveljellänsä sekä äidillänsä, joka vuosi pari takaperin oliNorjasta muuttanut lastensa luo Vienaan. Taloa nimitet-tiin muhkeastikyllä »hotelliksi» (gotel Gansen), jokakuiten-kin rakennuksen pienuuteen javanhuuteen katsoen tuntuipikemmin korunimeltä. Yläkerran kolmesta tai neljästähuoneesta annettiin meille suurin, ja hinnaksi sovittiini rupla 20 kop. hengeltä vuorokaudessa, siihen luettunakaikki. Tämä hinta, Suomen rahassa kolme markkaa, tun-tui meistä hyvinkin halvalta, vaikka jälestäpäin eräs toinenvuokralainen ilmoitti asuvansa x ruplasta ja arveli, ettämekin tinkimällä olisimme päässeet samalla.

Olomme Vienassa kesti yhteensä viisi päivää, jonkaajan kuluessa hyvin kerkesimmekin oppia tuntemaankau-pungin, sikäli kuin saattoi kysymykseen tulla. Solombalaoli pian katsottu, koska siinä ei ollut mitään erittäin katsel-tavaa. Rantakadulla oli joka toisen talon seinällä englan-nin- javenäjänkielinen ilmoitus kaikenlaisten laivantarpei-den myynnistä; toisen pitkänkadun varrella oli muun tava-ran kauppoja; hyvin tiheässä muitten välissä oli luettavanailmoitus »pradaasha lutshih vadok» eli parasten viinainkauppa, jokasamalla lienee merkinnytkapakkaa. Kaikissaikkunoissa oli kukkia. Varsinaisessa kaupungissa oli hiu-kan enemmän katselemista. Siellä kävimme tuomiokir-kossa, joka on olevinaanhyvinkinkorea, mutta Solovetsinkirkkoihin verraten ei ole mitään; kauneinta siinä onrauta-aitaus sen ympärillä. Sen porstuassa säilytetään kolmearuotsalaista tykkiä, jotkaPietari Suuri vei saaliikseen ruot-salaisilta isonvihan aikana; sisällä kirkossa on niin ikäänkaksi ruotsalaista lippua. Puuristi, jonkaPietari omakäti-sesti teki, kun myrskyn käsistä Vienanmereltä pääsi hen-gissä maihin, seisoo kirkossa seinää vasten. Niiden kirkon

145

kalleuksien joukossa, jotka lukkari vai mikähän lie ollutmeille näytti, oli esim. mitra (piispan hiippa), jonka hän sa-noi maksavan 8,000 ruplaa, piplia, jokapaksujen kansionsatähden painoi 2 puutaa (4leiviskää) -—-jos sanon, että kan-net olivat kullasta, taidan valehdella —y. m. y. m. Sittenkävimme museossa, joka olipienenlainen, niin että mahtuikahteen huoneeseen. Siihen oli Venäjän pohjoisosistakeräilty kaikenlaisia esineitä ja esineiden kuvia, joitahuvikseen katseli; semmoiset kokoelmat olisivat hyvinpaikallaan meidänkin maan kaupungeissa. Myöskin pis-täysimme jo mainitussa saksalaisessa klubissa, jonka suurisali veti vertoja Helsingin Seurahuoneen salille, hähellämuseota joenrannalla on matala, liiterintapainen rakennus,jonka etupuolella luettava kirjoitus (»dvorets Petra I:a»)ilmoittaa, että se on ollut Pietari Suuren asunto. Kaupunginyläpäässä on teatterihuone, muistaakseni kivestä. Siinävalitettavasti emme tulleet käyneiksi, vaikka eräs teatteri-seurue paraikaa siinä antoi näytäntöjä; eräänä iltanakyllätuumailimme lähtöä, mutta silloinsaimme luoksemme muu-taman nuoren saksalaisen, johon olimme höyrylaivassatutustuneet, janiin ei sinä iltana tullut lähtöä eikä muinailtoina enää sopinut. Muutamalla torilla keskellä kaupun-kia on runoilija I/omanosovin kuvapatsas.

Se mikä Vienassa kuitenkin kiinnittää huomion etu-päässä puoleensa, on tietysti joki ja sitä pitkin kulkevakauppaliike. Joen leveys kaupungin kohdalla on ainakinneljännes, mutta kenties kaksikin, niin että toinen rantavain epäselvästisiintää. Virta ei arvattavasti olekovinkova,mutta kuitenkin siksi väkevä, että esim. tukkilautat senvoimastakulkevat eteenpäin. Paitsi näitä lauttoja, jotkakaupungin sivutse lasketaan Solombalan alapuolella ole-vaan saareen, jossa on suuri joukko höyrysahoja (ja jonkaMaimaksin kanava erottaa Solombalan saaresta), tuleeVienaa alas toisenlaisia lauttoja eli parkkeja, joissaon syltä10 Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa.

146

korkeat hirsiseinät jahiemankalteva katto; ne ovat liikku-vien linnain kaltaisia, janiissä tuodaan jauhoja, talia, hamp-pua ynnä muuta tavaraa. Ne lasketaan jonkun laivankupeelle, jakun ovat siihen tyhjentäneet sisustansa, myy-dään ne polkuhinnasta kaupunkilaisille. Venekulkua eijoella paljon näkynyt, mutta matalakulkuisen ratashöyry-laivan, oudon katsella, näimmekerran lähtevän jokeaylös-päin; kuinka kauas tuo sitten kulkenee, kaivoja oli joellatullessamme noin 70—80, niiden joukossa lähes kym-menkunta suurta, arvatenkin englantilaista höyryä eli»tamppia» (dampfer), niinkuin ystävämme Jepifanovsanoi; mutta lähtiessämme luimme lähes 200 purjetta.Solombalan möljä on samalla tavoin hirsistä rakennettukuin salmen möljät Oulussa; varsinaisessa Vienassa eimuuta möljää ole kuin joen rannat paitsi laiturit val-kamäpaikoissä. Solombalan möljässä oli tullessamme 30laivaa, mutta lähtiessämme 70; noin kolmas osa niistä olinorjalaisia.

Viena on perivenäläinen kaupunki. Karjalaisia sielläei ole kuin joku ainoa sotaväessä ja jokukauppa-asioissasattumaltakulkeva—karjalaiset ylimalkaan eivät Vienassatee kauppaa. Maaseudun harvalukuiset kylät ovat nekinjokovenäläisiä tai pohjan puolella samojedilaisia; karjalai-sia ei ole eikä Europaeuksen mukaan ole koskaan ollutkaan.Kemin kaupunki kyllä ensi silmäykseltänäyttääyhtä venä-läiseltä kuin Viena, mutta siellä sentään aina voipi suomenkieltä osaavia löytää ilman isoja hakemisia; toisin on Vie-nassa, ja molempain välillä on siis sen puolesta suuri ero-tus. Muutamia samojedeja saimme nähdä. JuuriHanse-nin hotelliin tullessamme oli portilla pari kolme mustatuk-kaista, turkkirepaleisiin puettua lasta, joihin viitatenajurimme sanoi: samojedeja. Vanhin niistä lähestyi meitäja sanoi omalla kielellänsä muutaman sanan, jolla hänluultavasti pyysi jotakin. Olihan niille lantti kullekin

147

annettava, kun muka sukulaisia olivat, ja siitä nousiiloinen hälinä heidän joukossaan.

Venäläisten kielitaidosta on Suomessa se ajatus jotenkinyleinen, että jokainen sivistyneeksi sanottava venäläinenosaa joko ranskaa tai saksaa. Tämä ajatus tuskin sentäänon suunnilleenkaan oikea. Solovetsin munkkien heikostakielitaidosta olen jo maininnut, ja heidänhän kuitenkinpitäisi olla jonkunlaisia sivistyksen kannattajia; matkallaVienaan ja Vienassa sain uusia todistuksia erehdyksestäni.Kun ennen luostarista lähtöä menimme höyrylaivan saliinsyömään, istui siellä kannua kallistellen muuan munkki,jonka kuulimme olevan luostarihöyryn kapteenin, ja erästoinen herra, jolla oli musta, vaikka jo harmahtava huuli-ja leukaparta sekä kultasankaiset silmälasit ja jota meilläolisi heti sanottu oppineeksi maisteriksi. Miehet olivatiloisella tuulella, ja munkkikapteeni kääntyi kohta meidänpuoleemme pitkällä ja luultavasti hyvinkin lystilliselläpuheella,koska hän näytti erinomaisen ihastuneelta, muttame emme ymmärtäneet »ni sloova», kun hän puhui niinnopeasti. Hänen kumppalinsa silloin yritti ruveta asiaasaksaksi ja ranskaksi selittämään, ja se kyllä näkyi, ettähänellä joskus oli niiden kielten oppikirja ollut kädessä,mutta tolkkua ei tullut puheesta mitään. Tämä mies olikin,kuulimme jälestäpäin, koulumaisten, ja olisi häneltä siissopinut odottaa vähän enemmänkielitaitoa, varsinkin kunhän tahtoi taidollansa kerskailla, sikäli kuin huomasimme.(Kenties sentään tämä taito oli aikanaan ollut parempi,mutta sittenhuoliin haihtunut, sillähän oli 10 vuotta elänytmaanpakolaisuuteen tuomittuna Onegassa ja vasta tänäkesänä saanut luvan esteettömästi liikkua Arkangelin lää-nin alueella, jota lupaa hän nyt käytti Vienassa käydäk-seen.) Että laivan kapteeni ei osannut vieraita kieliä, olenjo maininnut, ja hänkin oli sentään merikoulun opettaja.Sama kielitaidon puute tuli esiin Vienassa. Solombalasta

148

kuljin kerran pikkuhöyryssä yläkaupunkiin nuoren mie-hen kanssa, joka oli Vienasta syntyisin, mutta asuiPietarissa. Hän oli sivistynyt mies, niinkuin pu-heensa nihilisteistä, virkakuntain tuomiovallasta, luosta-reista y. m. osoittivat, mutta ranskaa ja saksaa, joitakumpaakin minun oli keskustelussa pakko käyttääapuna, hän ei ymmärtänyt ollenkaan, ei edes tavallisim-pia sanoja. Toista olisi sentään nuorelta pietarilaiseltaodottanut.

Vielä mainittakoon Vienasta, että lapset siellä olivaterittäin ahkeria kerjäämään, tehden pitkät matkat seu-raa huudellen: »käptin, käptin, daitte mnje kapeitshiku»,s. o. kapteeni, antakaa mullepikku lantti; kaikki ulkolaisetherrasmiehet kun näet siellä ovat laivankapteeneja, niinmekin kävimme semmoisista. Aikaihmisiä emme huoman-neetkerjäämässä, mutta heilläkuului olevan tapana ryöstä-mällä viedä toisen omaisuutta, Edellämainitulla asumatto-malla taipaleella molempain kaupunginosani välillä onkolme siltaa, ja keskimmäisestä kertoi meillä käydessäänse nuori saksalainen, johon olimme laivassa tutustuneet,että siinä pimeän aikana syksyllä jokayö koetetaan tehdäryöstöjä; siltaa sentähden sanotaankin «vaaralliseksi sil-laksi». Eräältä oululaiselta, joka merimatkalla oli käynytVienassa, jolloinheidän laivansa oli ollnt Maimaksin kana-vassa (luoteeseen Solombalasta), olen myöskinkunllnt, ettäjoka yö sinä parin viikon aikana, minkä he siellä viipyivät,hätyytettiin kaupungista palaavaa meriväkeä sillä parinvirstan pituisella, myöskin autiolla taipaleella, jokaon So-lombalan jakanavan välissä. Turvallisuuden tila ei siis näyolevan aivan tyydyttävällä kannalla Vienassa. Kunkysyimme tuolta saksalaiselta, eivätkö poliisit ryhdy väki-valtaa estämään, hän hymyillen vastasi; »Ne ne parhaitaovatkin.» Ne poliisit, jotka itse näimme, olivatkin kyllähirtehisen näköisiä

149

Sen vuoksi että isäntäväkemme, herrasväki Hansen,meitä hyvin ymmärsi ja että he olivat siivoja ja varsinystävällisiä ihmisiä, kului aikamme Vienassa verrattainhauskasti, varsinkin kun kanssamme talossa asui eräs Vie-naan konttoripaikkaa hakemaan tullut nuori norjalainenKolstad, joka aina oli valmis pakinaan ja seurusteluun.Koska sentään matkallamme tänne ei ollut ollut varsinaistatarkoitusta paitsi uteliaisuuden tyydyttämistä, jatämä olijotenkin äkkiä tapahtunut, aloimme vähitellen yhä enem-män odottaa sitäpäivää, heinäkuun iB;tta, jollointaas pääs-täisiin liikkeelle lähtemään, jakun se oli koittanut, astuimmekeventynein mielin »Kemin» kannelle Karjalaan takaisinkääntyäksemme. Kolstad, jonka tuumat Vienassa eivätolleet onnistuneet, oli päivää ennen lähtenyt kauppalai-vassa Englantiin, sieltä onneansa etsimään.

»Kemin» lähtöpaikka oli ylhäällä varsinaisessa kaupun-gissa, ja sinne meidät kuljetti vienalainen issikka jyskytte-levissä ajopeleissään, kiskaisten siitä hyvästä x r. 20 kop.Taisi tuota tulla 4-—5 virstan matka. Ennenkuin höyrylähti kulkemaan, tuli muuan poliisi kohteliaasti kysymäännimiömme, jotkakirjoitti muistiin. Passeja ei tiedusteltu.

Viimeinen, jonka kättä Vienasta erotessamme puris-timme, oli Jepifanov. Hän oli luultavasti tullut »Kemin»lähtöä katsomaan ainoastaan saadakseen sanoa meille jää-hyväiset. Me olimme yhdessä hänen kanssaan tulleet »Ke-missä» Vienaan jausean kerran Vienassakin olleet yksissä.Niinkuin jo ennen olen maininnut, sovimme hyvin yhteen,sillä toimellisuutensa ohessa hän osoitti semmoista hyvän-tahtoisuutta ja sydämellisyyttä, jota ainoastaan luonnonhelmassa elävä karjalainen pystyy osoittamaan. Kun mat-kalla Vienaan vähän pahasti voiden aamusellakuljin laivankannella ja keulan puoleen tullessani tapasin Jepifanovinparaikaa ruokailemassa, hän kohta minulle tarjosi mukalääkkeeksi kalakukkoansa, joka oli hiukan suolaista, ja

150

lausui äänellä, jota meikäläinen ei voisi jäljitellä; »Syö sie,syö syö syö syö kaikki!» Ainoastaan yhdessä asiassaeivät ajatuksemmekäyneet aivanyksiin, jase oli kielikysy-myksessä. Kttä hän karjalan kieltä, s. o. suomea, olisipitänyt itsessään mitenkään halpana, olisi väärin sanottu,mutta venäjän rinnalle sitä ei voinut ajatellakaan asetetta-vaksi. »Mitäs minä karjalan kielellä teen, mihin sillä pää-sen», oli hänen väitteensä. Hän katsoi asiaa käytännölli-seltä kannalta, ja hänen mietteensä kulkivat sentähden ihansamaa suuntaa kuin esim. Oulun kauppamiesten ja meri-kapteenien, sillä luonnollisella erotuksella, että samallesijalle, jolle he panevat ruotsin, hän pani venäjän. Ettääidinkieli on toinen asia, vieraiden kielten taito toinen, jaettä äidinkielen rinnalle ei kelpaa yksikään vieras kieli, joskuinka hyödyllinen, sitä hän ei ollut tullut ajatelleeksi.Mutta sopiko häntä siitä kovin ankarasti nuhdella? Eivät-hän meidänkään liikemiehetvielä jaksatätä erotusta tehdä,vaikka heiltä paljoa paremmalla syyllä voisi sitä vaatia.Välimme eivät siis tästä eriävästä katsantotavasta olleetmitenkään kylmenneet eli rikkuneet, ja hyvinä ystävinäsiis erosimme toisistamme, niinkuin luulen, molemmin-puolisella kaipauksella.

Paluumatkasta Solovetsiin ei ole paljon kertomista.Ilma oli ensi päivänä kaunis, tuuli tosin vastainen, muttaniin heikko, että sitä tuskin huomasikaan, niin kauan kuinjokea kuljettiin alas, jota kestää 3—4 penik. Purjelaivojatuli ehtimiseenvastaan. Aavalla merellä alkoi tuuli parem-min tuntua jakiihtyi illempana yhä kovemmaksi, niin ettäyöllä ja seuraavana päivänä taas oli täysi myrsky. Useatmatkustajat sairastivat merikipua. Kun toisena päivänä

151

olimme Hanhisaaren tasalla, peitti meren niin sakea usma,että tuskin saattoi nähdä kivenheiton päähän. Kapteeni,jolle ainoastaan yksi Norjassa käynyt matkustaja tekilaivankannella seuraa, osoitti kuitenkin tarkasti kaikkitunnuspaikat, joitten ohi muka kuljettiin. Hän oh hyvinpienikasvuinen, mustaverinen mies jakäyttäytyi merkilli-sen hiljaisesti, niin että komentoa tuskin kuului koskaan,mutta virkansa hän ymmärtääkseni hoiti hyvästi ja saattoitarvittaissa näyttää myöskin lujuutta. Niinpä menomat-kalla Vienaan joen suussa souti vastaamme vene, jossamuuan korkeahko upseeri istui, mutta häntä ei otettu lai-vaan, vaikka vene jo oli aivan vieressämme, silläkapteeniaoli kielletty matkalla pysäyttämästä laivaa, luostarinsatamaan tulimme vasta puolenpäivän jälkeen, niin ettätämä matka oli kestänyt vähän kauemmin kuin meno-matka, eli noin 25—26 tuntia.

Luostarissa viivyttiin moniaita tunteja, jolla välinsöimme sillä tuo kova merenkäynti oli estänyt mitäännauttimasta - jakävimme herra Goebelin luona, jokayhäoli luostarissa. Hän oli hyvin tyytyväinen oloonsa sielläjanäytti meille aika kokoelman lintujen munia, joita hänarkkimandriitin nimenomaisella luvalla oli saanut saareltakerätä; valitti kuitenkin, että ampuminen oli kielletty,joten hän ei voinut viedä mitään täytetyttä lintuja muas-saan. Luostarista puhuttaessa hän m. m. myöskin mainitsi,että hänen ja arkkimandriitin välillä oli tullut puhettanoista eriskummaisista maalauksista kirkkogalleriassa,joista jo olen kertonut. Hänen muistutuksensa, että neolivat joutavia ja tarpeettomia, oli arkkimandriitti hetimyöntänyt oikeaksi, mutta oli arvellut, ettäyhteinen kansaniitäkernaasti katselee, jonka tähden niitä ei hävitetä.

Maatapanon aikana sanottiin luostarille hyvästit jalähdettiin kulkemaan Kemiä kohti. Me asetuimme kohtalevolle, enkä siis tiedä kumpaa puolta Kusovoin saarta nyt

152

kuljettiin, mutta luultavasti pohjoista. Heti sydänyön jäl-keen meidät herätti kova melu, ja arvelimme siis oltayanperillä, mutta kun kannelle noustuamme havaitsimme lä-hellä olevalla saarella korkeapiippuisen rakennuksen, hok-sasimme, että oltiin vielä penikulman päässä Kemistä,häivämme kupeella oli toinen, pienempi höyry, »Onega»,johon »Kemin» lastia, jauhomattoja, ruvettiin lossaamaan;»Kemi» näet ei uinut kaupunkiin asti. Hetken aikaa los-sausta katseltuamme aloimme pitkästyä odottamiseen,varsinkin kun yö oli erittäin kylmä, jakuntiedusteltuammesaimme kuulla, että lossausta kestäisi ainakin 2-—3 tun-tia, kysyimme muutamilta vaimonpuolilta, jotka istuivateräässä »Kemin» perään ilmestyneessä veneessä, tokkoheidän kanssaan voisimme jo varemmiupäästä kaupunkiin,johon he heti vastasivat myöntävästi. Noudimme. siishytistä kapineemme, sanoimme kapteenille jäähyväisetja hankkiusimme astumaan veneeseen. Samassa muuannuori mies, jota emme ennen olleet havainneet, kääntyypuoleemme ja ilmoittaa olevansa veneen haltija; häneltäsiis oli lupa uudestaan kysyttävä, jonka hän, vaihtaenpuheensa suomeksi, kernaasti antoikin. Vene oli näetystävä Mäkushkinin, ja mies tunsi meidät viime käynnil-tämme kaupungissa, vaikka me emme muistaneet näh-neemme häntä, hähtöä ei kuitenkaan tapahtunut, ennen-kuin eräs univormuun puettu tullivirkamies oli tullutveneeseen alas. Hänhän se vasta oikea isäntä oli, jaluvan-pyyntiimme oli siis kolmas kerta tehtävä; hän suostui siihenhymyillen, ikäänkuin turhaan olisimme luonnollista asiaapyytäneet. • Tämän olen kertonut näytteeksi siitä, milläalkuperäisellä kannalla olot Vienanmeren länsirannallaovat; Oulussa varmaan ei isännän luvatta otettaisi vieraitaveneisiin.

Kemissä saimme viipyä iltapäivään asti, sillä vasta sil-loin »Onega» oli valmis lähtemään. Me olimme näetpäättä-

153

neet ei palata ylös Kemijokea, jota olimme tulleet, vaanmeritse ensin kulkea Kierettiin Kannanlahden suuhun jasieltä vasta poiketakotiapäin, jottatulisimme laajemmaltinäkemään Karjalaa. Tämä viipymys oli erään seikantähden meille varsin hyödyllinen. Luostarissa olimmeMäkushkinin veljelle jyskyjärveläiselle jättäneet liina-vaatteitamme vietäväksi Kemiin pestäväksi, mutta kunniitä nyt kävimme perimässä, eivät ne vielä olleet valmiit,vaikka viikko oli kulunut, vaan olivat muka edelleen muu-taman pesijän luona. Usean muistutuksen jälkeen neviimein ilmoitettiin tuoduiksi, mutta silittämättöminä,jonka vuoksi emäntämme täytyi itse pyhäpäivänä ryh-tyä niitä silittelemään. Mitä perää kaikissa näissä ilmoi-tuksissa oli, en tiedä, mutta erityistä toimeliaisuutta eitalonväki mielestämme tässä asiassa ollut osoittanut. Vii-mein kuitenkin vaatteet puolenpäivän korvissa olivatvalmiit.

Ukko Mäkushkin muuten otti naukun ja siveli par-taansa yhtä tyytyväisenä kuin ennenkin, ja emäntä lait-toi hiljaisuudessaan myöskin yhtä hyvänmakuista sekäruokaa että kahvia ja teetä kuin edellisellä kerralla, niinettä sen puolesta ei ollut muuta kuin hyvää talostasanottavaa.

»Onega» ei ollut aivan kaupungin rannassa, vaan kappa-leen matkan päässä, niin että siihen oli kuljettava isän-tämme veneellä. Se oli paljoa pienempi laiva kuin »Kemi»;siinä oli ainoastaan kaksi taikka tarkkaan ottaen vain yksixratkustajahytti, jossaoli neljä makuusijaa, jakun suuressasluupissa tuli koko joukko matkustajia lisää, rupesi meitäarveluttamaan, mitenkaikki voitaisiin tulla toimeen. Huo-lemme kuitenkin haihtui, kun kappaleen matkaa oli kul-jettu ennenmainitun höyrysahan luo, sillä siellä oli »Kemi»odottamassa ja suurin osa »Onegan» herrasmatkustajiasiirtyi siihen, niin että paitsi meitä jäi jälelle ainoastaan

154

muuan keski-ikäinen mies, joku viinakontrollööri tai veron-kantaja, ja hänen puolikasvuinen tyttärensä juuri niinmonta kuin hytissä saattoi olla. Hetimiten sitten lähdettiin,noin klo 5 ip., kulkemaan kumpikin taipaleellensa, »Kemi»etelään päin Onegan kaupunkiin, »Onega» pohjoiseen Kie-rettiä kohti.

Ilma oli kolkonlainen, mutta saarten suojassa matkus-tettiin maatapanon aikaan asti. Yön nukuimme levollisesti,mutta aamulla riehui mitä ilkein luoteismyrsky, niin ettäpieni aluksemme hyppeli kuin kaarnanpalanen vaahto-päisten aaltojen vallassa. Kannella ei voinut ollenkaanliikkua, kaivan muut matkustajat olivat kaikki ruumassakannen alla, jostakuului merikipua sairastavain voivotuk-sia. Sairas oli meilläkin hytissä, nim. vastamainittu tyttö,joka ei päivän pitkään muuta tehnyt kuin antoi ylen, niinettä lopulta olimme aivan kummissamme; kuitenkin hänkesti tuskansa ihmeteltävällä kärsivällisyydellä. Kemistäluetaan Kierettiin 18 1/2 penikulmaa, ja tällä matkallasaimme ponnistella runsaan vuorokauden, niin että. vastamaanantaina 21 p. heinäk. klo 5 illalla tulimme Kieretinlahdelmaan.

Loppupuoli matkaa kului kuitenkin helpommin, kunpäästiin maan ja saarten suojaan. Erittäin suloiseltatuntuitämmöisen myrskyn perästä kulku pitkän jakaltaisen sal-men, »Kaitasalmen», kautta, juuri ennenkuin perillä oltiin.Oikealle tulevan saaren nimeä en muista; Inbergin kar-tan mukaan se voisi olla Uunisaari, mutta karjalaiset,jotka seuraavana päivänä meitä saattoivat, nimittivätsitä joko Palo- tai Hevossaareksi. Salmen yläpäästä au-keni vasemmalle päin pieni lahdelma, jonka pohjassaKieretin kauppala näkyi. »Onega» jäi nytkin vuorovedentakia lahdelman suuhun, ja laivan jollalla viina-kontrollööri tyttärineen sekä meidät soudettiin kaup-palan rantaan.

Piletin hintaa Kemistä Kierettiin en muista tarkkaan,2 1/2 ruplan paikkeilla se oli. Vienasta Solovetsiin hintakeulahytissä oli 3 r. 25 k. hengeltä, ja Vienasta Kemiin3 r. 70 k. huostarihöyryissä kuului hinta pyhiinvaelta-jilta olevan yksi rupla Vienasta luostariin.

155

VI.

Kieretistä Uhtuan kautta kotiin.

Jo edellisessä olen silloin tällöin tehnyt muistutuksiaInbergin karttaa vastaan, että paikkain asema ei siinä oleoikein osoitettu. Paluumatkalla Kieretistä rajalle näitämuistutuksia täytyy myötäänsä tehdä, sillä tuskin ainoa-kaan paikka on ihan oikein merkitty. Kuitenkin kiiruhdanlisäämään, ettätätä en suinkaanlausu hra I;iä moittiakseni,koska tietääkseni hänelläKarjalan kartallepanossa on ollutohjeenaan vain virheellisiä venäläisiä karttoja; ja toiseltapuolen hänen kartastansa aina sentään on arvokasta apua,kun paikat ovat sekä oikein nimitetyt että sangen tyystinmerkityt (niin että ani harva on jäänyt pois), jos kohtaasema on vain suunnilleen sattunut.

Kieretin kauppala eli kylä ei, niinkuinkartta osoittaa,ole Kannanlahden suusta länteen tunkevan syvän meren-lahden rannalla, vaan etelämpänä pienen lahdelman poh-jassa, johonKierettijoki vähäisen kosken kautta purkaavetensä. Kauppalassa on satamäärä taloja, jotkakoskeltaulottuvat itäänpäin pitkin lahdelman pohjoisrantaa noinkivenheiton matkan. Kaareva katu kulkee niiden halki.Talot olivat tavallisia venäläisiä hirsirakennuksia. Ainoas-taan kylän länsipäässä oli meidän tapaan rakennettu talo,kaksikerroksinen, laudoitettu ja valkeaksi maalattu, etu-sivulla toistakymmentä ikkunaa kummassakin kerroksessa

itäänpäin kauppalaa kohti jasen edustalla pieni ryytimaa,lännenpuolisissa sivurakennuksissa oli seitsemän ikkunaarinnakkain. Jälkimmäiset muistan tarkemmin siksi, ettäasuimme niitävastapäätä. Talon omistaja oli upporikkaaksisanottu kauppias Feodor Vasiijevitsh, karjalaisten keskenlyhyesti nimitetty Huotariksi, joka lienee väännös Feodo-rista.

