KAUPUNKI-MAASEUTU –ANTAGONISMI MARXILAISESSA EKOLOGIASSAJA HISTORIALLISESSA MATERIALISMISSA (with English abstract)

Kari Väyrynen (kari.vayrynen@oulu.fi)

Oulun yliopisto

Abstract

THE CONCEPT OF CITY-COUNTRY ANTAGONISM IN MARXIST ECOLOGYAND HISTORICAL MATERIALISM

Various environmental problems of emerging industrial cities became manifest in the first half of the 19th century. Friedrich Engels’ early work, The Condition of the Working Class in England 1844 (1845), analysed working class environments in Manchester, paying attention to the environmental problems of air and water pollution and their effects on environmental health. In addition, some other early works of Engels, especially Outlines for a Critique of Political Economy (1844), connected the emerging environmental problems to the logic of capitalist concurrence. As I have recently pointed out (Väyrynen

2013), in this respect it is the young Engels who can be regarded as the father of Marxist ecology, rather than Marx himself. However, later on in Grundrisse and Capital, Marx formulated the city-country antagonism as a fundamental question of environmental research in general, especially environmental history. He even proposed that this antagonism would become an important category of historical materialism.

As many researchers of Marxist ecology (e.g. Foster 2000,Burkett 2009) have stressed, the key issue related to theenvironmental problems of capitalism is the “metabolic rift” between nature and society. This concept refers to the extraction of nutrients from the soil in the form of food and fibre, and their transportation to urban centres, where they produce wastes, breaking the natural cycles that return the nutrients to the soil. This core idea was adopted by Marx and Engels from the great Germanagricultural chemist Justus Liebig, to whom Engels referred already in his Outlines in 1844. Liebig was not a communist; his critique was directed toward European urbanisation as such, rather than industrial urbanisationin capitalism. The main target of Marx’s critique is the industrial city in capitalism, but when he suggests that the city-country antagonism is an important historical category, he seems to accept Liebig’s more general view (for Liebig’s influence on Marx, see Väyrynen 1998, Foster 2000). Just like a number of other ecological ideas of Marx, this theme remained undeveloped from the viewpoint of historical materialism. However, a number ofproblems described later by environmental historians are connected to different historical forms of the “metabolic

rift” in the big cities of the past. Of course, this ideaalso serves as an important analytical tool for the description and understanding of various ecosocial problems of modern cities.

On the other hand, Marx and Engels also criticised the capitalisation of agriculture and its negative effects onthe quality of life in the countryside. Improving life incities is not enough: at the same time we also need to reform the living conditions in the countryside. Thus, country people should be provided with the same cultural,intellectual and especially political possibilities that are available in cities, while city dwellers should have the possibility to enjoy fresh air, clean water and beautiful natural surroundings. In this context, one could speak in general terms of the naturalisation of cities and the culturalisation of the countryside (transforming its traditional ways of life). Contrary to the hopes of Marx and Engels, real socialism failed to accomplish this ideal. However, it could still be achievable at the local level – maybe in the form of small ‘garden cities’ that recycle their wastes and use alot of products from the nearby countryside. But especially in the monstrous big cities of developing counties, this goal seems to be utopian and the city-country antagonism remains a serious problem, developing new forms and demanding new radical thinking.

Humanistisen ympäristötutkimuksen yksi keskeinen painopiste on ollut jo pitkään luontokäsitysten ja niiden

historian tutkimus. Alan klassinen, osin vieläkin ylittämätön esitys on maantieteilijä Clarence J. Glackenin teos Traces on the Rhodian Shore (1967), joka tarkastelee luonnon ja kulttuurin suhdetta länsimaisessa ajattelussa antiikista 1700-luvun loppuun. Glacken käsitteli laajasti myös filosofiaa, vaikkakaan ei kovin syvällisesti. Filosofian historioitsijoilla onkin vielä paljon tehtävää niiden teoreettisten resurssien parissa, joita vaikkapa Platon ja Aristoteles tai Spinoza ja Leibniz meille tarjoavat. Yksi merkittävä aukkokohta on klassinen saksalainen idealismi, jonka moniulotteinen keskustelu ihmisen suhteesta luontoon on vielä paljolti avaamatta. On kiinnostavaa, että suomalaisessa filosofiassa on tehty avauksia tähän suuntaan jo Jussi Kotkavirran toimittamasta teoksesta Luonnon luonto (1996), jossa tarkasteltiin mm. Kantin (Väyrynen), Kantin ja Schellingin (Matthies) ja Hegelin (Kotkavirta) käsityksiäluonnosta.

