5

Arkeologipäivät 2009

Suoarkeologian haasteet ja mahdollisuudetSatu Koivisto

Vanhan orgaanisen materiaalin säilyminenja saaminen tutkimuksen piiriin on ainapoikkeuksellinen ja jopa onnekas sattuma.Kostea, hapeton ympäristö tarjoaaedellytykset hyvinkin vanhan eloperäisenaineksen säilymiselle. Myös Suomestatunnetaan useita suoarkeologisia löytöjä jakonteksteja, joista viime vuosikymmeninätutkittuja ovat mm. Humppilan Järvensuonkivi- ja varhaismetallikautinen asuinpaikkaja vesipähkinänkuorikerrostumat (Siiriäinen1983; 1987), Riihimäen Silmäkenevanmuinaisjärven esihistorialliset ranta-asuinpaikat ja suonalaiset löytöhorisontit(Matiskainen & Zhilin 2003; Matiskainen& Ruohonen 2004), Keuruun Suojoenhistoriallisen ajan puutavaranvarastointipaikka (Taavitsainen ym. 2007),Yli-Iin Purkajasuon myöhäisneoliittinenkalastuspaikka (Nuñez 1995; Koivunen2006) sekä Kesälahden Hiidenniemensoistuneen lahdelman varhaismetallikautisetpuurakenteet (Forsberg ym. 2009).Museoiden kokoelmiin on aina historianhämäristä kertynyt eriaikaisia, puisiairtolöytöjä, ja 1900-alkupuolella suolöydötyhdistettiin kansatieteelliseen tutkimukseen.Esihistoriallisiksikin osoittautuneetpuulöydöt luetteloitiin kansatieteellisiinkokoelmiin arkeologisten kokoelmien sijaan.

Tieteellinen suoarkeologinen tutkimusSuomessa on ollut vähemmän harjoitettua ja

muutamien edustavien esimerkkiaineistojenvalossa orgaanisiin aineistoihin liittyväarkeologinen potentiaali on käsitettylaajemmin vasta viime vuosikymmeninä.Suoarkeologisten aineistojen kuuluminenkuivan maan ja vedenalaisen arkeologianvälimaastoon on aiheuttanut hämmennystäja suoarkeologisten kontekstien tutkimuksenhaasteellisuus on koettu lähes ylivoimaiseksi.Pienialaisia suokaivauksia on tehty Suomessajo vuosisadan alusta alkaen paljastettaessaesimerkiksi ojituksessa esiin tulleitapuulöytöjä. Laaja-alaisia suokaivauksiatehtiin ensimmäistä kertaa Suomessa KeuruunSuojoella ennen ja jälkeen sotien sekä1990-luvun vaihteessa. Yli-Iin Purkajasuonmonivuotisissa kaivauksissa tutkittiinsuopellon alla säilynyttä puumateriaalia1990- ja 2000-luvuilla (kuva 1). Riihimäenkaupunginmuseon Silmäkenevan muinais-järven rantojen kaivaukset ja inventoinnit1990- ja 2000-luvuilla paljastivat jälleensuoympäristössä säilyneen orgaanisen,esihistoriallisen aineiston ainutkertaisuudenja suuren lähdearvon. Suomella ontuhansien soiden ja matalavetisten järvienmaana huikea potentiaali suoarkeologistenkohteiden säilymiselle. Tehomaa- jametsätalouden vaikutuksesta kosteikkojaotetaan kuitenkin jatkuvasti hyötykäyttöön jane ovat väistämättä tuhoutumassa. Siten tämälähdearvoltaan ainutkertainen löytömateriaalion lopullisesti katoamassa ulottuviltamme.

6

Kosteikot

Maan ja veden vuorovaikutus synnyttääluontotyyppejä, joita kutsutaan kosteikoiksi.Luonnonkosteikkoja ovat mm. suot, rämeet,jokisuistot ja lammet. Ne kattavat noin 5 %maapallon pinta-alasta. Luonnonkosteikotovat maailman rikkaimpia, mutta myös uhan-alaisimpia ekosysteemeitä. Maapallon luon-nollisista kosteikoista on jäljellä enää vainnoin puolet. Kosteikot parantavat vesien tilaapidättämällä ravinteita ja tasaamalla tulvia.Suo on kasviyhdyskunta, jonka kasvien jään-nöksistä muodostuu suoturvetta. Geologiassasuo määritellään suokasvien maatumisestamuodostuneeksi turvekerrostumaksi, jonkapaksuus on yli 30 cm ja tuhkapitoisuus alle 40%. Biologisen määritelmän mukaan suo onsellainen maastokuvio, jossa kivennäismaatapeittävä orgaaninen maalajikerros on turvettatai jonka aluskasvillisuudesta 75 % on tur-vetta. Suo kasvaa paksuutta Suomessa keski-määrin 0,5 mm vuodessa, mutta kasvussa onvoimakkaita alueellisia eroja. Turpeessa ole-vien hajoamistilaisten kasvijäännösten perus-teella voidaan usein määritellä, mihin kasvi-sukuun tai -lajiin ne kuuluvat. Suon muodos-tumiseen on useita syitä. Suo syntyy vesienumpeen kasvun, tulvamaiden ja tulvattoman

metsämaan soistumisen sekä merenrannikoil-la maankohoamisen vaikutuksesta. Suomion suoalaltaan maailman kuudenneksi soisinmaa. Alkuperäisestä suoalasta on kuitenkinenää vain noin kolmannes luonnontilaisena.Etelä-Suomen suot ovat voimallisen ojituksenvaikutuksesta jo lähes kadonneet. (Vasander1998; Korhonen, Korpela & Sarkkola 2008.)