Vaivalloisen merimatkan perästä, jolla olimme nähneetsekä vilua että nälkää, tuntui todelliselta nautinnolta,kun aluksi saimme lämmitellä jäseniämme loimottavantulennoksen edessä majatalossamme, joka oli jonkunlainenvarakestikievari kauppalassa. Ruuan saannin puolesta oliensin hiukan hankaluutta, kun emäntä oli venakko, muttasiitäkin kohta selvittiin, kun avuksemme ilmestyi-muuanvenäjää osaava karjalainen, joka kuultuaan, että »ruotsin»miehiä oli laivassa saapunut kylään, itsestään tuli maja-taloon. Hän, tämä Suomenkansan ensimmäinen edustaja,jonkatäällä tapasimme, oli vanha ukkorassu, puettu kar-keaan säkkikangastakkiin, jonka alta rinnan kohdaltanäkyi hurstipaita; päähineenä oli ikäloppu lammasnahka-lakki. Hän oli nimeltään Maksima, Maksima Soavanen,kotoisin Uudestakylästä, joka tulee Kieretistä 4 penik.länteen. Hänen kanssaan pian syntyi puhe matkan jatka-misesta sisämaahan, ja hän arveli meille parhaaksi kulkeaUudenkylän kautta, johon ensin olisi venematkaa 3 penik.vastamainitun syvän lahden pohjaan, sitten vähän jatka-ja lopuksi taas venematkaa Kierettijokea ylös. Tämäkieltämättä olikin paras tie, ja suunnasta siis äkkiä sovit-tiin. Nyt tuli ensikerta matkallamme kysymys siitä, olikomeillä »podoroshnajaa» eli »otkriiti-listaa», s. o. kuvernöörintai ministerin antamaa paperia, joka oikeuttaakulkemaanhollikyydillä. Maksimalla ei näet ollut venettä, kestikieva-rissa ei myöskään (isäntä taisi olla matkalla jossain), jaM. selitti, että semmoinenpaperi pitäisi olla, jos mielipanna

158

kestikievaritalon velvollisuudeksi hankkia meillä venettä.Tietysti totuuden mukaan vastasimme, ettei meillä sellaistaasiakirjaa ollut, ja M. sai siis toimekseen hankkia sekä ve-neen että myöskin soutukumppalit, joita arveli saavansa,koska hänen kyläläisiään oli kauppalassa paraikaa. Sittenkun turhaan olimme ukolle tarjonneet teetä, jota hän eisanonut juovansa, hän lähti ulos toimellensa. Myöhemminillalla tapasimme kadulla toisen uusikyläläisen, nimeltäKirilä (Tervanen), jokaoli vähän varakkaamman näköinenkuin vanha Maksima ja hiukan estettyänsä lupasi 90kopee-kasta lähteä huomispäivänä meitä saattamaan - Maksi-majla ei ollut tarkkaa vaatimusta, hän sai sitten 60 tai 70kop. Vene oli heidän hankittava mistä hinnasta saivat(se sitten maksoi 70 kop.) ja niin ikään kolmas soutaja,ja päätettiin, että he jo aamulla varhain, tuossa s'.n seu-dussa, tulisivat meitä noutamaan, niin että ennätettäisiintuon syvän lahden pohjaan semmoiseen aikaan, jolloinolisinousuvesi ja vene siis juoksisiperille asti.

Tuota Maksimaa sanoin Suomen kansan täkäläiseksiedustajaksi, ja semmoinen hän kaikessa viattomuudessaanolikin. Puhellessamme tahdoin saada selville, ymmärsiköhän venäläisten ja karjalaisten välillä tehdä erotusta, jatein hänelle siis kysymyksen, jonka eri sanoja en enäämuista, mutta jonka koetin esittää niin, että en panisivastausta hänen suuhunsa. Hänen vastauksensa onmuistikirjassani ja kuuluu; »Monta karjalaista eletääh(elää) täällä, jotka ovat Karjalasta tulleet tänne.» Kysy-mykseni oli luultavasti ollut, tokko »hänen puolen» miehiäoli Kieretissä, mutta vastatessaan hän ei Uudestakylästä,kotikylästään, maininnut erittäin mitään, vaan puhuiKarjalasta yleensä, asettaen sen siis jonkunlaisena koko-naisuutena Kierettiä ja venäläisten maata vastaan. Kie-retti nim. samoin kuin Kemi ja luultavasti kaikki muutkinkylänpaikat Vienanmeren länsirannalla on aivanvenäläisty-

159

nyt. Tämä oli ainakin neljäs kerta, kun karjalaisten kansal-lisuuskäsitteitä tutkiessani tein tyydyttävän havainnon, jaerehtymättä voinee siis väittää, että oman kansallisuutensatunne ei karjalaisilta puutu, jos kohta se vielä lähenee epä-määräistä vaistoa enemmänkuin tarkasti käsitettyä tietoa.

luostarissa oli Goebelin kanssa m. m. tullut puheeksine ristit eli muistomerkit, joita karjalaiset pystyttävätvainajainsa haudoille. Kysyttyään, olimmeko tulleet niitähuomanneiksi, johon meidän täytyi vastata kieltävästi,hän otti muistikirjansa esille ja näytti meille muutamia»ristien» kuvia, jotka etelä-Karjalan kautta tullessaan olikirjaan piirtänyt, sekä selitti, että ne ovat aivan »jakuut-tien jumalankuvain» näköisiä. Näitä jumalankuvia tottapuhuen en tarkemmin tunne, mutta kirjan kuvista saattoinähdä, että hautapatsas ei ollut tavallinen risti yksine taiuseampina poikkipuineen, vaan pölkky, jota olipaikoittainleikelty ohuemmaksi, niin että ylin osa vilkkaalle mieli-kuvitukselle saattoi näyttää pitkältä ihmisen päältä jakeskiosa ihmisvartalolta. Kierettiin päästyämme olimmepäättäneet ottaa asiasta selvän, ja nyt siis kaupungin kat-seltuamme lähdimme hautausmaata hakemaan. Se löj-tyiheti kaupungin länsipuolelta, koskeen loivasti viettävältätörmältä. Varsinainen »kirkkomaa» niinkuin meillä se eisentään ollut, sillä sitä ei erottanut mikään raja muustakankaasta, ei aita, .ei oja. Ei siinä edes kasvanut puita,joista muualla Karjalassa heti kalmiston tuntee; yläpuo-lella valtatietä, s. o. karjapolkua, vain näkyi törmän lai-dassa joukkopatsaita ja»ristejä», josta arvasi millä paikallaoli. Kriisin mnkaan lappalaisten kaikki hautauspaikatovat näin huolettomasti hoidetulta, ja koska Kieretti onjotensakin lähellä lappalaisten asuinsijoja, oli tämä hau-tausmaa arvatenkin Kapin mallin mukainen. Tässä nythautoja ja hautapatsaita tähystelimme. Haudat olivatympärinsä lasketut pienillä kivillä, ja niiden keskellä oli

160

ptmarkut samanlaiset kuin Paaria] ärveltä mainitut. Mitäpatsaisiin tulee, niin heti havaitsin)mekin, että melkeinkaikki olivat jotenkin sentapaisia kuin Goebel oli meillenäyttänyt. Ainoastaan joku ani harva venäjänmallinenristi näkyi siellä. Useimpain patsasten otsaan oli kuitenkinlyöty korttelinpituinen tai lyhyempi vaskilevy, jossa näkyipyhän neitsyen javapahtajan kuva.

Eikö tämä seikka voisi muinaistutkimukselle tarjotajotakinutelemista? Koko paluumatkalla rajalle asti olivathautapatsaat kaikkialla tämmöisiä, sillä erotuksella, ettäsisämaassa alkoivat käydä yhä yksinkertaisemmiksi, kun-nes Kivijärvellä Kiannan rajalla olivat paljaita seipäitä,joitten ympärille oli sidottu liina. Ja tuo kivien laskentapiiriin haudan ympäri, eikö se muistuta n. s. »jatulientarhoista»?

Saattomiestemme oli määrä hyvin aikaisin aamullatullameitä herättämään, mutta itse havahduimme jo varem-min paimentorvien oudoista äänistä. Kun aloimme ollamatkaan valmiit, tulivat kumppalitkin kapineitammenoutamaan, ja ilman mainittavaa kiirettä sitten siirryttiinrantaan, jossa pari aittaa muistutti meriliikkeestä ja jossakolmas saattaja, livana, mies, jolla oli pikimusta paksuparta ja joka oli puettu yhtä halvasti kuin Maksuna, istuiodottamassa. Matka kävi ensin itää kohti lahdelman suu-hun joku virsta pari, sitten saman verran pitkin jyrkästipohjaan tai luoteeseen päin kääntyvää salmea, jonka jäl-keen ruvettiin purjein kulkemaan sitä länteen tunkevaa,lähes 3 penik. pitkää ja puolta penik. leveää merenlahtea,jotaInberginkartassa nimitetään Uittolahdeksi, vaikkeivätsaattajamme tätä nimeä tunteneet. Vastan:a hutun salmenkeskikohdalla päättyi Kieretin manner korkeaan jyrkkäänkallioseinään, Lehmivaaran niemeen, jonka nimen se onsaanut siitä, että lehmä karhun ajamana kerran oli siitähypännet alas salmeen. Tuon pitkän lahden rannikot o\ at

161

aivan viljelemättömiä ja autioita. Pari mökkiä ainoastaannäkyi muutamassa kohti pohjoisrannalla, missä muistaak-seni Kotajärvestä juokseva Puulonginjoki laskee vetensä»gubaan» (lahteen)) mutta niissäkään ei ollut asujamia.Kyllä täällä taas sai tuntea olevansa yksin luonnon hel-massa. Etelärannalla käytiin maissa »Ambarskoin»eli Aitta-niemellä, noin penikulman päässä Kieretistä, katsomassasikäläistä suolakeittimöä. Se oli hyvin mutkaton laitos.Suuremmassa huoneessa oli eräässä nurkassa rautalevystätaottu suunnaton laatikontapainen, jonka tasainen pohjaoli kolmea syltä neliskulmassa ja laidat kahta kortteliakorkeat; sen alla oli tulisijat ja yläpuolella kuurna eliränni, jokaseinän läpi kulki viereiseen pienempään huonee-seen ja jonka kautta tuohon eriskummaiseen kattilaanlaskettiin merestä pumputtua vettä. Yhdessä vuorokau-dessa sanoivat saattajamme näin voitavan »keittää» 40—

50 puutaa suoloja. Hintansa puolesta nämä suolat ovatolleet noin 1 /5 halvemmat muita suoloja; mutta suolojenkeitto merivedestä onviime aikoina ollut kielletty. Kiere-tissä oli nykyään suolain hinta x rupla 20 kop. puuta, siismeidän rahassa noin 25 markkaa tynnyri. Aittaniemeltäsoluttiinhiljakseen eteenpäin tuota sangenkaunista lahtea,jonka vihannat, havu- ja lehtipuita kasvavat rannat, väliinloivana ruohokenttänä, väliin jyrkkänä kallioseinänävedestä nousten, olivat ihanatkatsella Vienanmeren aavain,myrskyn pieksämäin ulappojen perästä, kun lisäksi sattuiniin somasti, että tänään ensi kerta usean päiväntakaa ilma muuttui kesäiseksi jataivas kirkkaaksi. Parin»merisvierin» eli hylkeen näimme kohottelevan päätäänvedenpinnalle, useissa paikoin uiskenteli vesilintujen poi-kueita, muutamalla saarella (Hailisaarella?) astuskeliporovasikka; ne olivat ainoat elonmerkit matkallamme.Klo 3'—4 iltapäivällä lähenimme lahden pohjaa par-haan nousuveden aikana, eikä meidän siis tarvinnut ulom--11 Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa.

162

pana nousta liejuisille rannoille, vaan Vienanmeren viimei-set laineet kantoivat veneemme hyvää vauhtia perille asti,jossaranta oli korkea jakuiva.

Inbergin kartan mukaan tästä olisi pitänyt olla noinpenikulma Uuteenkylään ja suoraan etelää kohti. Niin eikuitenkaan matka'käynyt. Kun oli tässä maisteltu myötä-tuotuja eväitä sekä muka levähdetty, astuttiin noin puolipenikulmaa entistä suuntaa, s. o. länttä kohti. Silloin tul-tiin Kieretinjoelle, jota veneessä noustiinyhä länteen päinpenikulman verta (koska matkalla viivyttiin 3'—4 tuntia).Uusikylä on siis merenlahdesta noin 1 1/2 penik. länteenpäin. Sen asema kylänjärven itärannalla on muuten kar-talla oikein merkitty.

Kieretinjoki, vaikka pienenlainen, oli erinomaisenkalaisa. Suvantopaikoissa ■— siinä on ainakin kaksi pahem-paa koskea; Krivoi (eli väärä) jaKuiva koski heitimmeaina huviksemme ulos uistimen eikä tarvinnut muuta kuinlappaa veneeseen minkä kerkesi haukia ja suuria ahvenia.Moni niistä olikiinni vatsasta tai leuan ulkopuolelta. Perilletullessamme täyttyi suuri »kesseli» eli kontti ahvenistatäpötäyteen, ja sitäpaitsi oli tusinamäärä pienempiä jakolme noin 12—15 naulan painoista haukea, joista illalli-seksi keitimme yhden. Saattajat sanoivatkin, että »tälläjoella Uusikylä elää». He olivat kuitenkin hiukan kum-missaan tuosta saaliista, jonka vertaista he huonoilla kou-kuillansa eivät aina liene saaneet, ja persoilivat suurestikumppalini uistinta, mutta kun se valitettavasti oli ainoaRenforsin tekoinen, joka oli otettu mukaan, ei hän voinutsitä heille antaa. 1

1 »Karjalaisten Sanomissa» jouluk. 15 p;ltä 1917 on Hj. Basi-lierin kirjoitus »Uistinta vetämässä Kieretinjoella», josta lainaammeErvastin kuvauksen täydennykseksi seuraavan kohdan:

»Kieretinjoki on kahden kolmen Helsingin kadun levyinen,rannat enimmäkseen matalat ja lehtimetsäin peittämät. Oikea uistin-

163

Jokea tulee lopputaipaleella mutka kylään, ja siksi3—4 virstan päässä kylästä päätettiin, että joku mies jal-kaisin lähtisi sinne suoraan majapaikkaa ja illallistavalmis-tamaan. Kirilä, jokakoko ajan oli käyttäytynyt ikäänkuintoisten isäntänä, oli kyllä valmis tähän, muttä ainoastaansillä ehdolla, että saisi toisen kumppaliksi, »koska saattaisikontio tiellä tulla vastaan». Ladatulla pyssyllä jakirveellävarustettuna sekä itse ollen roteva mies hänen ei mieles-

joki! Ilmakin oli muutamien kolkkojen päivien jälkeen käynyt hert-taisen lämpimäksi tuulen kääntyessä etelän puolelle. Kaivoinkapineistani Renforsin tavallisen lusikkauistimen, kirkastin senOulun poikain kalataikoja Antin ahvenesta y. m. sanellen ja vis-kasin veteen.

Ja nyt alkoi kaloja tulla, minkä vain lappaa ehti, enimmäkseenkeskikokoisia uistinahvenia, joita tässä joessa näytti olevan loppu-mattomiin. Usein oli kala kiinni samalla kuin uistin veteen läis-kähti. Haukiakin saatiin yhteensä 15. Näistä oli kolme suurempaa,yksi noin 6—7 kilon painoinen. Muistan hyvin tämän hauen japaikan missä se otti. Toista tuntia oli kaloja vetäen soudettu, kunjoki leveni ja sen keskellä näkyi pienoinen 'käenkukunta-saari’.Saaren toisella puolella olivat rannan äyräät jyrkät kuin kallionseinät ja alla oli syvää suvantovettä. Soutaessamme tätä suvantoapienessä kaaressa kävi kiinni suurempi kala... Kävi kuin olisiuistin pehkoon tarttunut. Vetelin kalan veneen viereen, jossa seodottamatta 'pääsi’. Heitin uistimen uudelleen veteen, ja samallaoli hauki jälleen kiinni. Nyt se tuli koreasti veneeseen. Ervastikin,joka ei ollut kalastamiseen tottunut eikä siitä erittäin välittänyt,vaikka olikin ahkera tuoreen kalan syöjä, huudahti hymyillen omi-naisella tavallaan: 'Ähäh, olipa aika äijä!’

Äijä, harmissaan että tuo outo elukka ensi kerralla suustakarkasi, olikin toisella kerralla hotkaissut tanakasti, niellen kokouistimen. Sitä irti päästellessäni joutui käteni hauen hampaisiin jaalkoi vuotaa verta. Viruttelin aina väliin kättäni virrassa; siinä arve-livat saattajani jonkun taian piilevän. Kuulin heidän supattavanverestä ... Lapin tietäjistä ... nostopöpöstä ...»

Kuvauksensa lopussa B. sanoo monesti katuneensa, etteiantanut uistintaan näille »maallista ja henkistä nälkää näkevillekarjalaisille», jotka sitä pyysivät.

164

tämme olisi tarvinnut tämmöistä ehtoa asettaa, muttakumppali B. oli kuitenkin revolvereineen heti halukas lähte-mään mukaan. Karhua he eivät tavanneet, mutta ilmanaikojaan eiKirilä ollut pelkoa osoittanut, sillävähää ennenkuin he kylään tulivat, oli karhu aivan kylän pohjoislai-teella heidän tiensä ja järven välissä hätyyttänyt lehmi-karjaa, ja kumma oli, ettei se tullut heitä vastaan.

Majapaikkamme Uudessakylässä oli Kirilän talo, jotatoiset saattajammekehuivat kylän varakkaimmaksi. Talo-rakennukseen kuului pienoinen pirtti, jossa oli rikkinäisetikkunat, sekä porstua ja navetta, taisipa syrjempänä ollapieni aittakin. Meidän puolella ei tämmöinen talo voisiantaa aihetta mihinkään puheeseen varallisuudesta, muttakaikki on suhteellista maailmassa. Pirtissä oli lämmitettyuunia, joka otti neljännen osan koko huoneesta, ja voipisiis arvata, että lämmin hohti tulijaa vastaan. Vilustu-neesta matkustajasta se kuitenkin tuntui hyvin suloiseltaensin, kunnes ruvettiin teetä juomaan, mutta sitten täytyijokaisenkupin jälkeenvähennellä vaatteita, niin että syö-dessä jo olimmekelteisillämme. Makuusijaksi saimme osanpirtin lattiaa •—■ gänkyä talossa ei arvatenkaan ohut kos-kaan nähty; toisella puolen nukkui jotullessamme moniaitalapsia ja talon vanha muori. Isäntä ja emäntä pakenivatyöksi johonkin ulos. Vankan aterian jälkeen alkoi lämmintuntua todella rasittavalta, niin että yhäti täytyi noustamakuulta vähentämään vaatteita, kunnes viimein oli ylläaivan paratiisillinen puku. Sittenkin sainvieläkauan tais-tella kuumuutta ja ikkunanraoista sisäänpyrkiviä sääskiävastaan, ennenkuin viimein pääsin uneen.

Pari, korkeintaan kolme tuntia nukuttuani heräsinsiitä hälinästä, minkä liikkeelle noussut talonväki pirtissäsai aikaan. Kello oli silloin vähän yli s;n. Pää ei tuntunutjuurikeveältä, jakun kumppali, jokamyöskin näytti joten-kin levähtämättömältä, esitti, että mentäisiin uimaan, suos-

165

tuin siihen kernaasti. Kylmä vesi virkisti melkolailla voi-mia, niin että toisina miehinäpalattiin tupaan.

Uuteenkylään kuuluu yhteensä xo rinnakkain, muttaei aivan toisiinsakiinni rakennettua taloa -—• taikka parem-min sanoen mökkiä, sillä semmoisia ne oikeastaan olivat.Mökkien alapuolella järven rantaan oli niittymaata, ylä-puolella muutama kapan-ala peltoa. Kylän kallein omai-suus oli lehmät, joitakesän alussa oli yhteensä koko kylälläollut 15, mutta joista karhu nykyään oli kaatanut yhden,niin että se täytyi lopettaa, jarepinyt toisen hyvin pahasti,joten siis kylän lehmiä oikeastaan oli 13. Hevosten luku,jokaKieretissä teki kohnattakymmentä, oli täällä talvellaollut neljä, mutta niistä karhu taas oli yhden kaatanut,niin että niitä siis oli kolme. Kolmetoista lehmää, kolmehevosta, kymmenen vanhaa mökkiä ja joku vähä kalan-pyydyksiä •—■ kuinka kalliiksi lukija Uudenkylän arvioi?

Köyhyyttä, vaikka se oli näin suuri, eivät kyläläisetkuitenkaan valittaneet, jakerjääminen näytti täällä olevanyhtä tuntematonta kuin muuallakin Karjalassa. Ainoavalituksen aihe, haikea kyllä, oli kontio ja sen tuhotyöt,johon valitukseen, niinkuin vastamainitusta näkyy, kyllä

olikin syytä. Jo aamulla hetiKieretistä lähtiessä saattajatmeiltä kysyivät, oliko meillä vai tunsimmeko mitään kar-hun <pelottimia». Mitä he näillä tarkoittivat, olisi olluthyvin hauska saadakurdia, mutta pahaksi onneksi ei kump-palini malttanut olla vaiti, vaan vastasi, että mitä muitasemmoisia voisi olla kuin hyviä pyssyjä, kirveitä ja kei-häitä. Että heillä oli jonkunlaiset taikatemput mielessä,saattoi arvata, kun viimein kumminkin sain heidät selittä-mään, että Kieretinkin tienoilla karhu oli tuhojaan tehnyt,kunnes sisämaasta tuli paimen, jokaluvuilla (muistaakseni)ynnä muilla teoillaan oli karhut kokonaan karkoittanutpois. Kumppalini neuvo epäilemättä oli oikea, mutta toinenkysymys on, saattoivatko he sitä seurata. Pyssyjä esim. oli

166

luultavasti koko kylässä ainoastaan se vanha piilukkoi-nen rämä, joka meillä oli matkalla muassa ja josta karhunvastaan tullessa ehkä olisi ollut enemmän haittaa kuinapua. 1

1 B:n kirjoituksesta »Karjalaisten Sanomista» lainattakoon vieläseuraava kuvaus samoista asioista:

»Ei olisi luullut Kirilän kaltaisen rotevan miehen kirveellä japyssyllä varustettuna tarvitsevan kontiota kovinkaan pelätä. Muu-tenkin tuntui koko puhe kylään menosta salaperäiseltä. Saattajatienevätkin ehdotuksellaan etupäässä tarkoittaneet saada jomman-kumman meistä metsään taikatempuilla karkoittamaan kontion hei-dän kylänsä seutuvilta. Sillä kun myöhemmin tuossa 1

/ 2 10:ntienoilla saavuimme määräpaikalle ja nousimme salopolkua astu-maan, ottikin Kirilä heti puheeksi kontion, jonka joku pahansuopaoli heidän köyhän kylänsä kiusaksi nostanut. Tämä ’nostopöppö’oli jo kuluvana kesänä ehtinyt tappaa hevosen ja lehmän sekä re-pinyt pahasti toisenkin lehmän. Kylässä oli keväällä ollut 15 leh-mää, mutta piakkoinhan se ’pöppö’ kaikki lopettaa elletsitä karkeita. Ennenkin hän muisti samanlaisen 'nostopöpön’ heidänkylänsä läheisyydessä asustaneen eikä sille mitään voitu, ennen-kuin sinunkaltainen maankulkija oli sen (jotenkin metsään risujaristiin asettamalla ja luvuilla) ajanut tiehensä. Vaikka kuinka koetinvakuuttaa, etten kykene kontiota loitsuilla karkoittamaan, ei Kirilätätä uskonut, vaan uudisti yhä pyyntönsä. Ja lorujen lopuksi tästäsyntyi turhan pedagogisen kiivauteni vuoksi riita, joka päättyi niin,että Kirilä suuttui ja sanoi: ’sie oot räähkä’, minkä jälkeen äänetiastuttiin jylhää korpea kylään saakka.

Kontiota emme tavanneet, mutta kun iltamyöhällä saavuimmeKirilän tupaan, olivat ensimmäiset sanat, joilla Kirilän äiti makuul-taan uuninpankolta meidät vastaanotti: ’Voi, voi, voi poikaseni,jo taas kävi pöppö karjassa!’ Ja yhteen menoon, ikäänkuin itku-virttä laulaen, vanhus nyt elävästi kuvaili, miten karhu vähää en-nen tuloamme aivan kylän kupeella oli käynyt karjan kimppuunja repinyt nuoren, hyvän lehmän, jotta siitä tuskin eläjää tulee; olikuitenkin paimenen ja kylänväen huudoista siksi hellittänyt, ettälehmä pääsi sen kynsistä irti juoksemaan muiden perästä kylänaitaukseen .

..

Seisten kuuntelimmfe kaunissanaista kertomusta. Sillä välinKirilän emäntä oli pukeutunut ja, saatuaan tietää uutiset m. m.

167

Taikauskoisuuden alalta täällä muuten varmaan olisivoinut korjata runsaan sadon, jos olisi tahtonut ja joutanut.Uskonnollinen ja maallinen valistus näyttivät kilpailevansiitä, kumpaa vähemmän oli. Tuomitkoon lukija itse.Matkallakysyy muun muassa yksi saattajista; »Onko niissäteidän pyhissä kirjoissa sanottu, mikä rangaistus tulevassaelämässä sille tulee, joka sekoittaa vettä viinaan?» Kysy-myksen kuultuani loin silmäni kysyjään nähdäkseni pu-huiko hän leikkiä, mutta siltä ei ollenkaan näyttänyt.Vastaukseksi kysyin: mitäs teidänkirjoissa siitä sanotaan?»Kova kuuluu niissä rangaistus olevan määrätty», olivastaus. Taipaleella Uudestakylästä eteenpäin lähtikerran saattajamme livanan puhe taas taikauskoiselleuralle, mutta kumppalini kerkesi nytkin ruveta asiataoikaisemaan, ennenkuin puhe oli loppunut, ja sitten eilivana enäätahtonut ajatustaan selittää.

Uimasta tultua ruvettiin tuumimaan, miten matkaaeteenpäin jatkettaisiin. Kaksi tai oikeastaan kolmekintietä, oli tarjona; Tyrhyyn, johon tuli runsas penikulma,enimmäkseen soista jalkamatkaa, sekä Suurijärveen, jo-hon jalkaisin pitkin kuivaa kangasta tuli 2 penik., veneellävähän enemmän. Syistä, joita en tässä tahdo laajemminruveta esittelemään, päätimme lähteä ensimmäistä tietä.

suuresta kalansaaliista, pani teeveden kiehumaan sekä siivoili pirtinlattiaa, kantaen siihen porontaljoja meille makuupaikoiksi . . .

Pian saapuivat veneellä-tulijatkin, ja rantaan mentiin kaloja nouta-

maan. Suureen 'kesseliin' eli konttiin sullottiin ahvenet, ja se tulitäpötäyteen. Haukia kannettiin erikseen, ja yhden lihavan hauenemäntä keitti iltaruuaksi . . .

Aamulla varhain uituamme Kieretinjoessa kuljeskelin kylänlaidalla ammuskellen muutamia laukauksia revolilla (revolverilla)muka kontiota karkoittaakseni. Lähtiessämme talonemännät kaloistahartaasti kiittelivät ja siunailivat .

. . Iloinen kuitenkin olisin, josjoku 'Vienan urho, maailman vikevin miesi’ toisi tiedon, että tuo

nostokarhu käyntimme jälkeen oli jättänyt Uudenkylän rauhaan.»

168

Saattomieheksi tuli livana, otettuaankirveen ja7-vuotiaanpoikansa mukaan turvaksi karhua vastaan.