Olen jatkanut tutkimuksiani Kantin ja Hegelin luontokäsityksistä toisaalla enkä palaa tässä yhteydessä noihin teemoihin. Tarkastelen tässä artikkelissa saksalaisen idealismin perinteestä noussutta ja jo melko laajasti tutkittua ympäristöajattelun suuntausta, marxilaista ekologiaa, joka hyödynsi varsinkin Schellingin ja Hegelin syvällistä keskustelua luonnosta mutta etsi Feuerbachin inspiroimana materialistista perustaa luonnon tarkastelulle myös oman aikansa luonnontieteen tuloksia hyödyntäen. Erityisesti saksalainen maatalouskemia (Justus von Liebig) oli ekologisesti keskeinen inspiraation lähde. Osin juuri Liebigin vaikutuksesta huomiota kiinnitettiin yleisemmin

maaseudun ja kaupungin väliseen suhteeseen, jonka kautta teemaa voitiin lähestyä materialistisen historiankäsityksen puitteissa.

Kaupungistuminen ympäristöajattelun teemana

1960-luvulta lähteneen uuden ympäristötietoisuuden myötä myös humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus on uusien haasteiden edessä. Jopa paradigman muutoksen kaltaisena nähty haaste liittyy oleellisesti kulttuurin ja yhteiskunnan materiaaliseen perustaan ja sen huomioimiseen ihmistieteissä. Ympäristöongelmat ovat perimmältään ihmisen ja luonnon välisen ainesten vaihdannan (viitaten Marxin termiin Stoffwechsel) ongelmia. Ne toki hahmotetaan subjektiivisesta horisontista riippuen eri tavoin, mutta perimmältään kyseessä on tuon ainesten vaihdannan koetut häiriötilat. Ympäristöongelmatuhkaavat elävien organismien ja ihmisen fyysistä ja psyykkistä terveyttä sekä muuttavat niiden elinympäristöämuutoinkin haitalliseksi koettuun suuntaan. Ongelmat ovatusein vaikeasti havaittavia, arkikokemuksen ulkopuolella (otsoniaukko) tai salavihkaa hiipiviä (ultraviolettisäteilyn vähittäinen lisääntyminen). Osa voi olla tieteellekin vielä tuntemattomia, potentiaalisesti katastrofaalisia uhkia.

Aineellisen luonteensa vuoksi ympäristöongelmat ovat syventäneet humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tietoisuutta ihmisen, yhteiskunnan ja kulttuurin materiaalisista riippuvuussuhteista.

Yksilötasolla korostuu vitaalisten kokemusten analyysi, välittömästi koettu suhde luontoon erilaisine esteettisine, eettisine ja intellektuaalisine ulottuvuuksineen. Kokemuksen yksittäisten aspektien ohella on kiinnitetty huomiota kokonaisvaltaisiin elämyksiin ja niissä manifestoituvaan luonnon eksistentiaaliseen arvoon. Esimerkiksi aamukävely raikkaassa metsässä muodostaa arvokkaan atmosfäärin, johon verrattuna työpaikan atmosfääri voi paljastua ahdistavaksi ja tunkkaiseksi. Ympäristökasvatus on tästä syystä kiinnittänyt paljon huomiota luonnon välittömään kokemukseen: se voi paitsi edistää luonnon arvostusta, myös antaa vapauttavan ja kriittisen perspektiivin arkielämän näennäisiin välttämättömyyksiin.

Ympäristökysymysten haaste on johtanut myös syvempään tietoisuuteen yhteiskunnan ja kulttuurin perimmäisestä luonteesta. Erityisesti ympäristötaloustiede, ympäristösosiologia ja ympäristöhistoria ovat vakuuttavasti osoittaneet yhteiskunnan ja kulttuurin olevan monin tavoin kytköksissä ekosysteemeihin ja laajemmin koettuun luontoon. Ympäristödeterminismin vaaraon kuitenkin useimmiten vältetty kun ekologisten riippuvuuksien ohella on korostettu toisaalla noiden riippuvuuksien väljyyttä ja toisaalla kulttuuritekijöiden(arvot, tieto, tekniikka) aktiivista roolia ympäristösuhteen muuttajina. Vain harva kulttuuri on ajautunut ympäristösuhteessaan ylipääsemättömiin umpikujiin ja katastrofeihin.

Tarkastelen tässä artikkelissa yhtä esimerkkitapausta, jossa ympäristönäkökulma on avannut tutkimukselle uusia näköaloja. Ympäristöhistoriallinen tutkimus on nostanut

kiinnostavalla tavalla esiin kaupungistumisen ekologiset vaikutukset, joita perinteinen historiantutkimus ei ole hahmottanut. Kaupungit oli jo Platonista lähtien nähty pääosin myönteisenä ilmiönä, hallinnan ja kulttuurin autonomisina keskuksina. Eräissä näkemyksissä jopa varsinainen historia alkoi kaupungin ja - siihen läheisesti liittyen - valtion synnyn myötä. Näkökulma alkoi muuttua vasta romanttisen sivilisaatiokritiikin kautta kun 1700-luvun lopulla vahvistuva urbanisaatio ja 1800-luvun alun teollistuminen alkoi rikkoa kuvaa idyllisistä pikkukaupungeista. Jo Rousseau ihaili kaupunkien vastapainona maaseudun luonnollista yhteisöllisyyttä ja häntä seuraten kaupungit alettiin vähitellen nähdä paitsi hallinnon ja kulttuurin, myös modernin sivilisaation tuottaman vieraantumisen keskuksina.

