RUUMIIN RAJOILLA

Diskurssianalyyttinen katsaus naisvartalon kokoon kohdistetusta vallasta mediassa

Krista Jokinen

Tampereen yliopisto

Viestinnän, median ja teatterin yksikkö

JOVA12-suoritus

Sisällys

1. Johdanto ...................................................................................................................................... 1

2. Diskurssit ja valta ....................................................................................................................... 2

3. Sairastuttava media? .................................................................................................................. 8

4. Pakotetut ja vapaaehtoiset subjektipositiot............................................................................ 11

5. Vastadiskurssit .......................................................................................................................... 15

6. Lopuksi ...................................................................................................................................... 23

LÄHTEET ........................................................................................................................................ 25

1. Johdanto

Tässä esseessäni teen katsauksen naisruumiin kokoa sääteleviin valtarakenteisiin, jotka mediassa

tulevat esiin. Käsittelen asiaa paitsi yleisesti niin myös syntaksin ja semantiikan tasolla tarkastellen

esimerkiksi lauserakenteita sekä lauseiden konkreettisia subjekteja ja objekteja. Oletuksena esseeni

taustalla on, että laihdutus ja lihavuus ovat osa jokapäiväistä mediamaisemaamme, ja lihavuudesta

puhutaan usein juuri laihdutuksen yhteydessä (Kyrölä 2007, 162).

Tärkein tutkimuskysymykseni on: miten media säätelee naisruumiin kokoa sekä siihen liittyviä

normeja? Kysymyksen kautta voin lähestyä esimerkiksi subjektipositioiden rakentumista sekä

vastadiskursseja, joita valtadiskursseille aina syntyy. Tulen myös avaamaan käsitettä thin privilege

sekä sen asettumista diskursiivisiin muodostelmiin. Oleellisimmiksi käsitteiksi nostan Michel

Foucaultin teoriasta subjektiposition, diskurssin, diskursiivisen muodostelman, vastaavuuspisteen

sekä vastarinnan. Määrittelen nämä luvussa 2.

Olen tarkastellut aihetta aiemmin Suomen kirjallisuuden pro gradu -tutkielmassani Syömisen

diskursiivisia ulottuvuuksia suomalaisessa nykykirjallisuudessa (Jokinen 2015). Siinä keskityin

kaunokirjallisuudessa esille tuleviin diskursseihin, vaikkakin kontekstualisoin niitä yhteiskuntaan

Helsingin Sanomien kautta. Tein huomion, että samat diskurssit esiintyvät molemmissa ja totesin,

että kaunokirjallisuus on mukana rakentamassa, muokkaamassa ja kritisoimassa valtadiskursiivista

muodostelmaa. Median tarjoamaa naiskuvaa sekä siihen liittyvää valtaa tutkivat myös muun muassa

Katariina Kyrölä, Hannele Harjunen sekä Iiris Ruoho, jotka kaikki ovat sivunneet myös diskursseja

ja viitanneet Michel Foucault’hon. Anoreksiatutkimuksesta taas haluaisin nostaa esiin etnografi

Anne Puurosen, jonka ajatukset anoreksian ja uskonnon yhteydestä ovat vaikuttaneet niin graduuni

kuin tähän esseeseenkin.

Metodini on siis diskurssianalyysi, jota sovellan foucault’laisittain. Olen rakentanut Foucaultin

teorioiden pohjalta oman ymmärrykseni diskurssien rakentumisesta yhteiskunnan tasolla, ja avaan

sitä luvussa 2. Luvussa 3 pohdin, sairastuttaako media ihmisiä ja tuon esiin median tarjoamia

subjektipositioita. Luvussa 4 keskityn pohtimaan pakotettuja ja vapaaehtoisia subjektipositioita,

joihin liittyvät valta- ja vastadiskurssit. Seuraavassa luvussa, analyysiluvussa 5, paneudun

2

tarkemmin vastadiskursseihin, eli foucault’laisittain vastarintaan. Jatkuvasti pyrin tuomaan esiin,

kuinka luonnollistunut valtadiskursiivinen muodostelma on.

Aineistonani minulla on Helsingin Sanomat, The Biggest Loser -laihdutusohjelma sekä mainoksia,

joiden avulla pyrin tuomaan esiin median diskursiivisen ristiriitaisuuden, jota avaan hieman luvussa

2. The Biggest Loser seuraa kilpailunomaisesti kahden joukkueen laihdutusurakkaa ja on

eräänlainen karikatyyri valtadiskurssin vaatimuksista, minkä vuoksi otin sen analyysini kohteeksi.

Samat diskurssit tulevat esiin hillitympinä versioina esimerkiksi Helsingin Sanomissa.

Esseeni sijoittuu luontevasti feministisen mediatutkimuksen kentälle, sillä pohdin median tuottamaa

naiskuvaa ja sen ominaispiirteitä (ks. Mäkelä et al. [toim.] 2006, 7). Miehuuden representaatioita en

tässä yhteydessä käsittele, vaikka se olisi niin ikään kiinnostava tutkimuskohde. Esseeni

ulkopuolelle jää myös kysymys siitä, kuinka paljon media oikeasti vaikuttaa kuluttajiinsa (vrt.

Mäkelä et al. [toim.] 2006, 40) ja kuinka suuri osa vaikuttamisesta tai vaikutuspyrkimyksistä on

tietoista ja kuinka suuri osa tiedostamatonta. En myöskään erittele televisiota mediumina

sanomalehdistä, vaikka se toki taustoittaisi esseetäni. Mari Pajala toteaa artikkelissaan Taistelu

tulevaisuudesta. Muistelemisen politiikat television 50-vuotissarjoissa (2011), että televisiota on

sanottu kuolevaksi mediumiksi, mutta se ei pidä paikkaansa siinä valossa, että katsojaluvut ovat

kuitenkin kasvaneet (Pajala 2011, 97). Etenkin tositelevisiosta on tullut suosittua, ja tähän genreen

kuuluu myös The Biggest Loser, jota on tutkinut esimerkiksi Katariina Kyrölä (2007).

2. Diskurssit ja valta

Teen avauksen diskurssien ja vallan käsittelyyn suomalaisen Kuinka meitä kutsutaan? -

artikkelikokoelman (Koivunen et al. [toim.] 2011) kautta. Artikkelissa Miltä tuntuu todella?

Lehtonen ja Koivunen määrittelevät kulttuuria ja valtaa ensin historiallisessa kontekstissa tuoden

käsitteet sitten nykypäivään. Historiallisesti kulttuuri on tarkoittanut lähinnä sivistystä, ja valta ollut

sortavaa, tukahduttavaa ja autoritääristä, ylhäältä alaspäin suuntautuvaa (Koivunen et al. 2001, 17.).

Nykyään molemmat määritelmät ovat muuttuneet: vallasta on tullut tuottavaa, joka puolella

vaikuttavaa (ks. myös Foucault 1969), ja kulttuurista tapa kuvata ihmisten jokapäiväisiä toimia ja

elämäntapoja. Valtaa Lehtonen ja Koivunen määrittelevät ”kyvyksi saada ihmiset tekemään asioita,

joita vallakkaat haluavat” (Koivunen et al. 2011, 21). Näin ollen valta ei ole välttämättä näkyvää,

vaan se on eräänlainen yleinen paine mahtua normin sisään. Koivusen ja Lehtosen määritelmä sopii

siis myös omaan valta- ja vastadiskurssierittelyyni.

3

Michel Foucault on tarkastellut diskurssien ja vallan suhdetta (esim. Foucault 1969). Hänelle valta

ei ole sortavaa, vaan pikemminkin tuottavaa: se herättää subjektit eloon, eikä tietoa voi käsitellä

erillisenä vallasta. Foucault käyttää esimerkkinä mielisairautta ja sitä, kuinka psykiatria ja

lääketiede hallitsevat siihen liitettyjä merkityksiä (ks. Barker 2012, 79). Saman ilmiön huomaa

myös virallisessa terveellisen syömisen diskurssissa:

”Ravitsemuksella on tärkeä merkitys sepelvaltimotaudin, aivoverenkiertohäiriöiden,

verenpainetaudin, eräiden syöpien, tyypin 2 diabeteksen, lihavuuden ja

hammaskarieksen synnyssä.”

(Valtion ravitsemusneuvottelukunta 2014, 11)

Lihavuus on mukana luettelossa, jossa on pelkkiä sairauksia. Onko lihavuus siis sairaus? Tuntuu,

että virallisessa diskurssissa se on – jos sitä ei itsessään pidetä sairautena, niin on ainakin ilmeistä,

että se johtaa sairauksiin. Terveen lihavan lausuma muodostaa diskurssin vastaavuuspisteen, jossa

kaksi yhteen sopimatonta elementtiä rakennetaan samojen sääntöjen pohjalta, mutta ne ovat

epäjohdonmukaisia (Foucault 1969/2005, 89). Terve lihava ei mahdu virallisen diskurssin sisään,

vaikka useissa kontrolloiduissa tutkimuksissa on todistettu, että lihavakin voi olla terve (ks.

Valkendorff 2014, 29; Kyrölä et al. 2007, 12–15). Foucaultin mukaan vastaavuuspisteen elementit

muodostavat ”joko – tai” -kokonaisuuden (Foucault 1969/2005, 89): ihminen voi siis olla joko terve

tai lihava, ei molempia.