Soistuminen saattaa olla primääristä tai se-kundääristä. Nopean maankohoamisen vaiku-tuksesta soistuminen alkaa välittömästi, kunuutta maata kohoaa merestä. Tällöin puhu-taan primäärisestä soistumisesta. Useimmitensoistumiseen tarvitaan myös välivaiheita, esi-merkiksi kun aikaisemmin muodostunut järvitai vanha metsämaa alkaa soistua, on kyse se-kundäärisestä soistumisesta. Suomessa suuriosa maa- ja metsätalousalueiden kosteikoistaon ojitettu viimeisen sadan vuoden aikana.Ojituksen tarkoituksena on suon kuivattami-nen muuhun käyttöön, kuten pelloksi, metsä-talouden tarpeisiin tai turpeen ottoon. Veden-pinnan laskiessa turve kuivuu ja vähitellenkangasmetsän kasvillisuus korvaa kosteuttavaativat suokasvit. Vaikka suolle kaivetutojat ajan myötä umpeutuisivat, ne saattavatsilti vielä johtaa vettä. Tämän hetken trendinäon kuitenkin kosteikkojen palauttaminen tainiiden ennallistaminen. (Vasander 1998; Kor-honen, Korpela & Sarkkola 2008.)

Suoarkeologian peruskäsitteitä

Suoarkeologialla (engl. Wetland Archaeolo-gy) tarkoitetaan arkeologista tutkimusta, jokakeskittyy alueisiin tai aineistoihin, jotka ovatjoko pysyvästi tai periodisesti veden peitossa.Tällaisia ovat erilaiset vesiperäiset ekosys-teemit, kuten suot, tulva-alueet, joet, järvet jarannikot. Orgaaniset eli eloperäiset materiaa-lit, puu, tekstiili, nahka, sarvi ja luu, säilyvättällaisissa olosuhteissa usein erinomaisestisatojen, jopa tuhansien vuosien ajan. Suoar-keologisen tutkimuksen lähtökohtana onkinymmärtää siihen liittyvät erityispiirteet ja po-tentiaali sekä erilaisten kosteiden ympäristö-

Kuva 1. Myöhäisneoliittisen liistekatiskan osaYli-Iin Purkajasuolta. Mäntypuiset liisteet onsidottu yhteen kapein tuohipunoksin, mk n.1:10. (Piirros: Satu Koivisto.)

7

jen monimuotoisuus. Suoarkeologinen tutki-mus eroaa vedenalaisesta arkeologiasta siten,että se keskittyy järvien pohjasedimenttien,maankohoamisrannikoiden tai sisämaan soi-den tutkimukseen. Suokaivauksissa talteensaadut löydöt ovat usein kookkaita ja jopahämmästyttävän hyvin säilyneitä. Tunnetuim-pia suoarkeologisia löytöjä maailmalla ovatsuoruumiit, erilaiset kulkuvälineet ja -väylät,kätköt, veden peittämät asuinpaikat tai pyyn-tipaikat. Suoarkeologiset löytöaineistot ovatsiten empiirisesti hyvin rikas arkeologinenlähdemateriaali ja niiden avulla on mahdollis-ta saada viitteitä siitä, kuinka monipuolisestimuinaiset yksilöt ovat hyödyntäneet eri mate-riaaleja ja toisaalta myös millaisia löytöjä tairakenteita kuivan maan arkeologisilla koh-teilla ei ole enää havaittavissa. (Mm. Coles1984; Coles, Coles & Schou Jørgensen 1999.)

Suoarkeologisilta kaivauksilta talteen saaduthyvin säilyneet artefaktit ja löytökokonaisuu-det ovat saaneet myös suuren yleisön huomio-ta; aineistot ovat usein näyttäviä ja kookkaitaja ne avautuvat helposti muillekin kuin arke-ologeille. Huomiosta on ollut luonnollisestietua ja se on helpottanut muualla maailmassalaajojen suoarkeologisten projektien rahoi-tuksen saamisessa ja tulosten esittämisessä.Viime vuosikymmeninä suoarkeologinen tut-kimus on käynyt läpi useita murroksia ja seon alettu nähdä aikaisemman hyvin esinekes-keisen tutkimuksen sijaan erinomaisena läh-tökohtana pitemmälle viedyille analyyseille.Monitieteisiä ympäristö-, talous- tai asutusar-keologisiin tutkimuskysymyksiin pureutuviaprojekteja on perustettu eri puolin maailmaasijaitsevien mielenkiintoisten löytökokonai-suuksien yhteyteen ja niiden tuloksia on esi-telty laajalti kansainvälisissä konferensseissa.Mittavat, monitieteiset tutkimusprojektit ovatherättäneet myös suuren yleisön huomiota jalisänneet tulosten esittämisen vaatimustasoa.(Coles 1992.) Suot haasteellisena ympäris-tönä ovat vaatineet jatkuvaa menetelmienkehittämistä: suokaivaukseen, orgaanisten ai-neistojen dokumentointiin ja konservointiinsekä suoarkeologisten kohteiden prospek-

tointiin liittyvien menetelmien kehittäminenon ollut voimakasta. (Esim. Coles & Good-burn 1991; Van de Noort & O’Sullivan 2006.)