Romantikkojen kaupungistumisen kritiikki näki kuitenkin vain ilmiön pinnan, kaupunkien tuottamat psyykkiset vieraantumisilmiöt. 1800-luvun taitteen voimakkaan kaupungistumisen sosioekonomiset syyt ja ekologiset seuraukset jäivät heidän näköpiirinsä ulkopuolelle. Vasta1840-luvulla kehittyvä marxilainen kaupungistumisen analyysi tuo esiin modernin teollisuuskaupungin sosiaaliset ja ekologiset ongelmat varsin täysipainoisesti ja ennakoi siten nykyisen ympäristöhistorian kysymyksenasetteluja. Marx ja Engels kehittelevät kysymystä kaupungin ja maaseudun vastakohdasta historiallisen materialismin teemana jo mm.Saksalaisessa ideologiassa (1845) sekä kytkevät myöhemmin enenevästi myös ekologista analyysiä kaupungistumisen analyyseihin. Tässä he hyödyntävät varsinkin merkittävän

saksalaisen kemistin, Justus Liebigin (1803 – 1873) maatalouskemiallisia tutkimuksia, joissa kiinnitetään ensimmäistä kertaa huomiota kaupunkien ekologisiin vaikutuksiin.

Nykyisessä ympäristöhistoriassa korostetaan kaupunkien merkitystä toisaalta ekonomisen toiminnan ja siten luonnon hyödyntämisen/riiston keskuksina, toisaalta perinteiseen tapaan vallan keskittyminä. Esiteolliset suurkaupungit kuten Rooma ja Peking toimivat valtiollisenvallan keskuksina ja elivät ’parasiittista’ elämäänsä yhäintensiivisemmin harjoitetun maa- ja metsätalouden varassa. (Ponting 1991, 295-314). Näin jo ne riistivät ympäristöä varsin laajasti. Jotkut kaupungit myös romahtivat osaksi näiden kestämättömien käytäntöjen seurauksena (esim. Mayojen kaupungit; Diamond 2005, 174-194). Toisten kaupunkien, kuten Ateenan ja Rooman, vähittäiselle taantumiselle ympäristötekijät olivat tärkeitä osasyitä (Hughes 2008, 105-117, 127-134). Toisaalta varsinkin esimoderneissa eurooppalaisissa kaupungeissa ei pyritty rajoittamattomaan kasvuun vaan säänneltiin viisaasti mm. metsien hakkuuta (Radkau 2000, 177-179). Kaupungistumisen suurin merkitys liittyy kuitenkin modernin teollisuuskaupungin syntyyn 1800-luvuntaitteessa Englannissa ja sen mallia seuraten muuallakin.Imperialismin myötä suurkaupunkien kuten Lontoon ekologinen vaikutus ulottui lopulta ympäri maailman. (Hughes 2008, 188-201).

Tarkastelen seuraavassa marxilaista käsitystä kaupunkien ekologiasta, jossa ensimmäistä kertaa nostetaan nämä nykyisessä ympäristöhistoriassa tutkitut teemat laajemminesiin. Kaupungin ja maaseudun vastakohdan tutkimus on

ollut yksi historiallisen materialismin erityiskysymyksistä, mutta sitä on perinteisesti tutkittulähinnä maanomistuksen ja vallankäytön kehityksen sekä työn ja pääoman ristiriidan ja luokkavastakohtien historiallisen muutoksen näkökulmista (esimerkiksi Alanen1979, 1-94). Maaseudun ja kaupungin vastakohdan tarkastelussa ovat kuitenkin jo alusta lähtien ympäristöongelmat esillä ja siten perinteisen historiallisen materialismin näkökulma, jossa todetaan lähinnä maatalouselinkeinon erityinen riippuvuus luonnonprosesseista (Alanen 1979, 99-108), on tarkastelunnäkökulmana riittämätön.

Marxilaisen ekologian tutkimus on osoittanut monia tärkeitä ympäristöteemoja, jotka liittyvät kaupungin ja maaseudun antagonismiin ja kärjistyvät erityisesti teollistumisen myötä. Muiden muassa maatalouden kapitalisoitumisen seuraukset yhä intensiivisempänä ja lyhytnäköisempänä luonnon riistona, kaupunkien kasvun ja teollistumisen myötä paheneva vesien ja ilman saastuminen, kaupunkien ongelmallinen parasiittinen luonne, ts. se, että ne kuluttavat enemmän ja enemmän luonnonvaroja mutta eivät huolehdi viljelysmaan ja metsien riittävästä uusiutumisesta sekä elämän laadun heikkeneminen tyhjentyvällä maaseudulla ja saastuneissa, ylikansoitetuissa kaupungeissa ovat Marxille ja Engelsille valtarakenteiden analyysin ohella keskeisiä kysymyksiä. Tarkastelen seuraavassa, millä tavalla nämä teemat tulevat historiallisesti esiin Engelsin ja Marxin tuotannossa. Aiheen systemaattinen tutkimus on vielä monessa suhteessa kesken: syynä ei ole vain tematiikan suhteellinen uutuus vaan myös se, että uuden MEGA:n myötä

on tullut (ja tulossa) esiin uutta lähdemateriaalia, jokatulee vielä varmasti täsmentämään kokonaiskuvaa. En voi tässä yhteydessä tarkemmin paneutua Marxin muistiinpanoihin geologiasta, kemiasta jne. jotka vielä saattavat tarkentaa kokonaiskuvaa. Mutta analyysin peruslinjat, jotka ovat varsinkin Pääomassa ja siihen kytkeytyvissä töissä esillä (Grundrissen, Zur Kritik der politischenÖkonomie) tuskin tulevat muuttumaan.

