Asteettainen edistys eli ”hengen

ilmaumatieteen” tehtävä – W. Schildt-

Kilpisen suomenkielistä filosofiaa 1840-

luvulta

Juha Manninen

1. Huomaan tietokoneeni antavan virhemerkinnän

sanalle ”ilmaumatiede”. Se ei näytä hyväksyvän

sitä. Yritän ilmaisun vierasperäistä vastinetta:

fenomenologia. Se kelpaa.

Ennen kuin kukaan puhui suomeksi

”fenomenologiasta” asialle oli olemassa edelleen

ymmärrettävä kotimainen ilmaisu. Sen keksi

Jyväskylässä vaikuttanut Saarijärven piirin

piirilääkäri Wolmar Styrbjörn Schildt (1810-1893),

kirjailijanimeltään Kilpinen. Mies oli varsinainen

sanaseppo. Hän aloitti teologiset opinnot Turussa,

mutta siirtyi sitten lääketieteeseen, josta hän

valmistui yliopiston uudella kotipaikkakunnalla

1

Helsingissä. Varsinkin lääketieteelliseen sanastoon

hän on jättänyt pysyvät jäljet, mutta mitenkään

yksipuolinen hän ei ollut. Hänen jäljiltään on

tunnistettu viitisensataa suomen kielen uudissanaa,

joista melkoinen määrä, noin sata on jäänyt

elämään, menestyksekkäimpinä ”tiede” ja ”taide”.

Schildt-Kilpinen teki myös aikanaan joitakin

suomennoksia ”tiedisteen” alalta. Ilmaisusta ei

äkkiseltään oivalla, että se tarkoittaa filosofiaa,

mutta siitä oli kysymys, silloisten olojen

mukaisesti vieläpä hegeliläisyydestä.

Esitän seuraavassa joukon näytteitä Schildt-

Kilpisen filosofisesta kielestä. Monet ilmaisut

ovat tunnistettavasti suomea, mutta eivät vain ole

käytössä. Näihin kuuluu tuo ”ilmaumatiede”, jolla

Schlidt-Kilpinen viittasi nimenomaan Hegelin Hengen

fenomenologiaan.

Suomea voi mukailla Hegel-käännösten

tarpeisiin mielestäni joustavammin kuin varhemmin

vakiintuneita kieliä. Vaikka kieli muuttuu,

ilmaisut kantavat mukanaan historiaansa ja se voi

olla yhtä hyvin rikkaus kuin rajoitus.

2

Bildung on tietysti ”sivistys”, mutta yritäpä

kääntää se englanniksi. Vastaava ilmiö esiintyy

myös päinvastaiseen suuntaan. Science on englannissa

eksaktia tiedettä, kuten luonnontiedettä ja

matematiikka. Sanan pohjoismaiset vastineet samoin

kuin niiden saksalainen esikuva sen sijaan

tarkoittavat systemaattista tutkimusta yleisesti,

näin Wissenschaft, vetenskap ja myös Schildt-Kilpisen

keksimä, samaan merkitysperheeseen määrittynyt

tiede.

Olennaisesti hegeliläislähtöinen sana

kielessämme on ollut ”siveellisyys”, Sittlichkeit,

mutta koko sen kuvaama asia on etääntynyt

tietoisuudesta. Se on siepattu tarkoittamaan

nykykielessä vain ”sukupuolisiveellisyyttä”, vaikka

se taannoin oli lähin vastine isänmaallisuudelle.

Merkityksen hälvenemisen vuoksi olen käyttänyt sen

käännöksenä Sittlichkeitin englantiin omaksutun

käännösmallin ethical lifen vastinetta ”eettinen

elämä”. Siveellisyyden uusi tuleminen ei oikein ole

kuviteltavissa, vaikka sen kanssa alkujaan samalla

jatkumolla ollut sivistys elää suomessa yhä,

3

vieläpä historiallisista syistä hegeliläisittäin

virittyneenä.

Latinalaisperäisen sanan science kohtalo ja

englannin kielestä muotonsa puolesta matkittu

”eettinen elämä” osoittavat, ettei aivan

kritiikittömästi voi Schildt-Kilpisen

suomentamisinnon tilalle omaksua myöskään Matti

Klingen päinvastaista kielipoliittista

johtopäätöstä:

”Kiinan kielessä ei sen uusimpia ’lainasanoja’

lukuun ottamatta ole sellaisia sanoja, jotka

vastaisivat meidän käsitteitämme ’sana’,

’historia’, ’tiede’, ’etiikka’, ’demokratia’,

’vapaus’, ’yhteiskunta’, ’filosofia’, ’politiikka’

jne. Tämän ajatteleminen osoittaa, miten

eurooppalaisia olemme. Toisaalta kiinassa on suuri

määrä käsitteitä, joita on vaikeaa tai mahdotonta

siirtää eurooppalaisiin kieliin. Tämän

kulttuuripiirien eroja ilmentävän tosiasian

perusteella voi päätellä, ettei suomessa ole syytä

välttää vaan päinvastoin edistää latinismeja,

germanismeja, svetisismejä, ja gallisismeja.