Uudestakylästä vielä mainittakoon, että siellä tapa-simme kaksi nuorta miestä Vuonnisen kylästä Kiannanrajalta, jotka olivat tulleet simpukoita Kieretinjoesta pyy-tämään. Pyynti olikin onnistunut hyvin, kuulin seuraa-vana talvena Oulussa heiltä, kun täälläkävivät metsälin-nun kaupalla.

Taipale Uudestakylästä Tyrhyyn, jolle nyt lähdimmekeskiviikkona 23 p. heinäk., oli matkamme vaivalloisimpia.Ensin soudettiin Uudenkylänjärven eteläpään poikki,astuttiinsittenvirstan verran kangasmaata, tultiin joelle jakuljettiin sitä virsta pari jos en muista väärin, myötä-virtaa, sillä Kierettijoki on hyvin mutkitteleva vedet-tiin sitten eräässä paikassa vene kannaksen yli jakuljettiinHirmsjärven poikki. Tähän saakka, nelisen virstaa, matkakyllä oli käynyt laatuun, mutta nyt alkoi kahdeksan virs-tan pituinentaival yhtämittaista rämettä jasuota. Polkuatuskin yhdessäkään kohti saattoi erottaa, jaonnenkauppaoli, jos porrasten palasia joskus löysi. Siinä sai ponnistaavoimiaan, eikä matkakovin isosti edistynyt. Ainoa toivoni,että tarpeellisen matkan päästä saataisiin nähdä metsän-kuningasta, ei myöskään käynyt toteen, ja kun viimeinpäästiin Neitijärven rantaan, jonka tuolta puolen muuantalo näkyi, oltiin aivan uuvuksissa. Pahaksi onneksi ei,niinkuin vähän olimme toivoneet, järven rannalla ollut ve-nettä, javaikka »ve-net-tä» huudettiin minkä jaksettiin, vie-läpä revolveri laukaistiin pari kertaa, ei vain kylästä alka-nut venettä näkyä tulevaksi. Tässänyt kyllä olisisaattanutasettua levähtämään jaodottelemaanvähäksi aikaa, muttaoli yksi seikka, jokaei sitä sallinut; mäkäräiset, kämmen elijärven ranta oli tällä kohdalla alava javiidakkoakasvava,ja kun hetkeksikään seisahtui, keräysi noita pikku itikoitaaivan kuin tomupilvi ympärille, niin että koivunlehvillä

169

sai viuhutella päänsä ympäri niin paljon kuin suinkin ker-kesi, jos mieli vähänkään rauhassa saada olla. livanalla olihyvänmakuisia voileipiä muassa, mutta hädin tuskin sainyhden syödyksi, ja monta vihollista seurasi myötä; kunvedin kelloni, en voinut muuten painaa kuorta kiinni kuinettä pari mäkärää jäi väliin, jotkayhä vielä ovat muistonasiinä. Lyhyen viivähdyksen jälkeen lähdettiin siis paina-maan järven etelärantaa pitkin Neitijärvi tekee näetlänsipäässään pienen lahden etelää kohti, ja kylä on senlahden tuolla puolen. Kun ei kylässä ketään lienekotona,arvelimme,niin tehdään lautta, jolla mennäänlahden p oikki,jakun viimein nousimme kankaan harjulle lahden itäran-nalla, tapasimlnekin valmiita lautan aineita, nim. pitkä-nään makaavia kuorittuja mäntyjä, kyläläisten »leipä-puita», niinkuin livana sanoi. Mutta samassa vene toiseltapuolen laski meitä rannasta noutamaan, joten lautanrakennus ei tullut kysymykseen, ja niin päästiin välehenveden poikki. Huutomme kyllä oli kuulunut kylään, muttaennenkuin olivat ehtineet saada meidät näkyviin, olimmejo siirtyneet pois, selitti noutajamme.

Tyrhy ei ollut suuren suuri kylä: siinä oli kokonaistakolme taloa (lue, mökkiä) ja tekeillä neljäs. Lehmiä oliyhteensä 9, hevosia 1; talojen ympärillä oli hiukanpeltoa.Varallisuutensa puolesta se siis saattoi vetää Uudelle-kylälle vertoja.

Tyrhy on Kierettijärven pohjoisimmassa päässä, peni-kulman, niinkuin jo sanoin, etelämpänä Uuttakylää. Siitävoidaan kulkea jakuljetaan suoraan Kieretin kauppalaan,johon tulee ihan sama matka kuin Uudestakylästä eli 4penik. Nämä kolme paikkaa siis muodostavat tasakylkisenkolmion. Inbergin kartta ei anna mitään käsitystä Tyr-hyn asemasta.

Se mökki, jossa olimme majaa, oli jotenkin siivotonpaikka, köyhyys ja lika tekivät siinä uskollisesti seuraa.

170

Syönnistämme varmaan ei olisi tullut mitään, jos nälkäolisi ollut vähempi, ja muutaman palan haukattuammetäytyi jo paeta pihalle. Minkälaiset toiset kaksi taloakjdässä olivat, en tiedä, kun emme niissä käyneet, muttaarvatenkin samanlaiset. Puhtaus huoneissa oli muuten,niinkuin jo varemmin olen sanonut, asia, joka kaikkiallaKarjalassa pisti silmään, ja Tyrhy siis tässä suhteessa tekihuomattavan poikkeuksen. Ainoastaan yhdessä toisessapaikassa, I.ohilahden kylässä, tulimme myöskin taloon,joka puhtautensa puolesta antoi, syytä muistutukseen.

Tyrhy on muuten omituisen viehättävälle paikallerakennettu. Etelään päin tulee Kierettijärven pohjoisinosa Särkijärvi salminensa, saerinensa, pohjaantai koilliseenpäin Neiti järvi, ja korkeahko kannas molempain välissäon kapeimmalta kohdalta ainoastaan muutaman sylenlevyinen, niin että mökki siihen juuri sopii. Tuo Neitijärvinäytti olevan kauniin nimensä arvoinen. Harvoin, ainoas-taan joskus sydänmaissamme, tapaa syrjäisen lammen,jonka rannalta katselijalle aukenee sellainen neitseellistäviattomuutta muistuttava rauhallisuuden kuva kuin mi-nulle nyt Neitijärven länsipäästä. Kirveen koskematto-mina männyt japetäjät uljaasti kohottivat hoikkia varta-loitaan taivasta kohti, jakoivut kuvastelivat ihanaa lehti-pukuansa järvenkirkkaassa pinnassa. Ei mikään ääni eikäliike häirinnyt luonnon hiljaisuutta, tyyneys ja suloinenlepo vallitsi kaikkialla. Tämmöisen näyn edessä ajatusikäänkuin sammuu, huolet haihtuvat, mieli vaipuu unel-miin, elämän levoton riento unehtuu hetkeksi pois, jasielutäyttyy ihanuuden äänettömästä nautinnosta.

Tyrhystä oli venematkaa Pinkaan 20 virstaa. Suuren-lainen vene otettiin ja siihen valmistettiin mukava sija,että voisimme levähtää, koska tuntui hiukan väsyttävän.Alkutaipaleella hetken aikaa nukuimmekin. Matka käviensin etelää kohti puolen penikulman pituisen Särkijärven

171

poikki, joka ainoastaan kaitaisen salmen kautta on yhtey-dessä Kieretti järven kanssa. Särkijärven luoteisesta kul-masta (ei koillisesta, niinkuin I:n kartta osoittaa) lähteeKierettijoki juoksemaan, yhtyen pian Neitijärvestä län-teen juoksevaan ojaan. Varsinaista Kierettijärveä kul-jettiin sitten lounaista suuntaa runsas penikulma Virtasal-meen, johonTyrhystä luetaan x 6 virstaa. Virtasalmesta tulilänttä kohti Alasenjärven poikki 4 virstaa Pihkaan, järvenlänsipäähän. (Niin tästä kuin myöskin siitä, että Piukastatulee kohilahteen 2 penik., voipi huomata, kuinka väärällepaikalle Pinkakin on I:n kartalla merkitty.)

Kulku Kieretin poikki säilyy mieluisena muistissani.Ilma oli niin tyyni, ettei järven sileällä pinnalla näkynytvähintäkään värettä, ja pilvettömältä taivaalta aurinkolähetti lämmittäviä säteitään alas maahan. Kieretissä eiole sanottavia selkiä; siinä luetaan saaria yhtä monta kuinpäivää vuodessa, vieläpäkolme päälle, siis yhteensä 368, jamatkamme kulki sentähden ihastuttavalla tavalla lukemat-tomain lehtirantaisten saarten sivutse ja välitse. VaikkaKieretti on monta vertaa Neitijärveä isompi kolmeapenik. pitkä jatoista leveä vallitsi täälläkin sama hiljai-suus ja yksinäisyys; ihmisen jälkeä ei missään näkynyt,ja jos veneessä oltiin vaiti, oli airojen tasainen loiske javeden kohahtelu keulassa, kun vene sujahti eteenpäin,ainoa ääni jokakuului. Hyvä tilaisuus siis taasen vaipuasamaan haaveksivaan mielentilaan, minkä Neitijärvenkatseleminen juuri ikään oli synnyttänyt; eipä tarvinnutpelätä’ häiritsemistä! Tämä tila epäilemättä aluksi syntyiluonnon ihailemisesta sekä ruumiillisesta hyvinvoinnista,mutta kuta edemmäksi kuljettiin, sitä selvemmäksi alkoiajatukselleni käydä, että tässä myöskin oli kolmas syyvaikuttamassa. Se näky, minkä Kieretti tarjosi varsinkinmuutamalta saarelta, johon matkalla noustiin, ei ollutainoastaankaunis, vaan samalla niin kerrassaan tuttu: tuo

172

saarekas järvenpinta satoja samanlaisia matkamiesnäkee Savossa jameidänpuolisessaKarjalassa. »Jopa pääs-tiin kotimaahan», rupesi ääni kuiskutelemaan sydämes-säni. »Kotimaahanko», vastasi toinen ääni, »ei suinkaan».Mutta kotimaalta tämä ainakin tuntui; kaikki, mihinsilmät sattuivat, oli aivan kuin kotona, eivätkä korvia-kaan enää vaivanneet nuo oudot, käsittämättömät äänet,joita edellisinä viikkoina olimme saaneet kuulla; selväsuomenkieliniitä hyväili. Tosiaan, miksi ei tämä olisi koti-maata? Jos tuo linja tuolla Maanselällä, jota rajaksi sano-taan, kasvaisi umpeen, kuka voisi väittää tai edes ajatella,ettei koko väli Pohjanlahdesta Vienanmereen ole yhtäsamaa Suomen maata jakansaa? Ja sanomattoman suloi-nen tunne levisi mieleeni siitä ajatuksesta, että taas oltiinkotimaassa tosin ainoastaan muutamassa sen syrjäisessä,unohtuneessa kolkassa, mutta mitä se merkitsi? Samanarmaan isänmaan alaahan sekin oikeastaan oli.

Sama kotimaisuuden tunne pysyi elävänä koko paluu-matkallamme. Sillä pohjoisin Karjala on täynnä isompiaja pienempiä järviä ja lampia, niin että myötäänsä luulisi»suloisassa Savossa» vaeltavansa.

Yksi Kieretin selistä on nimeltä Hopioselkä, jasen syr-jällä on Hopiosaari, jotka runolliset nimet ovat saaneetalkunsa siitä, että lappi »ammoin» oli sanottuun saareenkätkenyt aarteen. Aarre olisi tarun mukaankyllä saatavissa,mutta ainoastaan sillä ehdolla, että tahtoja »loisi kirveensalmen poikki» (joka erottaa saaren toisesta saaresta taimantereesta), tahi »puhuisi metson kuvun sen poikki» taitekisi jonkun kolmannen tempun, jota en muista, muttajokaoli yhtä mahdotonkuin edelliset salmi oli näet aina-

kin puolta virstaa leveä. hapinhautoja kertoivat saatta-jamme olevan Tyrhyn kylän tienoilla.

Se talo, johon meidät Pinkan (ei Pingan) kylässä vietiin,oli ensimmäinen kylässä ja toisista taloista vähän erillään

173

sekä sen puolesta mieluinen katsella, että se oli rakennettumeidän puolen malliin; asuinrakennus toiselle, ulkohuo-neet toiselle puolelle pihaa. Talon nimi oli Dmiitrola eliDmiitroila. Siinä isännöi nuorenlainen mies, Ondrei Dmit-roinpotka Jemeljanov, jokaviraltaan oli starshina eli kun-nan esimies; mutta talossa asui myöskin hänen isänsä jaäitinsä, molemmat hyvissä voimissa, vaikkeivät isän-nyyttä pitäneet. Kaksi isännän veljeä oli kaupoilla meidänmaassa, ja heidän tahtonsa mukaan talo oli rakennettuerilleen kylästä ja meidän malliin, sittenkuin entinen talokylän sisässä joku vuosi sitten oli palanut. Dmiitrola ohvarakas talo, jonka todisteeksi maininnen, että siinä elätet-tiin 9 lehmää; huoneet olivat suuret ja siistit. Talonväkikilpaili keskenään hiljaisen kohteliaisuuden osoituksissameitä kohtaan. .Ondrei itse meitä kylvetti saunassa, jaillallinen oli verrattain ylellisesti valmistettu. Hyvillä mie-lin jäimme taloon yöksi.

Paitsi meitä oli talossa muitakin yövieraita, nimittäinkyläkunnan kirjuri eli »piissari» ja hänen vaimonsa, joittenkanssa meillä oli kunnia maata samassa huoneessa. Vaimooli Karjalasta, mutta mies oli ryssä, niinkuin suurin osapiissareita on, koska kirjoitustaito, varsinkinvenäjänkirjoi-tuksen, lienee hyvin harvinainen Karjalassa. Mikä merki-tys näillä kirjureilla kuntain hallinnossa on, tokko muukuin ainoastaan päätettyjen asiain paperillepano, en tiedäsanoa, mutta kovin kummalta ei kuuluisi, jos he koki-sivat itselleen anastaa laajemmankin vallan, he kun luulta-vasti aivan yksin selittävät kaikki kirjat ja kirjoitukset.Että piissari on starshinan ei herra, vaan käskyläinen, senkuitenkin isäntämme näytti täydellisesti ymmärtävän, kunasiasta tuli puhe.

Kunnanhallitus (miero, mir) on muuten Venäjällä hyvinedistyneelläkannalla. Kaikki verot esim. kunta itsekantaaja jättää laajemman alueen rahastoon (Karjalassa Kemiin).

174

M. WaUacen mukaan kunnanhallitus niin ikään esim. jake-lee kyläkunnan maat asukkaiden kesken sekä ratkaisee senjohdosta syntyneet riidat. Muitakin riita-asioita se käsitte-lee javoipi määrätä vissin summan sakkoja. SuuremmissaKarjalan kylissä, niinkuin Jyskyjärvellä, Uhtualla, Paana-järvellä j. n. e., oli kunnanhallituksen istuntoja vartenerityinen rakennus, jonka seinällä oli kirjoitus;' »volostnojepravlenie» (piirikunnan hallitus) ja jossa myöskin oliristikkoikkunainen vankihuone.

Pinkasta luetaan Kemiin 162 virstaa, jota väliä posti-mies kulkee; Kemistä Ponkaman ja Umangoserskajankylien kautta Pilsijärveen 106 v., Pilsijärvestä Knkijärvenpoikki Sarviniemen kylään, siitä Vitsakylään muutamassasuuressa Kierettijärven saaressa ja Vitsakylästä Pinnaanyhteensä 56 virstaa. Inbergin kartasta päättäen pitäisiPihkan jaKemin välin tehdä lähes 20 penik.

Suurijärven kylä tulee Piukasta luodetta kohti 15 virs-tan päähän.

Majapaikastamme, kun torstaina 24 p. heinäk. vankaneineen jälkeen varustausimme taipaleelle, vaati isäntäyhteensä 30 kop. Me olimme silloin syöneet kaksi hyvääateriaa lämpimine ruokineen sekä kahteen toviin juoneetteetä; maksu siis, meidänrahassa 75 penniä, ei ollut ylellinen.Minä kohotin summan 40 kopeekkaan, mutta isäntä empiottamasta; silloin arveli vanha taatto, joka oli läsnä; »Kaota, kun tarjotaan.» Isäntä muuten persoili sitä puukkoa,jonka Oulussa olin matkaa varten ostanut, jakun häneltäsain venäjäntekoisen linkkuveitsen, syntyi heti vaihto-kauppa.

Matkamme Purkasta kulki ensin jonkunvirstaa Pinka-järven poikki ja Pinkan kylän sivu, sitten saatiin astua15 virstaa kangasta, jonka jälkeentultiin noinvirstan pitui-sen Lohi järven itäpäähän; veneellä kuljettua sen länsipuo-leen laskettiin etelärannalla maihin. Matkan suunta oli

175

tähän saakka ollut länsi, mutta tässä tehtiin jyrkkäkään-nös etelää kohti, noustiin järven eteläsyrjää rajoittavankorkean vuoriselänteenharjalle, johonRiihivaaran xo-taloi-nen kylä on rakennettu, ja jatkettiin sitten matkaa noin3 —4 virstaa Lofulahden kylään. Tavaroittemme kantajanaoli taipaleella majatalomme vanha isäntä, ukko Dmiitri,joka, ollen pitkä vankka mies, siihen virkaan hyvin pystyi,vaikka jo oli 62 tai 63 vuoden ikäinen. Neljäskin kumppalimeillä oli, nimittäih eräs nuori, -Venäjän sotaväessä ase-velvollisena palvellut »soldatto» eli sotamies, jokakivulloi-suuden tähden oli laskettu kotiin, vaikka oli vasta 5 vuottaollut palveluksessa. Häneltä m. m. saimme sen valaisevantiedon, että karjalaiset rekryytit sotaväkeen tultuaanrangaistuksen uhalla ovat kielletyt suomea puhumasta!Tuolta Riihivaaralta aukeni yhtä laaja kuin ihana näköalaeteemme: vasemmalla loppumaton jakso vihreitä laaksojaja korkeita vuoria, oikealla Tuoppajärven sininen ulappa,jonka tällä kohtaa paria penikulmaa leveän selän takaatoiset vaarat siintivät. Melkein suoraan edessämme oliLohivaara järven rannalla; toisia vaaroja oli Vasamo- jaVannsvaarat y. m. Tämä näköala ei olisi maalarin sivelti-melle liian halpa.

Lohilahden kylä on Rohivaaran pohjoispuolitse Tuoppa-järvestä itään tunkeutuvan lahdelman päässä. Inberginkartalla tätä kylää nimitetään Rohivaaran kyläksi, muttaRohivaaraksi me kuulimme sanottavan ainoastaan tuotalahden suusta kohoavaa korkeaa vuorta. Riihivaaran pai-kalla taas on kartalla nimi Rohila, ja siitä on merkitty kol-matta penikulmaa pitkä lahti kulkevaksi Tuoppajärveen,jota lahtea ei kuitenkaan ole olemassa Rohijärveä Riihi-vaaran pohjoispuolella ei kartalle ollenkaan ole merkitty.

Kun astelimme Rohilahden köyhän kylän läpi ränninä-maiseen majataloon, tuli muutamasta mökistä vanhanlai-nen naishenkilö meitä kohti, syleili sotamiestä s. o. laski

176

vasemman käsivartensa.hänen selkänsätaa ja oikean hänenvasemmalle hartiallensa, niinkuin »hihhulit» meillä tekevät,koetti änkyttää jonkun sanan ja hyrähti ikäänkuin valitel-len itkuun. Sotamies lausui hänelle muutamia lohdutus-sanoja, nosti meille lakkia, sanoen »hyvästi, herrat», sekäseurasi vaimoa mökkiin. Tämä oli näet hänen kotinsaja vaimo hänen äitinsä. Jonkunlainen koti, johontulla,tuokin iänikuinen pöksä! Ja semmoisestakin raskitaanvuosikausiksi viedä ehkä ainoa työhön kykenevä miesturhanpäiväistä kunniaa maailman mahtaville hankki-maan!

Tohilahdessa oli n taloa, s. o. mökkiä. Se johon saat-taja meidät vei, ei ollut siisti, jalisäksi se oli niin köyhä, ettäpäivälliseksi emme saaneet kuin leipää jamaitoa; voita oliemäntä lähettänyt kylältä noutamaan, mutta kun emme,siitä tienneet, olimme jo syöneet, kun se saapui. Ei tehnytmieli tässä kauan viipyä, ja siis laittausimme niin piankuinmahdollista taipaleelle Kiestinkiin, johonkolme vaimon-puolta lähti pitkin Tuoppajärveä meitä saattamaan.

Tuoppajärvi ori pohjois-Karjalan isoin vesi;.sitä sanot-tiin 9 penik. pitkäksi ja paikoittain neljättä leveäksi. Pää-suonta on luoteesta kaakkoon, niinkuin kartallakin onmerkitty. Keskellä järveäon penikulmaa pitkä suuri saari,jolla tietääkseni ei ole muuta nimeä kuin TuoppajärvenSaari. Tähän saareen pakenivat Venäjän »uskonpuhdistuk-sen» aikana Solovetsin luostarista ne munkit, jotka eivätvoineetmukailtua uusiin uskonnontemppuihin, japerustivattänne uuden monasterin, jonka olemassaolosta ei hallituk-sen sanota sataan vuoteen tietäneen mitään. Se menestyis angen hyvin päättäen siitä, ettäsiinäkuuluu kansan kerto-musten mukaan asuneen aina 300 henkeen, joka on näilläseuduin suuri väestö yhdelle paikalle, sillä nykyisissäkylissä järvenrannalla ei liene ainoassakaan edes 200 hen-keä. Tästä luostarista, jota varsinainen »oklada» eli

177

hirsiaitaus ympäröi, sittemmin, niinkuin ainakin, syntyihaaraosasto eli »skiitta» vastapäiselle länsirannalle, ei kui-tenkaan mies-, vaan naispuolinen. Skiitta on yhä vieläolemassa, mutta itse monasteri hävitettiin hallituksen käs-kystä perinpohjin 1800-luvunpuolivälissä: rakennukset pol-tettiin ja asukkaat vietiin kukin kotiseudullensa, niin ettäkoko saarella nyt asuu ainoastaan »oikeauskoinen» pappija lukkari.

Tuoppajärven rannoilla on yhteensä kymmenen kylää.Inbergin kartalla ne kaikki näkyvät, mutta niiden keski-näiset etäisyydet eivät liene kartalla oikein osoitetut, koskane ilmoitukset matkoista kylien välillä, jotka kahdelta eriisännältämme aivan yhtäpitävästi sain, eivät käy yksiinkartan määräin kanssa. Näiden ilmoitusten mukaan tuliTuoppajärven pohjoisimmasta kylästä Kiestingistä Lohi-lahteen 15 virstaa, Lohilahdesta Lampäkäiseen 4, siitäNjilmalahteen 15, Njilmalahdesta Kuorilahteen 20 ja siitäSuolafohjaan, järven eteläpäähän, myöskin 20 virstaa;nämä kylät ovat itärannalla; länsirannallaon ensin Kiis-joki (Friesin Gisokl), johonKuorilahdesta tulee 20 virstaa.(siis.Suolapohjasta 40), Skiitta xo virstan päässäKiisjoesta,Valasjoki 15 virstaa Skiitasta; Valasjoesta tulee Kokko-salmelle pohjoisrannalla 20 ja siitä Kiestinkiin myöskin20 virstaa. Jos vertaa näitä määriä karttaan, huomaakohta, että sen janiidenvälillä on suuri erotus.

Matkani määristä puhuttaessa mainittakoon tässäsamalla ne ilmoitukset, jotka Kiestingissä isännältämmesain pohjanpuoleisista taipaleista. Kiestingistä niidenmukaan tulee Jehtiijärven rantaan 2 penik. (kartalla tus-kin puolta!), samannimiseen kylään 3 penik., Ahvenlah-teen 22 virstaa, Ahvenlahdesta Heinijärveen 10 virstaa,Jelehti järvestäHeini järveen8 tai 10 virstaa jaSärkiniemeen12 virstaa. Tiiksijärvi, jonka itärannalle Särkiniemi on,on 2 penik. pitkä.12 Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa.

178

Kiestingin kirkonkylässä on 30 taloa. Me olimme majaaerään kauppiaan Sergein luona, jokatuntui olevan varakasmies. Makuupaikkana oli kuitenkin täälläkin vain pirtinlattia, sillä vierashuoneessa säilytettiinkaikenlaista varsin-kin nahkatavaraa, josta lähti väkevä haju, niin ettäpidimme pirtin lattiaa parempana.

Kiestinki tulisi olemaan Kuusamosta Kierettiin aiotunmaantien puolivälissä. Iltasella isännän kanssa puhellessatuli myöskin kysymys tästä maantiestä, jonka toimeen-saanti on kuusamolaisten hartaimpia toivomuksia. Kokohommasta isäntämme kuitenkaan, kumma kyllä, ei tiennytmitään. Kieretissä siitä kyllä tiedettiin. Minun oli sielläpitänyt ostaa uudet kalossit, ja kun myömämies oli itsepohatta Teodor, käytin tilaisuutta kysyäkseni häneltä,tokko sielläoli ollut puhetta Kuusamon maantiestä. Kyllä,stanovoille oli Vienasta tullut asiaa koskevat paperit, jahän oli sen johdosta jokeväällä kysellyt kierettiläisten aja-tusta, johon oh vastattu, selittivalkoparta ukko, että sem-moinen tie olisi erinomaisen hyödyllinen. UudenkylänKirilää oli stanoyoi myöskin puhutellut jakysellyt maittenlaatua Kieretistä ylöspäin, johonKirilä oli tietänyt ilmoit-taa, että ne enimmäkseen olivat tasaisia ja kuivia kan-kaita. Kirilällä ja hänen kumppaleillansa oli muuten erit-täin epäselvä ja pelokas käsitys koko hommasta, jamoneen toviin meidän täytyi oikein selittämälläheille selit-tää, mitä kaikkea hyvää tämmöisestä kulkuväylästä sekäkoko maakunnalle ettäheille itsellensäkinolisi.

Tässä muistuu mieleeni, koska uusikyläläisistä on puhene nimet, joilla he ja arvattavasti muutkin pohjoiskarja-laiset tuulia nimittävät ilmansuunnan mukaan. Ne ovat:pohja, puoli-öinen (itäpohja eli koillinen), merinen (itä),obedniekka eli murkinatuuli (kaakko), suvi (etelä), otuksi-nen (lounas), luotehinen (länsi) japobereshniekkaeli makuu-tuuli (luode). Huomattava on, että luotehinen siellä siis

179

on meidän länsi. • Viikonpäivät ovat pohjoiskarjalassa:pyhä, ensi arki, toinen arki, serota (keskiviikko, ven. sredå),neljäs päivä (torstai), pätnitsa ja suovatta. Siinä on siissuom,en- ja venäjänkielisiä päivännimiä sekaisin; meilläkaikki nimet, paitsi ehkä lauantai, ovat ruotsinm.ukaisia.Keskiviikkoa Karjalassa myöskin sanotaan kesk-neteliksi,jossa sanassa keski on suomea, niinkuin meilläkin, muttaneteli (viikko) on lainattu venäjän sanasta nedjelj, samoinkuin meidän viikko on lainatturuotsalaisestasanastavecka,vicka.