Maaseutu ja kaupunki marxilaisen ekologian synnyn kontekstissa 1844-45

Friedrich Engelsillä oli keskeinen rooli marxilaisen ekologian ja ekonomian kaikkein varhaisimmassa kehityksessä. Hän oli jo nuorena kiinnostunut maisemaestetiikasta ja teki yksittäisiä huomioita myös vesien saastumisesta Kirjeissä Wuppertalista (1939). Sama kiinnostus ympäristöstä heijastuu myös Engelsin varhaisissa teollisen kapitalismin analyyseissä, joita hän saattoi sukunsa yrityksen palveluksessa toimiessaan tehdä itse pääkallonpaikalla Englannissa. Näitä kokemuksia hyödyntää Engelsin ensimmäinen talousteoreettinen tutkielma Hahmotelmia kansantaloustieteen kritiikiksi (kirjoitettu vuodenvaihteessa 1843/44) sekä Työväenluokan asema Englannissa (1845), jossa kuvataan laajasti teollisuuskaupunkien sosiaalisia ja ympäristöterveydellisiä ongelmia, mm. ilman ja veden saastumista.

Nuoren Engelsin rooli marxilaisen teorian kehittelijänä oli paljon merkittävämpi, kuin yleensä kuvitellaan. HänenHahmotelmia kansantaloustieteen kritiikiksi antoi Marxille ratkaisevan sysäyksen taloustieteen ongelmien tutkimiselle. Marx totesikin myöhemmin Poliittisen taloustieteen kritiikin esipuheessa (1859) Engelsin tutkielman olevan ”nerokas hahmotelma taloudellisten kategorioiden kritiikiksi”. (Väyrynen 2012, 2013).

Hahmotelmissa kansantaloustieteen kritiikiksi pyrittiin tarkastelemaan myös taloudellisen toiminnan vaikutusta maahan ja siten sen voi katsoa jo luonnostelevan marxilaisen ekologian myöhempiä tutkimuskysymyksiä. Erityisesti maan yksityisomistukseen siirtyminen johtaa Engelsin mukaan siihen, että maasta tulee pelkkää kauppatavaraa, vaikka maa ”on meille yksi ja kaikki, olemassaolomme ensimmäinen edellytys”. Engels tuomitsee moraalisesti ”alkuperäisen haltuunoton”, joka sulkee väestön enemmistön pois ”elämänsä ehtojen ääreltä”. Kutenhänen 1845 ilmestynyt Työväenluokan asema Englannissa toteaa, juuri teollistuminen on johtanut työläisten elämän laadunheikkenemiseen, kun he joutuivat siirtymään kaupunkeihin.Ennen teollistumista työläisten elämä kaupunkien liepeillä oli varsin idyllistä: tultiin hyvin toimeen melko vähällä työllä – ”kahdeksan- tai kaksitoistatuntisesta työajasta ei ollut puhettakaan” – ja heille jäi vapaa-aikaa virkistävään työhön omissa puutarhoissa. Toisaalta maaseutuelämä oli henkisesti köyhää kaupunkielämään verrattuna: vasta kaupungeissa herää työläisten poliittinen tietoisuus.1 Hahmotelmissa on 1 Hieman myöhemmin kirjoitettu Saksalainen ideologia tuo esiin, että ”Kaupungin synnyn myötä on samalla hallinnon, poliisitoimen (Polizei), verotuksen jne., ylipäätään yhteisömuotojen

merkittävää myös näkemys maasta yhtä tärkeänä tuotantotekijänä kuin työ ja pääoma sekä vaatimus siitä, ettei työn ja pääoman tulisi olla vihamielisessä suhteessa maahan vaan kaikkien kolmen tuotantotekijän tulisi tukea toisiaan. Kapitalistinen kilpailu sen sijaanjohtaa ylikuumentuneeseen tilaan, jossa tuotantotekijöiden kapasiteetti yritetään kiristää äärimmilleen vastoin ”luonnollisia ja järkeviä olosuhteita”. (Väyrynen 2012, 2013). Kestävä taloudenpitokuitenkin edellyttää, että sekä työläisten että maan riistosta tulee luopua, kuten Marx Pääomassaan myöhemmin korostaa – ikään kuin tätä Engelsin analyysiä jatkaen.