On myös havahduttu siihen tosiseikkaan, ettäsuot ja kosteikot ovat lopullisesti tuhoutu-massa ja että tämä lähdearvoltaan ainutlaatui-nen arkeologinen materiaali on katoamassalopullisesti ulottuviltamme. Kosteikot vesi-peräisinä ekosysteemeinä ovat merkittäviäluonnon monimuotoisuuden ylläpitäjinä mm.vesilinnuston elinympäristönä ja muuttoreit-tien pysähdyspaikkoina. Uusien suoarkeolo-gisten löytöjen tai laajempien kontekstienlöytyminen on ollut usein sattumanvaraista jahavaintoja on tehty tavallisimmin kosteikko-jen ojituksen, kaivun tai turpeen leikkaamisenyhteydessä. Kosteikkoalueiden tuhoutumisenhaasteeseen on vastattu maailmalla laajoillamonitieteisillä hankkeilla uusien suokohtei-den löytämiseksi ja ne ovat tuottaneet hyviätuloksia. Projektien myötä myös suoarkeolo-gisten kohteiden prospektointimenetelmätovat kehittyneet huimaa vauhtia parin viimei-sen vuosikymmenen aikana. Suoarkeologianviimeisimpinä tuulina ovat olleet laajat meto-diikkaan pureutuvat tutkimusprojektit, joissaon keskitytty potentiaalisten alueiden sys-temaattiseen inventointiin ja jo ennalta tun-nettujen kohteiden kunnon monitoroimiseen.Menetelmiä laajojen orgaanisten aineistojenin situ -säilyttämiseen on testattu erilaisissakosteikoissa (Brunning 1999; Fischer 2001).Hankkeita on toteutettu maantieteilijöiden,biologien, kemistien, fyysikoiden ja arkeolo-gien toimesta. Tulokset ovat olleet kannus-tavia ja veden peittämien kohteiden määräon moninkertaistunut laajojen projektienmyötä. Geofysikaaliset prospektointimene-telmät, ilmakuvaus ja laserkeilaus ovat va-kiintuneet suoarkeologisessa tutkimuksessamuualla maailmalla, jossa kosteikkoalueidenarkeologisella tutkimuksella on jo pitkät pe-rinteet. (Van de Noort & O’Sullivan 2006.)

Suosta löytyneitä puuesineitä tai tietoja sel-laisista tunnetaan meiltä Suomestakin jopauseita satoja, ellei jo tuhansia (Taavitsainen

8

2001). Pienimpienkin paikallismuseoidenkokoelmiin kuuluu lähes poikkeuksetta aina-kin muutamia seutukunnan soista löytyneitäpuuesineitä, joiden ikä tai tarkoitus on jää-nyt tarkemmin selvittämättä. Lukuisimpanaryhmänä ovat yksipuiset ruuhet, joita löytyyvanhojen vesistöjen rannoilta tai pohjamu-dista lähes vuosittain. Eriaikaisia liistekatis-koita ja kalapatoja paljastuu sisäjärvistä jajoista matalan veden aikana ja on voitu huo-mata, että puumateriaalien käyttö erilaistentarvekalujen ja -rakennelmien valmistukses-sa on jatkunut tietyissä esineryhmissä lähessamankaltaisena aina kivikaudelta teollisenajan alkuun saakka. Suuri osa Suomen suo-löydöistä on kuitenkin luetteloitu tutkimus-historiallisen perinteen mukaisesti kansatie-teellisiin kokoelmiin, vaikka jotkut esineistäovat osoittautuneet radiohiili- tai dendrokro-nologisissa ajoituksissa hyvinkin vanhoiksi.Tieteelliset kriteerit täyttäviä suoarkeolo-gisia kaivauksia on kuitenkin tehty Suo-messa vain muutamia, mutta niiden tulok-set ovat olleet sitäkin mielenkiintoisempia.

Suomi on ollut ensimmäisten maiden jou-

kosteikkosopimusta vuonna 1971 (www.ramsar.org). Sopimuksen velvoitteena jäsen-valtioille on nimetä Ramsar-kohteita, edis-tää kohteiden järkiperäistä käyttöä, tehdähoito- ja käyttösuunnitelmia sekä raportoidakosteikkojen ekologisen tilan muutoksista.Kohteiden valinnassa tulee kiinnittää huo-miota myös kosteikkojen vanhaan kulttuu-riperintöön. Muualla maailmassa noin jokatoisella Ramsar-kohteella on luonnonarvojenlisäksi rikas ja monipuolinen kulttuuriperin-tö. Suomen osalta tämä valintakriteeri ei oletäyttynyt. Suomen 49 Ramsar-aluetta ovatvesilinnuston kannalta merkittäviä soita, lin-tujärviä, merenlahtia ja saaristoalueita; lis-talla ei ole lainkaan kulttuuriperintökriteerittäyttävää kohdetta. (http://ramsar.wetlands.org/Database/Searchforsites.) Yhtenä syynätähän lienee suoarkeologisen tutkimuksen vä-häisyys Suomessa ja että jo tunnettujen suo-arkeologisten aineistojen lähdearvo ollaan