Perjantaina 25 p. heinäk. lähdettiin Kiestingistä taasTuoppajärven selkiähalkomaan. Matkan määränä oli aluksiSohjenanniska, jonka kautta Tuoppajärvi purkaa vetensäluoteeseen päin; tässä nimittäinpiti olla»pysty jyrkkä»koskieli varsinainen vesiputous, jotakyllä sietäisipoiketakatso-maan. Ilma oli yhä kaunis, päivänpaiste kirkas ja tuuliniin heikko, että tuskin sai väreille järven pintaa; kulkuoli siis miellyttävä. Saattajina meillä oli kaksi nuortanaista, joistatoinen, nimeltä Marina, kauneutensa jailoisenluonteensa vuoksi teki matkan vielä miellyttävämmäksi.Hänen katseensa vilkkautta, hänen hymyään javarsinkinkaulan pyöreyttä ei rupeamassa ennättänyt väsyä katsele-maan, jase luonnollinen, itsetiedoton keimailu, johon mei-dän käytöksemme ehkä osaksi häntä kehoitti, ei sisältänytmitään loukkaavaa, päinvastoin vain enensi hänen sulout-taan. Hän oli tavallaan meidänpuolelainen suvultaan,sillä hänen äiti-vainajansa oli ollut kotoisin Askolastaläheltä Porvoota, Uudeltamaalta. Hän oli naimisissa eräänleskimiehen kanssa, jonka suhteen hänen tunteensa eivätkuitenkaan olleet erittäin hellää laatua, kun mies oli vuosi-kausia ollut Ruijassa jakokonaan vaimonsa huoleksi jättä-nyt pari kolme lastaan edellisestä avioliitosta. Muidenpuheiden muassa pyysimme häntä myöskin kertomaan jon-kun sadun eli »saaman», niinkuin täällä sanottiin, ja hän

180

kertoikin niitä muutamia, jotkaainakin osaksi olivat juonel-taan tuttuja meille. Kun sadussa jokutärkeämpi kohtatuli mainittavaksi, sanoi hän aina jonkun sanan useaankertaan ja korotti samalla äänensä kutakuinkin kimeäksi;niin esim- kuului muutamasta tytöstä, joka oli joutu-nut »pieklain» (ven. bjegli), s. o. karkurien eli ryövärienkäsiin, ettätyttö »astui, astui, astui», jossaviimeinen »astui»oli ylimmällä falsetti-äänellä lausuttu. Tästä kertoma-tavasta Lönnrotkin mainitsee matkamuistelmissaan (Hel-singin vanhassa Morgonbladissa). Saarnan -kestäessä olihauska katsella, millä huomiolla toinen soutajamme sitäkuunteli; sadut näyttivät kokonaan lumonneen hänet,ja kun kertoja puhuessaan joskus hetkeksi vaikeni, toinenjo ehätti kysymään: no, kuinkas sitten kävi? Saarnatavallisesti alkoi sanoilla: »Oli ennen ukko takka», s. o. oliennen ukko da (ja) akka. Näille sanoilleen kertoja ainaensin itse nauroi.

Söhjenanniskan koski, joka on ehkä puolisen virstaaalempana joen lähtöä Tuoppajärvestä, on koskeksi kylläsievä, syösten vetensä kahtena eri putouksena kivenheitonmatkalla 4—-5 syltä alas. Sekä Friisiä että Boreniusta senäkyy suuresti ihastuttaneen. Tottapuhuen minäkuitenkinvähän pettyneenä sitä katselin, sillä se oli vain tavallinenkoski, mutta ei ensinkään mikään oikea vesiputous, niin-kuin Ämmä Kajaanissa tai Kyröskoski Hämeessä, vaikkaFriiskin sitä semmoiseksi sanoo (lodrätt strömiall).Ainoastaan sentähden olin lähtenyt sitä katsomaan, kunvarmasti oli vakuutettu, että vesi siinä putosi »ihankuin huoneen katolta», mutta tämä vakuutus ei pitä-nyt paikkaansa. Veneellä sitä kyllä ei voida laskea, vaanon vene vedettävä pölkkyjen päällitse pitkin kosken länsi-syrjää. Sentapaisia koskia muuten meillä jaKarjalassaon sadoittain, ja esim. Usman rinnalle sitä ei mitenkäänsaata asettaa.

181

Kosken seutu on asumatonta, kakin kylä on Kokkosalmi Tuoppajärven rannalla, johon tulee 5 virstaaKiestinkiin tulee koskelta 25 virstaa. Jokea alaspäin onnoin penikulman päässä Sohjenansuu (kriisin Sofiansuu!)Pääjärven rannalla.

Sohjenanniskalta olisi linnuntietä tullut vain kolmisenpenikulmaa Kuusamon rajalle jakylien kautta ehkä neljä.Huomispäivänä, jos olisimme tahtoneet, olisimme siissaattaneettaas olla »omassa» maassa. Mutta luvalla sanoenei meidän ensinkääntehnyt mieli päästä »omaan» maahan,koska siellä, missä vaelsimme, olimme kuin kotona aina-kin. Kun siis olimme koskea katselleet, palasimme kappa-leen matkaa takaisin sitä tietä, jota olimme tulleet, Kokko-salmeen, jonka sivu oli tullessa kuljettu, vaikk’ei kylä jär-velle näy. Sohjenanniskasta vielä mainittakoon, että jokikoskelta järveenasti on hyvin matala, tuskin missään syltäsyvä. Kovin suuri vedenpaljous ei siitä siis pääse kulke-maan.

Kokkosalmen kylään kuului 13 taloa, jotka olivat raken-netut enemmänhajalleen toisistansa kuin Karjalan kylissätavallisesti. Emäntä siinä talossa, jossakävimme syömässä,oli itsekin vieras samoinkuin me, s. o. hän oli kyllä täältäsyntyisin, mutta asuiPohjalla, Uudellamaalla, johon hänenmiehensä oli hakenut maakauppiaaksi, ja oli täällä vainkäymässä. Sinne hän hartaasti halusi päästä takaisin niinpian kuin suinkin; kotikylässä oli niin ikävä olla. Samahalu saada muuttaa meidän puolelle näkyi muuallakin,esim. Uhtualla, varakkaampia asukkaita vaivaavan •—■

itsessään kyllä arveluttava seikka, sillä jos ainoat vähänvarakkaammat eläjät Karjalasta siirtyvät pois, mitäsinne sitten joleile jääpi? 010 meidän puolella oli kentiesvaikuttanut, että emäntämme käytös oli hiukan toisen-lainen kuin Karjalan naisten yleensä; minä tosin en tuotaerittäin hoksannut, mutta kumppalini oli siihen aivan ihas-

182

tumit eikä voinut jälestäpäinkyllin kiitellä häntä. Nuori,hyvännäköinen ja muuten miellyttävä hän kyllä oli.Ruuasta ei tahtonut maksua ottaa.

Kokkosalmelta meitä kuljetti yksi mies jakaksi naistayhteensä 90 kopeekasta suoraan etelään päin Valasjokeen,johon luetaan 2 penik. Aikomuksemme oli ensin yrittääSaareen, monasteripaikkaa katsomaan, sitten Skiittaan,mutta tuuliyltyi niin kovaksi myrskyksi, ettei ollut muutaneuvoa kuin laskea mainittuun Valasjokeen. Nuo paikatjäivät siis kumpikin katsomatta.

Valas joella, joka on rakennettu kahden puolen syvänlahdenpohjaa ja jossa oli 17 taloa ja no asukasta, olimmeyötä Vaskola nimisessä talossa, jossa poikansa poissa-ollessa talon yli 90 vuotta vanha, mutta vielä,aivan täysi-voimainen vaari, kunnianarvoinenukko »Mihhei», piti isän-nyyttä. Täältä jatkettiin seuraavana päivänä 26 p. heinäk.matkaa jalkaisin ensin Vaarakyläån, johon tuli x penik.,sitten Röhöön, Vaarakylästä suoraan 2 penikulman, muttaSuurijärven kautta 2 1 /2 penik. päässä. Ensi taipaleellakohtasi eräässä paikassa tuttu näky silmää, nim kolo-metsä; eräs vaarakyläläinen, Sohvanainen Osippa (Joo-seppi), oli näet ollut aikeissa ryhtyä tervanpolttoon, jostaei sentään ollut tullut sen valmiimpaa, silläkun metsäherrasai asiasta tiedon, tuli kielto, vieläpä Sohvanaista sakotet-tiin. Tämän Sohvanaisen talo oli korkealla vaaralla poh-joispuolella kylää erillään muista taloista. Vaarakylässäoli 30 taloa; kestikievarin nimi oli Paavilainen, ja siinäpidettiin 10 lehmää ja4 hevosta ■—- siis varakas talo. Isäntä,joka meitä palveli, oli aikanaan Ruijassa kalastusretkelläpalelluttanut molemmat jalkansa,niin että ne oli täytynytleikata pois, jonka tähden hän kulki polvillansa. •—• Vaara-kylästä oppaanamme ja kantomiehenämme oli 60-vuotiasmies Stahvei Pikkarainen, joka taipaleella huvitti meitäkaikenlaisilla kertomuksilla nuoruutensa ajoilta, jolloinhän

183

oli etelä-Suomessa laukmikannossa ollut. »Sitä», sanoiukko, »kaikkein enimmän pelättiin, että laukun ryöstössämieskin joutuisikiinni, koska hän siinä tapauksessa rautoi-hin lyötynä lähetettiin Pietarin kautta kotiin.» Tämäkamala kohtalo oli ukolle itselleenkin kerran ollut tarjona.UähelläTammisaarta »tullisluuparit» tapasivat hänet muu-tamassa mökissä, anastivat 300 ruplan edestä tavaraa,jota hän eräältä Helsingin kauppiaalta oli ostanut Pie-tarista eivät karjalaiset vielä silloin tavaroitaan ottaneet■—• ja julistivathänet itsensä vangituksi sekä tahtoivat hetilähteä häntä kuljettamaan veneeseensä. likellä olevantalon eli rusthollin emäntä, jokatunsi Stahvein, saapui kui-tenkin samassa tupaan ja aloitti tulliniekkainkanssa kii-vaan sanasodan, niin että hämmästynyt Stahvei ennättivähän tointua, jakun sitten kumminkin tuli lähtö rantaan,pyysi Stahvei muutaman ladon kohdalla mennä luonnolli-selle asialle, jotapyyntöä sanakiistassa olevat tullimieheteivät hoksanneet epäillä petokseksi; mutta se joka silloinpötki niitynpoikki pakoon metsään niinpaljonkuinkoivistalähti, se oli Stahvei. Metsässä hän sitten makasi piilossavuorokauden toista, ja kun nälkä pakotti hänet sieltäpois, olivat vainoojatkin menneet. Kysymykseeni hänselitti olleensa aikoinaan hyvinkin naisväen suosiossa,koska ulkomuotonsa nuoruudessa oli ollut »jonkunlainen»

asia, jota minun olisi tehnyt mieli hiukan epäillä.Taipaleella muuten saimme nähdä, kuinka verensulkulukemalla toimitetaan. Ukko Stahvei oli nimittäin vir-suaan leikatessaan haavoittanut vähän sormeansa, jakunveri ei herennyt tippumasta, hän muutamassa levähdys-paikassa arveli, ettäpitäisi lukea haava umpeen, jos viitsisi,niin kyllä sitten herkeäisi. Me kohta häntäkehoittamaan,että viitsisi, janiin ukko viimein nosti sormensa ylös, kään-tyi sen puoleen ja alkoi lukea enimmästi muistaakseni rau-dan herjaussanoja, jolloinhän tuon tuostakin ankarimmilla

184

kohdilla muutti äänensä hyvin vihaiseksi sekä aina väliinsylkäisi sormensa päälle. Viimein hän raohotukolla pyyh-käisi sormen verestä puhtaaksi japistityytyväisenäkätensälapaseen ilmoittaen, että nyt oli loihtu valmis. Vaikkaisosti »Tuomaana» mielessäni kysyin kuitenkin hyvin toti-sellaäänellä, että jokohantuo veri nyt tyrehtyi, johon ukkojärkähtämättömällä vakaumuksella vastasi, että kyllä senyt lakkasi vuotamasta. Tbisessa levähdyspaikassa ukkokumminkin tuli kätensä paljastaneeksi, ja mikäs sormestayhä hiljakseen norui jolleiveri? En kuitenkaan siitähuoli-nut mainita ukolle mitään. Merkillistä oli, että ukko sanoinuo luvut oppineensa kahdelta siikajokelaiselta, joittenseurassa kerran nuorena oli meidän puolella kulkenut.

Ukon elämänvaiheet olivat olleet jotenkin surulliset.Uaukunkannosta hänen täytyi luopua, kun ainoa veli vie-tiin sotamieheksi. Sitten paloi talo, joka lienee ollut vakuut-tamatta, koska hän valitti vahinkoa kovin tuntuvaksi.Sitten hän oli käynyt kalastuksella sekä Kuokassa ettäNovaja Semljassa, josta ei ollut kovin paljoa hyötynyt.Mitä hän sentään piti pahimpana, oli se järjestys, jokamaan viljelemisen ja metsänhoidon suhteen Venäjällä jaKarjalassa vallitsee ja joka, mitä edelliseen tulee, vaikut-taa, että omistusoikeuden turva kokonaan puuttuu. Mei-dänkin mielemme tuli liikutetuksi, kun kuuntelimmeukon kertomuksia, jotka hän esitti teeskentelemättö-mällä, yksinkertaisella vakavuudella, niinkuin suomalai-sen sopii.

Röhöön tulimme vasta sydänyön aikana, vaikka joklo 3—4 oli taipaleelle lähdetty. Me olimmevalinneet tuonoijustavan suotien, jossa kulku oli hyvin hidasta, ja kunpääsimme Röhönjärven pohjoispäähän, josta toivottiinveneellä saavan loppumatkan kulkea, ei rannassa venettäollutkaan, niin että uupunein voimin täytyi joku neljännesvielä rämpiä pitkin järven alavaa länsirantaa. Saattaja

185

vei meidät Luukkosen taloon, jossa isäntä, vaikka ma-kuulta nostatettiin ja sairasteli kovaa kolotustautia sää-ressään, erinomaisella kohteliaisuudella ja ystävyydelläotti meidät vastaan. Tuota pikaa teekeitin pihisi pöydällävierashuoneessa, ja kun teen olimme juoneet, oli illallinenjopirtissä valmis. Sisemmässä vierashuoneessa sitten val-mistettiin meille makuutila, jolle mielihyväliä heittäy-simme pitkäksemme.

Röhönjärvi ulottuu pohjasta etelään, mutta tekee sy-vän lahden itäänpäin. Kylä, johon kuuluu 2i taloa, onrakennettu sekä länsirannalle, jossa me olimme, että itä-puolelle, sille niemelle, joka tulee itäisen ja pohjoisen lahdenväliin. Luukkonen taisi olla varakkain talo kylässä. Niitäoli ainakin ollut kolme veljestä, mutta yksi oli kuollutOulussa ja toinen oli murhattu Jokijärven sydänmaillamoniaita vuosia takaperin. Hän oli Pudasjärveltäpestan-nut muutaman heittiönkesämiehekseen ja lähtivät tavalli-sia sydänmaan oikoteitä Karjalaan, mutta kun muutamanjärven rannalle asettuivat maata, löi mies isäntäänsä ki-vellä päähän ja upotti ruumiin järveen. Tornion markki-noilla nykyisen isäntämme onnistui jonkun ajan kuluttuatoimittaa veljensä murhamies kiinni, joka sitten tutkittiinja tuomittiin Pudasjärvellä. Murhatuksi eli ammutuksioli tämä kolmaskin veli kerran ollut vähällä joutua muuta-man meidänpuolisen herran toimesta Ukkolan kestikieva-rissa Kiimingillä, josta tapauksesta aikanaanpaljon puhel-tiin. Syyksi säärensä kolotukseen isäntämme selitti vetehi-sen vikaa. Joku vuosi takaperin häneltä keväällä oli nuorihyvä hevonen uponnut sulaan eikä hän yksin ollut saanutsitä ylös, vaikka tuntikausia oli puuhannut, vaan se olimennyt veden saaliiksi. Tästä vimmoissaan hän oli puh-jennut kirouksiin ja sadatuksiin, ja niistä vedenhaltia nytoli hänelle kostanut laittamalla taudin. Kun arvelin, ettähän pelastuskokeissaan ehkä oli kovasti vilustunut, hän

hetkisen näytti miettivältä, mutta pudisti sitten päätäänja pysyi entisessä ajatuksessaan.

Sunnuntaina 27 p. heinäk. matkustimme RöhöstäUhtualle. Paitsi alkuosaa, vajaata neljännestä, joka ve-neellä kuljettiin pitkin järveä ja siihen juoksevaa puroa,oli koko taival jaikamatkaa, aluksi suota, sitten kangas-maata. Inbergin kartan mukaan tämän taipaleen pitäisiolla vain runsaasti 2 penikulmaa, mutta se on toista ver-taa pitempi, eli neljä; Uhtua on kartassa aivan väärällepaikalle pantu, niinkuin kohta osoitan. Tämä oh pisin tai-val koko matkallamme, nim. jalan kuljettava. Kantajinameillä oli kaksi naista jayksi mies - ammatiltaan paimenja muuten niin etevä taidoltaan, ettei veneessä osannutpitää perää —; he olivat muutenkin menossa Uhtualle,sikäläisestä kruununmakasiinistä jauhoja saamaan. Kol-melle hengelle jaettuina eivät kapineemme paljoa pai-naneet, ja kun itse koko ajan kuljin etupäässä, joutuimatka niin, että kun 8;n aikana aamulla oli liikkeelle läh-detty, jo 6;n tienoissa illalla oltiin Kivinenän hiekkahar-julla, josta Uhtuan kylä jaKeski-Kuittijärvi sen edustallanäkyy. Tahtoivathan nuo vaimonpuolet tuon tuostakinmuistuttaa, että »elä sie astu niin terävään», mutta perässähe sentään kokivat pysyä. Kantöpalkka teki muistaaksenikutakin kantajaa kohti 40 kop Stahvei Pikkarainen olieilisestä taipaleesta saanut 1 ruplan.

Puolitoista penikulmaa pohjoiseen päin Uhtualta olimuutamia lännestä itään kulkevia, erittäin jyrkkiävuoren-harjuja, joiden ylitse oh mentävä ja joista korkeimmannimi muistaakseni oh Ironsyrjä. Sen lähellä, jollenerehdy,olivat Rmhcnjärvi ja Pälkjärvi.

186

187

Uhtnan kylä on rakennettu loivasti Kuittijärveen viet-tävälle lakealle kankaalle eli tasangolle kolmeen eri ryh-mään, jotka ovat noin 1/2 virstan päässä toisistaan. Poh-joisin ryhmä, Lamminpohja, sijaitsee kappaleen matkaajärvestä ylöspäin molemmin puolin luoteiselta ilmaltajuoksevaa Uhutjokea, itäisin molemmin puolin itse joensuuta jakolmas, Likopää, järvenrannallalänteen joensuustaja etelään Lamminpohjasta. Keskimmäisellä ryhmälläon kaksi nimeä sen mukaan, kumpaa joenpuolta tarkoite-taan; Mitkala ja Ryhjä. Sen ja Lamminpohjan välilläjoki levenee lammintapaiseksi suvannoksi josta arvatenkinLamminpohja on saanut nimensä. Yksinäisiä taloja onsitäpaitsi moniaita sekäpohjaan että länteen päin hammin-pohjasta. Taloja sanottiin yhteensä olevan xöo tai 170,jotenväkiluku, jos taloa kohti laskee 6 henkeä, tekisi noin1,000 henkeä. Kyläläiset kuitenkin ilmoittivat väkiluvunolevankappaleen matkaa toista tuhatta, mutta paikkakun-nan pappi taas väitti, että se ei noussut kuin y •—Boo:aan,en muista tarkkaan numeroa. Mitä tuo sitten ihan tarkal-leen tehnee. Kaikissa tapauksissa Uhtua on vankin kyläkoko pohjois-Karjalassa. Sitä todistaa muun muassase seikka, että kylästä pohjaan päin on runsas penikulmakärryillä ajettavaa tietä -—• ensimmäinen ja viimeinensemmoinen, minkä matkalla näimme. Myöskin oli kylässäkaksi kirkkoa, molemmat laudoitetut jamaalatut muistaak-seni, vaikka vanhempaa ja pienempää ei enää käytetty.Maalatuita olivat useat yksityisetkin talot kylässä, janiistä joku kymmenkunta, niinkuin jo olen maininnut, olirakennettu meidän malliin.

Lönnrot mainitsee 1835 'vuoden Morgonbladissa,että hänen käydessään Uhtualla joku vuosi varemminkylässä luettiin olevan 80 taloa. Puolen vuosisadan ku-luessa kylän talojen määrä siis on kasvanut kaksinker-taiseksi.

188

Inbergin kartan mukaan pitäisi Uhtuan olla noin puolipenikulmaa Uhutjoen suusta ja Kuitti järvestä ylöspäin.Vastasanotusta lukija kuitenkin huomaa, että kartta onaivan väärässä; sekä Ryhjä että Kikopää on aivan järvennalla ja molemmat kirkot (Ryhjässä) niin ikään. Kartanerehdys kylän paikan suhteen on sittenkin suhteellisestivähemmänarvoinen kuin erehdys Kuittijärven suhteen.Tämä järvi on nimittäin ainoastaan penikulmaa leveä,vaikka sen pitäisi kartan mukaan olla lähes kolme! J ärvenmuoto on siis kartalla ihan toinen kuin todellisuudessa.Merkillistä kyllä näkyy Lönnrotkin erehtyneen järvenleveyden suhteen, sillä jossakinmuistan nähneeni, että hänilmoittaa matkan Jyvälahdesta (järven tuolta puolen)Uhtualle 3 penikulmaksi, vaikka sitä onvain runsaasti yksi.Toisessa paikassa (1834 vuoden Morgonbladissa) hän sen-tään sanoo, että Vuokkiniemestä on 4 penik. Uhtualle,jokaon oikein; mutta matka Vuokkiniemestä Jyvälahteenon 3 penik. Uhtualta Enonsuuhun on x penik. ja Enon-suusta länteen päin Jyvälahteen myöskin 1 penik., jotennämäpaikat muodostavat tasasivuisen kolmion. UhtualtaLuusalmen kylään Kuittijärven itäpäähän sanottiin olevan2 penikulmaa (kartan mukaan lähes 4).

Keski-Kuittijärvessä on kaksi suurehkoa saarta: Suuri-saari ja Uhutsaari. Uhtuan papin selityksen mukaan,jonka hän antoi kulkiessamme yhtä matkaa järven poikki,

pitäisi Uhutsaaren ja Uhutjoen oikeastaan kuulua Yhyt-saari ja Yhytjoki. Tuo sana »yhyt» merkitsee näet yhty-mistä, ja lappi oli aikoinaan nämä nimet keksinyt, koskanäillä paikoin metsämiesten oli ollut tapana kohdata toi-sensa ja tulla yhteen.

Kestikievari, jossa olimme majaa, oli Eamminpoh-jassa, joen eli ojan etelärannalla Ikkunaimme alla toisellapuolen jokea oli meidän malliin rakennettu, punaiseksimaalattu talo, jota oli mieluinen katsella. Vähän siitä

189

ylöspäin kankaalla oli Ondronon yksinäinen talo, jokavar-maan on varakkaimpia koko kylässä. Se oli rakennettuVenäjän malliin, mutta laudoitettu ja maalattu; länteenpäin etusivulla oli 7 ikkunaa ja etelään päin yhtä monta.Siinä asui yhtenä perheenä kolme veljestä - neljäs olikotivävynä Enonsuussa kaikki vankkoja kaupanmiehiä,mutta sen ohessa myöskin maanviljelijöitä, sillä talossakylvettiin 3 tynn. rukiita ja 6 —7 l. ohria. Kahden vanhim-man veljen kanssa olin tullut tutuksi Oulussa, kun heidänsiellä moniaita vuosia takaperin täytyi riidellä takaisin4 —500 ketunnahkaa, jotka oli heiltä ryöstetty Kuusa-mossa (joka riita voitettiinkin kaikissa oikeusasteissa).Ihan kestikievarin vieressä oli talo, jonka isäntä MattiPällinen, Ondronon lankonhes, myöskin oli tuttu. Paitsinäitä kolmea en muita tuttavia tavannutkaan, sillä sattuiolemaan heinänteon aika ja kylän väestä oli suurin osaetäisillä niityillä.

Pari kolme viikkoa ennen tuloamme oli Uhtualla sattu-nut tapaus, joka yhä oli, vereksenä kyläkunnan mielessä.Se oli tuo kuuluksi tullut tutkinto Uhtuan uskovaistenkanssa. Sallitukselle oli ilmoitettu, että siellä toimi jokuvaltiokirkosta luopunut seura, joka kokoontui yhteisiinhartaudenharjoituksiin, joissaraamattua ja muita hengelli-siä kirjoja tutkittiin, joka ylenkatsoi ja viskasi veteen ne»pyhät kuvat», jotka ovat jokaisessa venäjänuskoisessatalossa ja joille ahkerasti kumarretaan, ja joka lopuksijulistivaltiokirkon opin vääräksi ja koki omaan uskoonsakäännyttää ihmisiä. Ilmiannon tekijä taisi olla pitäjänpappi, joka kyllä oli siivoluontoinen mies, mutta jota olialettu kovin kovasti hätyytellä. Tutkinto, joka ilmoituksenjohdosta määrättiin pidettäväksi ja jota johtivenäläinentuomari Nekräsov, alkoi 6 p. heinäk. Syytettyjä oli yh-teensä 21 henkeä, niistä 3 meidänpuolelaista. Tutkintonäkyy etupäässä koskeneen kysymystä »obrasain» eli

190

pyhäinkuvien merkityksestä, jonka suhteen tuomarin ker-rotaan lausuneen, että ne eivät olleet mitään jumalia, vaanainoastaan pyhäin kuvia, niinkuin jokainen näki; tämänmukaan siis uskovaisten mielestä venäjänuskoiset pitivätnoitakuvia jumalina. Säikäyksissään 15 uhtualaista luopuiuskostaan, luvaten taas ruveta kuvia kumartamaan, jalaskettiin heti vapaiksi, mutta kolme uhtualaista; TimoHilppainen, Riiko Mauranen ja Aleksi Pällinen ■— näilläon tutkintokirjoissa kaikilla toisin kuuluvat venäläisetnimet sekä nuo kolme meidänpuolelaista: kaksi Ven-berg veljestä Turun läänistä, kylässä Tuppureiksi nimite-tyt, ja eräs nuori kuusamolainen Kaarle Tauriainen, pysyi-vät uskossaan järkähtämättöminä, »vaikka pää menköön».Mitä tuomio sisälsi, lienee tuskin yksikään ymmärtänyt,kun se julistettiinvenäjäksi eikä suomeksiselitetty, vaikkasyytetyt olivat tämmöistä selitystä pyytäneet; muttakestikievarista, jossa tutkinto oli toimitettu, tuomitutkohta siirrettiin »pravleniaan» eli kunnan- javankihuonee-seen Rikopäähän ja sieltä sitten 18 p. heinäk. istutettiinveneeseen ja vietiin Kemiin. $e luulo tuntui kylässä ole-van yleinen, että vangitut tältä matkalta eivät kos-kaan palaa takaisin, vaan joutuvat ikipäiviksi Siperiaan.Omaisten suru ja valitus silloin, kun vangittuja kylästäPietiin, oli ollut hyvin katkera, niin että esim. Pakisennuori vaimo oli useita kertoja mennyt tainnoksiin. 1

Kyläläiset, jotka nimittävät näitä uskovaisia hihhu-leiksi, lienevät ylimalkaan pysyneet välinpitämättöminäasian suhteen. kuitenkin oli harras »oikean»uskon puoltaja, johon tuntui olevan syynä, että hän olijoutunut kiistoihin noiden eriuskolaisten kanssa ja että

1 Niinkuin »Pohj.-Suomen» lukijat tietävät, ei vangituita kuiten-kaan pidetty Kemissä kuin pari kuukautta, vaan laskettiin kotiseu-dullensa takaisin, jossa he kuitenkin joutuivat poliisivalvonnan alai-siksi eivätkä saaneet passeja meidän puolelle.

191

silloin, niinkuin uskonkiistoissa enimmäkseenkäypi, lopuksioli molemmin puolin lausuttu kaikenlaisia loukkaavia soi-mauksia. Hänen mielestään tuomio Siperiaan siis oli aivanoikea, joskinkova rangaistus. Mutta Ondrono, vanhin veli,joka sattui meillä käymään, kun asia taas oli puheena,arveli, että tuomitut suotta olivatvetäneet päällensäkovanrangaistuksen; heidän olisi vain pitänyt luvata ruvetataas kuvia kumartamaan, siten jutusta selviytyäkseen,ja sitten olisi ollut heidän oma asiansa, pitääkö lupauksensavai ollako pitämättä. Tämä nyt oli asian katselemistakäytännölliseltä kannalta.