Kaupungin ja maaseudun antagonismin varhainen analyysi kiteytyy samoihin aikoihin (1845) yhteistyönä Marxin kanssa kirjoitetussa Saksalaisessa ideologiassa. Siinä kaupungin ja maaseudun antagonismia tarkastellaan materialistisen historiankäsityksen laajemmassa kontekstissa varsin tiivistetysti (MEW 3, 22-25, 50-57) eivätkä ekologiset näkökohdat ilmeisesti tästä syystä saatilaa, vaikka Saksalainen ideologia periaatteellisesti korostaa sitä, että ”kaiken historiankirjoituksen täytyy lähteä näistä luonnollisista perustoista ja niiden historiallisista modifikaatioista”. Mutta nyt, ilmeisestihaluttaessa esittää vain historiallisen materialismin peruspiirteet, tämä teema – ”ihmisen luonnonedellytykset,geologiset, orohydrografiset (vuoristovesistöihin

(Gemeindewesens) ja siten ylipäätään politiikan välttämättömyys annettu” (MEW 3, 50). Muitettakoon että ’poliisi’ ymmärrettiin 1800-luvun alussa laajemmin kuin nykyään, ulkoisen ja sisäisen turvallisuuden lisäksi sen toimialaan kuului myöhemmän sosiaalivaltion tehtäviä. Näin esimerkiksi Hegel määrittelee Oikeusfilosofiassa asian (Werke 7, § 230-249).

liittyvät – KV), ilmastolliset ja muut suhteet” – rajataan tarkastelun ulkopuolelle.2 Tästä syystä keskitynkin seuraavassa kaupunki-maaseutu – antagonismin analyysiin Pääomassa ja sen esitöissä koska ympäristöteema tulee niissä selvimmin esiin.

Ainesten vaihdanta (Stoffwechsel) ja sen murtuminen teollisuuskaupunkien kehityksen myötä – kapitalismin ekologinen kritiikki

Kuten monet marxilaisen ekologian tutkijat (esimerkiksi Foster 2000, Burkett 2009) ovat todenneet, Marxin ekologisessa kapitalismikritiikissä keskeistä on ns. ainesten vaihdannan murroksen (metabolic rift) analyysi. Käsite viittaa siihen, että maaperän ravintoaineet kuljetetaan ruoan ja kuitujen muodossa kaupunkeihin, joista ne eivät palaudu maaseudulle ylläpitämään peltojenhedelmällisyyttä. Kaupungissa ne tuottavat haitalliseksi muodostuvia jätteitä ja tätä kautta maaseudulla vallinnutluonnollinen sykli, jossa ainekset palautuvat lähiympäristöönsä uuden kasvun rakennusaineiksi, rikkoutuu. (Burkett 2009, 183). On helppo nähdä, että tämän murroksen analyysi on edelleenkin keskeisessä asemassa tarkasteltaessa ympäristöongelmia: maaperän köyhtyminen, eroosio ja saasteet ovat nykyäänkin kaupunkien käyttöön kapitalisoidun (teho)maa- ja

2 MEW 3, 21. Toisaalta Saksalaisessa ideologiassa kritisoidaan ”tähänastista historiankirjoitusta” siitä, että se näkee ihmisen suhteen luontoon ’esihistoriaan’ kuuluvana teemana pönkittäen siten luonnon ja historian vastakohtaa, ibid., 39.

metsätalouden tuottamia ongelmia. Vain laajamittainen kierrätystalous ja siihen liittyen syvemmälle ulottuvat rakenteelliset muutokset voisivat ratkaista nämä ongelmat. Toisaalta kaikkein uusin teollinen tuotanto on tehnyt saastumisen ongelmasta vakavia suurriskejä generoivan ja siten mittakaavaltaan aivan erilaisen kuin 1800-luvun puolivälissä: esimerkiksi otsoniaukko ja ilmastonmuutos ovat globaaleja suurriskejä, joiden hoitaminen vaatii erityistoimenpiteitä – ellei jo täysin palautumattomia vahinkoja ole syntynyt.

Kuten edellä mainittiin, Marx ja Engels omaksuivat ainesten vaihdannan murroksen idean saksalaiselta maatalouskemistiltä Justus Liebigiltä (hän on myös kehittänyt kemiaa laajemminkin ja luetaan alan keskeisiinklassikoihin). Liebigin maatalouskemian keskeinen ajatus perustui ravinteiden kestävään kierrätykseen: ”annettakoon pelloille takaisin se, mitä niistä on otettu, ei enempää eikä vähempää vaan juuri saman verran”. Liebig painotti kiinnostavalla tavalla tämän tehtävän vaikeutta erityisesti paikallisten erityisolosuhteiden vaikutuksesta. Tällöin suosittujen lannoitteiden kuten guanon käyttö saattaa kyllä johtaa lyhyellä aikavälillä perunasatojen paranemiseen mutta pitkäaikainen vaikutus on maaperän köyhtyminen. Myös Marxmainitsee Pääomassa juuri guanon käytön esimerkkinä ”sokeasta ryöstönhalusta, joka … ammentaa maan tyhjiin”. Maan kestävän käytön tulisi Liebigin mukaan huomioida kompleksiset ekologiset suhteet maaperän, kosteusolojen ja ilmaston välillä niiden paikallisissa erityispiirteissä. Perinteinen lannoitus auttaa palauttamaan maaperän hedelmällisyyden, mutta tuon

hedelmällisyyden korottaminen saattaa onnistua vain vuodeksi pariksi. Myös kemian teollisuuden valmistamat uudet lannoitteet eivät hänen mukaansa pysty oleellisestilisäämään maan tuottavuutta. (Väyrynen 1998, 363-364).