Anglisismit eivät ole samalla tavalla suotavia,

4

koska ne heijastavat enimmäkseen erilaista, ei-

eurooppalaista (pohjoisamerikkalaista) kulttuuria,

ellei sitten ole kysymys englannissa niin yleisistä

latinalais- tai kreikkalaisperäisistä sanoista.”

Käännöspulmia kohdattaessa kannattaa tutustua

käsitehistoriaan, jonka tutkimus on Suomessakin

viime vuosikymmeninä vilkastunut. Erityistä

huomiota on kiinnitetty poliittiseen

terminologiaan.

Kielihistoriassamme on loistavia ja toimivia

saksan vastineita perintönä tosiasiallisista

yhteyksistämme, kuten vaikkapa ”hahmo” Gestaltille,

jota englannin kieli ei tunne muuta kuin suorana

lainasanana. Taustalla ovat historialliset syyt,

joiden vuoksi englannissa on erityistä ilmiötä

tarkoittava lainasana Kindergarten, kun taas suomessa

sen vastine ”lastentarha” on ihan tuttu.

Poikkeuksellisen tärkeä suomen sana on ”elämys”,

Erlebnis, joka ei missään tapauksessa ole experience ja

vain hyvin kömpelösti lived experience.

Tämä ei sulje pois sitä, että kielemme taipuu

edelleen yhä uusiin muotoihin, millä on tietysti

rajansa. Ehkä ei pidä sanoa ”Ei mikään ei-

5

mikättää”, vaikka onhan sekin suomea, vaan ei

osaksi kulttuuriamme tullutta. Schildt-Kilpinen

olisi sellaisen saattanut hyväksyä, mutta tästä en

ole ihan varma, sillä hänen ilmaisunsa olivat

arkikielisiä.

2. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa on

säilynyt neljä katkelmaa, jotka kertovat Schildt-

Kilpisen käännösharrastuksista filosofian alalla.

Ne saattavat hyvinkin olla ensimmäiset yritykset

lajissaan.

Vuonna 1843 Schildt-Kilpinen suomensi pienen

osuuden J.V. Snellmanin Tukholmassa 1837

ilmestynyttä filosofian alkeiskurssia, psykologiaa.

Kaksi vuotta myöhemmin hän teki uuden version

samasta katkelmasta. Ensin mainitulla on otsikkona

’Itseisen hengen tiedoitsema’, jonka viimeksi

mainitun sanan tilalle hän sitten kaksi vuotta

myöhemmin keksi jo mainitun filosofian epäonnisen

ja epäonnistuneen suomennoksen, ”tiedisteen”.

Ilmeisesti Schildt-Kilpinen ei ollut erityisempi

etymologi, koska hän ei päätynyt ”viisauden

rakkauteen”, vaan keksi uudissanan.

6

Nykysuomessa otsikko kuuluisi ’Subjektiivisen

hengen filosofia’. Schildt-Kilpisen ”itseinen” ei

tässä kuulosta mahdottomalta ”subjektiivisen”

suomennokselta. Se vain ei juurtunut, koska 1840-

luvulla filosofian väitöskirjat tehtiin vielä

latinaksi ja Schildt-Kilpiset yritykset

filosofiseksi suomen kieleksi jäivät pitkäksi aikaa

vaille seuraajia.

Yksi sana on otsikossa säilynyt nykykieleenkin

samana, toivottavasti säilyykin, vaikka englannin

paine on tässä uhkaava. Suomeksi voi luontevasti

puhua vaikkapa ”henkisistä kyvyistämme” eli

psyykkisistä, sosiaalisista ja kulttuurisista

ominaisuuksistamme, vastaavasti ”henkisestä

kulttuurista” vastapainona aineelliselle.

Englannin spirit on painottunut muuhun, vaikka

sillä on arkinenkin käyttönsä. Spiritual abilities toisi

helposti mieleen tuonpuoleiseen yhteyttä pitävän

manaajan. Geist ei myöskään ole mikään mind, vaan

juuri ja nimenomaan hegeliläis-suomalainen ”henki”.

Philosophie des Geistes on todellakin luontevasti ”hengen

filosofia”, mutta ei sama kuin englannin philosophy of

mind. Ei ole perusteltua ottaa englantia tässä

7

esikuvaksi ja ryhtyä puhumaan Hegelin ”mielen

filosofiasta”. Enintään sellainen suomennos voisi

korvata ”subjektiivisen hengen filosofian”, mutta

se ei ulottuisi objektiiviseen henkeen eikä

tietenkään absoluuttiseen.