vasta vähitellen näkemässä osana laajempaakokonaisuutta. Toisena syynä on todennä-köisesti suoarkeologisesti orientoituneidentutkijoiden vähäisyys Suomessa. Ramsar-sopimuksen jäsen-valtioiden tulisi asetettu-jen suositusten mukaan nimetä kansallinenkosteikkokomitea, mutta tätä ei Suomessaole vielä koottu. Tulevaisuudessa tulisikinkiinnittää huomiota suositukseen ja ottaa ko-miteaan mukaan myös suoarkeologi, koskavesiperäisten alueiden kulttuuriarvojen suo-jeluun on panostettava ojituksen lisääntyessäja kosteikkojen hävitessä. Kulttuuriperinnönsäilyttäminen on tärkeää myös luonnon mo-nimuotoisuudelle.

Suokaivaus

Orgaaninen aines säilyy Suomen happamas-sa maaperässä vain hyvin poikkeuksellisissaolosuhteissa. Esihistorialliselta ajalta säily-neen orgaanisen materiaalin löytyminen onaina poikkeuksellista. Suossa vähäinen hapenmäärä rajoittaa pieneliötoimintaa ja kosteaympäristö säilyttää eloperäisiä materiaaleja,kuten puuta, luuta, sarvea ja nahkaa, jopa tu-hansien vuosien ajan (esim. Bernick 1998).Suokohteiden arkeologinen kaivaus ei eroaperusperiaatteiltaan kuivan maan kaivauksis-ta, mutta pohjaveden ominaisuudet vaikutta-vat merkittävästi kaivauksen toteuttamiseen.Maa-aineksen siirtäminen pois orgaanistenrakenteiden ympäriltä lisää rakenneosienromahtamisen riskiä ja kohteen altistumistaeroosiolle. Talteen otetut orgaaniset löydötovat usein kookkaita ja niiden konservointion hidasta ja kallista. Suokaivauksilla huo-lellinen esivalmistelu on ensisijaisen tärke-ää. Perinteisten kaivausmenetelmien lisäksipuurakenteiden paljastamisessa käytetäänhyväksi kevyttä vesisuihkua. Pohjavedellätäyttyneiden kaivausalueiden tyhjennyksessäja veden pois ohjaamisessa käytetään tarkoi-tukseen soveltuvaa pumppua energialähtei-neen. Kaivausalueiden pohjan kallistuksenja erilaisten vesi- ja pumppukuoppien avullakertyvä pohjavesi poistetaan alueilta ja oh-

9

jataan läheisiin ojiin tai tarkoitusta vartenkaivettuihin kuoppiin. Suolla kaivausalu-een reunat eivät voi olla pystysuorat, koskamaa-aines valuu kuoppaan kaivausalueenympäriltä. Kaivantojen reunat tuetaan erilai-

tuetaan lautaritilöillä tai muilla soveltuvillatukirakenteilla. Kulkeminen kaivausalueillatapahtuu lankkukäytävien tai lautaritilöidenpäällä. Kaivausalueella löydöt dokumen-toidaan löytöpaikallaan ja ne nostetaan va-rovasti ylös tarkempia tutkimuksia varten.Mahdolliset työstetyt esineet pakataan sopi-viin laatikoihin ja noston jälkeen niiden kent-täkonservoinnista huolehditaan. (Kuva 2.)Kosteassa ympäristössä sienet ja pieneliöt ha-jottavat ja liuottavat selluloosaa ja ligniiniä japuusolukon tuhoutuneet osat korvautuvat ve-dellä. Kuivuessaan vettyneen puun solukkokutistuu ja esine menettää peruuttamattomas-ti muotonsa. Kosteasta ympäristöstä nostetunpuun ja nahan yleisin konservointimenetelmäon impregnointi eli kyllästäminen. Polyety-leeniglykoli- eli PEG-käsittely yhdistetty-nä pakastekuivaukseen on yleisin vettyneenpuun konservointimenetelmä. (Pearson 1987;Heinonen 2005.) PEG-käsittely kannattaaaloittaa jo välittömästi esineen paljastuttuakaivausalueella. Toisaalta tuoreessa suoma-laistutkimuksessa on havaittu PEG-käsittelynvaikuttavan puusolukkoon siten, että sen

dendrokronologinen ajoittaminen vaikeu-tuu (Kinnunen 2007). Dendrokronologistaajoittamista varten puulöydöt tulisi säilyttääkosteina ja tukea näytteitä tarvittaessa materi-aalilla, joka ei homehdu. Tapauksen mukaannäyte joko irrotetaan puusta tai koko löytö lä-hetetään laboratorioon. Suurempien puuesi-neiden nostamiseksi tarvitaan löydön mukaanmitoitettuja nosto- ja säilytyslaitteita ja -laa-tikoita. Löytöjen konservointi voi kestää jopauseita vuosia. Orgaaniset aineistot saattavatolla myös hyvin suurikokoisia. Konservoitu-jen esineiden lopullinen sijoituspaikka tuleemyös olla selvillä ennen pitkälliseen konser-vointiprosessiin ryhtymistä.