Juttu muuten oli herättänyt suurta huomiota ei ainoas-taan karjalaisten vaan venäläistehkinkesken. Niinpä se olipuheenaineena Vienassakin, jossa meiltä tiedusteltiin,oliko Suomessa kveekareita, johon lahkoon noiden usko-vaisten luultiin kuuluvan. Että usko oli meidän puoleltakotoisin, se kyllä oli aivan totta, sillä Hilppainen, lahkonpäämies, oli matkoillaanpohjois-Suomessa jaLapin rajoillasiihen kääntynyt ja sitten kotiseudullaan hartaasti ahke-roinut muiden kääntämisessä.

Uhtualla viivyimme kaksi päivää, maanantain 28 p.heinäk. jatiistaita 29 p. ikäpuoleen. Kaksi uutta tuttavaasillä välin saimme. Ensimmäinen oli karjalainen Sergeinlivana, joka, kun kuljimme hänen talonsa ohitse, hyvinystävällisesti ikkunasta kutsui meitä sisään teelle, jotaparin vieraansa kanssa paraikaa joi; hän oli paljon kulke-nut meidän puolella etelä-Suomessa, luki selvästi suo-mea •—■ useita suomalaisia kirjoja oli hänen pöydällänsätunsi sitäpaitsi monta meillekin tuttua nuorta Helsingintiedemiestä, ja hänen kanssaan oli siis hyvin hauska jutella.Toinen tuttava oli pitäjän pappi, Ramkin. UhtualtaEnon-suuhun meille tarjottiin sijaa Enonsuun vävyn, JyrkiOndronon, ja hänen vaimonsa veneessä he olivat juurivieraisilla Ondronon talossa jakun he matkallapoikkesi-

192

vat pappilaan, joka on joen suussa, käskettiin meitäkinsisään. Ukko Kanikin sama mies, jonka Friis tapasiTuoppajärven Saaressa oli erinomaisen kohtelias, iloinenja puhelias. Suomea hän osasi kuin syntyperäinen ja

karjalainen hän tavallaan olikin, kun oli Paanajarvellasyntynyt. Ruumiiltaan hän oli pitkänlainen, mutta liha-vuudesta ei ollut puhetta, johon kenties tulojen vähyys olisyynä, sillä niitä oli ainoastaan 300 ruplaa kruununpalkkaajapitäjältähuoneet sekä jokuvähäpapillisistatoimituksista,niinkuin vihkimisestä, hautaamisesta y. m. Sitävastointalon emäntä, hänen vaimonsa, oli yhtä lihava kuin lyhyt.Hänkin puhui suomea kuin äidinkieltään, ja hänen käy-töksensä oli niin lempeä ja sydämellinen, että harvoin senvertaista tapaa. Meidän oli vain määrä saada pappi mat-kalle mukaan, mutta talosta ei laskettu, ennenkuin olijuotu tavallinen määrä teetä, jonkakanssa tarjottiin hyvän-makuisia tortuntapaisia leivoksia. Herrasväki Kamkininavioliitto oli ollut runsaasti siunattu, sillä heillä oli ollut,jollen väärin muista, kaikkiaan 17 lasta, joista suuri osakuitenkin oli kuollut. Kaksi täysikasvuista poikaa heilläoli, toinen Pietarissa, toinen Moskovassa, joilta toisinaantuli apuakotitaloon; kotonakäydessään he kulkivat Viipu-rin, Kuopion jaKajaanin kautta. Ukon huoneessa, jossaistuttiin, oli esillä monta eri sanomalehteä, vieläpä kuva-lehtiäkin, kaikki kuitenkin venäjänkielisiä.

Pappila oli vanha, matala, mitätön rakennus, muttauusi, komeampi oli kehällä vieressä. Vähän etempänäpappilasta vei puusilta joensuun poikki toisella puolellaolevaan kalmistoon. Uamminpohjassa oli toinen silta.

Keski-Kuittijärven poikki kuljimme Enonsuun isäntä-väen veneessä. Keulahankaan nuori emäntä istui souta-maan, otettuaan ensin sormistaan helmillä koristetut sor-muksensa, luvultaan puolisen tusinaa, jotka sitoi rihmaan,kaulansa ympäri; pe-rähangassa souti nuori isäntä, ja ukko

193

Karakin piti perää. Kulku kesti toista tuntia, niin ettänoin 7;n aikaan oltiin Enonsuussa.

Enonsuussa, joka kait merkitsee joensuuta, oli nykyäänyolme eri taloa, mutta joku aika taapäin siinä oli ollutvainkksi, josta toiset sitten on lohkaistu. Talojen paikka onerittäin sievä pienellä itäänpäin pistävällä niemekkeellä,jonka joki synnyttää; etelään käsin tulee Alasenjärvi.Kuittijärvelle talot eivät näy; ne ovat ehkä virstan verranjoensuusta ylöspäin, ja joki on hyvin mutkitteleva. Kunsitä ylöspäin kuljettaessa turhaän katselimme ja tieduste-limme taloja, huomasimme, että soutajamme keulassa olihyvin kujeellisen näköinen. Muutaman mutkan kohdallapappi viimein sanoo: »Tuolla se talo nyt on.» »Voi sinua,kun et saattanut olla vaiti», sanoi siihen nuori emäntä,nähtävästi pahoillaan, ettei saanut meitä kuljettaa aivantalon lähelle, jotta sen uljuus odottamatta olisi koko voi-mallaan saanut meihin vaikuttaa. Huomattava nimittäinon, että se paikka, Enonsuun lesken talo, johon nyt olimmetulossa, on varallisuudestaan kuuluisa laajalti Karjalassa.Komea talo olikin, kaksikerroksinen, laudoitettu ja maa-lattu; sen vertaista emme kyllä matkalla toista nähneet.Vahinko vain, että maun puutteessa talo. oli maalattuviheriäksi, joka väri maalla vihreiden puitten keskelläei ole soma. Talon vanha emäntä, leski Marja Vasiljovna,pienoinen ihminen, otti meidät erittäin vieraanvaraisestavastaan, syötti, juotti japuhutteli, niin etten kyllin saatakiitellä häntä. Hän oli useat kerrat käynyt sekä Kajaanissaettä Oulussa, jotka paikat siis hyvin tunsi. Kajaanissahänellä on oma talo torin varrella, päätyotsikolla varustettuja sen puolesta ainoa laatuansa koko kaupungissa; sitäsanotaan hänen miehensä nimen mukaan »Dmiitrin» (eliDmitrofanovin) taloksi, ja se on markkinain aikana parta-suita täpö täynnä, mutta seisoo muuten enimmästi autiona.Oulusta hän tiedusteli useiden tuttujen kaupunkilaisten13 Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa

194

oloja. Hänen miesvainajansa oli harjoittanut suurta ketun-nahkakauppaa ja sillä tavoin koonnut tavaraa. Ainoastaankaksi lasta leskellä oli, kaksi tytärtä, toinen naimisissaOndronon kanssa, toinen naimaton; lapsenlapsia oli poikajatyttö.

Oltuamme talossa pari kolme tuntia lähdimme taastaipaleelle, vieläpä yön selkään. Kyllähän leski kovastivastusti lähtöä, mutta osaksi olimme tulleet viipyneiksiUhtualla liiankauan ja tahdoimme senvuoksipitääkiirettä,osaksi emme tahtoneet olla talonväelle vaivaksi, koskahyvin saatoimme arvata, että maksua ei kuitenkaan otet-taisi vastaan. Ilta oli sitäpaitsi hyvin kaunis, jakumppalinioli monasti halunnut matkustaa yöllä. Hyvästiä jättäes-sämme leski käski viedä terveisiäkaikille tuttavillensakoti-kaupunkiimme. Kun hän illankuluessa oli moniaista tutuis-taan kertonut juttuja, jotka asettivat heidät vähän outoonvaloon, kysyin; »Viemmekö sille ]a sillekin?» »Viekää,viekää.» »Vaikka hän teille teki niin ja niin?» »Vaik-kapa, viekää kuitenkin.»

Veneeseemme oli soviteltu päänalukset ja peitteet,että saattaisimme levähtää, ja suuremman osan taipalettanukuimmekin. Jolmasen koskella, jonka kautta joki pur-kautuu Alasenjärveen, täytyi kuitenkin nousta ylös käve-lemään. Yhden tienoissa yöllä olimme perillä, vähän vilus-tuneina, silläyö oli sentään kolkonlainen.

Jyvälahden kylä, johon nyt olimme tulleet ja johonyöksi jäimme, on Ylä-Kuittijärven pohjoisrannalla, pitkänmaakaistaleen eteläsyrjällä, joka pistää Ylä- ja Keski-Kuittijärvien väliin. Kuinka leveä tämä kaistale on, envalitettavasti tullut tiedustelleeksi, mutta kun kylästäUhtualle luetaan x penik., josta suurin osa on järvimatkaaKeski-Kuittisen poikki, ei kannas juurivoi olla kuin noinneljänneksen levyinen. Inbergin kartan mukaan leveydenpitäisi olla noin penikulma. Jyvälahdesta tuli 3 penik.

195

Vuokkiniemeen Ylä-Kuittista pitkin, ja matkan suuntakävi ensin penikulma länteen, sitten jyrkälläkäännökselläsaman verran etelään jaloppuosa taas länteen. Kartan mu-kaan matkan olisi pitänyt käydä ensin pari penikulmaamelkein suoraan etelää kohti ja sitten sama verta länttäkohti. Että kartta tässäkin on väärä, on varmaa.

Jyvälahdessa sanottiin olevan puolisataa taloa. Etevinniistä lienee ollut maakauppias Pappisen, jostayritin ostaapaperosseja, vaikka turhaan. Se oli rakennettu meidänmalliin, huoneukset erilleen kartanopihan ympärille. Pää-rakennuksen edustalla oli suuri lasiveranta ja kartanonsyrjällä, ellei muistini kokonaan petä, ryytimaa. Talo oliuudenlainen jakaunis katsella.

Emäntämme kestikievarissa ilmoitti kummaksemmeolevansa kotoisin Oulusta. Hän oli omaa sukuaan Huuru jaoli muutamassa Oulun kauppatalossapalvellessaantutustu-nut mieheensä, joka oli Tsihonen eli (passissa) Romanovnimeltään ja jonka vaimoksi hän oli rajan takaa lähtenytjo toistakymmentä vuotta sitten. Nyt hän oli leski, jalapsia hänellä oli muistaakseni kolme. Arvaa sen, ettävilkas puhe syntyi, kun hän kuuli meidänkin olevan oulu-laisia. Hän laittoi meille oivat kahvit, jota emme olleetsaaneet sittenkuin Kemistä lähdimme (paitsi Ondronontalossa Uhtualla). Kohtaloonsa hän kyllä oli nöyrästityytyväinen, vaikka kaipauksella muisteli miesvaina-jaansa, joka valokuvasta päättäen oli ollut komean-näköinen. Uskonnoltaan hän oli kreikkalainen, sikälikuin sitä siellä vaaditaan, joka vaatimus rajoittuu sen-puolisen puvun käyttämiseen ja ristinmerkin tekoonpyhänkuvan edessä. Meidänpuolelaisia naisia Jyvälah-dessa muuten oli puolisen tusinaa, kaikki naimisissa;saattajistamme Vuokkiniemeen oli niin ikään yksi mei-käläisiä, Rantasalmelta tai Rautalammilta, en var-maan muista kummastako.

196

Puhetta olisi emäntämme kanssa kyllä riittänyt kokopäiväksi, mutta saattajat alkoivat käydä levottomiksija rupesivat kiirehtimään taipaleelle, jonka tähden, sitten-kuin olimme syöneet, oli pakko erota. Vedet nousivatemännälle silmiin, kun aloimme tehdä lähtöä, ja hyvästel-lessämme kastelivat kuumat kyyneleet hänen poskiansa.Tottapa hänestä oli haikeaa ajatella, että me kohta olimmesiellä, jonnehän ei voinut päästä.

Ylä-Kuittisen poikki meitäsaattoi kolme vaimonpuoltaEnsimmäisellä matkan osalla poikkesimme muutamaansaareen, Kinasaari nimeltään, jossasanottiin olevan piessankoti. Sen pohjoispuoli oli jotenkinkorkea, järvestä jyrkästikohoava, ja siinä piti olla pohjaton luola eli rotko, jossamainittu paholainen piti asuntoa, kuolan suu eikuitenkaanaina eikä helposti ollut löydettävissä. Kun saarenpää olijotenkinpieni, emme epäilleet luolaa löytävämme, jakaksisaattajaa oppaina kiipesimme ylös kalliohuipulle ja rupeisimme sitä etsimään. Tuntikauden siellähyppelimme edes-takaisin kivillä jakalliolohkareilla, mutta varsinaista luo-lantapaista ei näkynyt missään; kenties sen suu oli alem-pana järven rannalla, jossaemme käyneet. Hiessä päin janenä pitkänä saimme astua vuorelta alas; ainoa lohdutusoli mennä saaren länsirannalle uimaan. Siltä kohtaa jär-vellä, jostakäännyttiin etelään päin, näkyi selkää silmän-kantamattomiin luoteeseen päin; vetten takana lahdenpohjassa on Vuonnisen suurenlainen, noin 50 taloa lukevakylä, sekä lahden länsirannalla Aajuolaksi (b taloa) jaPonkalahti (xo taloa; könnrotin käydessä 4—5). Nämäeivät meille näkyneet, mutta sen sijaan kuljimme Mölkönpienen kylän sivu (7 taloa). Siinä niemessä, josta järvi jamatkamme kääntyi länteen päin, kävimme taas maissakatsomassa muuatta ristiä, joka oli pystytetty tapatur-maisesti tähän paikkaan kuolleen miehen muistoksi; tapanaon näetristin luona käydä ja, jos haluaa, uhrata siihen joku

197

lantti. Vielä kuljettiin Pirttilahden, noin 20-taloisen kylänsivu, ennenkuin 5:11 tienoissa, 30 p. heinäk., tultiin perilleVuokkiniemen kirkonkylään. Matkalla olimme vanhim-malla saattajallamme laulattaneet koko joukon häävirsiä,mutta kun toinen soutajista sattui olemaan komea jakau-nis ihminen, oli huomioni ehkä enemmän kiintynyt häneenkuin laulajaan. Kalevalasta nuo virret jo tuntuivat olevantuttuja.

Vuokkiniemen kylä on rakennettu kahteen eri osaan.Varsinainen kirkonkylä on järvestä lounaaseen tunkevanlahdelman pohjoisrannalla; toinen osa kylää on pohjem-pana, Tsenan eli Keynäsjärvestä juoksevan joen varrella.Edellinen osa on rakennettu tiheämpään ja Venäjän mal-liin, jälkimmäinen harvaan ja meidän puolen tapaan.Kylien välissä kulkee virstan parin pituudella lounaastakoilliseen korkea hiekkasärkkä, niin että kylästä kylään eivoi nähdä; se on harjullaan ainoastaan maantien levjdnen,jakun sitä kävelee alapäästä järvellepäin, avautuu silmäineteen erittäin ihana jasoma näköala: vasemmalle luodettakohti avara jokilaakso taloineen, oikealle itse kirkonkyläja järven lahti, suoraan eteenpäin Ylä-Kuittisen sinertävätselät, joilta vain odottaa näkevänsä höyryveneen savunillan tyynessä kohoavan ilmaan. Lönnrot mainitseev. 1833 Vuokkiniemellä olleen 70 taloa »yhdessä ryh-mässä»; oliko jokivarrellakin silloin taloja, ei hän mainitse.Jollen väärin käsittänyt isäntämme Rämsyn Teffanan(Tapanin) selitystä, oli nyt 90 taloa itse kirkon kohdallaja siitä vähän ulompana, siis etupäässä joen varrella, 38taloa, joka yhteensä tekee lähes kaksi vertaa enemmänkuin Lönnrotin käydessä. Kirkonkylän länsipäässäluimme muutaman rakennuksen seinältä puuhun leikat-tuna: »Utshiilishtshe», s. o. koulu.

Vuokkiniemestä on 5 virstan päässä lännen puoleen Tse-naniemen seitsentaloinenkylä, jokaon rakennettu 5 virstaa

198

pitkän jakannaltaan 2 virstaa leveän, lännestä itäänpistävänniemen päähän. Vesi eteläpuolellakylää ja nientä on Tse-nanjärvi eliKeynäsjärvi; pohjanpnolisen nimeä en muista.Tsenaniemestä luodetta kohti tulee Venejärven 20-taloinenkylä penikulman päähän, ja siitä on sama matka, 1 penik.,Ponkalahteen. Key näs järven länsipäästä on etelää kohti2 penik. kangasmaata Kivijärven kylään ja siitä 4 virstaarajalle. Pikainen silmäys Inbergin karttaan riittää vakuut-tamaan, että näiden paikkain asema siinä on aivan väärinmerkitty.

Isäntämme Teppana, joka oli varakas mies, oli pitänytpoikaansa Kemin venäläisessä koulussa ja näytti meillehänen koulutodistustaan, jokatuntui olevan hyvänlainenPoika tietysti kulki siinä venäläisellä nimellä, Remsujevvai mikä se lie ollut. Tästä joutui kielikysymys puheeksija isäntä osoitti aluksi samaa oman kielen halveksimista,jotaniin usein meidänkin puolella tapaa, mutta kunvarsin-

kin kumppalini rupesi häntä ahtaalle panemaan, lausuihän kohta aivan toisia mielipiteitä, mainiten m. m., ettäitsekin oli aikonut myöhemmin siirtää poikansa meidän-puoliseen suomalaiseen kouluun. Tämä äkillinen mielen-muutos oli vähän vaikea ymmärtää: mahdollista ettei hänensin tahtonut meille tuntemattomille suoraan ilmoittaaajatustaan, mahdollista myöskin, että hänen ajatuksensaasiassa eivät vielä hänelle itselleenkään olleet aivan selvät.Että »suomikiihkom aate ei hänelle ollut ihan tuntematon,näkyi hänen puheestaan ja saapi siitä selityksensä, ettähän oli ahkerasti liikkunut meidän puolella, jossa hänelläsitäpaitsi on Papualla maakauppiaana elävä veli. Iltakului hauskasti hänen seurassaan. Vierashuoneessa, jossaolimme, sai esteettömästi polttaa tupakkaa, jota hänelläitsellään oli kaupaksikin, ja nautittavien joukossa, joitatalossa saatiin, oli myöskinkahvi, jota emäntä osasi laittaaoivallista.

199

31 p- heinäk. oli viimeinen päivä, minkä olimme rajantakana. Se kului kokonansa matkustamiseen. Matka Kivi-järvelle kävi vastamainittua suuntaa ensin vuorotellenmaitse ja vesitse Keynäsjärven länsipuoleen, siitä sittenmaitse. Saattajana oli vanhanpuoleinen mies, Onulirie(hämäläinen luullakseni suvultaan), Rimpirannan pikkutalosta Tsenaniemen tältä puolen; vakava, hiljainen mies.Sivumennen poikettiin hänen pieneen mökkiinsä järvenrannalla, koska hän pyysi saadavähän haukata, ennenkuinvarsinaiselle taipaleelle lähdettiin joka haukkaus oli niinäkkiä tehty, että tuskin rannassa kerkesimme uida, ennen-kuin mies jo oli valmis, vaikka olimme arvelleet saavammeodottaa tunnin tai pari. Meidän puolen sydänmaissa eitämmöinen tärkeä toimi olisi niin äkkiä suoritettu. Keski-taipaleella Kivij arvelle tuli meitä vastaan parikymmentähenkeä, miehiä ja naisia, jotka olivat matkalla Vuokki-niemeen seuraavan päivän juhlaa, »Iljan (Eliaan) päivää»,varten; heidän kirjavat pukunsa, varsinkin naisväen, tarjo-sivat silmälle miellyttävää vaihtelua erämaan yksitoikkoi-suudessa. Seurassa oli myöskin toinen niistälaukkumiehistä,jotka lähellä Kajaania tapasin, ja hän tunsi heti minut.Tuttavain tavoin muuten kaikki toisetkin käyttäytyivät,niin että melkein jokaista sai kätellä ja puhutella. Tämätuttavallisuus, joka on karjalaisen luonteelle ominaista,ei mitenkään loukkaa, kun sen perustukseksi selvästi huo-maa hyväntahtoisen sydämellisyyden, javarsinkin se tun-tuu mieluiselta keskellä synkkää sydänmaata, missä luon-non suuruus uhkaakerrassaan masentaayksinäisen ihmisenmielen. Pari kolme vaimonpuolta jäi toisista jälkeenpuhut-telemaan saattajaamme, jakunkohdalletulin, kuulin heidänhartaasti rukoilevan häntä täyttämään heidän pyyntönsäjakäymäänKivijärvellä katsomassa muuatta mielenvikaanlangennutta vaimonpuolta. Ukko koki estellä, kiirettänsäsyytellen, mutta lupasi viimein kuitenkin käydä katso-

200

massa. Asian laita oli nimittäin, että Rimpiranta oli mah-tava tietäjä, niinkuin sitten kuulin; kumppalilleni hän olitaipaleella selittänyt loitsimisen alkutyötä, johon kuuluitaudin synnyn selvillesaanti; oliko paha lähtenyt ilmasta,vedestä, metsästä vai kalmistosta, jonka mukaan sittenluvut oli sovitettava. Kun perille oli tultu, alkoikin hänmajatalon isännältä kysellä sairaan tilaa ja lähti meistäerottuaan hänen luoksensa. '\

Matka, jokakulki Maanselän syrjäharjänteiden poikki,oli hyvin mäkistä. Eräästä kohti korkealta törmältä näkyikahden penikulman päässä kappale Ylä-Kuittisen sinistäselkää. Kivijärvestä 3—4 virstaa pohjoiseen kulki tiePaahkomienvaaran kylän läpi, johon kuuluu pari kolmetaloa ja josta luoteeseen päin penikulman parin päähäntulee Lafukkajärvi, muistettava siitä, että parhaat runo-laulajat ovat eläneet sen rannalla. Vähän arvelin kulkeasen kautta, mutta luovuin aikeestani, kun kuulin, ettäArhippainen Miihkali, etevin sikäläinen runoniekka, eiollut kotona, vaan oli lähtenyt Sorokkaan kerjuulle!

Kivijärven kylässä samannimisen järven itärannallaoli 35 taloa. Majapaikkamme oli Isossima eli lisakki Peso-sen pieni mökintapainentalo, joka heti herätti mieltymys-tämme sen erinomaisen siisteyden vuoksi, joka siinä val-litsi ja joka teki, että pirtissä kaikki oikein kiilsi puhtau-desta. Ateria, jonka isäntä valmisti, sillä emäntä ei ollutkotona, oli yksinkertainen, mutta hyvänmakuinen, kaikkisiinäkin puhtautensa puolesta silmäänpistävää. Enitensentään herätti huomiotamme jakummastustamme se altispalvelevaisuus ja sydämellinen kohtelu, jota isäntämmemeille osoitti. Vaikka karjalaiset ylipäänsä ansaitsevatkiitosta näistä ominaisuuksista, olimme kuitenkin tuskinkoko matkallatavanneet hänen vertaistaan näissä suhteissa.En tiedä, olivatko isäntämme silmät mitenkään toisenlaisetkuin muiden ihmisten, mutta kun häntä puhutteli tai

201

häneltä pyysi jotain, niin ne loistivat aivan ihmeelliselläkirkkaudella, josta saattoi lukea niiden omistajan hartaintahalua pyynnön täyttämiseen. Talonväellä ei ollut lapsia,ja siitä tuo erinomainen puhtaus talossa osaksi saapi seli-tyksensä.

Ennenkuin talosta jonkun tuntikauden levättyämmepainuimme viimeiselle taipaleelle, joimme yhdessä isän-nän kanssa teetä muka läksiäisiksi. Matka Karjalassa oliylipäänsä ollut hyvin mieluinen, niin että puolittain ikä-vällä ajattelimme sen loppumista; niin, jos asiat eivät olisivaatineet, emme varmaan olisi vielä rajan tälle puolenpyrkineet. Pienet erojaiset olivat sentähden mielestämmepaikallaan, ja mitäpä täällä olisi niitä varten ollut muutasaatavana kuin teetä? Isäntä lähti meille itse saattajaksi.Veneellä kuljettiin ensin runsas virsta pitkin järveä, jokakuului olevan hyvin »laiska»kaloja antamaan, sittenkuinsenlappi aikoinaan oli kironnut; sitten oli joku neljännesjalkamatkaarajalle, jonka poikki nytkuljimme 5—6 penik.pohjoisempana kuin Karjalaan mennessä. Rajalta tulinäpeä virsta Viianginjärven rantaan, ja siinä tapasimmevenekunnan viiankilaisia, jotka niityltä olivat palaamassakotia ja joiden äänet olimme rajalle kuulleet. Niidenveneessä päästiin kulkemaan järven toiseen päähän, johonsaattoi tulla pari virstaa ja jostahyvästä ei vaadittu enem-pää kuin x markka! 1 Järveltä oli sitten neljännes toistaHyryn taloon, johon jäimme yöksi.

Taipaleen loppupäässä tuli vastaamme pari meidän-puolista miestä. Me sivumennessä heitä tervehdimme,mutta he vain töllistelivätmeitä suu jasilmät auki, niinkuinolisimme olleet mitäkin kummituksia. Sen arvoisina eivät

1 Joka tekisi noin 5 mk. penikulmalta. Vertailun vuoksi mainit-takoon, että Rimpiranta, joka souti meitä 1 penik. ja kantoi kapi-neemme 2 penik., pyysi kaikesta 90kop. tai 1 ruplan (s. o. 2 m.50 p.Hän sai 1 r. 30 kop., mutta viiankilaiset vain 15 kop.

202

meitä pitäneet, että kohteliaaseen tervehdykseemme olisi-vat vastanneet.

Hyrystä jatkettiin matkaa seuraavana päivänä, i p.elok., aikaisin aamusta, sittenkuin talossa myöskin yötäolleelle Isossimalle oli sanottu jäähyväiset, jotka hänenpuoleltaan varsinkin olivat hellät. Matka kulki aluksipitkinerästä täältä lähtevää Oulujoen lähdehaaraa, joka oli niinpieni, ettävenosemme tuskin ui; sitten tultiin vesirikkaam-malle Vuokkijärvelle, jonka pohjoisrannalla Kyllösessäkäytiin päivällistä syömässä. Iltasella laskettiin Alanteenrantaan ja siitä sitten astuttiin Suomussalmelle Ämmänruukkiin, jonka hoitajan luo saattajamme äkkinäisestätoimesta vastoin tahtoamme tulimme yövieraiksi.

Matkasta Kiannalta Ouluun Puolangan ja Utajärvenkautta, jonka ajoimme 2 ja 3 p. elok., ei ole erityisempääkertomista. Kyllähän kulku tuntui mukavammalta, kunoli sileä maantie edessä. Huvittavinta oli huomata, kuinkamatkalla ketkä täydessä uskossa, ketkä enemmän taivähemmän epäillen luulivat meitä karjalaisiksi, johonluuloon tietysti heidät jätimme. Kuitenkin oli kohteluylipäänsä kiitettävää, jostapäättäenkarjalaisia meillä koh-dellaan hyvin; joku harva paikka teki poikkeuksen. KunMuhoksen läpi ajoimme, täytyi meidän arvella; Toisen-näköiset ovat täällä pellot ja viljat kuin Karjalassa; siellätuskin koko matkalla yhteensä näimme sen verran vil-jeltyämaata kuin tässä yhdellä silmäyksellä.

Loppulause.

Ennenkuin lukijasta erkanen, olkoon vielä muutamasana sanottu karjalaisista jaKarjalasta.

Meikäläiselle, joka tulee Karjalaan, pistää ensi katseellamoni seikka outona silmään. Kylien ja talojen rakennus-main, kansan puku, sen kieli jaosittain käytöstapakin ovattoisenlaiset kuin meillä ja tuntuvat siis vierailta. Jokatyytyy paljaaseen pintapuoliseen silmäykseen eikä huoliasioita sen tarkemmin tutkia, voipi sentähden jäädä siihenluultavasti jo ennestään hänessä olevaan vakaumukseen,että hän rajan poikki tultuaan tosiaan vaeltaa vieraassamaassa.