Juuri terveen lihavan vastaavuuspiste on kantava ajatus The Biggest Loser -ohjelmassa, jossa

dramaattisesti tuodaan esiin osallistujien terveysongelmat ja kuvataan heidän kyyneliään, kun he

tajuavat olevansa paitsi lihavia niin myös sairaita. Jos kilpailijalla ei vielä ole mitään sairautta,

valmentajat toteavat, että ”kohta on, jos jatkat tuohon tapaan”. Niinpä ohjelmassa nousee esiin kaksi

valtadiskurssin lausumaa: kielletty ja kontrolli, jotka liittyvät yhteen. Tietyt ruuat ovat kiellettyjä, ja

halujen kontrolloiminen johtaa autuaaksi tekevään hoikkuuteen ja terveyteen.

Siinä missä esimerkiksi terve lihava muodostaa diskurssin vastaavuuspisteen, hoikkuuden

lausumaan puolestaan liitetään mediassa varsin positiivisia adjektiiveja, kuten käy ilmi seuraavista

Helsingin Sanomista poimimistani esimerkeistä:

”Knightley on luonnossa hyvin kaunis, hyvin hoikka ja hyvin ystävällinen” (HS 20.2.2015)

4

”Carole pukeutui hyvin, oli hoikka ja kaunis, teki perheestään yrityksellään miljonäärejä, järjesti

hienoja piknikkejä ja oli erinomainen kasvattaja” (HS 28.7.2013)

”kyllä naisen pitää edelleen olla hoikka, kaunis ja nuoren näköinen.” (HS 11.4.2013)

Jokaisessa sitaatissa hoikkuus ja kauneus ovat syntaktisesti rinnasteisia, ja niihin on liitetty myös

muita positiivisia ominaisuuksia: ystävällisyys, rikkaus ja nuoruus. Additiivinen liitos ja-

partikkelilla vihjaa, että nämä ominaisuudet liittyvät toisiinsa. Niin ikään verbi pitää paljastaa

nesessiivilauseen ja diskursiivisen säännön, joka tekee naisesta naisen.

Esittelemäni esimerkit suhteutuvat thin privilege -käsitteeseen, joka painottaa hoikan ihmisen

etuoikeutettua asemaa. Tässä käsitteessä tulevat esiin diskursiiviset itsestäänselvyydet, jotka ovat

syntyneet vallasta (ks. Kunelius et al. [toim.] 2007, 25). Hoikkaa vartaloa pidetään siis esimerkkinä

tottelevaisuudesta, itsensä kontrolloimisesta sekä kuuliaisuudesta.

Ravitsemussuosituksissa todetaan, että mikäli päivittäiset kalorit laskettaisiin väestön todellisen

painokeskiarvon suhteen, ne ”jopa tukisivat liikapainon ja lihavuuden ylläpitoa” (Valtion

ravitsemusneuvottelukunta 2014, 25). Virallisen diskurssin mukaan lihavissa on siis jotain liikaa, he

ylittävät normaalin painon. Ravitsemussuosituksissa korostetaan painonhallintaa, eli painon

pitämistä normaalina, kontrolloimista. Tästä voisi päätellä, että syömishäiriöihin liitetty

kontrolloimisen diskurssi on oikeastaan osa valtadiskurssia.

Kuka saa määritellä ”virallisen diskurssin” tai ”vallitsevan diskurssin”? Foucault vastaa

kysymykseen oman mielisairaustutkimuksensa kautta: psykiatrian oppiala tekee mahdolliseksi

diskursiivisen muodostelman, joka luonnehtii lausumien muotoutumista diskurssin sisällä (Foucault

1969/2005, 232). Sama diskursiivinen muodostelma toimii muissakin tieteissä, jotka on hyväksytty

rakentamaan tietoa. Kuten jo aiemmin osoitin, myös tämä tieto on diskursiivisesti muotoutunutta ja

suodattunutta. Se palvelee tiettyä diskurssia ja luo subjektipositioita sen kautta ja hylkää samalla

muut mahdolliset diskurssit.

Virallinen diskurssi ja valtadiskurssi ovat kuitenkin eri asioita. Virallista diskurssia tuottavat ja

pitävät yllä Foucaultin määrittelemät instituutiot, asiantuntijatahot, jotka edustavat lääke- ja

ravitsemustiedettä. Terveyspuheen ja -journalismin sanastoa hallitsevat niin ikää bio-, lääke- ja

ravitsemustiede, joiden rinnalla kulkee talous- ja tilastotiede (Setälä 2014, 56). Valtadiskurssi

muodostaa laajemman, osittain ristiriitaisen kokonaisuuden, jota olen eritellyt kuviossa 1.

5

Valtadiskurssi muodostuu siis karkeasti kolmesta osa-alueesta: virallisesta terveysdiskurssista,

median popularisoimista tutkimustuloksista sekä hedonistisesta kulutus- ja nautintodiskurssista,

joka asettuu ristiriitaiseksi terveysdiskurssin kanssa. Näin ollen valtadiskursiivisessa

muodostelmassa olennaiseksi käsitteeksi muodostuu myös halu. Michel Foucault on käsitellyt

diskursiivista halua Histoire de la Sexualité -teoksessaan (1976–1984). Siinä hän toteaa, että halu

kielellistyy ja merkityksellistyy diskursiivisessa muodostelmassa, joka määrittää halun rajat

(Foucault 1976, 21). Foucault yhdistää halun seksiin, mutta mielestäni samaa teoriaa voi soveltaa

esimerkiksi syömiseen ja kaikkeen, mihin liittyy nautintoa. Halulla ei ole suurta tilaa virallisessa

diskurssissa. Halua tärkeämpää on terveellisyys ja kontrolli. Siitä syystä, kuten kuviossa 1

hahmottelen, valtadiskursiiviseen muodostelmaan kuuluu myös nautinnon diskurssi, joka on

selkeästi vastadiskurssi ja jonka tärkein lausuma on halu. Nautinnon diskurssi tekee siis

valtadiskursiivisesta muodostelmasta ristiriitaisen. Tulkitsen tätä ristiriitaa hegemonian kautta:

tullakseen vallitsevaksi järjestyksen täytyy olla ”likainen”, eli sen on sekoiteltava itseensä erilaisia

näkemyksiä ja käytänteitä, jotta mahdollisimman suuri yleisö hyväksyy sen vallitsevaksi (ks.

Koivunen et al. 2011, 23).

Kuvio 1

6

Kuviossa 1 hahmottelemani valtadiskursiivisen muodostelman voi avata hieman toisesta

näkökulmasta myös Nick Couldryn kahden ”myytin” kautta: valtadiskursiivinen muodostelma on

siis yhteiskunnan ja kulttuurin ydin, jota media kuvaa ja edustaa. Teoriaan liittyy, että

”mediatodellisuus” olisi tärkeämpi kuin ”varsinainen todellisuus” (ks. Hautakangas 2011, 158).

Kritisoisin tätä ajatusta, sillä mediatodellisuus jättää lukuisia ”varsinaiseen todellisuuteen” kuuluvia

diskursseja huomiotta. Vaikka esseeni tarkoitus on osaltaan kaivaa esiin nuo diskurssit, pyrin myös

esittämään, että mediatodellisuuden takana on maailma, joka on hyvin paljon värikkäämpi kuin

kuva, jonka media siitä maalaa.

Juuri valta tekee virallisen diskurssin asemasta erityisen. Koska virallinen diskurssi on syntynyt

vallasta, sillä on valta-asema. Se määrittelee siis normaalin, jonka ulkopuolelle jääminen asettaa

henkilön eriarvoiseen subjektipositioon normaalin sisälle mahtuvien kanssa. Normit eivät ole

mitään virallisia lakeja tai säädöksiä, vaan ne tulevat esiin arjessa, monesti tiedostamattomana

seikkana. Ne helpottavat elämää, sillä ne vapauttavat jatkuvalta oikean ja väärän pohtimiselta.

Toisaalta ne myös rajoittavat, kieltävät ja velvoittavat (Koivunen et al. 2011, 28.). Näin ne tarjoavat

samastumispintoja (mt.), jotka tulevat esiin muun muassa tarkastelemissani mediateksteissä.

Näkisin, että etenkin naisruumiin kokoon liittyvä normi on kaikin puolin hyvin kapea. Sen

tarjoaman subjektiposition suorittaminen on pitkälle numeerista – tietyn pituisena pitää olla tietyn

painoinen. Lääketieteellisesti määritelty painoindeksi sulkee alipainoiset ja ylipainoiset

normaaliuden ulkopuolelle. Tämä koskee kuitenkin ennen kaikkea ylipainoisia, alipaino on

valtadiskurssissa hyväksyttävämpää. Tulkitsen sen johtuvan juuri rasvattomuuden ihanteesta ja

kulttuurisesta painonhallintapuheesta: kilojen kertyminen ei mahdu viralliseen diskurssiin (ks.

Puuronen 2004, 76–77). Lisäksi lihavuuden terveydellisten uhkakuvien levittäminen vahvistaa

normiin mahtuvan ruumiin ”turvallisuutta” ja ”selvärajaisuutta” (Kyrölä 2007, 52). On myös selvää,

että lihavuus on länsimaisessa yhteiskunnassa esteettinen ”ongelma”, mutta koska on epäeettistä

sanoa sitä ääneen, terveyteen turvautuminen on objektiivisempaa (mt.).