Suoarkeologisia aineistoja meillä jamuualla

Somerset Levels, Englanti

Lounais-Englannin Somersetissaperustettiin vuonna 1973 monivuotinensuoarkeologinen projekti, joka keskittyitallentamaan Somersetin Brue Valleynsuoarkeologisia kohteita. 1970 paikallinenturveyhtiö löysi osia useiden kilometrienpituisesta pitkospuureitistä, joka

Kuva 2. Suokaivaus käynnissä Ke-sälahden Hiidenniemessä 2006.Kuvassa Miikka Tallavaara ja SatuKoivisto. (Kuva: Petro Pesonen.)

10

myöhemmissä tutkimuksissa osoittautuimyöhäisneoliittiseksi. Paikalla tehtiinlaajoja kaivauksia ja systemaattisiainventointeja. Ensimmäistä kertaa Britannianhistoriassa tehtiin suokaivauksia laaja-alaisesti. Projektia voidaankin pitääsuoarkeologisen tutkimuksen merkkipaalunaja sen myötä luotiin tutkimuksenperuskäsitteitä. Projektissa edistettiinsuokaivausmenetelmien kehittämistä,puun lahoamis- ja konservointiprosessientutkimusta, käyttöjälkitutkimusta jne. Uusiaprospektointimenetelmiä testattiin ensikertaa haastavassa suoympäristössä, mm.

GIS-analyysistä, sovelletun geofysiikanmenetelmistä ja kaukokartoituksesta saatiinhyviä käyttökokemuksia ja niiden tuloksiaesiteltiin laaja-alaisesti alan konferensseissaja julkaisuissa. Alueen ympäristöselvitysoli myös kattava; siitepöly-, makrofossiili-ja hyönteistutkimusten tulostenperusteella määritettiin sitä prosessia,miten alueet muuttuivat luonnontilaisistakulttuurimaisemaksi. (Coles & Coles 1986;Bird 2006.)

Tämän hetkisen tutkimuksen mukaan SweetTrackin useiden kilometrien pituinen pitkos-puureitti rakennettiin yhdistämään kahta kui-van maan aluetta. Reitin läheisyydestä on sii-tepölytutkimuksissa saatu merkkejä raivauk-sesta ja metsänuudistamisesta, muttei selke-ästi maanviljelystä. Aikaisemmin reitti näh-tiin kontaktien ja tavaranvaihdon tarpeidensynnyttämänä kulkuväylänä laajan kosteikonyli, mutta uusissa tutkimuksissa on kiinnitet-ty huomiota reitin varresta löytyneisiin votii-vilahjoihin ja esitetty teorioita pyhiinvaellus-reitistä läpi symbolisen suomaiseman. (Coles& Coles 1986; Bird 2006.) Projekti vaikuttimerkittävästi suoarkeologian tulevaisuuteenmaailmalla; Exeterin yliopistossa perustet-tiin Wetland Archaeological Research Project(WARP), kommunikaatiolinkki suoarkeolo-gien ja suuren yleisön välille, joka järjestääsäännöllisesti aihepiirin eri teemoihin pureu-tuvia konferensseja ja julkaisee alan uusim-

pia tutkimuksia (Coles 2001).

Sarnate, Latvia

Sarnaten suoasuinpaikka sijaitsee muinaisenjärven rannalla Kurzemen niemenrantavyöhykkeellä Latvian länsiosassa.Asuinpaikkaa on tutkittu kaivauksin useaanotteeseen 1930–1950 -luvuilla. Ensimmäisethavainnot suon rannalla sijaitsevastaasuinpaikasta saatiin 1930-luvulla, kunpaikalla olevan suopellon ojia kaivettiinja niiden leikkauksista löytyi meripihkaa,keramiikkaa, piitä sekä luu- ja puuesineitä.Ensimmäiset radiohiiliajoitukset saatiinvasta 1960-luvulla, jolloin aikaisemminpääosin pronssikautiseksi oletetunasuinpaikan käyttöaika vasta lopullisestiselvisi. Asuinpaikka ajoittuu Itä-Baltianneolitikumiin. Muinaisen järven rannalla onsijainnut useita erillisiä asumuksia, jotka onperustettu osin paalujen varaan. Asumukseton ajoitettu niissä esiintyvän keramiikka-aineiston perusteella kolmeen pääryhmään:kampakeraamiseen, varhaiseen Sarnatenkeraamiseen sekä myöhäiseen Sarnatenkeraamiseen vaiheeseen, n. 4365–2850eKr. Varhaisen ja myöhäisen Sarnatenkeramiikan konteksteista on löydetty myöskalastusvälineitä, mm. verkkoja, niihinliittyviä kohoja, liistekatiskoita ja muidenkalastusvälineiden osia (kuva 3). Tämänaikakauden asumukset ovat olleet melkokookkaita ja ne on pystytetty osin paalujen

Kuva 3. Rullattu liisteritilä Sarnatesta. Mänty-puiset liisteet on sidottu yhteen niinellä. (Kuva:

11

varaan. Rakennusten sisäosista on löytynytmm. taidokkaita liesirakennelmia, joissa olisäilyneitä hiekka-, puu- ja kaarnarakenteita.Asuinpaikka-aineistoa analysoitiin uudelleenvuonna 2008 ja sen varhaiselle ja myöhäiselleSarnate-vaiheelle voitiin rekonstruoidaasutus- ja elinkeinomalli, jolle on ominaistaläheisten kosteikkojen toimeentuloresurssienhyödyntäminen sekä puolisedentaarinen taisedentaarinen asutusmalli. Järviasuinpaikallaon ollut pysyvää asutusta n. 2850 eKr.saakka, kunnes tulva muutti alueen rannat