Jo vakiintuneen filosofisen terminologian

mukaisesti sinänsä mainio sana ”mieli” on

aiheellista varata suomennokseksi Gottlob Fregen

käyttämälle kielifilosofiselle sanalle Sinn.

Ymmärrämme, mitä tarkoitetaan puhuttaessa

”monimielisestä” ilmaisusta. Sen kohteena ei ole

mikään plurality of minds. Säilytettäköön ”mieli”, Sinn,

kielifilosofialle ja käytettäköön Geistista hyvään

suomeen kuuluvaa ”henkeä”, joka ei tietenkään

viittaa ”hengelliseen”, siis uskonnolliseen, vaan

tapoihin, yhteiskunnallisiin instituutioihin,

kulttuuriin jne.

3. Suomennos Snellmanin psykologian ruotsista alkaa

Schildt-Kilpisellä: ”Etsiessämme eroitusta Hengen

ja Aineen välillä, näemme Hengellä olevan omaa-

tietoa, ei Aineella. Vaan niin hengellisyyden

ymmärre levitetään eläimeenki. Eläimen hengestä

8

eroittaaksemme ihmishengen, tätä tavallisesti

järjelliseksi hengeksi sanelemme.”

Sama kuuluu Vesa Oittisen tuoreena

suomennoksena: ”Etsiessämme hengen ja materian

välistä eroa tarjoutuu ensiksi se määre, että

hengellä on tietoisuus, materialla ei. Tällä tavoin

ulotetaan henkisyyden käsite myös eläimeen. Jotta

siis voitaisiin erottaa eläimen henki

ihmishengestä, luonnehditaan jälkimmäistä

tavallisesti järjelliseksi hengeksi.”

Eläimet siis olivat tietoisuudella

varustettuja olentoja, mutta ”järjellisyys” piti

varata pelkästään ihmisille. Mitä se sitten

tarkoittaa – mm. traditioissa elämistä ja niiden

itsenäistä kriittistä arviointia –, sitä jatkossa

selvitettiin. Kovin tärkeänä ei voi pitää ”aineen”

korvaamista materialla. Molemmat käsitteet ovat

nykykielessä käyttökelpoisia. ”Määreen” paikalle

sopisi usein määritys. Siitä Oittinen ansaitsee

suuren kiitoksen, ettei hän ole hairahtunut

puhumaan hengen asemesta ”mielestä”.

9

4. Kolmaskin Schlidt-Kilpisen filosofinen ”teos” oli

Snellmanin suomentamista. Se ei enää ollut pelkkä

katkelma, vaan kokonaisuudessaan Litteraturblad till

Saimassa 21. maaliskuuta 1844 ilmestynyt katsaus

filosofiseen kirjallisuuteen eli Schildt-Kilpisen

otsikoimana ’Tiedisteinen kirjallisuus’.

Sen alku sujuu Eero Ojasen suomennoksessa

näin: ”Ei pitäisi tuntua ihmeelliseltä, että

aloitamme tämän lehden filosofisella

kirjoituksella. Muiden syiden lisäksi tämä johtuu

siitä, että filosofia on tiedettä kaikista

tieteistä ja sellaisena se kuuluu myös

yleissivistykseen paremmin kuin mikään muu tiede.”

Ja sama Schildt-Kilpisen suomeksi: ”Ei

kummaksi pantane, että tätä lehteä Tiedisteisellä

Osotteella alotamme. Muita syitä mainimatta, on

sekin syynä, että Tiediste on Tiedetten tiede ja

semmoisena enemmin kuin muut kuuluu yleiseen

sivistykseen.”

Kannattaa huomata, että tiedesanan lisäksi

”yleinen sivistys” tai ”yleissivistys” on säilynyt

vakaana. Sana ”sivistys” oli itse asiassa otettu

käyttöön jo hieman ennen Schildt-Kilpistä, mutta

10

ajan mukana sille tuli kulttuuriimme kiteytynyt

erityinen pelkästä koulutuksesta poikkeava

”hegeliläinen” henkisen kasvun

merkitysulottuvuutensa.

Snellman halusi todistella, että filosofia ja

sen mukana sivistys kuuluu myös suurelle yleisölle.