Lääketiede ja ravitsemustiede siis luovat virallisen terveysdiskurssin, mutta asia ei ole näin

mustavalkoinen: media popularisoi näiden kahden tieteenalan tuottamat diskurssit, mistä hyvä

esimerkki on Helsingin Sanomien artikkeli Testaa, syötkö kuten ravintosuositukset neuvovat (HS

18.9.2014). Siinä voi rasti ruutuun -menetelmällä tarkistaa, syökö virallisen diskurssin mukaan

oikein. Näin media valikoi, mikä ihmisiä kiinnostaa ja mikä myy (ks. Kyrölä 2007, 50). Se välittää

”kulttuurisiin normeihin pohjautuvia prosesseja” (mt. 51) ja muodostaa oman diskursiivisen

muodostelmansa, joka osittain sivuaa virallista diskurssia ja osittain asettuu sitä vastaan.

7

Median tehtävä ei siis ole vain popularisoida ja yksinkertaistaa virallista diskurssia ja uusia

tutkimuksia, vaan media rakentuu erilaisten diskurssien kakofoniaksi. Suuri osa mediaa on myös

markkinointi, ja markkinoinnin diskurssi kehottaa kuluttamaan ja nauttimaan. Valtadiskurssi

rakentuukin median kautta lähtökohtaisesti bulimiseksi: yhtä aikaa ihmistä kehotetaan kuluttamaan

ja nauttimaan sekä laihduttamaan, tarkkailemaan painoaan (Mikkola 2012, 36). Ideaali on kuitenkin

”rasvaton yhteiskuntaruumis” (Puuronen 2004, 69), johon liittyy terveystietoisuus ja ruumiin

pitäminen esillä. Näin ihminen, joka haluaa toimia valtadiskurssissa, joutuu ristiriidan eteen: miten

on mahdollista yhtä aikaa saavuttaa rasvattomuuden ideaali ja kuluttaa? Faircloughin mukaan

diskursiiviset muutokset, jotka ovat yleensä sekavia ja keskeneräisiä, tulevat esiin ristiriitaisina

näyttäytyvissä mediateksteissä (Fairclough 1995/1997, 83), mikä käy ilmi myös omista

huomioistani median diskursiivisesta kakofoniasta.

Voisi siis ajatella, että valtadiskurssi osittain toimii Foucaultin määrittelemiä periaatteita vastaan –

se synnyttää kaksi lausumaa, jotka tekevät diskursiivisesta muodostelmasta ristiriitaisen. Toinen

tulkintavaihtoehto on, että kyseessä on kaksi eri diskurssia, jotka ilmenevät osittain päällekkäisinä

ja niin syntyy kaksi erilaista subjektipositiota: kontrolloija ja nauttija. Ristiriidassa voi olla kyse

myös diskurssin yhteensopimattomuuspisteestä, jossa kaksi lausumatyyppiä tulee esiin samassa

diskursiivisessa muodostelmassa voimatta kuitenkaan kuulua samaan lausumien sarjaan (ks.

Foucault 1969/2005, 89).

Tätä kautta pääsen avaamaan Foucaultin käsitettä diskursiivinen muodostelma (Foucault 1969/2005,

46), jota hän on itse käyttänyt tutkiessaan mielisairautta. Se on eräänlainen kartta, jonka avulla

diskurssin rajoja ja käytänteitä voi hahmottaa. Diskursiivinen muodostelma suhteuttaa diskurssin

sisäiset ja sen ulkopuoliset lausumat toisiinsa. Sen on mahdollista synnyttää toisensa poissulkevia

kohteita ilman, että sen itsensä tarvitsee muuntua. Samoin voidaan osoittaa, että millä tahansa

kyseisen diskurssin kohteella on diskursiivisessa todellisuudessa oma ilmenemispaikkansa ja -

lakinsa (ks. Foucault 1969/2005, 63.). Tämän perusteella voidaan todeta, että virallisessa

diskurssissa ruoka ilmenee terveyden välikappaleena, ja laajemmin valtadiskurssissa se ilmenee

sekä terveyden että nautinnon välikappaleena. Virallisessa diskurssissa ruoka saa merkityksiä, jotka

jakavat sen ”hyvään” ja ”pahaan” ruokaan, jotka sulkevat toinen toisensa pois. ”Hyvään” ruokaan

liitetään lausumia, kuten kevyt, ravinteikas ja puhdas. ”Paha” ruoka taas saa lausumia, kuten

rasvainen, sokerinen, lihottava ja raskas. Näin ne täydentävät virallisen diskurssin diskursiivista

muodostelmaa.

8

Olen tässä luvussa avannut Michel Foucaultin teorioiden pohjalta rakentamaani jakoa valta- ja

vastadiskursseihin. Kuten tulen myöhemmin osoittamaan, jako ei ole näin yksinkertainen, vaan eri

diskurssityyppeihin kuuluvat lausumat voivat kuulua sekä valta- että vastadiskursiivisiin

muodostelmiin. Lisäksi esimerkiksi syömishäiriön diskursiivinen asema on hankala, sillä toisaalta

syömishäiriöinen toteuttaa valtadiskursiivista pienenemisen ideaalia, toisaalta hän putoaa normaalin

ulkopuolelle. Siksi olen valinnut tarkastella syömishäiriötä uskontodiskurssin avulla (ks. luku 5).

3. Sairastuttava media?

Ennen kuin voin alkaa eritellä mekanismeja, joilla media mahdollisesti sairastuttaa ihmisiä, minun

on pohdittava, onko medialla ylipäänsä valtaa ja jos on, mistä se on peräisin. Kunelius (et al. 2007,

50–54) esittää kolme linjaa, joilla on erilaiset näkökulmat median ja vallan suhteeseen.

Vaikutustutkimuksessa muodostuu olennaisimmaksi kysymys yleisen mielipiteen hallinnasta,

vaikka tutkimustiedot eivät ole yksimielisiä siitä. Tähän suuntaan liittyy kehystämisen käsite, jota

voi soveltaa myös diskurssianalyysiin: mitä enemmän tiettyjä jäsennystapoja ja aiheita toistetaan,

sitä paremmin ne ulottavat otteensa yleisöön. Niistä tulee siis osa valtadiskurssia, kuten esimerkiksi

hoikan vartalon mainoskelpoisuudesta (ks. luku 5). Toinen vaikutustutkimukseen liittyvä termi,

agenda setting, ei ole yhtä olennainen tutkimukseni kannalta. Sen kautta ei varsinaisesti pyritä

vaikuttamaan siihen, mitä ihmiset ajattelevat asioista, vaan lähinnä siihen, mistä ihmisillä on

mielipiteitä. Toisin sanottuna agenda setting -käsite määrittää, mitkä asiat ovat milloinkin pinnalla

ja liittyy lähinnä uutisaiheisiin, jotka tulevat ja menevät, kuten vaalirahoituskohu, Nokian vesikriisi

tai Japanin tsunami. Vartalon koko on siinä mielessä mielenkiintoinen aihe, että se on ollut

mediassa esillä vuosikymmeniä, eikä näkökulmakaan ole juuri muuttunut – aina mietitään, miten

voitaisi olla pienempi.

Kriittinen teoria alleviivaa median riippuvuutta markkinoista ja muista valtarakenteista. Näin ollen

mediassa vallitsee siis kysynnän ja tarjonnan laki – ihmisille näytetään sitä, mitä he haluavat ostaa.

Tulkitsisin tämän eräänlaisena noidankehänä, johon liittyy myös vaikutustutkimuksessa

käsittelemäni kehystämisen käsite: kun ihmisille näytetään yhtä uudelleen tietynlaista naisvartaloa,

he haluavat nähdä sen kaltaisia vartaloita.

9

Kriittiseen teoriaan liittyy kuitenkin myös diskurssianalyyttisesti olennainen käsite vastarinta, joka

pyrkii murtamaan edellä esittelemäni noidankehän. Käytännössä tämä toimii tarjoamalla erilaisia

vartaloita mediaan. Tarkastelen prosessia luvussa 5.

Kolmas teoria koskee medioiden välineluonnetta. Se jää omassa tutkimuksessani sivuun, sillä se

keskittyy eri mediumien tapaan välittää tietoa ja siihen liittyy myös historiallinen aspekti. Tässä

tutkimuksessa kuitenkaan olennaista ei ole eri mediumien erityispiirteet tiedon välittäjinä.

Foucault ei juuri tutkimuksessaan käsittele kysymystä, mistä valta on peräisin, mutta hänen

mukaansa normien tunnistaminen ei vaadi syyllisiä, kuten patriarkaattia (Kyrölä 2006, 121).

Kunelius (et al.) sivuaa kysymystä käsitellessään yllä esittelemiäni teorioita. Sen syvällisemmin

asiaa käsittelemättä hän toteaa, että valta syntyy politiikan kautta tai on kapitalistisen ideologian

pönkittäjä (Kunelius et al. 2007, 51). Se ei kuitenkaan selitä, miksi vain tietynlaisella naisvartalolla

on lupa näkyä muuten paitsi sitä kautta, että hoikka vartalo viestii hyväosaisuutta ja varakkuutta,

kapitalismin ihanteita. Se ei silti kerro koko totuutta. En itsekään mene kovin syvälle aiheeseen,

mutta tarjoan vallan syntyperäksi Foucaultin vastustuksesta huolimatta hegemonista

maskuliinisuutta.