Yli-Ii Purkajasuo

Yli-Iin Purkajasuon suopellon alueeltalöytyneet kivikautiset puulöydötovat osa laajempaa Kierikin alueenmuinaisjäännöskokonaisuutta nykyisenIijoen rannoilla. Alueella on kaivettupaljon aina 1950-luvun voimalaitostenpelastuskaivauksista 1990-luvun laajoihinkenttätyöprojekteihin. Ensimmäiset puulöydötPurkajasuolta löytyivät 1950-luvulla, kunaluetta ojitettiin viljelykäyttöön. Aineistonlaajuus ja ainutkertaisuus havaittiin vasta

Kuva 4. Puukerroksia Purkaja-suon kaivausalueelta 1.-2. (Piir-ros: Satu Koivisto.)

12

1990-luvulla, jonka johdosta paikallakaivettiin laaja-alaisesti vuosina 1996–2000ja 2004. Ihmisen työstämää puumateriaaliaon löytynyt yhteensä yli 12 hehtaarinalalta. Kaikki puut ovat olleet löytyessäänhorisontaaliasennosta; yhtään pystyssäolevia rakenteita ei ole havaittu. Yksittäisiäpuulöytöjä, mm. liisteitä, paaluja, erilaisiapuuesineitä ja luonnollisia puita, ondokumentoitu useita tuhansia kappaleita.(Kuva 4.) Alueelta on löytynyt myös osiauseista ns. liisteritilöistä; kehikoista, joissamäntypuiset liisteet on sidottu yhteentuohipunoksin (vrt. kuva 3). Rakennelmat

kuvailtuja katiskoita (Minkkinen 2000) jalaajempien passiivisten kalanpyydysten,kuten erilaisten kala-aitojen tai -patojen osia.(Núñez 1995; Schulz 1997; 1998; 2000;2001a; 2001b; Koivunen & Viljanmaa 2004.)

Alueen esihistoriallinen muinaisjäännöskantaja sen sijaitseminen jatkuvasti muuttuvassaympäristössä Pohjanmaan rannikonvoimakkaan maannousun alueella, tekevättutkimusalueesta erityisen mielenkiintoisen.Merestä nousseiden maa-alueiden laajuus eiole ollut aina vakio; vuosien 3700–2700 eKr.välisenä aikana paljastui poikkeuksellisenlaajoja alueita Pohjanlahden rannikolla. Tänäajanjaksona rannikkoseudun tärkeimpinäasutusta puoleensavetävinä tekijöinä olivatpoikkeuksellisen runsaat resurssit. Hylkeet,kalat ja vesilinnut pesivät jokisuistossaja tarjosivat ravintoa vuoden ympäri.Merenrannan ja jokisuiden läheisyydessäsijainneet metsät tarjosivat helpostihyödynnettäviä lisäresursseja. Tämän takiajokisuut vaikuttavat olleen erityisen tärkeinäkohdentajina asutuksen vakiintumisellenuoremmalla kivikaudella Pohjanlahdenrannikolla. (Núñez & Okkonen 2005;Vaneeckhout 2009.)

Tämänhetkisen tiedon perusteella voidaanesittää, että Purkajasuon paikalla on ollutnuoremmalla kivikaudella laaja-alainen

kalastuspaikka. Laajojen kaivaustutkimustentuloksena alueella on havaittu neljäerillistä puukerrosta, jotka on ajoitetturadiohiilimenetelmällä välille 3682–2883eKr. Dendrokronologisten ajoitustulostenperusteella Purkajasuon puukerrokset ovatkuitenkin muodostuneet suhteellisen lyhyelläaikavälillä; eri puukerroksista otettujennäytteiden suhteellisten ajoitusten perusteellapuut on kaadettu 19 vuoden aikana (Kinnunen2007). Iijoen pohjoisessa suistossa, nykyisenPurkajasuon suopellon alueella, on ollut kapeasalmi n. 3300–3000 eKr. Maankohoamisenvaikutuksesta salmi vähitellen mataloituija muuttui suojaisaksi lahdeksi, jokalopulta peittyi Iijoen tulvahiekkaan n. 2900eKr. Purkajasuon etelärannalla on kaksipuulöytöjen kanssa samaan aikaan käytössäollutta asuinpaikkaa, joissa on useitakivikautisia asumuspainanteita. (Schulz1997; 1998; 2000; 2001a; 2001b; Karinen2000.)

Lopuksi

Suoarkeologisten aineistojen merkitys jalähdearvo on siis vertaansa vailla. Hyvänsäilymisen lisäksi suokohteet muodostavattärkeän tutkimusaineiston ympäristön jaluonnonolojen muutoksen tutkimukselle.Muinaisten habitaattien rekonstruointi onmahdollista erilaisten luonnontieteellistenanalyysien, kuten siitepöly-, makrofossiili-tai entymologisten tutkimusten avulla (mm.Tranberg 2006; Taavitsainen ym. 2007).Kohteen arkeologinen löytöaineisto laajeneeja monipuolistuu sen ympäristön tutkimuksenmyötä.