Selvennän tätä kahdella käännösnäytteellä, juuri

käyttämäni mallin mukaisesti, ensin luennan

helpottamiseksi Ojanen, sitten Schildt-Kilpinen:

”Väittäessämme näin olemme näennäisesti

asettuneet vastustamaan kaikkia niitä, joiden

mielestä filosofia päinvastoin enemmän kuin mikään

muu tiede on pelkkää koulutietoa. Ja siitä

huolimatta koko koulumaailman ulkopuolinen yleisö

on meidän kanssamme samaa mieltä. Tämän yleisön

piirissä kuulee silloin tällöin valistukselle

vihamielistä varoittelua filosofiasta, mutta

yleensä tällaiset käenpiiat eivät lainkaan epäröi

asettua samalla minkä tahansa filosofisen

järjestelmän ja sen oppien tuomariksi.”

Ja vanha versio: ”Tämä maine näyttää kuin

olisimme vastakynttä niiden kanssa, jotka

päättävät, että Tiediste, enemmän kun mikään muu

11

tiede, on tietäminen ainoasti Opistolle. Ja

kuitenkin on Opiston eli koulun ulkopuolella oleva

koko väestö meidän puolellamme. Joskus saattaa joku

pimiällinen varottaa Tiedisteestä, mutta harvoin

semmoinen harakka epäilee itse päätellä mistä

Tiedistekunnasta tahansa ja mistä sen opeista

hyvänsä, s.o. harvoin se epäilee itse ruveta

Tiedistäjäksi.”

Schildt-Kilpisen pohjalta siis tiedämme, mitä

”filosofinen järjestelmä” ja ”filosofikin” ovat

suomeksi, ymmärrämme valistuksen vastustajat

pimiällisiksi, harakoiksi peräti. Lieneekö Eero

Ojasen suomennoksessa aivan sellaista Snellmaniakin

paremmaksi panevaa ytimekkyyttä? Kummat nyt ovat

soveliaampia, harakat vai käenpiiat?

Nykykielessä vanhan suomennoksen mukainen

”harakka” on epäilyksittä tutumpi ja puhuvampi

ilmaus, mutta annetaan erään lintuharrastajan

selittää: ”Käenpiika on lintujemme omituisimpia. Se

on tikan kaltainen, mutta ei osaa kiivetä eikä

nakutella pesäkoloaan. Se on käärmemäinen; poikaset

sihisevät. Se on vastarannan kiiski, kun istuu

oksalla muista poiketen pituussuunnassa. Se on

12

käkimäinen, vaikkei hallitse sulokukuntaa.” Jotain

tällaista varmaan sisältyi Snellmaninkin

tarkoittamaan nimikkeeseen, vaikkei merkitys ilman

selitystä urbaanilukijalle aukene.

Jatkoa pian jo esitetyn jälkeen:

”Yleisö ei kuitenkaan saa vaatia filosofialta

muuta kuin mitä filosofia on. Jos se pitää

filosofiaa vain kokoelmana lauseita, joista saa

valaistusta joihinkin erityisen tähdellisiin

asioihin, niin sellaisiahan filosofian historia

tarjoaa määrättömästi ja silloin on aivan

samantekevää, mitä lauseita arvoisa yleisö

suvaitsee valita. Mutta jos tunnustetaan, että

millä tahansa tällaisella ajatuksella on arvoa vain

silloin kun siitä on kovan työn ja tutkimuksen

kautta tullut elävää vakaumusta, silloin asetutaan

filosofian omalle kannalle. Silloin tarvitsee vain

seurata kokemustaan eteenpäin huomatakseen, että

elävä vakaumus ei ole mikään kuollut lause, vaan

vakaumus ilmenee kaikissa lauseissa elävänä

kehittelynä.”

Jäljessä vanha versio: ”Väestö ei saa

kuitenkaan vaatia Tiedisteeltä muuta, kun mitä se

13

onkaan. Pitääkö se Tiedisteen jonakuna kokouksena

sanelmista, jotka antavat selinkoa eräistä

tähdellisistä, tärkeistä asioista, niin kyllä

Tiedisteen historia kyllä niitä tarjoo kosolta,

eikä ole väliä minkä noista kunnioitettu kansa

valinnee. Mut tahdommeko tunnustaa, että kukin

semmoinen sanelma saa arvonsa, vasta kun uutteralla

työllä ja tutkimalla se on tullut eläväksi

tositiedoksi, tositteeksi, niin siirrymme

tiedisteen omalle Kannalle. Silloin tarvitsee vaan

väliä astua kokemuksen tietä, nähdäksensä, ettei

elävä tosite ole kuollut sanelma, vaan että se

kaikista sanelmista vaikuttaa elävätä edistymistä,

höystymistä, s.o. että kaikki totinen tosite

ihmisessä muuttaa sanelman ainoasti merkiksi, jonka

merkitys muuttuu, käy terävämmäksi ja hyötyy

rikkaudessa, niin kauvan kuin elättä ja voimaa

löytyy hänen tositteessansa.”