Esittelin aiemmin käsitteen thin privilege, jonka rinnalle voi nostaa toisen käsitteen: male privilege

(ks. esim. Hanke 1992, 189). Hanke määrittelee hegemonisen maskuliinisuuden negaation kautta,

eli siitä jäävät ulos esimerkiksi naiset ja homoseksuaalit. Hän tuo esiin Connelin (1987) ajatuksen

hypermaskuliinisuudesta, johon liittyy vahvuus ja hallitsevuus (mt. 191). Näin ollen tämän

kaltaisilla miehillä on valtaa. Male privilege -käsitteen kautta hahmotettuna siis miehillä on

samankaltainen valta-asema naisiin nähden kuin hoikilla lihaviin nähden. Menemättä sen

syvemmälle tähän teoriaan nostan esiin ajatuksen siitä, että median normien pohjalla olisi

hegemonisen maskuliinisuuden valta – miehet ovat määritelleet, mitä he haluavat nähdä, mikä saa

heidät kiihottumaan, ja media toistaa sen. Tulkitsen, että hegemoninen maskuliinisuus on siis

sukupuolen performatiivisuutta (vrt. Butler 1990), ruumiillinen tapa asettua tiettyyn

valtadiskursiiviseen subjektipositioon, joka yleensä ilmenee sanallisina (ks. luku 4). Eli kun mies

esimerkiksi haluaa tietyllä tavalla tietynlaista naista, hän saavuttaa hegemonisen maskuliinisuuden

ideaalin. Leena-Maija Rossi on sivunnut aihetta artikkelissaan Kyllin hyvä mainosruumiiksi?

Hyväksytyn vartalon rajojen venytystä televisiomainonnassa (2007). Rossi toteaa, että koska

lihavuutta ei esitetä seksuaalisesti haluttavana, ei lihavuus ole myöskään normatiivisen heterouden

kannalta toivottua (Rossi 2007, 134). Mainosmaailmassa siis naiset ja miehet ovat toistensa halun

10

kohteena, ja valtadiskursiivisesti lihavaa ei kuulu haluta, sillä hänen vartalonsa koko merkitsee

laiskuutta, ahneutta ja tietoista piittaamattomuutta (mt.). Palaan hegemoniseen maskuliinisuuteen

kappaleessa 5 vastadiskursseja tulkitessani, jolloin tuon esiin lihaksikkuuden diskurssin naisten

tapana tulla lähemmäksi hegemonista maskuliinisuutta ja miesten valta-asemaa.

Luvussa 2 käsittelin median bulimista ristiriitaisuutta nautinnon ja kontrollin välillä. Tässä

alaluvussa syvennän tulkintaani ja pohdin, sairastuttaako media ihmiset syömishäiriöön, liittyi

häiriö sitten lihavuuteen tai laihuuteen. Kuten olen jo todennut, tutkimukseni yksi aineisto on

Helsingin Sanomat. Media on mukana luomassa normaaliuden ja terveellisen elämäntavan

diskursseja terveysjournalismillaan: se siis ”sekä kertoo ympäröivästä maailmasta että muokkaa

yhteisöjen asenneilmastoa ja toimintakulttuuria” (Järvi 2014, 9). Pienet tekijät, kuten sanavalinnat,

suuremmalla fontilla esiin nostetut sitaatit ja juttujen kuvitukset, sisältävät kaikki presuppositioita,

luovat subjektipositioita ja sekä ammentavat diskursiivisesta todellisuudesta että rakentavat sitä.

Esimerkiksi Läskikapina-juttusarjan (HS 2007) nimi sisältää jo viittauksen eräänlaiseen

uhkadiskurssiin. Lihavuutta vastaan pitää siis kapinoida. Niin ikään ”läski” ei ole neutraali sana,

vaan assosioituu samassa diskurssissa lihavien huonommuuteen, mikä vertautuu Faircloughin

ajatukseen skeemoista (ks. Fairclough 1995/1997, 46), ihmiselle tyypillisistä tavoista hahmottaa

maailmaa. Läskikapinassa on myös historiallinen viittaus vuoden 1918 punakaartilaisten kapinaan.

Terveysjournalismi sivuaa aina tavalla tai toisella terveyttä ja sairautta, mutta sisältää usein muita

merkityksiä, jotka jälleen värittävät diskurssia. Tällaisia ovat esimerkiksi politiikka, valta ja raha

(Järvi 2014, 10). Osana Läskikapinaa, Helsingin Sanomien taloussivuilla 20.1.2007, on juttu

otsikolla Läskin hoito käy Suomelle kalliiksi. Otsikko sisältää jo itsessään useita virallisen

diskurssin lausumia: ”läski” on jotain, mitä tarvitsee ”hoitaa”, niin kuin sairautta. Lisäksi jutussa

suhteutetaan lihavuus uhkadiskurssiin, jossa lihavan subjektipositio on kallis syyllinen (ks. myös

taulukko 1).

Tautinen media -artikkelikokoelmassa on nimetty muutamia median tuottamia, arkkityyppisiä

subjektipositioita, joista oleellisia tutkimukseni kannalta ovat esikuva, tulokas, kenttäasiantuntija

ja pudokas (Setälä 2014, 54). Esikuva on yleensä hoikka ja älykäs, arvostetussa asemassa oleva

ihminen. Esimerkiksi ruokaa koskevissa jutuissa mediassa esikuvina käytetään nykyisin usein

fitness-valmentajia (esim. Jutta Gustafsberg ei huoli valmisruokaa, HS 14.4.2014). Tulokas

haaveilee esikuvan subjektipositiosta ja on ”kuin kuka tahansa meistä”. Tulokkaiksi voidaan lukea

Läskikapinan laihduttajaporukka. Kenttäasiantuntija on profiloitunut esikuvaa selkeämmin

11

tieteellisen tiedon luojaksi ja välittäjäksi (esim. Mikael Fogelholm jutussa Ruisleipä vai kaurapuuro

– kumpi on parempi aamiainen? HS 2.10.2014). Osittain nämä kolme roolia menevät päällekkäin,

ja näkökulma ratkaisee, missä roolissa media henkilön esittää.

Pudokas taas ei yleensä ole henkilö, joka esiintyisi kasvoillaan tai nimellään, vaan pudokas

implikoituu jutuista. Koko Läskikapina-juttusarja asettaa lihavan ihmisen pudokkaan

subjektipositioon: epäonnistuneeksi tapaukseksi, joka ei välitäkään olla terve. Pudokkaan

subjektipositioon suhteutuvat myös hyvän lihavan ja pahan lihavan lausumat, joihin palaan

myöhemmin analyysissäni.

The Biggest Loser -ohjelmassa tulee esiin niin ikään jokainen näistä rooleista. Treenatut valmentajat

ovat esikuvia, mitä korostetaan ohjelman alkuteksteistä lähtien, kun heidän öljyttyjä, lihaksikkaita

vartaloitaan esitellään monumentaalisesti alaviistosta lihavien kilpailijoiden vartaloiden rinnalla (ks.

Kyrölä 2007, 172). Valmentajat toimivat myös kenttäasiantuntijoina, mutta lisäksi ohjelmassa

vierailee esimerkiksi ravitsemusterapeutteja ja lääkäreitä. Laihduttajat näyttäytyvät tulokkaina,

mutta heille muistutellaan jatkuvasti pudokkaan roolista, johon heillä on vaara pudota takaisin, jos

kilot eivät karise.

Sairastuttaako media siis ihmiset lihavuuteen, joka muuten olisi vain ihmisen ominaisuus?

Terveysviestinnän voi nähdä diskursiivisena muodostelmana, jossa oleellista ei ole vain se, mitä on

sanottu, vaan myös se, mitä on jätetty sanomatta (Torkkola 2014, 21). Pelkistettynä tämä

muodostelma tarjoaa lihaville kolme mahdollisuutta, joista valita itselleen laihtumisen motivaattori:

kauneus, terveys ja häpeä.

4. Pakotetut ja vapaaehtoiset subjektipositiot

Tarkoitan pakotetuilla subjektipositioilla sitä, mihin valtadiskursiivinen muodostelma ihmisen

luontaisesti asettaa. Esimerkiksi lihavalle muodostuu luontaisesti valtadiskursiivisessa

muodostelmassa häpeän subjektipositio, joka tulee hyvin esiin The Biggest Loser -ohjelmassa,

jonka formaattiin kuuluu ”läskien kyykyttäminen” alusta lähtien. Punnitustilanteissa kilpailijat

laitetaan seisomaan ilman paitaa vaa’alle ja kamera kuvaa inhorealistisen läheltä heidän

lihavuuttaan.

12

Ohjelmassa tulee esiin myös ”hyvän lihavan” ja ”pahan lihavan” subjektipositiot. Hyvä lihava

laihduttaa, onnistuu siinä ja näyttää kaikille, kuinka onnistui. Paha lihava ei joko halua laihtua tai

kykene laihtumaan. Subjektipositiotaan pystyy siis muuttamaan mukautumalla valtadiskurssin

vaatimuksiin. Toinen tapa muuttaa subjektipositiotaan on omaksua vastadiskurssi. The Biggest

Loser ei tuo koskaan esiin tätä vaihtoehtoa, vaan lihava, joka ei onnistu laihtumaan, on aina

epäonnistuja. Lihavuudesta on aina päästävä eroon, ja laihtumiseen viitataan ”elämän

pelastamisella”.