Mutta ken tahtoo lähemmin tarkastella rajantakaisiaoloja sekä vähän enemmän oppia tuntemaan Karjalankansaa, hän varmaan tulee kohta huomaamaan, että tuom-moinen vakaumus on väärä. Se vierauden tunne, jokahänessä aluksi syntyy, katoaa vähitellen, kuta enemmänhän maahan jakansaan perehtyy, ja aivan toisentapaisettunteet pääsevät hänessä vallalle, kun hän havaitsee, ettäyhdenlaatuisuus molemmin puolin rajaa on monta vertaasuurempi kuin erilaisuus, ja että erinäköisen ulkokuorenalla on aivan yhtäläinen sydän.

Rehellisyys, lainkuuliaisuus, mielen vakavuus, kohtuul-lisuus ja jumalanpelko ovat ominaisuuksia, joista suoma-laisia, s. o. tässä tapauksessa suuriruhtinaskuntalaisia,yleensä kiitellään, mutta nämä ominaisuudet sopivat

204

yhtä hyvin myöskin karjalaisten tunnusmerkeiksi. Mitäensin rehellisyyteen tulee, niin olkoon mainittu, että matka-laukuistamme, jotkaolivat lukottomat jasiis helpostikenenhyvänsä aukaistavat, ei nuppineulan arvoista kadonnut,vaikka ne usein taipaleilla tuntikausia olivat näkyvistämmepoissa, hönnrot todistaa karjalaisten rehellisyydestä samaa;mutta paras todistaja on ehkä Eriis, jollaniinkuin norjalai-silla ylimalkaan ei näy karjalaisista olleen erittäin yleväajatus, mutta jonka täytyy tunnustaa, että häneltä eiKarjalassa kadonnut edes tulitikkua, ja joka sen ohessakertoo, kuinka m. m. kerran eräs hänen isäntänsä eräässäpaikassa tuli monta penikulmaa soutaen hänen jälkeensätuomaan muutamia vaatteita, jotka hän oli pesettänyt,mutta unohtanut taloon. Joku lukija kenties on valmistähän muistuttamaan, että meillä liikkuvain laukkumies-ten kauppa yleisen puheen mukaan isommassa tai vähem-mässä määrässä perustuu petokseen. Että semmoinenpuhe käypi, ei sovi kieltää, mutta varmaa on, että se suu-reksi osaksi on perää vailla. Kuinka esim. voisi ymmärtää,että sama laukkumies aina joka vuosi palaa samoille pai-koille, jos koko hänen kauppansa olisi sulaan pettämiseenperustettu? Totta kai hän siinä tapauksessa tarkasti varoisitulemasta takaisin siihen paikkaan, jossa olisi petoksiaanharjoittanut. Ja olkoon että tarkempi arvostelu voisimuistuttaa niitä näitä laukkumiestenkaupanteon suhteen,sitä en tahdo mahdottomaksi väittää, koska karjalaisetlähirnmiltä kauppatuttaviltaan venäläisiltä eivät lienesaaneet erittäin kehuttavia perusteita kaupantekotavansuhteen; tässä on yksi seikka huomioon otettava, jase on,että kauppa ja mitä siihen kuuluu on karjalaisten mielestäjonkunlaisena poikkeuksena muista elämän oloista. »Seon kaupan asia», on vastaus, jonka usein saapi karjalaisiltakuulla ja jokamerkitsee, että tavalliset toiminnan säännöteivät puheenalaisessa tapauksessa tule kysymykseen.

205

Tämä lause tosin tavallansa ikäänkuin vaieten myöntää,että kaupan suhteen ei aina käy eikä tehdä niinkuinpitäisi,mutta toiseltapuolen se taas on tukena väitteellekarjalais-tenrehellisyydestä ylipäänsä, koska vanhastaan on sanottu,että exceptio firmat regulam, poikkeus vahvistaa säännön.

Mitä karjalaisten lainkuuliaisuuteentaikka ehkä parem-min sanoen oikeirdentuntoon tulee; mainitsee Friis Tshu-binskijn mukaan, ettäKemin kihlakunnassa, jokakäsittäänoin puolet koko Karjalasta, rikosten luku viiden vuodenkuluessa yhteensä teki 39. Niistä oli varkauksia 5, murto-varkautta 1, luvatonta metsänhakkuuta 22, kunnianlouk-kausta 6, väkivaltaa naista vastaan 2, murhayritystä 1,tottelemattomuutta virkakuntia vastaan 1, karanneensotamiehen salaamista 1. Jos tästä lukumäärästä suljetaanpois luvattomat metsänhakkuut, vähenee rikosten määrä17;ään, jokatekee noin 3 rikosta vuosittain eli 1 rikoksen5,500 henkeä kohti ja x varkauden vuosittain 16,000 hen-keä kohti. •—■ Meillä teki v. 1865 vangittujen lukumäärä1,461, ja kun väkiluku silloin oli noin 1,800,000, tuli siis1 rikos 1,232 henkeä kohti eli runsaasti neljä kertaa niinpaljon kuin Karjalassa Vangituista tosin joku saattoi ollasyytön, niin ikään niiden luvussa saattoi olla semmoisia,jotka vedellä ja leivällä sovittivat metsänhakkuu-sakko-jansa.

Kohtuullisuudessa karjalaiset epäilemättä jättävät mei-käläiset pitkän matkan jälkeensä. Kemiä ja Kierettiälukuunottamatta emme koko matkalla kuulleet väkeviäjuomia olevan missään emmekänähneet ainoaakaan juopu-nutta; Uhtualla ainoastaan Ondronon talossa tarjottiinjonkunlaista mietoa rommin-tapaista.- Friis kuitenkinmainitsee, että Fan-oserossa, jokamerkinnee Paanajärveä,oli hänen Karjalassa käydessään ollut kapakka; vieläköse nyt oli olemassa, emme tulleet tiedustelleeksi. Samakohtuus vallitsee ruuassa; leipä ja kala ovat pääravin-

206

tona ei ainoastaan paastopäivinä kahdesti viikossa,vaan muinakin, joina sentään on lehmänantia särpimeksi.

Tämän ohessa mainittakoon, että Friis sanoo Karjalannaisia tunnetuiksi siveydestänsä.

Karjalaisten uskonto on kreikkalais-katolinen. Varsi-naista uskonoppia heillä tuskin sentään saattanee sanoaolevan, sillä melkein koko heidän uskonnollinen tietonsarajoittuu ristinmerkin tekoon ja kumarruksiin pyhänkuvanedessä sekä paastoamiseen. Pakanallinen taikauskoisuussentähden Karjalassa vallitsee ainakin samassa määrässäkuin kristillisyys, mutta jumalanpelkoa ei siltä puutu, josjumalanpelollakäsitetään nöyryyttä korkeampaa valtaa

kohtaan, joka maailman menoa ohjaa. Erämaa, jossa ihmi-nen häipyy niin mitättömäksi, on varsin omansa tämmöistänöyryydentunnetta synnyttämään, ja samaa saapi aikaanjuhlallisten kirkonmenojen katseleminen esim. Solovetsinluostarissa, joitakarjalainen ei ymmärrä ja jotkasentähdenehkä kahta tehokkaammin häneen vaikuttavat. Hartauseli se mielentila, jolla ihminen korkeinta olentoa ja luo-jaansa lähestyy, voipi siis rajan tuolla puolen olla yhtäelävä ja innollinen kuin tällä puolen, jos kohta uskonnolli-set käsitteet siellä ovatkin epäselvempiä.

Mikä Karjalassa kuitenkin tuntuu tuttavimmalta jakotoisimmalta ja jostasentähden tässä viimeksi mainitsen,on asukasten yleinen mielenlaatu. Se ei suinkaan, niinkuinmoni ehkä luulee, ole häilyvä ja vaihteleva, vaan päinvas-toin yhtä vakava kuin meikäläistehkin. kiikkuva kauppa-elämä on sille antanut vähäisen iloisuuden vivahduksen,jokapintapuolista katselijaa ehkä voipi erehdyttää, muttavähänkin tarkempi tutkimus osoittaa sen olevan pääluon-teeltaan aivan samaa kuin meikäläisten. Ja mikäpä senolisikaan toisenlaiseksi muuttanut? Karjalaisten elämäon yhä samoin kuin meidän ollut lakkaamatonta taisteluakovaa luontoa jakovia oloja vastaan, silläainoalla erotuk-

207

sella, että sekä luonto että vieras valta siellä ovat olleetmonta vertaa kovemmat kuin meillä. Tämmöisessä taiste-lussa kevytmielisyys kyllä häviää, ja siksi karjalaistenkinluonteenpääjuonne on vakavuus. Sama velvollisuudentunne,sama nö\ra tyytymys kovaan kohtaloon vallitsee sielläkuin täällä. Setapa, jolla niin monet tuttavamme siellä:Timo, Rahikainen, Pikkarainen y. m., kertoilivat elämänsävaiheista ja huolista, oli aivan semmoinen kuin suomalai-selta odottaa; asiallinen jatyyni, ilman turhia huudahduk-sia; kertomuksissa helähtelevä valituksen sävel oli ainoas-taan tarkaii korvan kuultava, koska kertoja esitteli tapah-tumia filosofin tasapuolisuudella, ikäänkuin ne olisivatkoskeneet vierasta ihmistä eikä häntä itseään. Nuo yksin-kertaiset kertomukset lumosivat sentähden minut koko-naan, koska ne olivat tehdyt aivan oman mieleni mukaan,ja niitä kuullessa vahaavat tunteet täyttivät sieluni: sääliäja surua herätti se kurjuus, jota kertojat olivat kärsiä saa-neet, ihmetystä ja kunnioitusta se kärsivällisyyden jakestävyyden suuruus, joka kertomuksissa kerto jäin it-sensä arvaamatta tuli ilmi ja josta juuri tunsin heidätkansalaisikseni ja veljikseni; sillä kovan onnen kestä-minen, sehän on suomalaisenylpeys.

Kun edellämainittujen yhtäläisyyksien lisäksi muiste-taan, että kieli molemmin puolin rajaa muutamilla vähilläerotuksilla, joistaheti enemmän, on sama, ei ole sijaavähim-mällekään epäilykselle rajantakaisten asukasten kansalli-suudesta, vaan on se vakaumus järkähtämätön, että samaSuomen kansa yhä asuu sekä täällä ettäKarjalassa.

Nuo erilaisuudet, joista mainittiin, jäävätkyllä jälelle,mutta osaksi ne eivät juuri suurenarvoisia ole, osaksi onhuomattava, että jos niiden nojalla ruvetaan väittämään,että karjalaiset ovat meistä muukalaistuneet javieraantu-neet, ei tehdä oikein. Sillä asianlaita, niinkuin tutkiessakohta näkee, on, että jos karjalaiset ovat saaneet kärsiä

208

muukalaisuuden vaikutusta idän puolelta, meikäläisetsamassa määrässä ovat saaneet vaikutusta lännestä päin,eikä kumpikaan siis ole ole voinut säilyttää suomalaisuuttatäisin .puhtaana.

Bsim. talojen rakennustapa, joka rajan tuolla puolenensin meikäläiselle näyttää niin oudolta, onko se meillärajantällä puolen kotimainen ja alkuperäisesti suomalainen?Epäilemättä useimmat meikäläiset niin arvelevat. Muttamitä norjalainen Eriis sanoo? Hän on kirjaansa painatta-nut valokuvan eräästä Kuusamon ja Oulun välillä olevastakestikievarista, joka on samannäköinen kuin ylimalkaankaikki talot maassamme, ja arvelee; »Helposti voidaannähdä, että kyytipaikka, josta tässä annan kuvan, on sii-hen määrään norjalaisen kyytipaikan näköinen, että jolleitietäisi sen sijaitsevan Suomen sisämaassa, kernaasti voisiluulla, että alkukuvana on ollut valokuva Österdalista»(Norjassa). Tästä huomaa, että meillä on sama raken-nustapa kuin norjalaisilla, ja kun norjalaiset eivät tiet-tävästi ole käyneet sitä meiltä oppimassa, täytyy ajatella,että se on meille lännestäpäin tuotu, jos ei Norjasta suoraan,niin Ruotsista. Ja tämä ajatus on varmaan aivan oikea.Norjalaiset .ja ruotsalaiset ovat alkuaan sama kansa, jamonen muun hyvän kerällä on skandinaavilainen raken-nustapakin Ruotsista meille tullut.

Vaatteuksesta voipi ylimalkaan sanoa samaa. Karja-lassa varsinkin naisten puku näyttää venäläiseltä, muttaonko meikäläisten naisten puku kotimainen? Eivätkösemmoisten tärkeiden vaatekappalten kuin »leningin» ja»röijyn» pelkät nimetkin 1 jo osoita, mistä ne on meilletuotu?

Mitä Karjalan kieleen tulee, joka meikäläiselle aluksituntuu vähän oudolta, niin siinä on huomattava kaksi

1 Leninki=ruots. klädning; röijy=ruots. tröja.

209

puolta: yleinen murteellisuus ja venäläiset lainasanat.Edellinen ei ansaitse sen laajempaa mainitsemista, silläniinkuin on olemassa Savon murre, Hämeen murre, Turunmurre j. n. e., jotka kaikki kuitenkin ovat samaa suomenkieltä, niin on Karjalankin murteen laita. Sen omituisiinpoikkeuksiin muista murteista hyvin pian tottuu (paitsieteläisimmässäKarjalassa Äänisjärven puolella ehkä, jossapuhe kuuluu olevan niin meikäläisen kuin pohjoiskarjalai-senkin vaikeampaa ymmärtää). Enemmän huomiota ansait-sevat venäläiset lainasanat. Niitä on jommoinenkinmäärä;ylimalkaan sivistyssanat ovat kaikki tai suurimmaksiosaksi venäjänkielisiä. Niin esim. virkamiesten nimitykset;tuomari on mirovoi (ven. mirovoi sud, oikeastaanrauhantuo-mari), pormestari ispravnikka, nimismies stanovoi (stano-voipristav), metsäherra lesnitsei, kunnanesimies starshina,veronkantaja sbortshikka, sihteeri piissari j. n. e. Vieras-kamari on gornitsa, porstuankuisti sintsi, huone porstuanlattian allapoklietta (ven. podkljet). Hyvänpuoleinen haisenlakki on sorokka, leninki on sarahvaana jakumasniekka,tohveleita sanotaan myöskin stupniksi. Pyssy on myöskinpissali, kanuuna puuska, ruuti myös porohha, purje myöspaarusa, sluupin eli parkassin tapainen vene karpaso.Sokeri myös saahhari, tee myöstshaju, teekeitin samovaari,puntari pesmeli (ven. besmeen), 2 leiviskää puuta j. n. e.Hallinnollisia toimia osoittavista sanoista ovat useat myös-kin venäjänkielisiä. Näitten lainasanojensa kautta Venä-jänKarjalan murre eroaa muistakielimurteistamme, ja jospuhe siirtyy alalle, jossa tämmöisiä sanoja viljalti käyte-tään, voipi se muuttua käsittämättömäksi ja vieraaltatuntuvaksi. Mutta varokaamme tämänkään suhteen liianääneen puhumasta karjalaisten muukalaistumisesta. Silläonko meidän oma laitamme tässä suhteessa parempi kuinheidän? Emmekö ole ruotsista lainanneet kaikki tahi aina-kin melkein kaikki samanlaatuiset sanat, kuin he ovat

Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa.

210

lainanneet venäjästä? Eikö esim. tuomari suorastaan oledomare, pormestari borgmästare, vallesmanni javorstmes-tari (joita käytetään yhtä paljonkuin nimismiestä jametsä-herraa) beiallningsman ja rorstmästare, kruununvouti(veronkantaja) kronofogde, sihteeri sekter, j. n. e.? Ovatkosemmoiset sanat kuin hattu, silkki, muslimi, karttuunisuomea? Eikö kamari ole kammare, sali sai, kyökki kök,kuisti (förstugu-) qvist, rappuset trappor? Eikö pyssy olebössa, kanuuna eli tykki kanon eli stycke, ruuti krut, seilisegel, sokeri socker, puntari pyndare j. n. e.? Selvästi siistässäkin näemme, ettävieras valta on vaikuttanut ei ainoas-taan itä-, vaan yhtä paljon länsipuolellaMaanselkää jaettäjos toinen puoli soimaa toista muukalaistumisesta, saasanoa, että »pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallai».Esimerkkejä sitäpaitsi on, että missä me käytämme ruotsa-laista lainasanaa, käytetään karjalassa suomalaista; niinesim,, pyssyn latinkia (ruots. laddning) kuulimme uusi-kyläläisten sanovan »panokseksi».

Meidän talonpoikaiselle maalaisväestölle Karjalankansa täällä liikkuvain laukkumiesten kautta on jossakinmäärin tuttu, ja se suosio, jollarahvaamme ylipäänsä kan-nattaa lain kieltämää kulkukauppaa, osoittaa, että tutta-vuus on sille mieluinen; mutta sivistyneelle säädyllemmeKarjalan sekä maa että kansa ovat yhtä tuntemattomia.Ainoa tahi ainakin päätieto, mikä meidän sivistyneilläKarjalasta ja karjalaisista on, perustunee siihen kuvauk-seen muutamista laukkumiehistä, minkä Runeberg mai-niossa »Hirvenhiihtäjät» runoelmassaan antaa. Mutta tämäkuvaus, jos noita laukkumiehiä samoin kuin toisiarunoel-man henkilöitä ajatellaan joiksikin kansalaistensa tyy-peiksi, on niin väärä kuin suinkin. Sen mukaan karjalaisetharjoittavat kulkukauppaansa ainoastaan »houkuttelevaakultaa kootaksensa» (för att vinna det lockande guldet); kunmuut runoelman henkilöt lähtevät töihinsä, jääpi Ontro

211

kumppaleineen toimettomana talon pirttiin, jossa juovat it-sensä päihdyksiin; tässä tilassa nuori Topias turhaan kosiikaunista Heddaa; kun Ontro sitten lähtee veljensä puhe-mieheksi tytön luo, hän asian esiteltyään aukaisee lompak-konsa ja viskelee ilmaan ainakin viisituhatta ruplaa sete-leissä, joitten välitse ja päällitse hän »säihkyvin silmin,hurjassa innostuksessa» hyppelee, mutta kun tyttö ylen-katseella hänet jättääyksin, hän kohta lopettaa hyppynsäja et sii »hartaudesta vapisevinkäsin» (med darrande händerai an dakt) setelinsä, joita jokaista, »jo ennestään tuhansink erroin suudeltua», ihastuksissaantaas suutelee (H); lopuksi»ryssäin» koko iloinen joukko humaltuneena vaipuu unenhelmaan, »ei sopiville paikoille, vaan mihinkukin on sattu-nut kaatumaan», Ontro yksinään istuu »juopuneena jaautuaana» oluthaarikan ääressä, katsellen toisten lepoa.Voipiko tästä kuvauksesta, jos se, niinkuin sanottiin, onpidettävä tyyppien kuvauksena, tulla muuhun käsityk-seen, kuin että karjalaiset ovat jonkinlaista roistoväkeä,laiskoja, juopumukseen taipuvaisia, turhamielisiä, joittenkaikki kaikessa on raha ja jotka kunniallisten ihmistenpuolelta ansaitsevat ainoastaan säälivää ylenkatsetta?

hähernpi tutustuminen Karjalaan ja karjalaisiin var-sinkin sivistyneittämme puolelta olisi sentään ei ainoas-taan hyvä, vaan aivan tarpeellinehkin. Sumu peittäänykyään tässä asiassa meidän sivistyneitten silmät; muttakun he tarkemmin oppisivat rajantakaisia olojatuntemaan,putoaisivat suomukset heidän silmistään ja he näkisivätmitä tähän saakka eivät ole voineet ajatellakaan. He näki-sivät, että rajan takana Suomenmaa vielä jatkuu kolman-nella osallaan; että siellä asuu ei suinkaan mitään roisto-väkeä, jota pitää ylenkatsoa ja halveksia, vaan puhtaitasuomalaisia, heidän omia kansalaisiansa, jotkaheidän puo-leltaan ansaitsevat ei halveksimista, vaankunnioitusta, eikäainoastaan kunnioitusta, vaan mitä hellintä rakkautta.

212

Toisenlaiset tunteet kuin mitkä »Hirvenhiihtäjäin» ereh-dyttävä kuvaus synnyttää, pääsisivät heissä vallalle, ja josheissä vielä olisi jotakin säälin tunnetta, niin se olisi sitäsääliä, jota veli tuntee tavatessaan kauan kadoksissa olleenja kovaa kokeneen velimiehensä. Vastustamattomalla voi-malla heidän sydämensä ääni heille ilmoittaisi, että nuohalpana pidetyt asukkaat rajan takana ovat lihaa heidänlihastansa, luuta heidän luustansa, jaturhat ennakkoluu-lot hälvenisivät yhtä äkkiä kuin usva auringon edestä.

Mutta yhtä tarpeellista olisi, että tämä tutustuminenei jäisi epämääräiseen tulevaisuuteen, vaan tapahtuisikohta, kutakuinkin pian. Tosin karjalaiset, niinkuin edelli-sessä usein on osoitettu, kummastuttavalla tavalla ovatVenäjän suhteen säilyttäneet jonkinlaisen itsenäisenkansallistunteen, joka luullakseni vain tarvitsee herätystäja rohkaisemista varttuakseen vahvaksi voimaksi, muttakieltämätöntä toiselta puolen on, ettävenäläisyys joKarja-lassa on saanut paljon alaa ja että se nykyajan nopeallaedistyksellä uhkaa yhä voitollisemmin levitä joka taholle.Ja mikä loppupäätös tästä taistelusta erikansallisuuksienvälillä tulee olemaan, jos tuo kourallinen karjalaisia yksi-nään jääpiseisomaan lukemattomia laumojavastaan, lieneehelposti arvattavissa. Heidän täytyy siis ulkoapäin saadaapua, jos heidän itsesäilytvstänsä ollenkaanvoidaan ajatellamahdolliseksi, ja vaaran varmuuteen katsoen tämä apuei kovin kauan saa viipyä, mnuten se voipi tulla liian myö-hään. Mutta mistä se apu on saatava, jolleimeiltä, heidänveljiltänsä? Ja niin kauan kuin me onnettomassa tietä-mättömyydessämme pidämme heitä vain halpoina muuka-laisina, niin kauan ei mikään avunanto meidän puoleltatule kysymykseen.

Kaksi keinoa on olemassa, joilla heti voisimme tehok-kaasti vaikuttaa karjalaisten hyväksi, toinen enemmänväliaikainen, toinen kestävämpi. Edellinen olisi kulku-

213

kaupan laillistaminen maassamme. Kulkukauppa on tätänykyä pakostakin karjalaisten pääelinkeino, jasen asetuk-sen poistaminen, jokatämän kaupan meillä kieltää, antaisiKarjalan taloudelliselle menestykselle ihan uuden vauhdin.Meillä on kulkukaupasta yhä vielä riitaiset ajatukset, javaikka asia valtiopäivillä on useat kerrat ollut puheena,on enemmistö sen sallimista yhä vastustanut. Jo olisikuitenkin aika, ettätämä vastustus lakkaisi. Kulkukaupan,hyödyllisyys on kaikissa sivistyneissä maissa tunnustettu,'ja sen tarpeellisuutta meilläkin osoittaa jo yksistään seseikka, että sitä kaikista ankarista kielloista huolimattaon vuosisadat harjoitettu. Elinkeinovapauden aatteenkannalta sen kieltäminen on aivan käsittämätön, ja ulko-mailla varmaan kummasteltaisiin, jos tiedettäisiin, kuinkameillä on tässä suhteessa laita. Jos nykyään meillä harjoi-tettua kulkukauppaa vastaan voidaan tehdä joitakuitaperusteltuja muistutuksia, niin epäilemättä tällaisten muis-tutusten aiheet poistuisivat samalla kuin kauppa luvalli-seksi tehtynä myöskin tarkemmin järjesteltäisiin. Silläkun se on ollut kokonaan kielletty, ei tarvitse mielestänioudoksua, jos sitä joskus olisi harjoitettu tavalla, jokasie-täisi oikaisua.

Toinen keino, jolla voisimme tulla karjalaisten avuksija jonka vaikutus olisi edellistä pitemmälle ulottuva,olisi sen käytöksen muuttaminen, joka karjalaisten osaksivarsinkin meidän sivistyneitten puolelta on tullut. Kunajattelee, että sivistynyt luokkamme yleensä on pitänyttäällä liikkuvia laukkumiehiä muukalaisina, ryssinä, vie-läpä semmoisina, joitten 010 vain on tarkoittanut lain rik-komista ja maan vahinkoa, on helppo arvata, minkälaistakohtelua karjalaiset esim. virkamiehiltämme ylimalkaanovat saaneet osakseen. Ollen tylyä jaylenkatseellista se eiole voinut vaikuttaa muuta kuin vihamielisyyttä tai ma-sentavaa nöyryytystä heissä. Toisenlainenkäytös, parem-

214

paan asiantietoon perustuva, kantaisi toisia hedelmiä.Jos me rupeaisimme karjalaisia kohtelemaan niinkuinomia kansalaisiamme ainakin, pitäen vain muistissa, ettähe ovat kovaonnisempia, heikompia ja meistä jälemmäksijääneitä, niin heidän itsetuntonsa vahvistuisi, heidän luot-tamuksensa enenisi, ja he saisivat uutta voimaa kestämäänelämän taistelussa. Tähän saakka heitä on kahdelta puo-len ahdistettu; idästä he ovat olleet Venäjän ylivoimanmasennettavina, lännestäheitä on kohdannut omain kansa-laisten sorto. Meidän muutetusta käytöksestämme hepian huomaisivat, ei ainoastaan että sorto ja vaino onlakannut, vaan myös että sen sijaan on astunut veljen-rakkaus, ja lohdutus ja iloinen toivo täyttäisi heidän sydä-mensä.

lyOpetan tämän puutteellisen kertomukseni sillä har-taalla toivomuksella, että kansalaisen! suuriruhtinaskun-nassa vähitellen rupeaisivat katsomaan Karjalan kysy-mystä silmiin ja alkaisivat ajatella, mitä se heiltä vaatii.Tukahutettu tuskanhuuto nousee Karjalasta; voimmeko,saammeko sille kuuroina pysyä? Se apu, minkärajantakai-set kansalaisemme meiltä aluksi voivat saada, ei kyllä oleniin suuri kuin heidän tarpeensa vaatisi, mutta sen merki-tys on juuri siinä, että se voisi heihin luoda rohkeutta jatoivoa. Älkäämme sentähden viivytelkö tekemästä heidänhyväkseen mitä voimme, muistaen, että kun koemme heitäsäilyttää, samassa koemme itseämmekin säilyttää. Odotta-mattoman hyvällä menestyksellä karjalaiset tähän saakkaovat kestäneet pitkällisessä taistelussaan kansallisuutensasäilyttämiseksi; jos me annamme heille sen avun, mikämeidän on annettava, voimme täydellä syyllä toivoa, ettävoitto viimein on kallistuva heidän jasamalla meidän puo-lelle, ja kaunis Karjalan maa pysyy puhtaana muuka-laisuudesta. Sitten kerran maailmassa taas koittaisi aikajolloin suomalaisella isänmaalla olisi samat laajat rajat

kuin sillä muinoin oli, ennenkuin lännestä Ruotsi, idästäVenäjä sen lohkaisivat kahdeksi kappaleeksi. Veren ääniei silloin enääpuhuisikäsittämätöntä kieltä, vaan sydäntensykintään lännen puolella Maanselkää vastaisi sama sykki-minen toiselta puolen. Me emme enää karjalaisten silmissäolisi ruotsalaisia eivätkä he meidän silmissämme venäläisiä.Sama Suomenmaa sulkisi syliinsä molemmat.