Orgaaniset materiaalit säilyvät vain harvoinSuomen happamassa maaperässä, mutta suo-arkeologisten kohteiden tutkimuksen avullameillä on mahdollisuus saada viitteitä siitä,miten monipuolisesti eri materiaaleja on käy-tetty esihistoriallisella ajalla. Muutamat hy-vin säilyneet suoarkeologiset kontekstit anta-

13

vat viitteitä suoarkeologian mahdollisuuksis-ta Suomessa. Geofysikaalisista menetelmistäsuokohteiden löytämiseksi on jo meilläkinkokemusta (Pesonen 2006; Vaara 2006). Jotunnettujen asuinpaikkojen rantavyöhyk-keiltä on jo saatu mielenkiintoisia viitteitäasuinpaikan ”jatkumisesta” läheisen vesistönrantaan (mm. Siiriäinen 1983; Matiskainen &Ruohonen 2004) ja ehdotankin, että kuivanmaan asuinpaikkojen kaivauksien yhteydes-sä voisi läheiselle rantavyöhykkeelle laatiatestimielessä muutaman koekuopan tai -ojan.Suomessa toivottavasti lähitulevaisuudessaprospektointimenetelmien käytön tehostu-misen myötä voitaisiin hakea rahoitusta laa-jempiin projekteihin potentiaalisten alueidenläpikäymiseksi ja uusien suoarkeologistenkohteiden löytämiseksi ennen kosteikkojenlopullista katoamista.

Lähteet

Painamattomat ja elektroniset lähteet

Karinen, S. 2000. Yli-Iin Purkajasuonkivikautisen muinaismuistoalueen maa-perägeologiasta. Oulun yliopisto. Geo-logian laitos. Pro gradu -tutkielma.

Kinnunen, T. 2007: Dendrokronologinenajoituskokeilu kivikautisen kohteen puu-aineistosta – Yli-Iin Purkajasuon mänty-puulöytöjen analyysi. Helsingin yliopis-to. Kulttuurien tutkimuksen laitos, arke-ologian oppiaine. Pro gradu -tutkielma.

Koivunen, P. & Viljanmaa, S. 2004:Yli-Ii Purkajasuo YP-04. Kaivauskerto-mus, Oulun yliopisto Arkeologian labo-ratorio. Julkaisematon raportti Museo-viraston arkeologian osaston arkistossa.

Pesonen, P. 2006: Kesälahti Hiidennie-mi. Esihistoriallisen asuinpaikan kai-vaus. Julkaisematon raportti Museovi-raston arkeologian osaston arkistossa.

Schulz, H.-P. 1997: Yli-Ii Purkajasuo – ki-vikautisen pyyntipaikan ja asuinpaikka-ryhmän kaivaus 25.7.–21.9.1996. Ra-portin ”Puurakenteet” -osa, Satu Koi-visto. Julkaisematon raportti Museovi-raston arkeologian osaston arkistossa.

Schulz, H.-P. 1998: Yli-Ii Purkajasuo– kivikautisen pyyntipaikan ja asuin-paikkaryhmän kaivaus 28.7.–26.9.1997.Julkaisematon raportti Museoviras-ton arkeologian osaston arkistossa.

Schulz, H.-P. 2000: Yli-Ii Purkajasuo/Kor-vala – kivikautisen pyynti- ja asuinpaikankaivaus 27.7.–25.9.1998 ja 2.8.–30.9.1999.Julkaisematon raportti Museoviraston arke-ologian osaston arkistossa.

Schulz, H.-P. 2001a: Yli-Ii Purkajasuo1996–1999. Puuluettelo. Museovirastonarkeologian osaston arkistossa.

Schulz, H.-P. 2001b: Yli-Ii Purkajasuo/Kor-vala – kivikautisen asuinpaikan kaivaus japyyntipaikan (entisen merensalmen) maa-perätutkimus 1.8.–27.9.2000. Julkaisematonraportti Museoviraston arkeologian osastonarkistossa.

Vaara, R. 2006: Geofysikaalinen prospek-tointi. Hiidenniemi Kesälahti 9.–11.5.2006.Julkaisematon raportti Museoviraston arke-ologian osaston arkistossa.

Vaneeckhout, S. (unpublished). AggregationAnd Polarization In Northwest Coastal Fin-land. Socio-Ecological Evolution Between6500 And 4000 Cal BP. Oulun yliopisto.Yleinen arkeologia. Julkaisematon tohtorin-väitöskirja. (Luettavissa: http://sites.google.com/site/scenop/papers.)

The Ramsar Convention of Wetlands (http://www.ramsar.org).

14

Tutkimuskirjallisuus

Bernick, K. (toim.) 1998: Hidden Dimensions.

Archaeology. WARP Occasional Paper 11.

-astal Lake During The East Baltic Neolithic.Acta Universitatis Ouluensis B 86.

Bird, M. 2006: Places In Watery Worlds:Thinking About Wetland Landscapes. Teok-sessa Van de Noort, R. & O'Sullivan, A.(toim.), Rethinking Wetland Archaeology.Duckworth debates in archaeology.

Brunning, R. 1999: The In Situ Preservati-on Of The Sweet Track. Teoksessa Coles B.,Coles J. & Schou Jørgensen, M. (toim.), BogBodies, Sacred Sites and Wetland Archaeolo-gy. Proceedings Of A Conference Held ByWARP And The National Museum Of Den-mark, In Conjunction With Silkeborg Muse-um, Jutland, September 1996. WARP Occa-sional Paper 12.