Katariina Kyrölä tulkitsee The Biggest Loser -ohjelman tarjoamia subjektipositioita. Hän toteaa, että

sarjassa laihduttajat löytävät läskin alta ”oman minuutensa”. Yhtäkkiä he pystyvät tekemään asioita,

joihin eivät ole koskaan pystyneet, koska heidän vartalonsa on ”normin mukainen” (Kyrölä 2007,

174.). Kyrölä mainitsee ambivalenttiuden tämän ajatuksen taustalla: tullakseen omaksi itsekseen

ihmisten pitää muokata omaa itseään. Valtadiskurssiin suhteessa olevaa normaalin käsitettä voisi

hahmottaa siten, että lihava vartalo on värityskirjan kuva, jota värittäessä ei ole pysytty viivojen

sisällä. Periaatteessa jokainen saa määrätä vartalonsa koon, mutta onko valta kuitenkaan ihmisellä

itsellään, jos sitä säätelee paine mahtua värityskirjakuvan viivojen sisään?

Näin ollen voisi ajatella, että valtadiskurssi ei edes tarjoa lihavalle subjektipositiota, vaan tekee

hänestä diskurssin objektin, määrittelyn kohteen, jolla ei ole valtaa määritellä itseään ja valita, että

haluaa pysyä omankokoisenaan. Tämä tulkinta tulee esiin Helsingin Sanomien syntaktisessa ja

semanttisessa tarkastelussa, sillä lihavaa harvoin käytetään kieliopillisena subjektina, vaan se

häivytetään ominaisuudennimen taakse:

”Ylipainosta ei ole päästy eroon.” (HS 13.1.2013)

”Lihavuus vain lisääntyy, ihmisiä kuolee sen takia.” (HS 13.1.2013)

”Liikalihavuus tappaa maailmanlaajuisesti jo kolme kertaa aliravitsemusta enemmän” (HS

16.12.2012)

Kaikki kolme sitaattia suhteutuvat eräänlaiseen katastrofidiskurssiin kuoleman ja tappamisen

lausumilla. Ensimmäisessä sitaatissa ylipaino on lauseen objekti, eroon pääsemisen kohde.

Fairclough tuo samankaltaisen ilmiön esiin eritellessään, miten köyhistä puhutaan mediassa – he

eivät ole ihmisiä, jotka tekevät jotain, vaan ihmisiä, joihin muiden teot vaikuttavat (Fairclough

1997/1995, 147). Vaikka kahdessa viimeisessä sitaatissa lihavuus ja liikalihavuus ovat lauseiden

kieliopillisia subjekteja, ominaisuudennimet häivyttävät toimijan, joten jää epäselväksi, mikä

lauseissa on varsinainen semanttinen subjekti.

13

On kuitenkin tärkeää huomata, että kun lihava onnistuu laihduttamaan – tai edes yrittää laihduttaa –

mediateksteissä tulee esiin selkeä toimijuus:

”Läskikapinan laihduttajat onnistuivat” (HS 16.5.2007)

”Laihduttaja tulee iloiseksi, kun sekä paino että rasvaprosentti laskevat.” (HS 22.2.2012)

”Laihduttajakin selviää joulusta hyvin, jos syömäputki ei jää päälle” (HS 21.12.2009)

”Kalorilaskurin avulla laihduttaja pystyy seuraamaan, paljonko hän saa syödä.” (HS 11.1.2009)

Jokaisen lauseen subjektina, niin kieliopillisesti kuin semanttisestikin, toimii ”laihduttaja”.

”Ylipainoinen” tai ”lihava” on harvoin lauseen subjekti. Lihava ihminen ansaitsee subjektiasemansa

vasta, kun hän täyttää virallisen diskurssin tarjoaman subjektiposition ja hänestä tulee laihduttaja.

Niin ikään modaaliverbi saada suhteutuu esittelemääni kielletyn lausumaan. Se kertoo, mitä

laihduttajalla on lupa diskurssin sääntöjen sisällä tehdä, eli se ilmaisee yhteisön asettamia normeja.

Luvussa 3 toin esiin median tarjoamia erilaisia positioita. Nämä positiot tulevat esiin myös

syntaktisella ja semanttisella tasolla yllä olevissa sitaateissa. Lihavan jättäminen objektiasemaan tai

subjektin häivyttäminen ominaisuutta ilmaisevalla sanalla implikoi lihavan positiota pudokkaana,

epäonnistuneena henkilönä, jolle ei anneta omaa ääntä. Kun lihavasta tulee laihduttaja, hän

ansaitsee subjektiaseman ja hänestä tulee samalla tulokas, joka hyväksytään diskurssin sisään, kuten

käy myös The Biggest Loser -ohjelmassa.

Oheisissa taulukoissa (taulukko 1 ja taulukko 2) pyrin hahmottamaan valta- ja vastadiskurssien,

lausumien sekä niiden kautta määräytyvän subjektiposition suhdetta varsin yksinkertaistetusti.

Oletan siis, että valtadiskurssi mahdollistaa tietynlaiset lausumat, jotka taas muotoilevat lihavan

subjektipositiota. Kuten totesin, lihava voi myös itse määritellä oman subjektipositionsa

vastadiskursiiviseksi, mutta se on hankalaa, sillä diskurssit ovat luonteeltaan varsin sosiaalisia.

Lihavan tulisi siis muuttaa paitsi omaansa niin myös muiden diskursiivista todellisuutta.

14

Taulukko 1

Taulukko 2

Lihavan subjektipositiot

LausumatLihavuusdiskurssi

Valtadiskurssi

"Lihavuus on uhka"

Kallis syyllinen

Häpeä

"Laihduttaminen on normi"

Epäonnistuja

Lihavan subjektipositiot

LausumatLihavuusdiskurssi

Vastadiskurssi

"Terve lihava"

Aktiivinen oman terveytensä

rakentaja

Mahtuu maailmaan oman

kokoisenaan

"Ruoka on nautinto"

Lupa syödä

15

5. Vastadiskurssit

Vaikka media on valtadiskurssin välittäjänä tuottamassa ja ylläpitämässä normaaliuden lausumaa,

synnyttää se myös vastarinnan paikkoja (ks. Rossi 2006, 76). Vastadiskursiivisia mekanismeja on

useita, mutta niistä median kannalta tärkein on nautintodiskurssi, jota sivusin jo luvussa 2 ja

kuviossa 1. Nautintodiskurssin tekee mielenkiintoiseksi sen kuuluminen valtadiskursiiviseen

muodostelmaan, vaikka se synnyttääkin lausumia, jotka eivät sovi valtadiskurssin sääntöihin.

Nautintodiskurssissa nousee esiin sukupuolen merkitys. Tässä esseessäni olen keskittynyt lähinnä

naissukupuoleen, vaikken olekaan eritellyt sen tarkemmin lihavuuden kantamia merkityksiä

sukupuolen kannalta. The Biggest Loser -ohjelmassa sukupuolella on loppujen lopuksi hyvin pieni

rooli. Niin miehet kuin naisetkin iloitsevat pudotetuista kiloistaan. Ainoa ero lienee se, kuinka

etenkin kilpailun loppuvaiheessa, muodonmuutospäivänä, kilpailijat kuoriutuvat isoista t-

paidoistaan ja näkevät itsensä peilistä kauniissa vaatteissa. Silloin miesten kohdalla korostetaan

”näkyviä lihaksia” ja naisten kohdalla ”hoikkuutta”.

On kuitenkin selvää, että naisvartalon markkina-arvo on erilainen kuin miehen. Nainen näyttäytyy

usein mainoksessa katseen kohteena, eroottisena objektina (Seppänen 1996, 17). Tähän liittyy myös

nautintodiskurssi, joka rakentaa valtadiskursiivisen muodostelman bulimiseksi, kuten esitin luvussa

2. Nautintodiskurssi näkyykin ennen kaikkea mainoksissa ja se ammentaa voimansa kielletyn

lausumasta, joka suhteutuu sekä viralliseen diskurssiin että nautintodiskurssiin. Virallinen diskurssi

määrittää terveys-, lääke- ja ravitsemustieteiden välityksellä, mikä on kiellettyä ja nautintodiskurssi

kehottaa nauttimaan näistä. Mielenkiintoisesti mainonnassa kaikki ”kielletyt nautinnot”, sokeri

(kuva 1), rasva (kuva 2) ja alkoholi (kuva 3) kiedotaan yhteen seksin ja naisvartalon avulla.

Oleellista kuitenkin on, että nautintodiskurssi kääntää sallituksi sen, mikä virallisessa

terveysdiskurssissa on kiellettyä – tai kehottaa nauttimaan kielletystä hedelmästä.

Keskityn ensin tarkastelemaan mainosten diskursiivisia yhtäläisyyksiä. Tarkoitukseni on kielellistää

kuvallista materiaalia ja siten luoda siitä laajempi ymmärrys (ks. Seppänen 2008, 22).