215

LIITE,

Lyhykäinen Solovetsin luostarin historia. 1

Toinen niistä kirjoista, jotka luostarista ostimme, oli,niinkuin jo sanoin, lyhykäinen kertomus luostarin merkittä-vimmistä vaiheista. Kaita vaiheita ei meikäläisten suin-kaan sovi välinpitämättömyydellä katsella. Vielä tänäpäivänä luostari on rajantakaisten suomalaisten hengelli-sen keskustana, ja aikoja on ollut, jolloin se on seisonutvaltiollisena mahtina meikäläisiä vastassa, ei ainoastaanhengellinen, vaan maallinenkin miekka kädessä, huolelli-sesti hoitaen ja voitollisesti turvaten Venäjän etuja pohjanperillä. Luokaamme siis pikainen silmäys sen historiaan.Tässä mainittu kirja on meille hyvänä johtona, jaapua sitäpaitsi antavat jopuheena olleet elämäkerrat sekä Castre-nin ote luostarikronikasta (Suomi, 1843).

Solovetsin luostarin perustajaksi mainitaan tavallisestierästä munkkia, Sauvattia, jokasyntyi noin 500 vuotta taka-perin. Hän eleli ensin Kiriiän luostarissa Valgetjärvenrannalla, mutta rakastaen yksinäisyyttä muutti sieltäNeva- eli Laatokanjärvessä olevaan Valamon luostariin;

1 Tämä selostus oli edellisessä painoksessa sijoitettu keskellematkamuistelmia kirjan viidenneksi luvuksi, jolloin se kuitenkinpahasti katkaisi varsinaisen matkakuvauksen. Sisällyksensä puo-lesta se paremmin sopinee liitteeksi näihin muistelmiin.

Kustantajan huom.

217

ja kun sielläkään ei mielestään ollut tarpeeksi syrjässä jayksinänsä, päätti siirtyä yhä edemmäksi erämaahan, tuolleautiolle, keskellä pauhaavaa merta sijaitsevalle Solokansaarelle, jostakulkupuheita oli hänen korviinsa ennättänyt.Munkkiveljestensä varoituksista jarukouksista huolimattahän panikin päätöksensä toimeen, käveli tuon 20 penikul-maa laajan erämaanhalki, jokaerottaa Laatokan Vienan-merestä, ja saapui Uiunjoen varrelle. Siellä hän tapasisamanmielisen munkin nimeltä German, jayksissä he sittenpienellä veneellä purjehtivat saarelle, pystyttivät ristinja asettuivat asumaan lähelle kalakasta järveä. Tämätapahtui v. 1429. Kohta he saivat nähdä, kuinka Jumalasuosiollisin silmin katseli heidän yritystänsä. Manner-maan rantalaiset, pitäen kalanpyyntiä meressä sekä sensaaria omanansa, eivät näet tästä uutisasutuksesta olleethyvillään, ja yhteisen päätöksen mukaan eräs kalastajaperheineen muutti saareen. Eräänä sunnuntaiaamunahänen vaimonsa rantaan kulkiessaan kohtasi kaksi kir-kasta nuorukaista, joillaoli (ei miekat, vaan) vitsat kädessä;niillä he kovasti löivät vaimoa jakäskivät hänen joukkoi-neen siirtyä saarelta pois, sillä Jumala oli sen määrännytmunkkien asunnoksi. Pelästyksissään mies vaimoineenpäivineen palasi takaisin kotikylään, eikä sittemmin ku-kaan maallikko saarelle tullut. Mutta munkit ylistivätJumalan armoa.

Kuusi vuotta saarella elettyään Sauvatti, tuntien kuole-mansa lähestyvän, purjehti mannermaalle rippi-isää saa-maan ja kuolisitten Uiunjoensuulle27p. syysk. (v.1.)i435German, jokavähää varemmin myöskin oli saarelta lähte-nyt ruokavaroja hankkimaan, ei enää yksin palannut saa-reen, joka siis uudelleen jäi autioksi.

Seuraavana vuonna 1436 kuitenkin ilmaantui uusijälkeläinen pyhälle Sauvatille se oli Sosima. Hän onSolovetsin luostarin varsinainen perustaja, sillä Sauvatti

218

oikeastaan vain on ensimmäinen munkki, jokasaarella asui.Syntyisin Toivojan kylästä Äänis järven luoteisrannalla(läheltä Snnkua) hän jo nuorena rupesi munkiksi Pale-ostrovin luostarissa, mutta häntä vaivasi sama halu yksi-näisyyteenkuin Sauvattia, jakun hän tapasi Germanin jakuuli hänen kertovan Solovetsin saaresta ja olosta siellä,päätti hänkin siirtyä sinne. Sumanjoen suulta, josta onlyhyempi matka Solovetsiin kuin Uiunsuulta ’, he purjehti-vat saarelle ja nousivat maihin sillekohdalle, jossa luostarinykyään on. Taivaallinen ilmestys, tai oikeastaan kaksikin,oli saarella valmiina Sosimalle samoin kuin Sauvatille.Aamulla lehtimajastaan astuessaan hän näki kirkkaanvalon ja sen loisteessa idänpuolella ilmassa kauniin ja suu-ren kirkon, German tämän kuultuaan ja muistellessaankalästajaperheen karkoitusta ymmärsi lohdutella säikähty-nyttä Sosimaa, ja niin he päättivät rakentaa luostarin;sillä Sauvatin ajalta ei ollut muuta rakennusta kuin kaksilehtimajaa. Syksyllä Germanin täytyi lähteä manner-maalle ruokaa ja muita tarpeita hankkimaan, muttakun hän myrskyjen tähden ei saattanutkaan palata takai-sin, sai Sosima aivan ypö-yksin viettää talven saaressa.Nyt hänelle tapahtui toinen ilmestys. Kun ruokavaratolivat lopussa, tuli kaksi tuntematonta hänen luokseentuoden leipää, jauhoja, voita; mennessään lupasivat toiste-kin tulla. Nämä olivat Herran enkeleitä, ja niiden käyn-nistä Sosimalla oli suuri lohdutus taistelussaan paholaistavastaan, joka alituisesti ihmisen muodossa kävi häntäkiusaamassa. Keväällä German palasi erään uudenkump-palin, Markuksen kanssa, jakesällä alkoi toisiakumppaleitailmestyä, niin että pystyttiin rakentamaan pieni puinenkirkko, ruokasali ja sellejä; niin oli luostari perustettu.

1 Inbergin kartan mukaan paljon pitempi. Kartta luultavasti onväärä.

219

Ensimmäiset kaksi apottia olivat Novgorodista, muttaeivät menestyneet saarella. Silloin munkit valitsivat Sosi-man päällikökseen, ja Novgorodin arkkipiispa vahvistivaalin, vihittyään Sosiman papiksi. Yhä lisääntyvän veljes-kunnan tähden Sosima sitten rakensi uuden kirkon sekälaajensi muut rakennukset. Pyhän Sauvatin ruumiin,jonka haudalla kaikenlaisia ihmeitä tapahtui, hän tuottiUiun rannalta luostariin. Kun karjalaiset ja muut ran-nikkoasukkaat kateellisin silmin katselivat munkkienuutisasutusta, kielsivät heitä kalastamasta ja muutensanoilla jatöillä heitä loukkasivat, vieläpä uhkasivat hävit-tää koko luostarin ja ajaa munkit siitäpois, päätti Sosimamennä apua hakemaan Novgorodista, jonkaaluetta Karja-lan rannikko oli. J onkun vastuksen perästä kaikki hänelleonnistuikin, ja hän palasi luostariin muun muassa varus-tettuna mahtavimman novgorodilaisen ylimysnaisenMaria Boretskajan lahjoituskirjeellä, jossa tämä luostarinomaksi antoikaikki laajat tiluksensa jakalavetensä Vienan-meren tienoilla; tämä kirje vuodelta 1470 on vielä tallellaluostarin riisnitsassa.

Pyhä Sosima kuoli 18 p. huhtik. 1478 ja haudattiinarkkuun, jonka hän oli itse valmistanut. Ihmeitä alkoihänenkin haudallaan tapahtua.

Muutamia vuosia hänen jälkeensä kuoli kolmas luosta-rin alkuperustajista, German. Hän oli kotoisin Totmankaupungista. Ei osannut lukea, mutta oli ahkera työmies.Häntä pidetään yhtä suuressa arvossa kuin Sauvattia jaSosimaa.

Hauska olisi tietää, mihin kansaan nämä kolme miestäoikeastaan kuuluivat. Jos syntymäpaikkayksinäänriittäisimääräämään kansallisuuden, täytyisi ainakin Sosimaasanoa suomalaiseksi, koska Toivoja on Karjalassa, jataval-lansa myöskin Sauvattia, joshän oli Valgetjärveltäkotoisin,sillä siellä vielä tänäkin päivänä asuu suomensukuista

220

kansaa. Nimi Sosima muuten on merkillisesti Suosimankaltainen ja sopisi hyvin olemaan vanha suomalainennimi. Germanin nimi ei taas ollenkaan kuulu venäläiseltä• vaikk’ei kyllä suomalaiseltakaan. Hän oleskeli aikaisem-min Vienanmeren rannikolla, joka silloin vielä lienee ollutaivan suomalainen.

Sivumennen tässä muutama sana- luostarisaarista.Niitä on neljä isompaa ja useampia pienempiä. Pääsaari»Solovki» on kolmatta penikulmaa pitkä ja kahta leveä,toinen saari »Anseer», ensimmäisestä koilliseen, puoltapienempi, kolmas, »Muksalma», vieläkin pienempi, Ansee-rista eteläänpäin, ja neljäs, »Sajatshij», on pääsaaren etelä-nokan länsipuolella. Saaret ovat hyvin kauniita, mäkisiäja järvisiä, kasvaen lehti- ja havumetsiä sekä runsaastiheinää. Pahin haitta on niiden etäisyys mantereesta, 5—6penik., joka vaikuttaa, että yhteys mannermaan kanssaon puolisen vuotta katkaistuna. Että suomalaiset ovatsaarille ensiksi nimet antaneet, näyttää epäilemättömältä,vaikka ainoastaan Sajatshia kuulin Jänissaareksi mainitta-van. Anseer selitetään muodostetuksi Hanhisaaresta,jaMuksalman saari on mielestäni jotenkinselvästi Mutka-salmen saari. Mitä pääsaareen tulee, nimitetään sitä meilläkirjoissa tavallisesti Solakan- saareksi, vaikk’en sitä kuullutenemmän kuin muuksikaan (paitsi luostarisaareksi janot-tavan. Millä perustuksella tämä nimi (Solokka) sill onannettu, en tiedä taikka en muista, ja voipihan se kylläolla oikea. Sopivampi kuitenkin olisi »Solukkasaari» jasiitä lyhennettynä Solukka, koska saari on täynnä lahden-perukoita ja salmen solukolta. Solukoista muistuttaamyöskin nimi Mutkasalmi.

Ensi ajat Sosiman kuoleman jälkeen eivät tarjoa mi-tään erittäin mainittavaa. Kun tsaari livana 111, v. 1478kukistettuaan Novgorodin tasavallan, oli laskenut valtansaalle sen alusmaat Vienanmerenkin rannalla, vahvisti hän

221

kaikki luostarille annetut lahjoitukset, etupäässä saaret,joihin ruhtinaallisen vihansa uhalla kielsi kaikkia ranta-laisia tulemasta. Luostarin apotit seurasivat tiheästi toi-siansa; puolen vuosisadan kuluessa oli kaksikymmentämiestä luostarin päällikköinä. Aleksein esimiehyyden ai-kana saapui luostariin tuntematon vieras, joka jumalisuu-dellaan ja ahkeruudellaan kohta alkoi vetää kaikkien sil-mät puoleensa javiimein niin viehätti veljeksiä, että hänetkymmenen vuoden perästä valittiin apotiksi; se oli pyhäFilip, aatelisnimeltään Leodor Kolitshev, joka hovielä-mään kyllästyneenä rupesi munkiksi. Hän on Solovetsinluostarin uudestaperustaja. Hänen hallituskautensa kesti18 vuotta (1548—66), ja melkein kaikki ne rakennukset,jotka nykyään luostarissa herättävät ihmetystämme. Ovatsinä aikana jokorakennetut tai ainakinperustetut. V. 1538oli näet ukkosen tuli polttanut suurimman osan luostaria,ja Lilipin tullessa esimieheksi ei uutisrakennuksiin vieläollut jaksettu ryhtyä. Hän kävi niihin innolla käsiksi.Maarian taivaaseenastumisen ja Kristuksen kirkastuksenpuukirkkojen sijaan hän, niinkuin jo edellä on mainittu,rakensi nykyiset komeat kivikirkot, jotka lisäksi varustikaikilla tarpeellisilla kaluilla; maljoilla, suitsutuskupeilla,pyhillä kuvilla, puvuilla y. m. Munkkeja vartenhänrakensikaksi- ja kolmikerroksisia kivihuoneuksia luostarin sisälle,- sen ulkopuolelle pyhiinvaeltajia ja työmiehiä sekä sai-raita varten laajan hospitaalin. Muksalman saarelle hänperusti karjatalon ja Jänissaarelle erakko-asumuksen eliskiitan. Hän rakensi maanteitä pääsaaren halki ja yhdistisaaren monilukuisista järvistä 52 toisiinsa kanavilla, saa-dakseen vettä luostarin syrjään asetetulle myllylleen.Lopuksi hän järjesti niiden laajain alusmaitten hallinnon,jotka tsaari livana Julma luostarille lahjoitti sen tuli-palossa saamien vamrnain parantamiseksi. Kaikissa muissapaitsi hengenrangaistusasioissa nämä alusmaat kuuluivat

222

luostarin alle, josta saivat virkamiehensä ja jolle maksoi-vat veronsa. • Munkkihallitus ei näy olleen helpointalaatua, sillä tuossa kirjassa »Solovetskij paaterik» maini-taan kehumalla, kuinka Filip esim. määräsi, milloin mitkintyöt oli tehtävä, tai millä siemenillä pellot oli kylvettävä;niin ikään ilmoitetaan, että juoppous janopanheittokiellet-tiin jalkapuurangaistuksen ia alusmaista karkoituksenuhalla.

Filip sai katkeran palkan elämänsä töistä: marttyyri-kruunun. Niin kauan kuin hän asui Solovetsissa, oli Mosko-van tsaari livana, jonka lapsuudenystävä Filip oli, monintavoin osoittanut mielisuosiotansa häntä ja luostaria koh-taan. Hän oli luostarille lahjoittanut alusmaita, hänkohottisen määrän suoloja, jonka luostari ilman veroa sai myödä,6,ooo:sta puudasta io,ooo;een (20,000 leiviskään) ja salliluostarin sillä summalla ostaa tarpeitansa ilman tullia;kirkkojen rakentamiseen hän puhtaassa rahassa antoituhansia ruplia. Viimein, kun ylin hengellinen virka Venä-jällä, metropoliitan virka Moskovassa, tuli avoimeksiv. 1566, hän kutsui siihenFilipin Solovetsistä. Muttatämänjälkeenkohta tapahtui jyrkkäkäänne ystävyydessä. livanaoli mielivaltainen ja julma, aina valmis himojensa yllytyk-siä noudattamaan; piispa Filip, joka nuoruudesta asti oliruumistaan kurittanut, oli taas elämässään hyvin tarkkaja mielenlaadultaan vakava. Että livanan hurja elämähäntä loukkasi, oli luonnollista, jakun Filip Venäjän hen-gellisen vallan edustajana tavallaan oli livanan vertainensekä luostarinpäällikkönäoli tottunutkäskemiseen ja ehdot-tomaan tottelevaisuuteen käskynalaisten puolelta, oli yhtäluonnollista, että hän rupesi livanaa ensin siivommin,sitten yhä kovemmin nuhtelemaan hänen elämästään.Foppupäätös oli, että livana pani hänet viralta ja sulkihänet vankeuteen • jossa muun muassa kerran piti häntänälistyneen karhun kanssa samassa huoneessa! ■— sekä

223

viimein surmautti hänet Tverissä 23 p. jouluk. 1569. Hänethaudattiin Tveriin, mutta v. 1591 ruumis siirrettiin Solo-vetsiin ja sieltä v. 1652 tsaari Aleksei Mihailovitshin japatriarkka Nikonin toimesta Moskovan Taivaaseenastumis-kirkkioon.

Ne alusmaat, joiden isännäksi luostari livanan anteliai-suuden kautta oli tullut ja jotka Vienanmeren länsipuo-lella käsittivät suurimman osan, jolleikoko Karjalaa, teki-vät luostarista maallisen (poliittisen) mahdin; ja nyt alkaaluostarin historiassa ajanjakso, joka hyvin likeisesti kos-kee meitä. Tähän aikaan olivat näet Oulujärven seudutja Oulujoen latvahaarat alkaneet meikäläisten puoleltakansoittua, ja kun maan asutus Karjalassakin lienee jonoussut Kemijoen latvoille asti, tultiin Maanselällä yhteen.Yhtyminen olisi kernaammin saanut olla ystävällinen,koska saman kansan jäsenet siellä kohdasivat toisensa,mutta että niin ei käynyt, siihen oli monta syytä vaikutta-massa. Ensinnäkin valtiolliset: Venäjä nim. väitti, ettäPähkinäsaaren rauhassa v. 1323 määrätty raja pohjoisessakulki Savosta Pyhäjoen suulle, ja vaati sen nojalla kokoOulun läänin omaksensa, jotavaatimusta Ruotsi taas vas-tusti; tässä siis jo hyvä riidan aihe. Toisena syynä viholli-suuteen olivat uskonnolliset seikat. Olemme nähneet,kuinka Solovetsin luostari menestyi, ja voimme arvata,että se ahkerasti koki levittää uskoansa, mutta Ruotsinpuolella alkoi taas jo varmaan se uskonpuhdistus, jonkaKustaa Vaasa oli pannut toimeen, vähitellen juurtua kan-sankin mieleen; valtiolliseen erimielisyyteen yhtyi siisuskonnollinenkin, joka, niinkuin tiedetään, voipi ihmistenmielet kiihdyttää yhtä suureen vimmaan, jollei suurem-paankin, kuin edellinen. Hopuksi käsitys samasta kansalli-suudesta epäilemättä oli hyvin hämärä jo siihen aikaan,silläkarjalaiset olivat silloin jo pari sataa vuotta kuuluneetVenäjän alle ja meidänpuolelaiset vielä kauemmin Ruot-

224

sin; ja että seuraus kaikista näistä asianhaaroista oli kylmä-kiskoisuus javihamielisyys, joka tilaisuuden sattuessa lei-mahti ilmi sotaan, täytyy myöntää luonnolliseksi, niinkatkerasti valitettavaakuin toiselta puolen onkin, että veliveljeään ryhtyy sokeudessansa toisten hyväksi raatele-maan.

Solovetsin luostaria uhkasivaara ulkonaisenvihollisenpuolelta ensi kerran v. 1570, jolloin muutamia ruotsalaisialaivoja ilmestyi Vienanmerelle; vaara kuitenkin meniohitse vahingotta. Mutta sen johdostatoimitettiin luosta-rin puolustukseksi Moskovasta sotapäällikkö muutamaintarkk’ampujain ja tykkiniekkain kera ynnä neljä tykkiä,400 kivääriä ja muita aseita sekä satanaäärä puutaa ruutia,jota varastoa kohta sen jälkeenvielä lisättiin; sen ohessapäällikkö valtuutettiin alusmaista nostamaan sata sota-miestä, ja luostarin ympäri rakennettiin puinen linnoitus.Varusväki oli kesäkaudet luostarissa, mutta siirtyi talveksiSumaan tai Kemiin mannermaalle. Ensimmäinen laajempiretki tapahtui Suomen puolelta v. 1579, jolloin luostari-kronikan mukaan suuri määrä »Kajaanin nemtsejä» hyök-käsi Kemin volostiin oli piirikuntaan, hävitti paikkakuntiaja hajoitti maakunnan avuksi rientäneen vojevodi Oserovinsotajoukon, jolloin Oserov itse ja suurin osa hänen mie-hiänsä kaatui. Seuraavana vuonna 1580 kajaaninpuoliset,3,000 miestä luvultaan (?), uudistivatretken, muttavähem-mällä menestyksellä; turhaan yritettyään valloittaaKeminsaarta he kolmipäiväisen tappelun perästä, jossa kaksi hei-dän päämiestäänkaatui, saivat lähteä pakoon. Nyt seurasilyhyt aikakausi, jolloin ei ainakaan laajempia retkiä tehty;sitä käytettiin Venäjän puolella niiden paksujen kivimuu-rien rakentamiseen luostarin suojaksi, jotka vieläkin sitäympäröivät, sekä Suman kauppalan varustamiseen puisellalinnoituksella. Ensinmainittuun laajaan työhön ryhdyt-tiin v. 1584, mutta ennenkuin se saatiin valmiiksi, tapahtui

225

taas Mvitysretki Suomen puolelta sen retken kostamiseksi,joka vuotta ennen oli Karjalasta Kajaaniin tehty. IkäisenJuho Vesaisen johdolla meidänpuolelaisia 700 miestäv. 1589 (tai 1590) kulki alas Koutajokea Kantalahden tie-noille, ryösti ja poltti Koudan, Kantalahden, Umban,Kieretin ja muita kyliä, tuli sittenKemin piirikuntaan niinikään hävittämään ja palasi ylös Kemijokea kotiin. Nytlähetettiin luostariin 600 miestä apuväkeä, jotka syksyllä1590 siirtyivät Suijuun ja sitten talvella 1590—91 muidenjoukkojen kanssa tekivät retken Oulujokea alas Pohjan-lahden rannalle, jossa hävittivät rantamaan SiikajoeltaKelloon asti. Venäläisten lähteiden mukaan tämä retki-kunta käsitti 1,300 miestä. Vesainen ei silloin ollut koti-seuduilla; hän oli joukkoineen lähtenyt Jäämerelle, jossaperinpohjin hävitti venäläisten rakentaman Petshinginluostarin ja teki rynnäkön Kuolinakin vastaan, joka ei kuntenkaan onnistunut. Seuraavina vuosina tehtiin Suomenpuolelta ainakin kaksi retkeä rajan taa; toinen Kuollaavastaan, taaskin turhaan, toinen, suurempi, Baggen johta-mana Vienanmerelle, jossa kuitenkin Suman edustallaviimeinkärsittiin tappio. Yrjö Koskisen historian mukaantapahtui viimeinen ryöstöretki näillä ajoin Venäjän puo-lelta kevättalvella 1592, jolloin ruhtinas Volkonskij 4,000tataarilaisen ratsumiehen kera muutti Oulun tienoot suitse-viksi raunioiksi. Tästä retkestä ei Castrenin otteessa mai-nita mitään; kenties se on pidettävä samana kuin äsken-mainittu talvella 1590—91 tehty, josta Koskinen taas eimainitse mitään. Sen sijaan Castrenin otteen mukaansuomalaiset syyskuussa 1592 Maurits kaurinin ja everstiHannun komennossa vielä tekivät retken Vienanmerelle,jossa hävittivät koko maan aina Sumaan asti, javenäläisetseuraavana talvena kostivat tämän retkellä Kajaanin seu-duille. Kenties tämä Luurininretki on sama kuin Koskisenmainitsema Baggen, ja tuo retki Kajaanin seuduille sama15 Muistelmia matkalta Venäjän Karjalassa.

226

kuin Volkonskijn, niin että ainoastaan vuosiluvut olisivatyhteen sovitettavat.

Luostarin merkitys näissä tapahtumissa ei suinkaanollut vähäinen. Se tarjosi jo pelkän asemansa kautta kes-kellä merta sotavoimalle luotettavan turvapaikan; rik-kauksillaan, joita sille yhä karttui, se vielä lisäksi pystyielättämään satamäärin sotamiehiä, ja ennen kaikkea setarkasti valvoi ja piti silmällä tämänpuolisia oloja sekäantoi niistä joutuisan tiedon hallitukselle Moskovaan.Edellämainitut retket Venäjän puolelta olivat kuitenkinarvattavasti yksistään hallituksen toimittamia, jota siihenaikaan johtivatnerokkaat miehet: ensin livana Julma(vuo-teen 1584) ja sitten Boris Godunov (vuoteen 1605), eikäluostarin puolelta siis vaadittu mitään itsetointa paljaskuuliaisuus ja alttius riitti. Mutta seuraavan vuosisadanalussa, kun Venäjän vanha hallitsijasuku oh kuollut jasisäiset puolueet sekä ulkomaiset viholliset uhkasivat ker-rassaan kappaleiksi hajoittaa koko valtakunnan, tuli aika,jolloin luostari-isien ei sopinut toisen neuvoa tai käskyänoudattaa, vaan itse täytyi tehdä päätöksensä; ja tämänkoetteen he kestivät kunnialla.

Alusta vuotta 1593 tehtiin aselepo Venäjän ja Ruotsinvälillä, jota kohta seurasi varsinainen rauha Täyssinässä1595. Nyt elettiin sovussa toistakymmentä vuotta. Solo-vetsin apottina oli silloin Jaakov. Hänen aikanansa val-mistuivat 1594 muurit luostarin ympärille kahdeksinetorneineen. Koko tämä laaja xo-vuotinentyö tehtiin luosta-rin kustannuksella, jalähimpänäpäällysmiehenä oli munkkiTrifon. Jaakov laski perustuksen Anseerin skiitalle siten,että kun 20 vuotta varemmin rakennettavaksi määrättyNikokin kivikirkko alkoi valmistua, hän muutti sen sijallaennen seisoneen puukirkon Hanhisaarelle; sanotun skiitanvarsinainen perustaja on muuten munkki Eleasar. Jaa-kovia seurasi esimiehenä ensin Isidor (1598-—1605) ja sitten

227

Antonij (1605-—-12), liikanimeltä »miehuullinen» (dooblest-nij). Hänen aikanansa sattui juuri tuo arveluttava tilaVenäjän kansan elämässä, jolloin avonaiselle hallitusistui-melle ilmestyi jos jonkinlaisia pyrkijöitä, niin omamaisiakuin ulkolaisia, jotka virittivät sodan ja kapinan liekinkaikkialla palamaan. Aluksi Solovetsi oli tapauksistavähän syrjässä, mutta kohta sekin vedettiin pyörteeseen,kun helmikuulla 1609 hallitseva puolue Venäjällä tekiRuotsin kuninkaan Kaarle IX:n kanssa liiton Viipurissa,jonka mukaanKaarle lupasi tsaari Vasilij Shuiskijlle apu-ansa puolalaistenkannattamia kapinoitsijoita vastaan silläehdolla, että Käkisalmen eli Karjalan lääni jätettäisiinRuotsille. Oulun ja Kajaanin sotapäällikkö Isak Behm(Böhm?) lähetti tämän johdosta jokeväällä v. 1609 kirjeenluostariin, jossa hän mainittuaan Viipurissa tehdystä sopi-muksesta ilmoitti, että kuningas olikäskenyt hänen Karja-lan kautta sotaväkineen tulla Venäjälle avuksi, ja senjohdosta kysyi, kenen puolta luostari piti: Vasilij Shuiskijnvaiko Vale-Dmitrijn jakapinallisten, ja saisiko hän esteet-tömästi marssia luostarin alusmaitten läpi. Mitä Antonijnpiti tähän hankalaan kysymykseen vastata? Pitikö hänenvastata myöntävästi • ja siten vapaaehtoisesti jättäämaansa avoimeksi niille, jotkakymmenkunta vuotta sittenolivat tulella ja miekalla sitä hävittäneet ja jotka kentiesjättäisivät marssinsa keski-Venäjälle sikseen, kun Karjalanolisivat haltuunsa saaneet? Vai kieltävästikö -ia sitensynnyttää epäluuloa siinä ruotsalaisten pääjoukossa, jokaNovgorodissa jo oli yhtynyt tsaarin sotavoimiin? Tuossakirjassa luostarin »sankaritöistä» sanotaan epämääräi-sesti, että Antonij hylkäsi kaikki »vihollisten» esitykset;mutta Castren sanoo, ettäkronikasta ei selvästi näy, tokko,mitään vastaustakirjeeseen lähetettiin, ja vaitiolo näyttää-kin olleen sopivinta luostarille. Sillä että se kannatti Vasi-lijn asiaa, voipi jotenkinvarmasti päättää siitä, että hiosta-

228

rista lähetettiin tsaarille yli 3,000 ruplaa ja hänen sota-päällikölleen ja veljenpojalleen Mihail Shuiskijlle 5,000ruplaa; mutta kummallista ja varomatonta olisi tietystiollut samalla ilmoittaa, että se piti tsaarin hyviä ystäviä,ruotsalaisia, ei minään liittolaisina, vaan verivihollisina.Oli miten oh, ainakaan ei luostarista varmasti myöntäväävastausta saatu, ja kenties se vaikutti, että meikäläistenaiottu retki siltä vuodelta raukesi tyhjiin, asia, jokaluostari-isille arvattavasti oli hyvin mieleen.