Liebig oli muutenkin ekologisesti valveutunut ajattelija,mikä oli tuona aikana melko harvinaista. Hän korosti rikkaan kasvipeitteen erittäin tärkeää globaalia roolia, kasvien ja eläinten vuorovaikutussuhdetta ja metsien merkitystä ilmaston ylläpitäjinä. Hän korosti erityisestitropiikin metsien keskeistä asemaa hapen tuottajina. Hän kirjoitti 1840 teoksessaan orgaanisesta kemiasta: ”kasvitsiis parantavat ilmaa … kasvinviljely (vegetable culture) parantaa valtion/maan (country) terveydentilaa”. Erityisesti Engels korosti moneen otteeseen – ensimmäistäkertaa jo 1844 em. Hahmotelmassa kansantaloustieteen kritiikiksi - Liebigin ekologista merkitystä. Hän mainitsee kirjeessään12.11. 1875 hyväksyvästi Liebigin analyysin kasvien ja eläinten yhteistoiminnasta ja pitää sitä tärkeänä vastaväitteenä darwinistiselle opille olemassaolon taistelusta. Luonnon dialektiikassa hän korostaa metsien globaalista merkitystä – tosin myös kasvitieteilijä Carl Fraasin tutkimuksiin viitaten. Nämä esimerkit osoittavat,että kysymys ’ainesten vaihdannasta’ ei rajoitu vain kysymykseen kestävästä maanviljelystä vaan sillä on laajempia ekologisia ulottuvuuksia. (Väyrynen 1998, 364).

Millä tavalla kapitalismi sitten ‘murtaa’ perinteiset ainesten vaihdannan muodot maataloudessa? Marx summaa ekologisen kapitalismikritiikkinsä ydinkohdat Pääoman jaksossa Suurteollisuus ja maanviljely (Grosse Industrie und Argikultur).Suurteollisuuden synty tuhoaa perinteisen maatalousyhteiskunnan, ajaa maatyöläiset kaupunkeihin ja

investoi uuteen tiedepohjaiseen teknologiaan. Kapitalismissa tämä prosessi tapahtuu hallitsemattomasti ja aiheuttaa merkittäviä kielteisiä seurauksia sekä työläiselle että maalle. Toisaalta ”jatkuvasti kasvava kaupunkiväestön ylivalta” on poliittisesti merkityksellinen (luoden ”yhteiskunnan historiallisen liikevoiman”) mutta toisaalta se johtaa ekologisesti kestämättömään tilanteeseen, ”häiritsee … ainesten vaihdantaa ihmisen ja maan välillä”. Nopean kaupungistumisen myötä vahingoitetaan ”maan kestävän hedelmällisyyden ikuista luonnonehtoa” kun ihmisen ravinnossaan ja vaatetuksessaan käyttämät maaperän ainekset eivät palaudu maaperään. Maatalouden tekninen kehitys on huomattavaa, mutta se maksimoi lähinnä lyhyen tähtäimen voittoja: ”maan riistämisen (berauben) taito” kyllä kehittyy, mutta tällainen ’edistys’ vahingoittaa lopulta maan ”hedelmällisyyden kestäviä lähteitä”. Kapitalismi kyllä tehostaa tekniikkaa ja taloutta, mutteitee sitä pitkän tähtäimen seuraukset huomioiden. Marx kirjoittaa: ”Kapitalistinen tuotanto kehittää siksi vain yhteiskunnallisen tuotantoprosessin tekniikkaa ja kombinaatiota, mutta kaivaa samalla maata (untergräbt) kaiken rikkauden lähteiden alta: maan ja työläisen”. (MEW23, 528-530; vrt. myös MEW 25, 268-269). Nämä selvästi Liebigin inspiroimat teesit kritisoivat kapitalismia ekologisesta lyhytnäköisyydestä, jossa maata ei käytetä kestävällä tavalla, sen terveyttä ja tuotantokykyä pitkällä tähtäimellä ylläpitäen. Toisaalta taustalla on myös analogia työläisten riistoon.