Mainoskuvissa oleelliseksi nousee näkyvyyden ja näkymättömyyden käsitteet, jotka suhteutuvat

foucault’laiseen valtaan (ks. Seppänen 2008, 44), jota määrittelin luvussa 2. Kaikki mainosten

naiset ovat nuoria ja hoikkia. Heidän vartalostaan on esillä paljasta ihoa. Heidän ilmeensä on

viettelevä. Näiden kulttuuristen vihjeiden perusteella voisi tulkita, että he haluavat näkyä. Lisäksi

kuvat luovat visuaalista järjestystä siitä, millainen vartalo on laiha, normaali tai lihava (ks. mt. 46).

16

Näissä seksuaalissävytteisissä mainoksissa lihaville ei ole paikkaa. Tämä liittyy näkymättömyyteen

ja valtaan: median valta-asema marginalisoi lihavat valitsemalla, että he eivät näy (ks. mt. 44).

Samalla tavalla käy, kun lihava häivytetään mediateksteissä subjektiasemasta, kuten tulkitsin

luvussa 4. Näin ollen näkymättömyys jättää lihavan pudokkaan asemaan, epäonnistujaksi, mikä

implikoituu mediateksteistä (ks. myös luku 2).

Mainoksia voi tulkita myös spektaakkeleina (ks. Seppänen 2008, 64), jotka lupaavat nuoruutta,

seksuaalisuutta, hoikkuutta, kauneutta ja nautintoa. Mainoskuvat vihjaavat, että nämä kaikki

saavutetaan myytävän tuotteen kautta. Eli katsojalle luodaan ideaaliminä, ja mainokset ohjaavat

ostamaan tuotteen ja täyttämään näin kuilun ideaaliminän ja todellisen minän välillä. Juuri tässä

tulee esiin myös valtadiskursiivinen ristiriita: luvattuja asioita – nautintoa lukuun ottamatta – ei

saavuteta jäätelöllä, alkoholilla ja hampurilaisilla.

Spektaakkeleiden lupaukset saavat tukea myös mainosteksteistä, joissa viitataan peniksen kokoon

(kuvat 1 ja 2) eli sitä kautta hegemoniseen maskuliinisuuteen, sillä miehen vartalossa peniksen koko

on hänen tärkein mittansa, kun naisella se on paino. Peniksen suuri koko symboloi valtaa ja

haluttavuutta. Kuvassa 1 implikoituu, että pieni koko on lähtökohtaisesti huono asia, mutta pienestä

koostaan huolimatta pikku-Magnum on suuri nautinto. Kuvassa 2 taas tulee esiin klisee ”koolla ei

ole väliä”, joka kumotaan – samalla taustalla näkyy jälleen hegemoninen maskuliinisuus ja kuinka

pienipeniksinen mies jätetään homoseksuaalien ja naisten tapaan maskuliinisuuden ulkopuolelle.

17

Kuva 1

Kuva 2

18

Kuva 3

Nautinnon diskurssia ei voi kutsua varsinaiseksi vastarinnaksi, sillä se kietoutuu niin tiukasti

valtadiskursiiviseen muodostelmaan eikä se asetu valtadiskurssin hoikkuusvaatimuksia vastaan. Sen

sijaan on muita mainoksia, joiden vastarinta ”mainoskelpoista vartaloa” kohtaan on selkeämpää.

Esimerkiksi Dove:n laaja mainoskampanja (kuva 4) sekä alusvaatefirma Lane Bryantin

#ImNoAngel, Victoria’s Secretin vastakampanja (kuva 5) tuovat esiin ”normaaleja” naisvartaloita ja

sitä kautta näkyvyyttä marginalisoiduille vartaloille. Tässä ei ole kyse siitä, että pudokkaista tehtäisi

tulokkaita, vaan heistä tehdään suoraan esikuvia asettamalla heidät vähissä vaatteissa esille

mainoksiin, joissa yleensä nähdään hyvin hoikkia naisia, kuten kuvissa 1, 2 ja 3. Kuvat 4 ja 5

liittyvät kriittiseen katsomiseen ja niiden tarkoitus on osoittaa epäkohtia valtavirran

mediakuvastossa (Kyrölä 2006, 127)

Rossi ei artikkelissaan Kyllin hyviä mainosruumiiksi viittaa kertaakaan tällaisiin mainosruumiisiin,

vaan hänen analyysissään lihavaan mainosruumiiseen liittyy usein huumoria. Lihava ruumis on vain

”kyllin hyvä”, ei ideaali (Rossi 2006, 77; Rossi 2007, 156). Kuvissa 4 ja 5 pulleammat naisruumiit

19

kuitenkin esitetään ideaaliruumiina, ei ainoastaan ”kyllin hyvinä”. Näin ollen ne laventavat

kulttuurista varantoa vielä enemmän kuin Rossin kahdeksan vuotta sitten käsittelemät mainokset,

joissa lihavalla ruumiilla oli tietty rooli (vrt. mt.), mutta ne eivät olleet seksuaalisia. On silti

huomattava, että vielä nykyänkin lihaviin malleihin viitataan plus-kokoisina malleina, kun hoikat

mallit ovat vain malleja. Lisäksi feminismin kannalta jokaisessa näistä mainoksista on sama

ongelma: ne ovat samastumiskohteita naisille ja objekteja miehille. Ne opettavat naisen olemaan

katseen kohteena (ks. Kyrölä 2006, 114).

Kuva 4

20

Kuva 5

Kun määrittelin hegemonista maskuliinisuutta luvussa 3, mainitsin lihaksikkuuden diskurssin.

Fitness on nykyään joka puolella: televisiossa, katukuvassa, lehdissä ja jopa muroissa. Paneudun

tähän diskurssiin nyt tarkemmin kahden mediatekstin kautta. Molemmat ovat Helsingin Sanomissa

ilmestyneitä artikkeleita: Pakko saada sixpack (HS 14.8.2014) ja Painonpudotus vie urheilijan

äärirajoille – fitness-dieetti voi tehdä krapulaisen olon (HS 19.10.2014). Ensin mainittu käsittelee

asiaa hyvin kriittisesti, ja siinä on haastateltu Nora Yrjölää, entistä fitness-kilpailijaa. Jälkimmäisen

sävy on niin ikään kriittinen, mutta ei yhtä voimakkaasti. Siinäkin on haastateltu fitness-kilpailijaa,

Hanna Saariota. Molemmat näistä naisista voidaan nähdä esikuvina: heidän vartalonsa on hoikka ja

treenattu, heidän elämäntapansa kurinalainen.

Fitness-ilmiötä käsittelevissä mediateksteissä miesnäkökulma puuttuu, mikä on mielenkiintoista ja

vertautuu jo aiemmin esille ottamaani näkyvyyden ja näkymättömyyden ajatukseen. Lihasten

kasvatus on mediassa yhtäkkiä naisten juttu – ja se on vaarallista: ”Syömishäiriökeskuksen

toiminnanjohtaja Pia Charpentier kertoo, että fitnessbuumi näkyy klinikoilla. Terapeuttien

vastaanotoille päätyy ihmisiä, joiden syöminen on häiriintynyt fitnessharrastuksen vuoksi.”

(HS 14.8.2014). Sanavalinta fitnessbuumi sekä fitneksen yleinen näkyvyys ovat tulkittavissa agenda

setting -käsitteen kautta (ks. luku 3), eli ne ovat jotain, mistä ihmisillä tulisi olla mielipide.

21

Käsittelytavat kehystävät mielipidettä: ”lihas on uusi laiha”, ”fitness on syömishäiriö” ynnä muut

vastaavat lausumat tuovat jälleen esiin median diskursiivista kakofoniaa.

Lihaksikkuus on kuitenkin jotain, mikä on aina liitetty maskuliiniseen voimaan ja valtaan. Näin

ollen fitness-ilmiön voi nähdä vastarintana hegemoniselle maskuliinisuudelle ja patriarkaaliselle

vallalle (ks. Kyrölä 2006, 112) – naiset astuvat miesten alueelle, performoivat sukupuoltaan pois

feminiinisestä heikkoudesta. Tähän liittyy myös Butlerin huomio siitä, että ”maskuliininen” voi

tarkoittaa myös naista ja ”feminiininen” voi tarkoittaa myös miestä (Butler 1993, 55). Kun ottaa

huomioon negatiivisen sävyn, jolla Helsingin Sanomat fitness-urheilua käsittelee, tämä liittyy myös

luvussa 3 tekemääni huomioon hegemonisen maskuliinisuuden vallasta mediassa. Tältä kannalta on

mielenkiintoista tuoda esiin, että fitness – siinä missä anoreksiakin – johtaa eräänlaiseen

androgyyniyteen. Kaikki nämä kolme naisvartalon ilmiötä, lihasten kasvatus, anoreksia ja lihavuus,

johtavat siis ”naisen kategoriasta” putoamiseen. Anoreksian kannalta aihetta on käsitellyt myös

Anne Puuronen (2004, 107) sekä Katariina Kyrölä (2006, 119), joka on ottanut esiin myös lihavan

naisruumiin androgyyniyden.

Molemmissa jutuissa on kuitenkin eräs seikka, joka tulee ottaa tarkastelun kohteeksi: niissä ei

puhuta lihasten kasvatuksesta, vaan laihduttamisesta: ”Jatkuva nälkä, kalorien laskeminen ja

herkuista kieltäytyminen muuttavat syömisen helposti pakkomielteiseksi.” (HS 14.8.2014),

”Lihaksia peittävä iho on niin ohut, että venyttelyrullalla makaaminen sattuu. Jalkoja palelee

kolmista villasukista huolimatta. Polviin kertyy nestettä. Mieli ärtyy, eikä uni tule. Suu on rutikuiva.