Seuraavana vuonna 16x0 täältä kuitenkin lähdettiinmatkaan. Mutta kun rajan yli tultiin, pakeni kaikki kansaasuinpaikoiltaan, niin että ruokavaroista syntyikova puuteja töin tuskin päästiin »Tshopan» kylään,josta oli pakko palata takaisin. Vastaanotto ei siis olluterittäin ystävällistä, ja kiitos käynnistä oli vielä kum-mempi, sillä kohta sen jälkeen Karjalan puolelta tehtiinhävitysretki meidän puolelle rajaa - samaan aikaan kuinSuomen armeija pelastajana marssi Moskovan porteistasisään'.

Tähän karjalaisten käytökseen oli varmaan luostarisuuressa määrin syypää, sillä se hallitsi yksinvaltaisestinäillä seuduin ja olisi epäilemättä, jos olisi tahtonut, voinutpakottaa alamaisensa noudattamaan toisenlaista käytös-tapaa.

Täytyy myöntää, että meidänpuolelaisilla oli syytäharmiin; jaharmia lienee lisännyt se ajatus, että luostarissaehkä oh aavistettu, mikä Ruotsin oikea tarkoitus oh. Senimittäin ei ollut mikään vähempi kuin saadakoko KarjalaVienanmereen asti Ruotsin valtaan. Kun kahtena edelli-senä vuonna ei hyvällä ollut*voitu toimittaa mitään Karja-lan suhteen, päätettiin nyt vihapäissä tehdä varsinaisetvainoretket rajan taa; mutta sitä ennen sentään vieläkinkerran yritettiin sovinnolla jotakinsaada aikaan. Kajaaninja Oulun käskynhaltijan Erik Karen (Jäniksen?) kautta

229

tuli näet arvatenkin v. i6n luostariin kuningas Kaarteitakirje, joka tosin on joutunut hukkaan, mutta jonka voipi,siihen annetusta vastauksesta päättäen, arvata sisältäneenkysymyksen, hyväksyisikö luostari tsaariksi Kaarlenpojista jommankumman. Kysymyksenä siihen aikaan näetoli, että joko Kustaa Aadolf tai Kaarle Filip valittaisiinVe-näjän tsaariksi, ja seuraavana vuonna vaali tapahtuikinNovgorodissa ja Moskovassa.Antonijn vastaus oli tällä ker-taa lyhyt jaselvä:»Täällä Solovetsin luostarissa sekäSumanlinnassa ja koko Vienanmeren maakunnassa on kaikillatämä ajatus; me emme tahdo ketään vierasuskoista Tsaa-riksi ja Suuriruhtinaaksi Moskovan valtakuntaan, vaankotimaisen, oikeauskoisen pajarin.» Kirje on kirjoitettuSuman linnassa 12 p. maalisk. x6xi.

Kaksi vuotta pidettyään meidänpuolelaisia epätietoi-sina todellisista mielipiteistään ja kaikenlaisilla tekosyilläestettyään heitä maahan tulemasta, luostari-isät nyt heitti-vät naamarin kasvoiltansa. Tämä kävi nyt paremmin laa-tuun siksi, että Venäjän jaRuotsin välit olivat rikkuneet;venäläisten oli nimittäin ollut pakko tsaarikseen valitaRuotsin vihollisen, Puolan kuninkaan poika, eivätkä he enääolleet taipuvaiset Ruotsille antamaan Käkisalmen lääniä,joka yhä vielä oli heidän vallassansa, niin että Ruotsi val-mistausi sitä väkivallalla ottamaan. Mutta toiselta puolenluostari varmaan tiesi, että sen alusmaihin valmistettiinsotaretkeä. täältä, tiesi kenties myöskin, että Käkisalmi,jota suomalaiset kuusi kuukautta olivat piirittäneet, jo olikukistunut (2 p. maalisk.), jaisien vastaus oli siis rohkea jauskalias. Kauan ei heidän tarvinnut meidänpuolistentuloa odottaakaan. Jo kevättalvesta täältä lähtiKuollaanretkikunta, jokaei näytä olleen mikään paljasryöstöjoukko,vaan säännöllinensotavoima, päättäen siitä, että silläkerro-taan olleen piirityskoneitakin ja hevosväkeä muassaan.Rynnäkkö ei kuitenkaan onnistunut, kuollalaiset puolusti-

230

vat urhoollisesti kaupunkiansa, jaretkikunnan täytyi tyh-jin toimin palata muonavaroista arvatenkin pian tulipuute. Kesällä, samaan aikaan kuin de la Gardie valloittisuuren Novgorodin, he sitten lähtivät uudelle retkelle itseluostaria vastaan. Tällä matkalla he nyt lähenivät luosta-ria 3 penikulman päähän, kulkieh pienillä veneillä Kuso-voin saariin, jotka ovat Kemistä alkavan, kolmatta peni-kulmaa laajan saariston äärimmäisessä laidassa. Luostari-kronikan mukaan he näissä saarissa viipyivät koko kesä-kauden, voimatta kuitenkaan mitään luostaria vastaan,jota sen Ihmeidentekijäin rukoukset niinkuin edespäinkinvarjelivat. Tuo sana »koko kesäkauden» lienee vain retoo-rinen puheenparsi, sillä vähemmässäkin ajassa olisi meikä-läisten luullut käsittävän, että heidän oh mahdoton arva-tenkin mitättömillä sotakoneillaan valloittaa luostaria,jota vankat muurit ympäröivät ja joka tietysti oli sekäsotaväellä että ampuma- jamuonavaroilla yltäkyUin varus-tettu. Lähin syy meikäläisten poislähtöön lienee ollutvenäläisen armeijan tulo Sumaan, joka uhkasi katkaistaheiltä paluutien; sekä luostarista että Kuokasta olinimittäin lähetetty sana Moskovaan, kohta kun meidänpuolelta lähdettiin Kuollaa vastaan. Venäläisiä johti voje-vodi Liharjev ja golova Bjesednevo; he tulivat Sumaan15 p. elok. ja toimitettuaan sieltä sovinnollisen kirjeenmeidän puolelle, meikäläisille silmänlumeeksi, lähtivätsitten kohta Kusovoin saarella majailijoitavastaan. Näiltähe vaativat sodan lakkauttamista tapahtuneen välirauhanjohdosta valloitettuaan Novgorodin oh näet de la Gar-die pakottanut pohjoisvenäläiset pyytämään tsaarikseenjotakuta ruotsalaista prinssiä, ja sota sielläpäin oh siislakannut; mutta meikäläiset, joille luultavasti välirauhaoh tuntematon, puolestaan vaativat luostarin esimieheltäSuman linnaa alueineen heille luovutettavaksi. Tämänvaatimuksen Antonij kokonaan hylkäsi, ja loppupäätös

231

oli, että meikäläiset saivat palata tyhjin toimin täältäkinsamoin kuin Kuollusta.

Seuraavana vuonna 1612 Antoni] kuoli, ja hänen jälke-läisekseen tuli Prinarh. Hän oli rohkea ja toimelias mies'niinkuinAntonijkin. Hänen aikanansa mvettiin heti SumanjaKemin linnoja uusilla linnoituksilla vahvistamaan, jasesotavoima, jonka luostari omalla kustannuksellaan pitiaseissa, nostettiin 1,040 mieheen. Laajempia retkiä ei kui-tenkaan näillä mailla enää tehty osaksi kenties juurisen tähden, että Venäjän puolella oltiin hyvästi varustetut,osaksi sen tähden, että asiat Ruotsin puolella olivatmuuttu-neet, kun jäntevä Kaarle IX oli kuollut ja tanskalaisetjulistaneet sodan Ruotsia vastaan. Niin mielet pohjanmailla vähitellen asettuivat, ja v. 1614 tehtiin Solovetsinluostarin ja Haren välillä rauha kolme vuotta ennenrauhaa Ruotsin jaVenäjän välillä. Raja Oulun läänin jaKarjalan välillä jäi entiselleen.

Voitollisesti, niinkuin näemme, oli siis luostari osannutselvitä ajan myrskyistä ja päästä rauhan satamaan, jaoikeutetulla ylpeydellä venäläiset voiyat viitata luostarintämänaikuiseen historiaan. Se kysymys, josta täällä poh-jan perillä kiisteltiin, ei nimittäin, niinkuin tarkemmintutkiessa, kohta huomaamme, ollut kysymys tämän taikkatuon valtaanpyrkijän kannattamisesta ja vapaasta mars-sista Karjalan läpi hänen avukseen, vaan ihan toinen: seoli kysymys Karjalan tulevaisuudesta, pitikö sen yhä edel-leen jäädäVenäjän valtaan vaiko asevoiminyhdistyä muu-hun Suomeen. Meidänpuolisten pyyteitä tässä suhteessailmaisee aivan selvästi eräs kirje, jokalähetettiin luostariinja jossa vaaditaan Ruotsille annettujen lupausten täyttä-mistä; kopio kirjeestä säilytetään luostarissa. Siinä muunmuassa sanotaan; »Teidän tsaarinne Vasilij ja ruhtinas Mi-hail lupasivat meillepalveluksestammeKarjalan kaupungin[Käkisalmen], Kuollan ja Orjeshokin [Pähkinälinnan eli

232

Lyssenin Laatokan rannalla], ja vaihtoivatsitten OrjeshokinSuman linnaan. Ja me menimme ja panimme päämme tei-dän edestänne alttiiksi. Älkäät siis luopuko lupauksistanne.Meidän armollinen kuninkaamme ei tahdo ruveta viholli-seksenne, vaan tahtoo saada vanhan rajan Dubiin jaS oloi-siin asti. Mutta jos ette hyvällä anna takaisin vanhaa rajaaDubiin ja Solotsiin, niin armollinen kuninkaamme tuleesotavoimalla javalloittaakaikki hänelle luvatut kaupungitjaSuman linnan.» Missä Dub eli Starij Dub (»vanha tammi»)on, en tiedä sanoa, luultavasti jossakinLaatokan rannalla, 1

mutta Solots on luostarikirjain mukaankoski niillätienoin,missä Uiunjoki laskee Vienanmereen. Länteen Vienajoestatulevan maan, toisin sanoen koko Karjalan, siis mainittukirje vaatii Suomelle. Kirje näyttää lähetetyn talvella

mutta todennäköisintä on, että jo alusta pitäenKarjalan valloitus oli se päämäärä, johon Ruotsin puo-lelta pyrittiin. Luostari-isäin käytös kuitenkin viittaa sii-hen, että he paikalla aavistelivat jotakintämmöistä tarkoi-tusta »liittolaisten» puolelta, ja heidän tarkkanäköisyydel-lensä täytyy siis antaa täysi kunnioitus. Kaikki tiedotAntonijsta, niin vajavaiset kuin ne ovatkin, vakuuttavat,että hän oli etevä valtiomies, joka täydellisesti käsittiaikansa olot ja jonkarinnalle hänen vastustajansa, Oulunläänin johtavat miehet, valitettavasti eivät ollenkaan voipyrkiä.

hfäiden levottomiin aikain perästä, joiden muistonaluostarin aarrekamarissa vielä säilytetään Venäjän vapau-tussankarien, ruhtinasten Mihail Shuiskijn ja Dmitrij Po-sharskijnmiekat, seurasi Solovetsin asukkaillepuolen vuosi-sadan rauhanaika, jolloin he saivat hoitaa yksityisiä sisälli-siä toimiansa. Tärkeimpänä tältä ajalta mainitaan, että

1 Dubno-niminen paikka on Laatokan etelärannalla vähän idem-pänä Lava-ojan suuta, johon ojaan asti v. 1617 Ruotsin valtakunnanraja siirrettiin.

233

munkki Eleasar, monta vuotta asuttuaan autiolla Hanhi-saarella jatuon tuostakin vieraana luonansa nähtyään itsepimeyden ruhtinaan, perusti sinne erakkoluostarin. Siinäm. m. Venäjän vastainen patriarkka, Nikon, vietti kolmevuotta kovissa katumuksenharjoituksissa 1

. Myös maini-taan, että luostarista lähetettiin tsaarille milloin 13,000,milloin 14,000, milloin 22,000 ruplaa. Kemiin rakennettiinnoin v. 1650 kivinen linna, jota vastaan meidän puoleltatehtiin turha retki. Mutta kohta koitti taas rauhattomuu-den aika luostarille, tällä kertaa ei kuitenkaan ulkomaisenvihollisen kautta. Se oli silloinkun patriarkka Nikon ottikorjatakseen eli oikaistakseen Venäjällä jumalanpalveluk-sessa käytetyt käsikirjat, joihinoli aikojen kuluessa tullutmonenmoisia virheitä. Nämäkorjaukset herättivät yleistämielipahaa sekä kansassa että papistossa, sillä Venäjänuskonnossa pannaan yksinomaisesti kaikki arvo ulkonai-siin menoihin jatemppuihin ja niiden noudattamiseen tar-kasti määrätyllä tavalla; vähintäkin poikkeusta entisestätavasta pidetään epäuskon ja jumalattomuuden merkkinä.Kun uudet, noudatettavaksi määrätyt kirjat tulivat Solo-vetsiin, veivät munkit ne aukaisemattaasekamariin, jyrkästikieltäytyen rupeamasta niitä seuraamaan. Moskovasta sit-ten tuli kovempi käsky, mutta nyt munkit ja luostarissamajailevat kasakat ryhtyivät julkiseenkapinaan arkkiman-driitti Nikanorin ja ruhtinas hjovin johdolla, joka jälkim-mäinen oli tuomittu maanpakolaisuuteen tänne. Kapinankukistamiseksi ilmestyi aluksi neljänä kesänä Jänissaarellesatakunta streltsiä eli tarkk’ampujaa, jotka eivät kuiten-kaan luostarille voineet mitään. Sitten lähetettiin tuhatstreltsiä Jevlevin komennossa, joka talveksi muutti leirinsäitse Solokan saarelle, mutta yhtä vähän pystyi luostaria ku-kistamaan. Viimein tulivojevodi Meshtsherinovpäälliköksi,

J Joka päivä hän m. m. notkisti polviaan 1,000 kertaa!

234

jahänrupesi luostaria säännöllisestipiirittämään,rakentaenvallituksen sen ympärille. Luostarista tehtiin rohkeitauloskarkanksia, jotka hän kuitenkin torjui; mutta hänenomat rynnäkkönsä eivät myöskään onnistuneet. Viimeinluostari kuitenkin petoksen kautta joutui hänen käsiinsä,sittenkuin se 10 vuotta oli tehnyt hallitukselle vastarintaa.Tammikuussa 1676 • piiritystä jatkettiin näet talvella-kin eräs munkki Teofiil karkasi luostarista ja ilmaisipiirittäjäin päällikölle salaisen käytävän kirkkomaan puo-lelta valkean tornin alitse; ja eräänä myrskyisenä talvi-yönä piiritys joukko puolustajani arvaamatta pääsi tätätietä muurien sisäpuolelle, jossa kaikki, jotka ase kädessätavattiin, heti hakattiin kappaleiksi. Henkiin jääneittenkanssa pidettiin sitten ankarat tutkinnot, ja ne, jotkayhäpysyivät kiellossaan, mestattiin tahi lähetettiin pois; muttasuuri määrä oli ennättänyt päästäpakoon jalevitteli vastus-tushenkeään rantamaitten asukkaisiin. Näitä pakolaisiasiirtyi myöskin joukko Tuoppajärvelle Karjalaan, jossarakensivat keskellä tuota suurta järveä olevaan saareenuuden luostarin, n. s. »Saaren monasterin».

Kapina oli »katkera sivu luostarin aikakirjoissa», muttasitten luostari »loistikahta kirkkaammin hurskaudellansa».Hallitus näyttää kuitenkin aluksi katselleen sitä epäilevinsilmin, sillä uusi hiippakunta, Holmogorin (Arkangelin),pe-rustettiin Vienanmeren tienoille, ja sen alueeseen liitettiinnyt Solovetsi, joka ennen oli kuulunut Novgorodin hiippa-kuntaan. Syyksi uuden hiippakunnanperustamiseen tosinluostarikirjassa mainitaan lahkolaisuuden tehokkaampivastustaminen sen puolen kansassa -ja tämä syy kylläon pätevä; sillä se eripuraisuuden henki, jonka Nikoninuudistustyö Venäjän kansassa herätti ja joka siitä ajastasaakka on jakanutkansan kahteen pääosaan; »raskolmkoi-hin» eli starovertseihin (vanhauskoisiin), jotkanoudattavatennen Nikonia voimassa olleita kirkonmenoja ja sääntöjä

235

ja vihaavat kaikkia uudistuksia paholaisen tekoina, sekä»oikeauskoisiin», jotka noudattavat valtiokirkon menoja,se eripuraisuus oli varmaan näillä pohjoisilla seuduilla suh-teellisesti vielä voimakkaampi kuin muualla; mutta toi-selta puolen Vienassa asuva piispa tietysti saattoi pitääSolovetsiäkin likemmän tarkastuksen alaisena. Kohtaluostari kuitenkin taas pääsi hallituksen suosioon, sitten-kuin Pietari Suuri oli noussut valtaistuimelle. Hän kun-nioitti luostaria kahdella käynnillä (w. 1694 ja 1702) jateki silloin paljon lahjoituksia sille; kun Hanhisaarellesiihen aikaan ruvettiin laittamaan uutta skiittaa, auttoihän sitäkin runsaalla kädellä. Luostarin arkkimandriittinaoli Pietarin aikana ensin Firs (1687—1717), sitten Varso-nofij, joka kutsuttiin Pietarin perustaman Pyhän Synodinjäseneksi ja 1737 nimitettiin Arkangelin piispaksi. Hänenaikanansa keisarinna Anna lahjoitti luostarillex,ooo ruplaasekä komeita arvoesineitä.

Hanhisaaren ensimmäinen skiitta oli Pyhän Kolmi-naisuuden nimeen rakennettu; toinen rakennettiin Ristiin-naulitsemisen muistoksiGolgatan vuorelle ja sitä nimitetäänsentähden »Golgofo-Raspjatskijn» skiitaksi. Sen perustajaoli Job, joka aikoinaan oli ollut Pietari Suuren rippi-isämutta syyttömästi epäluulon alaiseksi jouduttuaanolilähe-tetty Solovetsiin vihittäväksi munkkisäätyyn. Nöyryy-dellään hän kuitenkin aivan pian niin voitti munkkiensydämet, että hänet nimitettiin Hanhisaaren vanhan skii-tan esimieheksi. Kun hän kerran kesällä 1710 skiitasta olitapaamassa kuuden virstan päässä korkealla vuorella asu-vaa erakkoa, ilmestyi hänelle yöllä unennäössä NeitsytMaaria vanhan skiitan perustajan Eleasarin seurassa jasanoi, että vuorta oli siitä lähin nimitettävä Golgataksi,että siihen oli rakennettava kivikirkko ja munkki-asuntoristiinnaulitsemisen muistoksi ja että hän, Neitsyt Maaria,tulisi vuorella käymään ja iät kaiket heidän luonansa asu-

236

maan. Ukko Job oli silloin 74 vuoden vanha. Kirkonrakennukseen ryhdyttiin v. 1714, mutta ainoastaan puinenjaksettiin aluksi saada, jokaparin vuoden perästä oli val-mis; vasta toista sataa vuotta miyöhemmin eli v. 1828arkkimandriitti Dosifei rakensi uuden, kivisen. Puisenkirkon luo muutti sitten Job ja eleli siellä kuolemaansasaakka 6 p. maalisk. 1720, saatuaan vielä toisenkin kerranluonansa nähdä taivaallisen Neitsyen, joka osoitti hänellepaikan vuorenhuipulla, mistä saattoivat löytää vettä,

Kuvasta päättäen tämä skiitta on erinomaisen sievälläpaikalla, pienen järven rannasta jyrkästi kohoavan, kehä-mäisen vuoren huipulla. Tuossa kirjassa »Solovetskij paa-terik» sanotaan paikasta; »Vuoren kukkulalta aukeneekirkkaana kesäpäivänä majesteetillinen näköala Vienan-meren äärettömille ulapoille, suurelle osalle Solokan jaMuksalmen saaria, mannermaan rannikolle ja Shigshininsaarelle. Koko Hanhisaari kukkuloinensa, joita kesänaikana tuuheat petäjiköt ja koivikot peittävät, sekä eri-suuruisine järvinensä on ikäänkuin jalkain alla.» Kirkonkorkeuden sanotaan kirjassa olevan vuoren juurelta 86sashenia eli noin 600 jalkaa, ja se näkyy 5 penikulman pää-hän merelle.

Pietari Suuren ajoista Solovetsin luostarin merkitysmaallisena mahtina alkoi aleta, kun Venäjän hallitus kaikinpuolin lujeni, ja kun vuosi 1764 koitti, menetti luostaritämän merkityksensä kokonaan. Silloin nimittäin kaikkiluostarin alusmaat siirrettiin vastaperustetun Ekonomia-kollegion eli hallituksen talousosastonhoitoon (jonka ohessaluostari sai hallitukselle »antaa» 35,000 ruplaa). Heikkokorvaus oli, että luostari samassa korotettiin »stauropigial-najaksi» eli suoraan Pyhän Synodin allekuuluvaksi. Arkki-mandriittina oli silloin Dosifei (1757 —72). Vaikka luosta-rin tulolähteet näin olivat suuresti ehtyneet, hän kuiten-kin pystyi m. m. rakentamaan kellotapulin ja siihen vala-

237

maan 300, 500 ja 1,000 puudan painoisia kelloja. Saman-niminen arkkimandriitti eli myöskin vv. 1826-—-36 ja isän-nöitsi kiitettävällä tavalla, rakentaen laivoja, siltoja,kana-via ja,niinkuin jokerrottiin, myöskin Ristiinnaulitsemisenskiitan Hahhisaarelle uudestaan.

Mutta vaikka luostari on herennyt olemasta varsinai-sena poliittisena mahtina, on sille kuitenkin jäänyt jonkin-lainen merkitys linnoitettuna paikkana, ja sentähden senyhä vielä toisinaan on täytynyt turvautua muuhunkinkuin ainoastaan hengen miekkaan. Kustaa III:n sodanaikana Katarinaa vastaan lähetettiin Vienasta Solovetsiin,arkkimandriitin käskyn alaiseksi, sotajoukko torjumaanmahdollista hyökkäystä vihollisen puolelta sekä sotainsi-nöörejä, jotka rakensivat kolme patteria ulkopuolellemuureja; niin ikään keväällä 1801, kun englantilaisten ryn-näkköä pelättiin, tuli luostariinkaksi krenatööripataljoonaakenraali Doktorovin komennossa. Käillä kerroilla ei kui-tenkaan mitään taistelua tapahtunut, mutta puoli vuosi-sataa jälkimmäisenperästä tuli tosi eteen itämaisen sodanaikana 1854. Heinäkuun 18p. klo 8 aamulla ilmestyikaksienglantilaista höyryfregattia »Brisk» ja »Miranda» amiraaliBrasmus Ommaneyn komennossa penikulman päähänluostarista. Luostari oli nyt heikommin varustettu kuinkoskaan ennen: ainoastaan 50 invalidisotilasta ja 5 kki-miestä ynnä 10 pientä tykkiä oli sitä puolustamassa. Muttaarkkimandriitti, Aleksander, oli pelkäämätön ja jumalaansaluottava mies. Hetikun laivat oli nähty, hänmääräsikolmi-päiväisen paaston, piti jumalanpalveluksenNeitsyt MaarianjaKunnianarvoisten (isien) kunniaksi sekä järjesti juhlalli-sen kulkueen ympäri luostaria. Samaan aikaankuin kulkuepäättyi, nostivat laivat ankkurinsa ja lähtivät poisKemiin päin, niin että luostarissa saatiin vähän hengäh-dyksen aikaa, jota muun muassa käytettiin kahden tykinasettamiseen meren rannalla ennestään olevaan patteriin.

238

Äkkiä laivat kuitenkin taas ilmestyivät Kemin puolelta,toinen lähti aivan lähelle luostaria ja alkoi parista tuliput-kestaan lennätellä terveisiänsä luostariin. Kolmannenlaukauksen perästä, sanoo luostarikirja, vastattiin ranta-patterista janiin onnellisesti, että yksi englantilainen haa-voittui. Ammuttuaan yhteensä 30 laukausta siirtyi laivaulommaksi toisen laivan luo, johon jäivät yöksi. Yö vie-tettiin luostarissa rukouksilla ja valvomalla. Aamullavarhain 19 p. heinäk. tuli Ommane37ltä vaatimus luostarinviipymättömästä antautumisesta, muussa tapauksessaseuraisi sen pommittaminen. Kun kieltävä vastaus annet-tiin, alkoi pommitus klo 8 aamulla ja kesti sitten lakkaa-matta xo tuntia iltapäivään asti. Se oli kuuma päiväluostarille, sillä fregattien 120 tykistä lenteli yhtenä tuis-kuna luostariin pommeja, kranaatteja, kartesseja ja kuu-mennettuj akuulia. Vihollisentuleen koetettiin rantapatte-rista ja metsästä vastata, mutta itse luostarissa ainoastaanrukoiltiin kirkoissa tai kuljettiin juhlasaatossa keskelläpommisadetta ympäri muureja. Merkillistä kyllä oli hävi-tys luostarissa verrattain vähäpätöinen, javielä merkilli-sempää on, ettei yksikään siinä olijoista menettänyt hen-keänsä. Klo 6 illalla hiljeni tykkituli, samaan aikaan kuinluostarissa soitettiin iltakirkkoon, ja seuraavana aamunafregatit lähtivät pois.

Luostarin pommitus eli »piiritys», niinkuin luostarikirjasanoo, on viimeinen mainittava tapaus sen historiassatähän saakka. Millä tavoin tämä historia jatkunee, ontulevaisuuden helmaan kätketty, mutta että se ei tähänlopu, näyttää hyvin todennäköiseltä. Vielä seisovat nuovankat muurit eheinä luostarinympärillä, ja mikä tärkeäm-pää on, luostarin arvo pyhänä paikkana on pommituksen

jälkeen ollut vain kasvamassa, koska sen silloista kummal-lista pelastusta on selitetty Jumalan ja pyhän Neitsyennimenomaisen suojeluksen aikaansaamaksi. Meidän suo-malaisten varsinkin tulee luostarin olemassaoloa muistaa.Sen ansio tai syy kuinka tahtoo sanoa oli etupäässä,että menneinä aikoinaKarjalan yhdistäminen muuhun Suo-meen raukesi, ja jos kerran se aika koittaa, jolloinsuoma-laiset Maanselän kummallakin puolen huomaavat olevansayksi kansa ja sen johdosta pyrkivät liittymään yhteen,voi luostarista tulla ehkä suurempikin vastus. Jo yksistäänse hengellinen lumousvoima, jolla luostari vetää puoleensaniin karjalaisten kuin venäläistenkin mieliä, on vaikeastipoistettavissa.

239

Sisällys.Siv

Sananen A. W. Ervastista ja hänen matkoistaan, kirj. Hj.Basilier 5

Alkulause 17I. Oulusta rajalle 19

11. Miinoasta Kemiin 34lii. Katsaus Karjalan taloudellisiin oloihin 80IV. Pyhä kaupunki 100V. Vienassa ja sieltä Kierettiin 141VI. Kieretistä Uhtuan kautta kotiin 156Loppulause 203Liite: Lyhykäinen Solovetsin luostarin historia 216

Vienan-Karjalan kartta.

Hinta 8 mk.

At & Ouv\ ti td .%,tl

KANSALLISKIRJASTO-KANSALLISKOKOELMA

120 102 02831

kr' 1