Maan riisto on viime kädessä seurausta maatalouden kapitalisoitumisesta ja maan tulemisesta enenevässä

määrin kasvavien kaupunkien resurssiperustaksi, josta kukaan ei ota ylisukupolvista vastuuta. Perinteisessä maatalousyhteiskunnassa maa pyrittiin jättämään lapsille hyvässä kunnossa, mutta kaupunkiomistajilla ei tällaista intressiä välttämättä ollut. Myös maanomistusolojen muutokset ovat tässä suhteessa tärkeä seikka, johon historiallisessa materialismissa on kiinnitetty suurta huomiota jo ennen kapitalismin syntyä.3 Teollisuuskaupunkien synnyn myötä maataloustuotantoa pyrittiin tehostamaan nopeutuvalla vauhdilla kasvavan kaupunkiväestön tarpeisiin ja viimeistään silloin Marxin ja Engelsin kuvaama maan riisto kärjistyi huomattavaksi ongelmaksi. Siten sosialismiin siirtymisen myötä sovitettava maaseudun ja kaupungin ristiriita on sekä sosiaalinen että ekologinen projekti, jossa työläisen ja maan tuottokyky tulisi palauttaa kestävälle tasolle. Tällöin esimerkiksi luonnon virkistysarvot ja muu kulttuurinen merkitys nousevat esiin – ympäristöterveys on aina myös psyykkisen hyvinvoinnin kannalta tärkeä tekijä ja siksi kaupunkien asukkaatkin tarvitsevat autenttisia luontokokemuksia.

Ekologisen yhteiskunnan peruslähtökohdat

3 Näin jo varhaisimmissa Egyptin ja Babylonian kaupungeissa (Alanen1979, 18-19), antiikin poliksessa (ibid., s. 26), ns. germaanisen yksityisomistuksen puitteissa (ibid., s. 51-52) sekä feodalismissa(ibid., s. 59-61).

Kuinka sitten ekologisesti kestävässä taloudessa tulisi menetellä? Teorioissa lisäarvosta (käsikirjoitus 1861-1863) Marx korostaa sitä, että tulee ennen muuta huolehtia työläisten ja maan vitaalisen voiman (dynamis) kestävästä säilyttämisestä.4 Tämä tapahtuu huolehtimalla ekologistenkustannuksien ja taloudellisen tuoton välisestä tasapainosta. (Theorien über den Mehrwert, MEGA II, 3.4., 1445). Ekologisten kustannusten huomiointi viittaa Liebigin vaatimaan jätteiden hyötykäyttöön. Tässä kysymyksessä vallitsee Marxin mukaan vielä ”jättiläismäinen tuhlaus”. Hän arvelee edelleen Liebigiä seuraten että tulevaisuudessa kemian avulla voidaan ”löytää jätteiden käyttökelpoiset ominaisuudet” ja hyödyntää niitä. Toisaalta tulee jo prosessin alkupäässä ”vähentää tuotannon jätteiden määrää minimiin” mm. kehittämällä tuotantokoneistoa. (MEW 25, 110). Näissä vaatimuksissa Marx on pitkällä edellä aikaansa – hän hahmotteli taloutta, joka perustuu jätteiden synnyn ehkäisyyn ja pitkälle vietyyn kierrätykseen (Merchant 1992, 140).

Marxin vaatima ”maaperän kestävän hedelmällisyyden” säilyttäminen (vrt. edellä) voidaan nähdä nykyisenkin ympäristötaloustieteen kannalta tärkeänä periaatteena. Ihanteellisesti katsoen kestävä talous perustuisi maaperän vuosittaisen biologisen tuoton käyttöön, jolloinitse biologinen pääoma säilyisi tuleville sukupolville entisen laajuisena. Uusiutumattomia luonnonvaroja kuten metalleja tulisi käyttää huomattavasti nykyistä säästeliäämmin. Vaikka Marx puhui Liebigiä seuraten viljellystä maasta, sama periaate koskee toki muutakin

4 Kreikan termi dynamis tarkoittaa kykyä, voimaa, valtaa.

luontoa. Engels kiinnitti erityistä huomiota metsien kestävään käyttöön ja kritisoi avohakkuita. Hän nojautui mm. Carl Fraasin 1847 ilmestyneeseen teokseen Klima und Pflanzenwelt in der Zeit, jossa varoitetaan erityisesti avohakkuiden (Kahlschlag) vaaroista. Äärimmillään modernia kulttuuria uhkaa samantapainen muutos kuin antiikin Kreikassa. Eroosio ja ilmaston lämpeneminen sekä ilmastonääri-ilmiöt voivat muuttaa Euroopan kasvillisuusvyöhykkeitä pysyvästi. (Väyrynen 2006, 347).Engels tiivistää Fraasin ydinajatukset muistiinpanoissaanko. teoksesta seuraavasti: “päätulos on se, että sivilisaatio on antagonistinen prosessi, joka tähänastisessa muodossaan ammentaa maan tyhjiin, autioittaa metsät, tekee maaperästä hedelmättömän sen alkuperäisille tuotteille & huonontaa ilmastoa. Aroksi muuttuminen (Steppenboden) & kohonnut lämpötila & ilmastonkuivuus olisivat kulttuurin seurauksia. Saksassa & Italiassa olisi nykyään jo 5-6 astetta lämpimämpää kuin metsien aikana … Etenevä kulttuuri (Völkerkultur) jättää melkoisen aavikon taakseen.” (MEGA IV, 31, 512-515). Engelsin huoli metsistä ja ilmastomuutoksesta viittaa selvästi siihen, että puhe “maaperän kestävästä hedelmällisyydestä” tulee tulkita laajemmin, metsiä ja koko elävää luontoa koskevana periaatteena.