Mutta kroppa, se näyttää peilistä hyvältä.” (HS 10.9.2014). Valtadiskurssin vaatimus

pienenemisestä tulee esiin siis myös näissä mediateksteissä – vaikka fitnekseen kuuluu lihasten

kasvatus, jonka aikana urheilija syö tuplasti suositusten verran, sitä ei tuoda esiin. Tuodaan esiin

vain dieettiin liittyvät vaarat ja tuskat. Tässä tulee jälleen esiin kehystäminen: tiettyä näkökulmaa

toistetaan yhä uudestaan, kunnes se muokkaantuu ainoaksi näkökulmaksi. Samalla muut

mahdolliset lähestymistavat jäävät näkymättömiksi.

On vielä eräs äärimmäisen kiinnostava diskurssi, jonka haluan ottaa esseessäni esiin:

uskontodiskurssi. Uskontodiskurssi ei ole selkeästi valta- eikä vastadiskurssi, vaan se sisältää

piirteitä molemmista. Tulkitsen, että se on oikeastaan metaforinen ilmentymä useista eri

diskursseista, mutta nimeän sen selkeyden vuoksi uskontodiskurssiksi. Syntisyyden lisäksi

uskontodiskurssi saa tärkeän lausuman puhdistumisesta. Lisäksi mikään valtadiskurssi ei kehota

ihmistä pienenemään kuolemaan asti. Kristinuskossa sen sijaan tunnetaan monia marttyyrejä, jotka

22

ovat paastonneet, kunnes ovat kuolleet. Heitä kunnioitetaan pyhimyksinä. Tunnetuin näistä

marttyyreistä lienee Maria Egyptiläinen, ortodoksien Suuren Paaston suojeluspyhimys, joka

autiomaassa näännytti itsensä puhtaaksi synneistään. Syömättömyyden kunnioitus tuleekin hyvin

esiin juuri Maria Egyptiläisen muistopalveluksen teksteissä: ”Ei Jumalan valtakunta ole syömistä ja

juomista, / vaan vanhurskautta ja kieltäytymistä yhdessä pyhityksen kanssa.” Uskontodiskurssi

näyttäytyy näin yhtenä tärkeimmistä syömishäiriöisyyden diskursseista: syömättä ihminen on

puhdas, pyhä ja synnitön.

Yhdistäessäni syömishäiriöitä uskontodiskurssiin käytän hyväkseni askeesin käsitettä, jonka juuret

ovat kreikan kielen sanassa askésis. Se on alun perin tarkoittanut urheiluharjoitusta, mutta sen

merkitys on muuttunut hengelliseksi. Kristinuskossa askeesilla tarkoitetaan nautinnoista

kieltäytymistä ja sitä kautta täydelliseksi, Jumalalle kelpaavaksi, tulemista. Askeesi tulee esiin

käsittelemissäni Helsingin Sanomien fitness-artikkeleissa, joissa korostetaan fitness-harrastuksen

tuottamaa kärsimystä ja sen tuomaa palkintoa, ”hyvännäköistä kroppaa”. Onko ihmisestä itsestä siis

tullut Jumala, jolle pitää laihdutuksen kautta tulla kelpaavaksi?

Syömishäiriöisellä ruuasta tulee uskonto, ja myös Anne Puuronen on verrannut syömiskulttuuria

uskontoon (Puuronen 2004, 77). Tässä yhteydessä on hyvä tuoda esiin, että mässäily on myös yksi

seitsemästä kuolemansynnistä. Kuvassa 1 esittelemäni Magnum-jäätelö on käyttänyt

kuolemansyntejä myös markkinointivälineenä nimeämällä seitsemän jäätelön sarjan niiden mukaan.

Kampanjan slogan oli ”give in to it”, ”anna sille periksi”. Mainos suhteutuu uskontodiskurssin

kautta valtadiskurssiin ja sen sisäiseen kielletyn lausumaan. Se tavallaan kehottaa siirtymään

kontrolloidusta terveysdiskurssista nautintodiskurssiin, jossa kielletty muuttuu houkuttelevaksi kuin

hedelmä Edenin puutarhassa. Uskontodiskurssin rooli on jäädä jonkinlaiseen välitilaan. Se on

tarjonnut diskursseille käsitteet, nimennyt, mikä on kiellettyä ja tehnyt oman vaatimuksensa

kontrollista. Se siis jakaa lausumia virallisen terveysdiskurssin kanssa: kontrollin ja kielletyn.

Uskontodiskurssin taustalla ei kuitenkaan ole tieteellinen, vaan jumalallinen valta. Siksi sen asema

on erilainen kuin muiden diskurssien, sillä vallalla ei ole mitään konkreettista lähdettä, vaan se jää

tavallaan häilyväksi. Toki myös Foucaultin mukaan valta on häilyvää eikä ylhäältä alas

suuntautuvaa, mutta hän kuitenkin nimeää selkeästi vallanpitäjiksi eri tieteenalat.

Uskontodiskurssin kautta voin tulkita myös kuvaa 5 ja #ImNoAngel -kampanjaa. Victoria’s Secret

on tunnettu hyvin hoikista malleistaan, joille puetaan catwalkilla valtavat enkelinsiivet selkään.

Uskontodiskurssin lausuma enkeli onkin antoisa tulkittava. Se on yleisesti yhdistetty

23

kirjallisuudessa naisiin, jotka syövät liian vähän. Lisäksi se assosioituu kuolemaan, sillä sanalla

viitataan usein kuolleisiin ihmisiin. Kolmanneksi sanalla on vielä sen varsinainen raamatullinen

merkitys taivaallisista sotajoukoista. Nykykulttuurin enkelikuva on kuitenkin ajautunut kauas

Raamatusta, ja Victoria’s Secretin versio enkelistä lienee tällä hetkellä lähinnä yleistä mielikuvaa.

Enkelin lausumaan siis tiivistyvät uskontodiskurssin vaatimukset: puhtaus, askeesi, kieltäytyminen,

viattomuus. Niistä palkintona on enkelin vartalo. Näin ollen vastakampanja sanoutuu irti kaikista

tämän diskurssin vaatimuksista sanoutuessaan irti enkelin lausumasta. Samalla kampanjan naisten

vartalo ei vastaa enkelin vartaloa. Tässä voi ottaa esiin luvussa 3 esittelemäni taulukon 2, jossa

vastadiskursiivisesti annetaan lihavalle lupa syödä.

Onko uskontodiskurssi siis, Puurosen ajatusta mukaillen, ”liian hyvin omaksuttua

terveydenlukutaitoa”, joka johtaa syömishäiriöisyyteen? Kuten jo totesin, uskontodiskurssia on

vaikea paikallistaa valta- ja vastadiskursiivisissa muodostelmissa, mutta se voisi olla jatke

viralliselle terveysdiskurssille, joka kehottaa pienenemään. Uskontodiskurssi vain vie kehotuksen

äärimmilleen. On silti huomattava, että uskontodiskurssi ei kehota pienenemään kauneuden eikä

terveyden tähden, vaan Jumalan tähden.

Tässä luvussa olen tarkastellut paitsi valtadiskursiiviseen muodostelmaan kuuluvaa

nautintodiskurssia, joka ei kyseenalaista pienenemisen vaatimusta, niin myös kahta selkeästi

vastadiskursiivista mainoskuvaa. Olennaista on, että näissä mainoskuvissa lihavat naiset kuvataan

seksuaalisesti haluttavina aivan kuin hoikat naiset aiemmissa tulkitsemissani mainoskuvissa.

Lisäksi tulkitsin uskontodiskurssia, joka ei selkeästi asetu mihinkään diskursiiviseen

muodostelmaan. Totesin, että uskontodiskurssi on eräs tärkeimmistä syömishäiriöisyyden

diskursseista, sillä se on ainoa diskurssi, joka kehottaa pienenemään kuolemaan asti.

6. Lopuksi

Tässä esseessäni olen käynyt läpi tapoja, joilla naisvartaloon kohdistettu valta tulee esiin mediassa.

Olen käyttänyt apunani Michel Foucaultin teorioita, joissa hän linkittää diskurssit ja vallan toisiinsa.

Näiden teorioiden pohjalta olen rakentanut oman ymmärrykseni valta- ja vastadiskursseista.

Aineistonani olen käyttänyt The Biggest Loser -laihdutusohjelmaa, Helsingin Sanomia sekä ruoka-

ja alkoholimainoksia, joista kaikista olen tehnyt saman huomion: ne korostavat pienenemistä,

24

hoikkuuden kauneutta ja ihanuutta. Nimesin valtadiskursiivisen muodostelman sisältä muutaman

diskurssityypin: virallisen terveysdiskurssin, nautintodiskurssin sekä median popularisointitapaan

liittyvän katastrofidiskurssin. Vastadiskursseista taas nimesin lihaksikkuuden diskurssin sekä

uskontodiskurssin. Käsittelin tässä yhteydessä tarkemmin myös nautintodiskurssia sekä median

diskursiivista kakofoniaa.

Pohdin lyhyesti vallan syntyperää ja ehdotin, että median normit olisivat lähtöisin hegemonisesta

maskuliinisuudesta ja siitä, mitä miehet haluavat nähdä ja mikä heitä kiihottaa. Tämä vaatisi

kuitenkin paljon enemmän tutkimista. Samalla esitin, että lihaksikkuuden diskurssi olisi naisten

väylä tulla lähemmäs hegemonista maskuliinisuutta, performoida sukupuoltaan pois feminiinisestä

heikkoudesta.