Coles, B. (toim.) 1992: The Wetland Revolu-tion in Prehistory. Proceedings Of A Confe-rence Held By The Prehistoric Society AndWARP At The University Of Exeter April1991. WARP Occasional Paper 6.

Coles, B. & Coles, J. 1986: Sweet Track toGlastonbury. London.

Coles, B., Coles, J. & Schou Jørgensen, M.(toim.) 1999: Bog Bodies, Sacred Sites andWetland Archaeology. Proceedings Of AConference Held By WARP And The Natio-nal Museum Of Denmark, In ConjunctionWith Silkeborg Museum, Jutland, September1996. WARP Occasional Paper 12.

Coles, J. 1984: The Archaeology of Wetlands.Edinburgh.

Coles, J. 2001: The Wetland Archaeology

Research Project. Teoksessa Coles, B. & Oli-vier, A. (toim.), The Heritage Management ofWetlands in Europe. EAC Occasional Paper1. WARP Occasional Paper 16.

Coles, J.M. & Goodburn, D.M. (toim.) 1991:Wet Site Excavation and Survey. Proceedingsof a Conference at the Museum of LondonOctober 1990. WARP Occasional Paper 5.

Fischer, A. 2001: Scandinavia. TeoksessaColes, B. & Olivier, A. (toim.), The Herita-ge Management of Wetlands in Europe. EACOccasional Paper 1. WARP Occasional Paper16.

Forsberg, O., Karjalainen, T., Laakso, V., Pat-jas, A. & Pesonen, P. 2009: Pohjois-Karjalanmuseon arkeologisia tutkimuksia 2001–2007.Teoksessa Ranta, H., Nurminen, T., Tenhu-nen, T. & Niukkanen, M. (toim.), ArkeologiaSuomessa 2005–2006. Helsinki.

Heinonen, J. 2005: Mass Conservation OfWaterlogged Wood In The Field And Labora-tory. Meddelelser om konservering 2: 14–21

Koivunen, P. 2006: Meripihkalöytöjä – suos-ta vai rantavedestä? Teoksessa Herva, V.-P. &Ikäheimo, J. (toim.), Klassinen tapaus. Do-sentti Eero Jarva 60 vuotta. Oulu.

Korhonen, R., Korpela, L. & Sarkkola, S.(toim.) 2008: SUOMI – Suomaa: soiden jaturpeen tutkimus sekä kestävä käyttö. Helsin-ki.

Matiskainen, H. & Zhilin, M. G. 2003: A Re-cently discovered Mesolithic Wet Site at Rii-himäki, South Finland. Teoksessa Larsson,

& Åkerlund, A. (toim.), Mesolithic On TheMove. Papers presented at the Sixth Interna-tional Conference on the Mesolithic in Euro-pe, Stockholm 2000. Oxford.

Matiskainen, H. & Ruohonen, J. 2004:Esihistorian pauloissa. Hämeenlinna.

15

Minkkinen, V. 2000: Kalastusvälineiden le-vintä Suomessa maalöytöjen perusteella.Muinaistutkija 1/2000: 12–29. Vantaa.

Núñez, M. 1995: Recent Wetland Finds FromYli-Ii, Northern Finland. NewsWarp. TheNewsletter of the Wetland Archaeology Re-search Project 18.

Núñez, M. & Okkonen, J. 2005: HumanizingOf North Ostrobotnian Landscapes DuringThe 4th And 3rd Millennia BC. Journal ofNordic Archaeological Science 15.

Pearson, C. 1987: Conservation of MarineArchaeological Objects. Oxford.

Siiriäinen, A. 1983. Humppilan Järvensuonkivikautinen löytöpaikka. Karhunhammas 7.

Siiriäinen, A. 1987: Excavations at Järven-suo, Finland. NewsWarp. The Newsletter ofthe Wetland Archaeological Project 2.

Taavitsainen, J.-P. 2001: Finland. TeoksessaColes, B. & Olivier, A. (toim.), The Herita-ge Management of Wetlands in Europe. EACOccasional Paper 1. WARP Occasional Paper16.

Taavitsainen, J.-P., Vilkuna, J. & Forssell, H.2007: Suojoki At Keuruu: A Mid 14th-Cen-tury Site Of The Wilderness Culture In TheLight Of Settlement Historical Processes InCentral Finland. Suomalaisen Tiedeakatemi-an toimituksia Humaniora 346.

Tranberg, A.-M. 2006: Insect Fossils FromYli-Ii Kierikki Purkajasuo (Northern Fin-land): Landscape Indicators. Teoksessa Her-va, V.-P. (toim.), People, Material CultureAnd Environment In The North. ProceedingsOf The 22nd Nordic Archaeological Con-ference University Of Oulu, 18–23 August2004. Studia humaniora ouluensia 1.

Van de Noort, R. & O'Sullivan, A. (toim.)2006: Rethinking Wetland Archaeology.

Duckworth debates in archaeology.

Vankina, L. V. 1970: Torfânikovaâ stoânkaSarnate = Sarnates purva apmetne. Riga.

Vasander, Harri (toim.) 1998: Suomen suot.Helsinki.

Satu Koivisto on Helsingin yliopiston arke-ologian tohtorikoulutettava. Hänen väitös-kirjatyönsä käsittelee Yli-Iin Purkajasuonkivikautista puumateriaalia.