Kokemuksella höystetty käsitteiden tai

käsitysten terävöittäminen näyttäytyi Schildt-

Kilpiselle filosofian tehtäväksi, hieman poiketen

Snellmanin tarjoilemasta ”vakaumuksesta”, jota

Schildt-Kilpisellä ei näytä olleen käytössään.

14

Sivun reunaan seniorisuomentaja on kyllä

tarkentavasti merkinnyt, että tiedisteen oma

”kanta” on alkukielellä öfvertygelse. ”Kokemuksen

tien” painotus on tässä mielenkiintoinen. Sen

mukaisesti pelkkä ”sanelmien” parissa pitäytyminen

ei riittänyt.

4. Näiden näytteiden jälkeen on paikallaan mennä

pääasiaan, Hegelin Hengen fenomenologiaan. Schildt-

Kilpinen ei kylläkään tehnyt mitään suorasti tähän

alkuperäisteokseen pohjautuvaa suomennosta. Saksaa

hän kyllä ymmärsi, eräässä vaiheessaan harjoitti

opintojakin Wienissä, mutta filosofiset

suomennoskatkelmansa hän teki ruotsista.

Hengen fenomenologiaa koskeva esitys ei ole

laaja, vain kolme käsikirjoitusliuskaa. Ei se ole

itsenäinenkään, sillä se pohjautuu Uppsalan

yliopiston adjunktin Fredrik Georg Afzeliuksen

vuonna 1843 omakustanteena julkaisemaan 460-

sivuiseen kirjaan Hegelska philosophien. Historisk

framställning. Förra delen, tarkemmin sanoen kirjan toisen

pääluvun alkuun, sivuihin 95-97. Luvun otsikko on:

”Den vetenskapliga grundläggningen för Systemet.

15

Andens Phaenomenologi”. Kirjan toista, ilmeisesti

systemaattiseksi tarkoitettua osaa ei koskaan

ilmestynyt.

Schildt-Kilpisen kirjoitus ei ollut Suomessa

ensimmäinen hengen fenomenologian esittely,

muistettakoon A.A. Laurellin aikaisempi

opastuskirja aihepiiriin, Den philosophiska speculationens

propaedeutik (1834/1839). Hieman tietysti Snellmankin

sivusi fenomenologiaa systeemin osana, mutta hän ei

antanut sille mitään erityisasemaa. Sitä voi pitää

selvänä, että kysymyksessä oli ensimmäinen

suomenkielinen esitys aiheesta, ellei peräti

ylipäänsä ensimmäinen suomenkielinen

filosofiateksti.

Piirilääkärille tietysti kansan isomman osan

kieli tuli tutuksi toisella tavalla kuin pääosin

ruotsia käyttäville helsinkiläisfennomaaneille.

Ajankohta, jolloin tämä omalaatuinen suomennos

syntyi, ei ole tiedossa, mutta voi olettaa, että se

on peräisin suunnilleen samalta ajalta kuin edellä

jo mainitut, 1840-luvun puolivälistä.

Fredrik Georg Afzelius oli

filosofiapoliittisesti samoilla linjoilla

16

Snellmanin kanssa eikä unohtanut kiittää tätä.

Lainattuaan kirjansa esipuheessa muun muassa Karl

Rosenkranzin mainintaa universaalisen kiinnostuksen

suuntautumisesta Hegelin filosofiaan romaanisissa

maissa ja Skandinaviassa Azfelius ilmaisi huolensa:

”…todenmukaisesti pitänee kuitenkin myöntää, että

juuri meillä ruotsalaisilla ei ole mitään erikoisempaa

oikeutta ja osallisuutta tähän kehuun. Ei,

nykytilanteessa tämä – tuskallista myöntää, mutta

välttämätöntä – maine kuuluu pääosin

naapureillemme, tanskalaisille ja suomalaisille. Ja nämä

myös pystyvät ylläpitämään tätä kunniaa,

sivilisoituneen kansan suurinta – sitä nimittäin,

että sen sivistys on ajan huipulla. Todisteeksi

tästä riittänee muistuttaa jo enemmän tai vähemmän

tunnetuista nimistä Heiberg, Martensen, Nielsen,

Snellman, Sundvall, Laurell ym., jotka ovat tähän

mennessä esiintyneet kumpaisenkin veljeskansan

parissa kirjailijoina Hegelin filosofian hengessä

ja harjoittaneet vaikuttavaa toimintaa tässä

suuntauksessa.”

Kaikkien tuolloin julkaistujen Hegelin

kirjoitusten tuntijana ja selostajana Afzelius oli

17

Snellmania oppineempi. Hänen poleeminen filosofinen

otteensa oli Snellmania rajumpi. Kumpikin hyökkäili

Ruotsissa pitkään esillä ollutta, romantiikkaa

ruokkinutta schellingiläisyyttä vastaan.