Kuinka sitten maataloustuotannon ja metsien käytön jatkuva kapitalisoituminen voidaan kääntää ekologisesti kestäväksi taloudenpidoksi? Tähän liittyy oleellisesti kysymys kaupungin ja maaseudun välisen antagonismin voittamisesta. Jos antagonismin voittamisen päämääränä ontaata ”kaupunkien työläisten fyysinen terveys ja maatyöläisten henkinen elämä” (MEW23, 528) täytyy myös

kaupunkien rakenteeseen tuoda luontoa ja maaseudulla taata kaupunkitasoiset kulttuuripalvelut. Ekologinen ihanne olisi pieni puutarhakaupunki, joka eläisi pitkällekestävällä tavalla viljeltyjä paikallisia tuotteita käyttämällä. Reaalisosialismi eteni oikeastaan päinvastaiseen suuntaan: historiallisista syistä Stalininaikana suosittiin suurteollisuutta ja maaseutu valjastettiin pakkokollektivisoinnin myötä monokulttuuriseen tehotuotantoon. Luonto nähtiin pikemminkin vastustajana kuin yhteistyökumppanina.

Voitaneen sanoa että kaupungin ja maaseudun vastakohta onyhä vielä pikemminkin kärjistymässä kuin ylittymässä – globaali suurkaupunkien verkosto houkuttelee nieluunsa maaseudun liikaväestön enenevästi jo siitä syystä, että globaalien ympäristöongelmien vuoksi perinteinen elämänmuoto käy mahdottomaksi laajenevasta tieverkostosta, kaivoksista, aavikoitumisesta, tulvista, hirmumyrskyistä jne. kärsivällä maaseudulla. Kaupunkien parasiittisen elämän luontoperustan muuttuessa yhä haavoittuvammaksi ongelmat alkavat näkyä myös kaupungeissa – uudenmuotoinen köyhyys palaa kuvaan ja varakkain eliitti siirtyy raskaasti vartioituihin puutarhakaupunkeihin ja –lähiöihin. Antagonismia ei ole todellakaan ratkaistu.

Kirjallisuus:

Alanen, Ilkka: Maaseudun ja kaupungin ristiriita maaseutusosiologian teoreettis-metodologisena perustana. Tampereen yliopisto: Tampere 1979.

Burkett, Paul: Marxism and Ecological Economics. Toward a Red and Green Political Economy. Haymarket Books: Chicago 2009.

Diamond, Jared: Romahdus. Miten yhteiskunnat päättävät tuhoutua tai menestyä. Terra Cognita: Helsinki 2005.

Foster, John Bellamy: Marx’s Ecology. Materialism and Nature. Monthly Review Press: New York 2000.

Glacken, Clarence J.: Traces on the Rhodian Shore. Nature and Culture in Western Thought from Ancient Times to the End of the Eighteenth Century. University of California Press: Berkeley 1967.

Hegel, G.W.F.: Werke in zwanzig Bänden. Suhrkamp: Frankfurt am Main 1969-.

Hughes, Donald J.: Maailman ympäristöhistoria. Vastapaino: Tampere 2008.

Kotkavirta, Jussi (toim.): Luonnon luonto. Filosofisia kirjoituksia luonnon käsitteestä ja kokemisesta. SoPhi: Jyväskylä 1996.

Marx, Karl & Engels, Friedrich: Gesamtausgabe (lyh. MEGA).Akademie Verlag: Berlin 1975-.

Marx, Karl & Engels, Friedrich: Werke (lyh. MEW). Dietz Verlag: Berlin 1956-.

Merchant, Carol: Radical Ecology. The Search for a Livable World. NewYork 1992.

Ponting, Clive: A Green History of the World. The Environment and the Collapse of Great Civilisations. Penguin Books: New York 1993.

Radkau, Joachim: Natur und Macht – Eine Weltgeschichte der Umwelt. C.H. Beck: München 2000.

Väyrynen, Kari: Der junge Engels und die Entstehung des marxistischen Ökologie. Beiträge zur Marx-Engels-Forschung, Neue Folge 2011. Argument Verlag: Hamburg 2013.

Väyrynen, Kari: Marxilaisen ekologian juurilla: nuoren Engelsin luontokäsityksen kehitys 1839-1844. Agon 34/2012.

Väyrynen, Kari: Ympäristöfilosofian historia maaäitimyytistä Marxiin. Eurooppalaisen filosofian seura: Tampere 2006.

Väyrynen, Kari: Ökologische Wende der Geschichte: Marx, Engels und die naturwissenschaftliche Diskussion über dieBodenfruchtbarkeit. In: Losurdo, Domenico (ed.): Geschichtsphilosophie und Ethik. Peter Lang Verlag: Frankfurt am Main 1998.