Tärkeää esseessäni on naisen objektiasema. Olen Helsingin Sanomista osoittanut syntaksin ja

semantiikan tasolla, kuinka lihava tehdään objektiksi ja myös taulukossa 1 tulee ilmi, kuinka

lihavalla ei valtadiskurssin sisällä ole oikeutta määritellä itseään. Hoikka nainen on niin ikään

objekti, mutta hän on objekti seksuaaliselle halulle. Tämä objektiasema suljetaan taas

valtadiskurssissa lihavan ulottumattomiin. Aihetta sivuaa myös Katariina Kyrölä (2006, 118).

Koko esseeni taustalla on ollut normaalin käsite, jonka tulkitsen virallisen diskurssin

synnyttämäksi, hyvin numeeriseksi käsitteeksi. Siihen liittyvät esimerkiksi paino, rasvaprosentti ja

vyötärönympärys. Normin ylittäminen tai alittaminen pudottaa ihmisen diskurssin ulkopuolelle.

Totesin kuitenkin, että on eri asia pudota diskurssin ulkopuolelle ylittämällä normin kuin alittamalla

sen – sillä normin alittaja muuttuu enkeliksi.

Kuten totesin jo johdannossani, television ja sanomalehtien erityisluonteet eri mediumeina jäivät

esseeni ulkopuolelle. The Biggest Loser -ohjelmaa voisi tarkastella myös tosi-tv-tutkimuksen kautta

sekä affektiivisuuden kautta. On todettu, että eri sosioekonomiset ryhmät antavat eri syitä tosi-tv:n

seuraamiselle: keskiluokka yrittää etsiä rationaalisia syitä, alempi luokka mainitsee syyksi sen, että

tosi-tv on hauskaa (Hautakangas 2011, 142). Mielenkiintoista tässä on, että lihavuus on useimmiten

juuri alemman luokan ongelma. Olisi siis kiinnostavaa tutkia, miten The Biggest Loser -ohjelman

affektit vaikuttavat eri tavalla eri sosioekonomisiin ryhmiin ja heidän samastumiseensa.

Minne normaalius on siis kadonnut mediassa ja haluammeko me nähdä normaalia? Haluammeko

me nähdä vain ”kyllin hyviä”, jos on mahdollisuus katsella ideaalia? Luvussa 2 määrittelin, kuinka

25

valtadiskursiivinen muodostelma asettaa rajat normille, josta poikkeaminen pudottaa ihmisen

diskurssin ulkopuolelle. Ehkä onkin niin, ettei mediakuvien ole tarkoituskaan olla meille mallina,

vaan niiden kautta rakentuu kauneuden illuusio, jonka kuuluu jäädä epätodelliseksi. Sillä

kenestäkään ei oikeasti tule Paris Hiltonin näköistä syömällä jättihampurilaisia.

LÄHTEET

Butler, Judith 1990/2006: Hankala sukupuoli. Helsinki: Gaudeamus.

Foucault, Michel 1976: The History of Sexuality: Introduction. Alkuteos: Histoire de la Sexualité.

Kääntänyt: Robert Hurley. Lontoo: Penguin Books.

Foucault, Michel 2005/1969: Tiedon arkeologia. Alkuteos: L´archéologie du savoir. Kääntänyt:

Tapani Kilpeläinen. Tampere: Vastapaino.

Hanke, Robert 1992: ”Redesigning men. Hegemonic masculinity in transition.” Teoksessa: Men,

Masculinity and the Media. Toim. Craig, Steve. Thousand oaks: SAGE Publigations. 185–198.

Harjunen, Hannele 2009: Women and Fat: Approaches to the Social Study of Fatness. Jyväskylän

yliopisto.

Hautakangas, Mikko 2011: ”Käytä valtaasi! Aktivoidut yleisöt ja toimijuuden rajat Suomen Big

Brotherissa.” Teoksessa Kuinka meitä kutsutaan? Kulttuuriset merkityskamppailut nyky-Suomessa.

Toim. Koivunen, Anu; Lehtonen Mikko. Tampere: Vastapaino. 131–164.

Järvi, Ulla: ”Lukijalle.” Teoksessa Tautinen media. Toim. Järvi, Ulla. Helsinki: Duodecim, 8–13.

Kinnunen, Taina 2001: Pyhät bodarit. Helsinki: Gaudeamus.

Kunelius, Risto; Noppari, Elina; Reunanen, Esa 2009: Media vallan verkossa. Tampere: Juvenes

print.

26

Kyrölä, Katariina 2006: ”Ruumis, media ja ruumiinkuvat.” Teoksessa Sukupuolishow. Johdatus

feministiseen mediatutkimukseen. Toim. Mäkelä, Anna; Puustinen, Liina; Ruoho, Iiris. Helsinki:

Gaudeamus. 107–129.

Kyrölä, Katariina; Harjunen, Hannele 2007: ”Johdanto. Lihavuustutkimusta toisin.” Teoksessa

KOOLLA ON VÄLIÄ! Lihavuus, ruumisnormit ja sukupuoli. Toim. Kyrölä, Katariina; Harjunen,

Hannele. Keuruu: LIKE, 9–46.

Kyrölä, Katariina 2007: “Lihavuusvaara! Pelon politiikkaa ja lihava ruumiillisuus Helsingin

Sanomissa.” Teoksessa KOOLLA ON VÄLIÄ! Lihavuus, ruumisnormit ja sukupuoli. Toim. Kyrölä,

Katariina; Harjunen, Hannele. Keuruu: LIKE, 49–82.

Kyrölä, Katariina 2007: “Valtaisat muodonmuutokset. Lihottaminen ja laihduttaminen feederismiä

käsittelevissä dokumenteissa ja television laihdutussarjoissa.” Teoksessa KOOLLA ON VÄLIÄ!

Lihavuus, ruumisnormit ja sukupuoli. Toim. Kyrölä, Katariina; Harjunen, Hannele. Keuruu: LIKE,

161–197.

Lehtonen, Mikko; Koivunen, Anu 2011: “Miltä tuntuu todella? Arjen kulttuuriset

merkityskamppailut.” Teoksessa Kuinka meitä kutsutaan? Kulttuuriset merkityskamppailut nyky-

Suomessa. Toim. Koivunen, Anu; Lehtonen Mikko. Tampere: Vastapaino. 7–41.

Mikkola, Hanna 2012: “Tänään työ on kauneus on ruumis on laihuus” Feministinen luenta

syömishäiriöiden ja naissukupuolen kytköksistä suomalaisissa syömishäiriöromaaneissa. Joensuu:

Itä-Suomen yliopisto.

Rossi, Leena-Maija 2006: ”Mainonta sukupuolituotantona.” Teoksessa Sukupuolishow. Johdatus

feministiseen mediatutkimukseen. Toim. Mäkelä, Anna; Puustinen, Liina; Ruoho, Iiris. Helsinki:

Gaudeamus

.

Rossi, Leena-Maija 2007: ”Kyllin hyviä mainosruumiiksi? Hyväksytyn vartalon rajojen venytystä

televisiomainonnassa.” Teoksessa KOOLLA ON VÄLIÄ! Lihavuus, ruumisnormit ja sukupuoli.

Toim. Kyrölä, Katariina; Harjunen, Hannele. Keuruu: LIKE, 133–159.

27

Pajala, Mari 2011: “Taistelu tulevaisuudesta. Muistelemisen politiikat television 50-

vuotissarjoissa.” Teoksessa Kuinka meitä kutsutaan? Kulttuuriset merkityskamppailut nyky-

Suomessa. Toim. Koivunen, Anu; Lehtonen Mikko. Tampere: Vastapaino. 87–114.

Seppänen, Janne 1996: “Tiukka toppi ja sensuuri. Eli Panuttaako vai uupuuko Tehoa?” Teoksessa

Naisen naamio miehen maski. Katse ja sukupuoli mediakuvassa. Toim. Laiho, Marianna; Ruoho,

Iiris. Tampere: KSL r.y. 13–33.

Seppänen, Janne 2008: Katseen voima. Kohti visuaalista lukutaitoa. Tampere: Vastapaino.

Setälä, Vienna 2014: “Terveyden esikuvat, pudokkaat ja inhimillinen epävarmuus – monitieteinen

näkökulma mediapuheeseen.” Teoksessa Tautinen media. Toim. Järvi, Ulla. Helsinki: Duodecim,

50–65.

Torkkola, Sinikka 2014: ”Muuttuva terveysviestintä, medioituvat terveydet ja sairaudet.” Teoksessa

Tautinen media. Toim. Järvi, Ulla. Helsinki: Duodecim, 16–28.

Valkendorff, Tiina (2014): RUOAN JA RUUMIIN RAJAT, syömishäiriöt ja syömisen ongelmat

internetkeskusteluissa. Helsingin yliopisto.

Valtion ravitsemusneuvottelukunta 2014: Terveyttä ruoasta. Suomalaiset ravitsemussuositukset

2014.

<http://www.ravitsemusneuvottelukunta.fi/files/images/vrn/2014/ravitsemussuositukset_2014_fi_w

we.pdf> (10.4.2015)