Afzeliuksen kamppailu jäi tosin ritarin puuhaksi

tuulimyllyjä vastaan. Schellingin filosofia oli jo

menettämässä otteensa Ruotsissa ja muuallakin.

Schellingin suurieleinen tulo pitkän vaikenemisen

jälkeen vuonna 1841 professoriksi Berliiniin

luentoineen ”mytologian ja ilmestyksen

filosofiasta”, joita Afzelius oli seuraamassa, oli

täydellinen fiasko. Afzelius käytti tätäkin

hyväkseen, käänsi muun muassa ruotsiksi otteita

erään toisen kuulijana olleen, nimittäin nuoren

Friedrich Engelsin pamfletista iäkästä jumalallisen

ilmestyksen filosofia vastaan. Tuo lienee ollut

myöhemmän kaksikon Engels/Marx ensimmäinen

kansainvälinen käännösesiintyminen.

Afzelius omisti Hegel-kirjansa mitättömäksi

nähdylle Georg Andreas Gablerille ja pitkään

erinomaisen tuotteliaalle, myös

huomioonottavuutensa ja yhteyksiensä vuoksi Hegelin

koulukunnan ulkoministeriksi kutsutulle,

18

Snellmaniakin kiittäneelle Carl Ludwig

Michelet’lle, kumpaisellekin Hegelin

seuraajaprofessorille Berliinissä.

Afzelius katsoi, että tiede on saatettava kansan

tietoisuuteen sen omalla äidinkielellä, mikä

tehtävä mielenkiintoisesti nykypäivänä sisältyy

professorien virkamäärityksiin Nobel-palkintojen

jakomaassa Ruotsissa. Afzeliuksen ajan oloissa

sellainen vaatimus katsottiin liian pitkälle

meneväksi. Sellaisen radikalismin tilalle tultiin

saamaan yliopistolla ajattelun ja hallinnon

sisäpiirin lähiopetus periaatteella ”mestarilta

kisällille” ilman hegeliaanista julkista hälyä.

Kirjansa jälkeen Afzelius ennen pitkää vaikeni

nujerrettuna, toisin kuin aatetoverinsa Snellman.

Uppsalan yliopiston filosofian professuurin

sai 1842 Afzeliuksesta ja Snellmanista tyystin

poikkeava Christopher Jacob Boström (1797-1866),

uusplatonistinen valtiobyrokratian filosofi, joka

ei piitannut sen enempää Schellingistä kuin

Hegelistäkään ja jonka ajattelu tuli hallitsevaan

asemaan Ruotsissa 1900-luvun alkuun saakka. Eikä

hän suotta toiminut Ruotsin kuninkaallisen perheen

19

eli tulevan kuninkaan kotiopettajana. Filosofia sai

Ruotsissa korostetusti kansallisen sävyn, jonka se

aatesuuntien syvistä muutoksista huolimatta

säilytti muista Pohjolan maista poiketen toisen

maailmansodan aikaan, analyyttisen filosofian

tuloon saakka. Afzelius näyttäytyi siellä

kummajaiseksi.

5. Afzelius hylkäsi intuition, sisäisen näkemisen,

jota hän ei katsonut filosofisen ajattelun

luotettavaksi lähteeksi. Sen tilalle hän asetti

Hegelin vaatiman ”käsitteen ponnistuksen”.

Esitän seuraavassa koko komeudessaan Schildt-

Kilpisen Afzelius-suomennoksen, joka käsittelee

Hengen fenomenologian aatehistoriallista paikkaa ja

merkitystä. Joitakin lauseita on jäänyt Schildt-

Kilpiseltä suomentamatta, ehkä taito ei niihin

riittänyt. Muutoinkin suomennos on paikoitellen

verrattain ”vapaata”, jos nyt sellaista sanaa sopii

käyttää tilanteessa, jossa aikaisemmat esikuvat

puuttuivat.

En halua riistää lukijalta kaikkea yllättävien

ilmaisujen nykyvastineiden keksimiseen liittyvää

20

iloa, mutta pieni sanakirja suomesta suomeen on

paikallaan.

”Absoluutista”, viittauksesta jumaluuteen,

tuli Schildt-Kilpisellä perin arkisesti

”vakituinen”, mikä ei kerro syvästä Hegelin

tuntemuksesta, ”kunta” tarkoittaa hänellä

systeemiä, ”haamu” hahmoa tai muotoa, ”keino”

metodia, ”juoksu” harppausta, ”yline” ideaa, myös

absoluuttista sellaista, ”verkkainen” asteettaista,

”pakollisuus” välttämättömyyttä, ”tekineet”

momentteja, ”olinaine” elementtiä, ”tosite”

vakaumusta, ”ymmärre” käsitteen muotoa ja

käsitettä, ”näkely” ja ”näelmä” intellektuaalista

intuitiota jne. ”Tiedisteen” hallitsemmekin jo.

Koko katkelma olisi tietysti suomennettavissa

uudelleen, mutta näin raakaan rikokseen Schildt-

Kilpisen kiehtovaa yritystä kohtaan en ryhdy.

Merkitsen seuraavassa kursiivilla Schildt-Kilpisen

alleviivaukset, myös muutamat katkolliset

alleviivaukset, kaksinkertaiset alleviivaukset taas

lihavoitetulla kursiivilla:

Hegelin Kunnan tieteinen perustaminen. Hengen ilmaumatiede

21

Hegel jo Hengen Ilmaumatieteen Esipuheessa selvästi

huomasi ja omatiesi sekä lausui Schellingin

Luonnontiedisteen puutokset ja virheet. Mut Hän

kohosi myös oleisesti Schellingin yli ja kohotti

Tiedisteen totiseksi Tieteeksi.

Hegelin ensimäinen suuri ansio oli tässä se

yleinen tieteinen perustaminen Kokonaiselle. Schellingin

Tiedisteen vakituinen Kanta kaipasi kaikkea tieteistä

perustusta. Se oli alaston Vakuutus, vakituinen

Edellys, ehdoton Vaatimus: se ei ollut tieteisesti

perustettu. Se on osotettu ja toteutettu pakollisena.

Siinä ikään kuin juosten eli heittäymällä tultiin

keskelle Vakituisen kaikkikäsittävätä Yhtyyttä,

kysymättä, mitenkä sinne tultiin. Schellingin

Tiediste oli siis uuden aikakauden nuorellinen into,

joka ilakoiten tervehti nuorentuneen Hengen

Aamuruskoa, ja syvemmättä työttä heti antausi Ylineen

nautinnolliselle omistamiselle, ja eleli niissä toivoissa,

joita vakituinen Yline sille kuvaeli. Hegelin

Tiediste oli sitävastoin uuden ajan miehuullinen

voima, joka syvemmällä työllä tunkeusi Tieteen

sydämeen. Siksi oli tarpeellinen tieteinen perustaminen

22

vakituiselle Kannalle, jotta Schellingin juoksu muuttuisi

verkkaiseksi Edistykseksi, joka on Hengen Ilmaumatieteen

tehtävä.

Hegelin perusaatos on tämä: Se totinen haamu, jossa

Totuus olelee, taitaa ainoasti olla sen tieteinen Kunta. Tieteinen tieto

Totuudesta oli Hegelin suurinna huolena ja pyrkinä.

Sillä, sanoi Hän, ”Henki pian havaitsee, että

ainoasti Keino voipi ohjata aatoksen: tämän

talutella Asiaan ja siinä pidätellä”. Sisällinen

Pakollisuus, että Tiedännän täytyy olla Tieteen, on sen

omassa luonnossa, ja sitä ei käy muuten

tydyttäväisesti selittäminen, kun itseä Tiedistettä

osottamalla. Ulkonainen Pakollisuus tuolle

väitökselle – että Tiedännän täytyy olla Tieteen –

jos se yleisesti käsitetään, on sama kuin

sisällinenkin: se on muka siinä haamussa, jossa

Aika, Nykyaika, osottaa sen Tekinetten olelevan.

Tiedisteen ylentäminen Tieteeksi on Ajan vaatimus. Jos nyt

Totuuden ainoa tosi haamu pannaan Tieteisyyteen,

Tieteellisyyteen – eli, joka on yhtä, jos sanotaan,

että Totuudella on Ymmärteessä ainoastaan totinen

Olinaine olelmallensa, niin tämä väitäntä riitelee

yhtä Miellettä ja sen seurantoja vastaan, joka on

23

tärkiä ja hyvin levitetty aikakauden tositteessa.

Tarpeellinen on siis selittää tätä riitelyä; vaikka

selitys ei tässä saata olla muuta kun Vakuutus,

niinkuin sekin on, jota vastaan se tarkoitetaan

(nimitt. Schellingin ymmärryksellinen Näkely Vakituisesta).

Kun Toden pitää olella siinä, taikka paremmin

ainoasti semmoisena, jota sanotaan milloin Näkelyksi,

milloin Välittömäksi Tiedännäksi Vakituisesta, Uskonopista,

Olennasta, niin tulee tällä kannalla Tiediste

osotetuksi ihka vastaisesti Ymmärteen muodolle. Vakituinen

ei siis ole Ymmärrettävä, vaan tunnettava, tunnettava ja

näettävä, s.o. se ei ole käsitettävä Ymmärteen

muodossa, vaan Tunteella, Tunnelmalla ja Näkelyllä, ei

sen Ymmärre, vaan sen Tunne ja Näelmä ovat pääasiat

ja lausuttavat.

Kritiikin kohteena oli siis Schildt-Kilpisen

suomentamassa katkelmassa filosofian perustaminen

Schellingin tavoin intuitioon – ”näkelyyn” tai

”näelmään”, sen mukaiseen tunteeseen tai tunnelmaan

– Hegelin vaatiman tieteen käsitteellisen muodon,

”ymmärteen” asemesta. Oppaana oli Hegelin Hengen

fenomenologia, tarkemmin sanoen sen johdanto,

24

olkoonkin, että välikäden kautta. Hegelin mukaan

tieteen saattoi organisoida vain ”käsitteen oma

elämä”. Hegel ei tosin johdannossaan suoraan

hyökännyt entistä ystäväänsä Schellingiä vastaan,

mutta kritiikin osoite näyttäytyi aikalaisille

juuri häneen kohdistuvaksi.

Katkelma panee myös epäilemään, onko

filosofiassa sittenkään tapahtunut edistystä, koska

kovin monet filosofit ja kielitieteilijät nykyään

viittoilevat ”intuitioihinsa” käsitystensä

lähteinä.

Suomennokseen sisältyy muuten vain yksi suora

lainaus Hegeliltä. Schildt-Kilpinen on poiminut sen

Afzeliuksen alahuomautuksesta. Hegel puhuu siinä

tahdosta ja rohkeudesta totuuteen suunnilleen

seuraavaan tapaan: ”…henki havaitsee pian, että

yksistään metodi kykenee ohjaamaan ajatuksen,

johtamaan sen itse asiaan ja pitämään siinä.”

Ehkä kukaan ei lukenut Schildt-Kilpisen

käännöskatkelmaa, mutta sen erityinen sisältö

yhdessä tekijänsä muun filosofiaharrastuksen kanssa

selittänevät sitä intoa, joka jyväskyläläisellä oli

painottaa ja juurruttaa avaraa, siihen aikaan vielä

25

kovin etäisestä anglofonisesta maailmasta

poikkeavaa ”tieteen” käsitettä kieleemme. Siitä

voimme olla kiitollisia. Schildt-Kilpinen sattui

olemaan muutamassa asiassa aikaansa edellä, ehdotti

jo 1840-luvun lopulla yliopistonkin perustamista

Jyväskylään. Jos hänen käännöskatkelmansa olisi

saanut aikanaan osakseen huomiota, kenties

puhuisimme nykyisin ”ilmaumatieteestä” emmekä

fenomenologiasta, mutta aika sellaisen nimikkeen

istuttamiselle kieleemme ei ole enää.

Helsingin yliopiston tutkijakollegium

Kirjallisuutta. Tämän kirjoituksen sankarista on

kertonut lähemmin Sakari Kuusi, Wolmar Styrbjörn Schildt-

Kilpinen, Elämä ja toiminta, Jyväskylä 1962; lainattu

Matti Klingen kirjoitus ’Kansainvälistymisen

haasteet’ on teoksessa Viia Hatara & Harri

Westermarck (toim.), Studia Generalia: Sanan mahti, Mikael

Agricola 450 vuotta, Helsinki 2008, s. 144-154; Suomen

hegeliläisyydestä ks. Juha Manninen, ’Staat und

26

Bildung. Folgen und Folgerungen aus der Hegelschen

Rechtsphilosophie in Finnland im Jahre 1830-1831’,

Hegel-Studien 42 (2007), s. 31-50 ja siinä mainittu

kirjallisuus, Mikko Lahtinen, Snellmanin Suomi,

Tampere 2006, Marja Jalava, Minä ja maailmanhenki,

Moderni subjekti kristillis-idealistisessa kansallisajattelussa ja Rolf

Lagerborgin kulttuuriradikalismissa n. 1800-1914, Helsinki

2005; Ruotsin filosofian historiasta on olemassa

Svante Nordinin teossarja Romantikens filosofi, Svensk

idealism från Höijer till hegelianerna, Lund 1987, Den

Boströmska skolan och den svenska idealismens fall, Lund 1981

ja Från Hägerström till Hedenius, Den moderna svenska filosofin,

Lund 1984; laajemman pohjoismaisen perspektiivin

tarjoaa Carl-Göran Heidegren, Det moderna genombrottet i

nordisk universitetsfilosofi 1860-1915, Göteborg 2005;

kielisuuntautumisista voi tehdä päätelmiä teoksesta

Juha Manninen & Ilkka Niiniluoto (toim.), The

Philosophical Twentieth Century in Finland, A Bibliographical Guide,

Helsinki 2007.

27